Minä ja Minä itse

 

– Moi! Mä en meinannut tuntea sua toi pipo päässä! Ei olla nähty pitkään aikaan!

– Moi, ei ollakaan.

 

– Ootsäkin talvilomalla, kun oot tähän aikaan kaupas? Ja sä oot laihtunutkin! Miten sä teet sen? Mulla se on kilo ja vuosi. Vähintään. Lisää.

– En mä oo lomalla tai siis joo, tavallaan. Mä oon sairiksella.

 

– Herrajumala! Nyt mä tajusin. Mikä syöpä se on, ei kai rinta?

– Syöpä? Ei mulla oo syöpää, mistä sä niin luulit?

 

– No kun sulla on tuo pipo niin mä ajattelin, et sun hiukset on menneet ja sä oot laihtunutkin.

– Ei mullä oo syöpää. Mä oon masentunut. Tai siis mulla on ollut useita masennusjaksoja elämän aikana, ja tää on vaikea. Nyt just.

 

– Siis mitä? En mä voi uskoa! Sähän olet aina ollut niin aikaansaava! Et sää oo koskaan näyttänyt masentuneelt!

– Kyllä mä vieläkin saan jotain aikaseks. Puuskittain. Silloin mä huhkin kuin hullu.

 

– Et sää oo hullu! Älä sano noin, se on ihan kamala sana. Sähän näytät ihan terveeltä ja oot kaupassa!

– Oli pakko tulla. Mulla on pyyhkeet lopussa. Mä tulin ostaan terveyssiteitä.

 

– Tä? Mutta sä näytät ihan hyvältä, ihan totta. Toi pipo sopii sulle, ooksä tehnyt sen ite?

– Joo, mä neuloin. Oli pakko laittaa päähän jotain, ku mä en oo kolmeen viikkoon pessyt tukkaa. Mä kudoin sitten saman tien monta. Eri värisiä. Mulla oli niitä lankoja vanhempainyhdistyksen patalapputalkoiden jäljiltä. Ai niin, mun täytyy muistaa ostaa shampoota. Muista, muista.

 

– Et oo pessyt tukkaa kolmeen viikkoon? Ihan totta, ei voi olla totta. Mut ihan kiva, ku ostat shampoota…Tota, käyksä terapiassa tai jossain psykologilla vai miten ne…siis tällaista hoidetaan?

– Mä käyn terapiassa kerran viikossa ja ens viikolla mulla alkaa psykiatrinen päiväsairaala. Siks mun täytyy pestä tukka. Kai. En mä tiedä. Mä katon, jos joku aamu minä jaksaa.

 

– Minä…mistä sä nyt puhut? Et kai sä oo…mitä se nyt oli, niinku se Russel Crowe siinä leffassa, se on sitten ihana mies. Oliko se jakomielitautinen?

– Skitsofreenikko. En mä oo. Mulla on vaan se jaksavampi minä, joka jaksaa kolmen tunnin ajan joka aamu tehdä jotain. Sit tulee se väsynyt minä itse. Se, joka nukkuu ja ahdistuu ja itkee.

 

– Herrajumala! Toi kuulostaa kyllä kamalalta. Ootsä jutellut tuosta sun terapeutilles?

– Muutaman kerran. Mutta ei se haittaa. Mä ihan tykkään siitä minästä, joka käy aamupesulla aina joskus ja joka neuloo ja maalaa posliinii. Se on ihan kiva. Se laittaa mulle joskus ruokaakin. Minä itse ei laita ruokaa, ei se jaksa ees syödä. Sitä minä itseä ne yrittää häätää pois siel päiväsairaalassa. Mä en vaan tiedä, miten mä pääsen kotiin.

 

– Kotiin?

– Niin, sielt päiväsairaalast. Mä pääsen sinne kyllä aamulla kahdeksaksi. Minä tykkää herätä aikaisin. Mut iltapäivä on hankala. Sieltä pitäis lähteä pois kahdelta ja minä itse ei suostu meneen ovesta ulos, eikä liikkumaan julkisilla.

 

– Tota noin, kuulostaahan tuo hankalalta…mut hei, kevät on kohta tulossa! Mun on nyt ihan pakko mennä. Pärjäile ja voimia ja silleen ja ihan kamalan kiva, ettei sulla oo syöpää!

 

 

***

Pakinaperjantain 217. aihe on kaksituksin

 

 

Mainokset

56 Responses to Minä ja Minä itse

  1. vilukissi says:

    Täydellinen kuvaus elävästä elämästä ja kohtaamisesta! Sinä ja se toinen Sinä.

  2. Unelma says:

    On se vaikeaa tuo kohtaaminen, kun ei oikein tiedä mitä sanoa. En minäkään osaa kommentoida oikein, kun olen päihittänyt vain sen syövän.
    Myötätuntokaan ei taida paljoa lohduttaa.
    Tuo pakinasi on niin aito, sitä minä arvostan.

  3. iisi says:

    Kun sanat sinkoutuvat toisiinsa ja kovat kirjaimet törmälevät pehmeisiin tehden kaikesta marjapuuroa ilman voisilmää.

  4. hpy says:

    Pelkka vasymyskin estaa joskus pesemasta tukkaa.

  5. Kimmeli says:

    ”Kiva, ettei sulla oo syöpää..”
    Nii ku se nyt ois se pahin?

  6. Masennuksen oireita… Joo. Kun työn tulokset viedään jo etukäteen, niin eihän sitä jaksa.
    Eikä sitten tavatessa jaksa kysellä tai kuunnella. Sähköpostin kerran kuussa sentään voi lähettää.
    Vähän masentavaa siis… Mistähän sitä iloa nyt ottais?

  7. lepis says:

    Noin se menee. Ja välillä kirjoitellessakin ;D

  8. Polga says:

    Auts… Toivottavasti Se Toinen jaksaa välillä lähteä kotiin taas kirjoittamaan… ja laittamaan ruokaa Sille Toiselle! Aika paha tarina.

  9. SuviAnniina says:

    Hieno kirjoitus, kolme tuntia päivässä on jo aika hyvä tehoaika 😉

  10. arleena says:

    Just noin, vastapuoli ei ole ollenkaan linjoilla, mutta osaa ottaa osaa.

  11. tammikuu44 says:

    Hyvä sketsi, noinhan sitä puhutaan eikä oikein kuunnella, ainakaan ei mietitä ystävän tilannetta ja oikein toisissaan anneta muutakin kuin vain pinnallista myötätuntoa.

    • susupetal says:

      Myötätunnon antaminen on välillä vaikeaa, hymyilevä eläkeläinen, etenkin silloin, jos ei tiedä mitä sanoa. Toisaalta juuri silloin, kun ei tiedä, mitä sanoa, voi tilanteen pelastaa antamalla myötätuntoa oikeasti.

  12. Tulee mieleen….. hei, olipa kiva nähdä, tulet meille sitten joskus teelle…. Aaaaaaarrrrggggg noita fraaseja. Olisko voinut vaan halata! Iloisen näkemisen merkiksi! Juuri nyt mun olotilaani teki valtavan vaikutuksen kirjoituksesi, se on niin todellista! Arvaa mitä, mä meen nyt just ottaa lasillisen brändyä, vaikkei se mitään autakaan.

  13. Iiris says:

    Onhan se vaan niin, että kauhean vaikea ymmärtää sellaista mitä ei ole itse kokenut.
    Ja kohtaamisista tulee sitten tahattomastikin koomisia 🙂

    • susupetal says:

      Iiris, sellaista -tahatonta koomisuutta- yritin etsiä tähän kirjoitukseen, sillä on todellakin vaikeaa ymmärtää sellaista mitä ei ole itse kokenut, oli sitten kyseessä masennus, selkäkivut, lapsettomuus, syöpä, mitä tahansa.

  14. isopeikko says:

    Itsensa kanssa joutuu joskus neuvottelemaan, tai painimaan, tai joskus voi pitää hauskaakin. Tai vaan olla. Kuvaavaa.

  15. aimarii says:

    Elämä on. Usein niin vaikeaa.
    Tarina ei ollut minusta hauska. Se oli vahva kuvaus masennuksen voimasta, joka rajoittaa oikean minän ponnisteluja irrottautua siitä.

    • susupetal says:

      Aimarii, kirjoituksessa oli todellakin läsnä masennus ja sen lamaantava voima, ja se todellakin rajoittaa elämää. Kohtaamisen kuvaamisella yritin kertoa, miten erilaisissa maailmoissa me elämme ja kuitenkin yritämme kohdata (ja sellaisissa kohtaamisissa on usein tahatonta komiikkaa, tragikomiikkaa)

  16. harakka says:

    Mä olen Kiirepakolaisen kanssa samoilla linjoila, jos mun ystäväni olisi siinä ollut, olisin ainaskin häntä halannut ja antanut puhua, jos olisi jaksanut, en vaan tentannut!
    Kaikille meille voi joskus iskeä toi kavala sairaus…ja silloin tarvitaan sitä oikeaa ystävää!

  17. sirokko says:

    Oletan, että aika pinnallisesta tuttavuudesta on tässä kyse. Kaikki ei vaan osaa kohdata luontevasti sairautta, varsinkin jos ei tunne toista hyvin, ei tiedä mitä voisi sanoa, mitä ei. Tiedän kyllä tapauksia, joissa läheisetkin ovat alkaneet vältellä samasta syystä. Rankkaa kaikin puolin.

    • susupetal says:

      Sirokko, varmaan aika pinnallinen, ehkä naapurussuhde.
      Läheiset, jotka alkavat vältellä masentunutta/sairastunutta, ovat sitten oma lukunsa. Se on rankkaa, tulla hylätyksi oman suvun toimesta.
      Ei taida helpottaa masentuneen oloa.

  18. Mk says:

    On vaikea suhtautua sellaiseen mistä ei tiedä, mistä ei yleensä puhuta, ja mitä ei siten ymmärrä.
    Joku olisi paennut tilanteesta jo aiemmin.
    Silti lohdullinen pakina, sentään ne 3 tuntia ja terapeutti.

    • susupetal says:

      Mk,monet pakenevat. Toisaalta, monet myös ihan oikeasti haluavat ymmärtää, sellaistakin olen kokenut. Se tuntuu hyvältä.

      Kolme tuntia on ihan hyvä pohja pidemmälle ajalle.

  19. Zilga says:

    Hieno persoonakeskustelu. Minäkin käyn näitä, mutta paljon tiukempaan sävyyn 🙂

  20. Alastalo says:

    OLipas keskustelu, Minä ja minä itse.

    Ja hauskaksi en minäkään tätä kokenut. Syvimmillään aika järkky. Mutta toki niinkuin aina sun kirjoitukset. Hyvin ja elävästi kirjoitettu.

    Tsemppiä!!! Ja keskari ikäisen miehen karhumainen hali!!!

  21. Kissaplakuu says:

    Hyvää päivää kirvesvartta…
    Musta tuntuu ett, ihmisten empaattisuus on nykyään ihan hukassa, ei osata asettua toisen popoihin, liekö pelkoa, et joutuu ite jotain tekemään tai ottamaan kantaa, jopa auttamaan.
    Kaikki ei aina voi perustua tIetämättömyyteenkään, eihän?
    Hieno tarina, monelle arkipäivää. Jaksetaan.

    • susupetal says:

      Kissapelakuu, hyvä pointti tuo, että takana voi olla pelko, että joutuu uhraamaan omaa aikaansa, ehkä jopa auttamaan. Jostain syystä sellainen henki, että kaveria ei jätetä, on kadonnut.

      Onneksi täällä Blogistaniassa ei ole sellaista henkeä.

  22. Heljä says:

    Olet tainnut käydä täällä kärpäsenä katossa

    karmivassa todellisuudessaan jotenkin kuitenkin koominen tarina …

    1o1n … kutoo pipoa … 2n1o

  23. -kummitus- says:

    Kun on itse josssain vaiheessa elämäänsä tehnyt omasta ahdistuksestaan surkuhupaisaa tragikomediaa, ei voi kuin vähän itkeä ja vähän nauraa tällekin tarinalle. Sellaista se just on.

  24. kaanon says:

    Luin tästä perin tuttuja kaikuja ja kysyn itseltäni uudelleen ja uudelleen, tällaistako se silloin oli, kaksituksin?

  25. runopasanen says:

    Kun vastaantuleva ihminen / asia ei mahdu vastaanottimeen, syntyy koomisia tilanteita. Henkilö, joka ei vastaa kuulumisten kyselyyn, että kiitos hyvää, on rehellisyydessään häirikkö, joka pitää eristää jo pelkästään siksi :-)).

  26. Hyvä keskustelu, mutta – ehkä juuri siksi – ei juurikaan humoristinen.

    Omasta mielestäni aika pirteä masentunut, jos saa itsensä lähtemään ovesta ulos ja vieläpä päiväsairaalaan.
    Tai kutomaan pipoja!
    Ehkäpä tässä ollaan jo parempaan päin menossa. Tai sitten pahinta ei olla vielä nähty..

    Halaamisesta tuli kyllä mieleen, että se on tosiaan hyvin yksilöllistä. Itse olisin lähinnä vaivautunut jos tuttava kävisi halaamaan. Tai edes ystävä. Tai sukulainen.

    Parempi joka tapauksessa puhua suoraan kuin harrastaa ainakaan small talkia, kuten viimeisessä kommentissakin vihjataan ü

    • susupetal says:

      Pankin talkkari, tässä on pahin kohta ohitettu. Aallonpohjassa ei mikään tavoita.

      Itse, kun menin ensimmäisen kerran päiväsairaalaan, olin ollut neljä kuukautta tapaamatta ihmisiä, kotoa poistuin vain terapiaan, jos jaksoin. Ei hiusten pesua, ei muutakaan pesua, ei syömistä.
      Päiväsairaalaan ”jouduin”, jotta tottuisin jälleen ihmisiin. Palaaminen ihmisten ilmoille oli järkyttävää. Ahdistus iski heti, kun poistui kotoa.
      Poistuin kuitenkin. Hiukset pesemättöminä, koska tajusin, että näin ei voi jatkua, omin avuin en selviäisi hengissä. Paha olo ei häviä kotona.

      Ahdistuksen hallintakeinoksi löytyi käsityöt, joita suihkin maanisesti, koska silmukoiden laskeminen oli ainoa tapa pitää itsensä koossa.

      Maanisuus, hypomaanisuus, pirteys -masennus saattaa ilmetä myös sellaisena. Ei pysty pysähtymään, kulkee ylikierroksilla koko ajan. Ja jos pysähtyy, pääsee Auroraan.

      Halaamisen suhteen olen samaa mieltä kanssasi. En minä kävisi halaamaan ihmistä, josta vaistoan, että se tuntuisi kiusalliselta.

      Smalla talkia en enää jaksa.

  27. jl says:

    Mä olen varmaan vähän pimeä, mutta kyllä tässä minun mielestäni hauskuuttakin oli. Ehkä se on sitten jotain tragikomediaa. Tietty on helppo ajatella niin, kun kumpikaan pakinan peikoista ei ole koskettanut syvältä. Mutta kuitenkin, siis masennus itsessään on traagista ja traagista on ihmisten ymmärtämätön suhtautuminen, mutta pakko rankoista ja traagisista asioista on yrittää iskeä huumoriakin – miten niitä muuten jaksais? Näin ainakin luulen.

    Shampoon ostamisesta puheenollen, oletko kuullut shampoottomasta elämästä? Silloin tosin tarttis ehkä jaksaa vielä enemmän, nimittäin runsasta harjaamista ja vesipesua päivittäin. Itse en siihen kykene muotoilutuotteiden käyttäjänä mutta teini on menestyksekkäästi kokeillut koko syksyn.

    • susupetal says:

      Kun on yksin masennuksen kanssa, se ei paljon naurata. Mutta kun on vertaisryhmässä, on hauskaa. Eli huumori parantaa tässäkin tapauksessa.

      Olen kuullut shampoottomasta elämästä, jl. Mutta hurjan työläältä se kuulostaa! Näköjään teinillä on kärsivällisyyttä.

  28. sirpa says:

    Vaikka aihe on vakava, tarina on kuitenkin hauska. Niin minä koin sen. Mutta niin monta kuin lukijaa, niin monta erilaista lukukokemusta on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: