Masennus ei ole ruma sana
5 helmikuun, 2011 98 kommenttia
Inkivääriltä sain tunnustuksen ja haasteen kertoa seitsemän asiaa itsestäni. Vanhassa blogissani olen tehnyt vastaavaan haasteen, joten eiköhän tämä uusikin blogi ansaitse huikeita paljastuksia. Ehkä tällä kertaa kerron jotain ei niin kaunista itsestäni, en tiedä. Lukija päättäköön.
***
Diagnoosini on F33.2. Diagnoosista huolimatta minulla esiintyy myös maniaa, joka on minulle tapa ja pakokeino pitää ahdistavat ja väärille urille menevät ajatukset kurissa. Esimerkiksi virkatessa ajattelen vain seuraavaa silmukkaa, en muuta. Muita asioita pohdin sitten keskusteluissa omahoitajan, terapeutin ja vertaisryhmän kanssa
Ylipäänsä diagnoosi ei kerro minusta mitään ihmisenä. Diagnoosi on tarpeellinen sairaslomatodistuksia, kuntoutustukihakemuksia ja kelaa varten.
***
En ole koskaan syönyt Diapamia. Hmm, aika yllättävää itse asiassa. Minulla ei myöskään ole muuta, Diapamia, vastaavaa lääkitystä.
***
Olen ollut suljetulla osastolla Aurorassa. Se oli hyvä kokemus, tarpeellinen minulle. Elintärkeä, sillä päivystykseen vietäessä minulla oli reaktiivinen psykoosi, F23.9.
***
Sataviisikymmentä kiloisen, päästä varpaisiin tatuoidun kaljupään halaus vertaisryhmässä tuntuu lämpimältä.
***
Olen ollut enemmän kuin hämmentynyt siitä, että on ihmisiä, joiden mielestä Sairaalapäiväkirja on fiktiota. Sitä se ei ole.
***
Elegian blogista poimin sitaatin, joka kolahti minuun: ”Hang around those who seek the truth, but run away from those who claim to have found it.” (anonymous) eli ”Hengaa ihmisten kanssa, jotka etsivät totuutta, mutta pakene niitä, jotka väittävät löytäneensä totuuden.”
Minäkään en pidä saarnaamisesta, en oletuksista, joita jotkut tekevät olostani, en kaikkitietävistä ihmisistä, jotka eivät koskaan ole väärässä.
***
Alan olla sinut masennuksen kanssa. Se tulee aina olemaan osa minua. Sen ei tarvitse hallita minua, enkä minä yritä hallita sitä väkisin. Toivon, että voimme elää sovussa toistemme kanssa.
Masennus ei ole ruma sana. Siinä ei ole mitään hävettävää. Masennuksen voi selättää, masennuksen kanssa pystyy elämään. Toisinaan se elämä ei ole kaunista, mutta häpeään ja syyllisyyteen ei ole aihetta. Ei minulla. Ei sinullakaan.
SusuPetal 
Kiitos ihanasta tekstistä!!!!
Sairaalapäiväkirja tuleekin sen takia niin lähelle ja koskettaa, tekee surulliseksi ja lohduttaa, kun se ei ole fiktiivinen !!! Siinä sitä vaan pääsee ihmistä lähelle…
Kimmeli, Sairaalapäiväkirjahan ei ole tietokirja masennuksesta, vaan täysin subjektiivinen kokemus.
Kiitos että jaksat kertoa tästä.,Masennus ei todellakaan ole ruma sana,vaan jotain,mikä koskettaa niin monta meistä.Myös läheistäni.
Yaelian, sinähän voisit pyytää jotain ystävää Suomesta tilaamaan kirjan ja lähettämään sitten sinulle.
masennus on yllättävän yleistä ja on ihana törmätä ihmisiin joilla on samoja tuntemuksia ja kokemuksia, on tärkeä jakaa vertaiskokemuksia ja antaa tukea toinen toisillemme. Pitäis varmaan lukea sinun kirjasi (häpeilee, kun ei vielä ole sitä tehnyt)
SuviAnniina, häpeä pois. Eihän sinun tarvitse lukea kirjaa, koska tunnemme toisemme IRL.
Hienosti sanottu!
Ari, vaikea teksti minulle.
Voimia ja jaksamista Sinulle!
Kiitos, Liplatus.
Rehellistä tekstiä sinulta, kuten aina. Olen vaikuttunut. Jään miettimään tätä kaikkea, masennusta.. Tutustun pian Sairaalapäiväkirjaan. Lämpimiä terveisiä!
Sooloilija, kirjaa taitaa saada siellä kirjastoista, luulisin.
Minun on vielä ihan pakko sanoa, että minulle, joka ei kärsi masennuksesta, Sairaalapäiväkirja oli hyvin avartava ja opettavainen. Niinpä suosittelisinkin sitä ensisijaisesti niille, joille masennus on hämärän peitossa.
Kimmeli, totta varmaan. On aika vaikeaa tietää miltä tuntuu, jos ei ole itse kokenut. Sama juttu kuin esim. selkäkivut tms. Vasta kun itse kokee, voi ymmärtää, miltä tuntuu.
Ymmärrykseni kulkee kanssasi. Opettelen elämään masennus kumppaninani. Välilä paremmin, välillä huonommin.
Kiitos Susu, kun kerroit tuntojasi.
Kiirepakolainen, meillä on yhteinen taival. Sekin tieto helpottaa, on olemassa vertaistukea.
Koruttoman kauniita paljastuksia, joista hohtaa rehellisyys niin itseä kuin muita kohtaan. Oppisimmepa kaikki tuon hyväksymisen, olla sellaisia kuin olemme, minuja ja sinuja, vahvuuksinemme ja heikkouksinemme.
Sirokko, itsensä hyväksyminen kestää kauan, ainakin minulla se on ollut elämän mittainen prosessi. Paljon työtä, paljon häpeää, itkua, ahdistusta, pelkoakin.
Toivottavasti ei enää.
Suoraa, korutonta, rohkeutta vaatiaa kertomaa. Ole ylpeä itsestäsi.
Zilga, vielä en osaa olla ylpeä, mutta sitä kohti työskentelen. Ja ylpeys on synonyymi armeliaisuudelle ja lempeydelle.
Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että masennus on osa minua, se kulkee mukanani lopun elämääni (minulla kai on tuo toistuva masennus, joskin virallinen diagnoosi puuttuu edelleen). Ehkä juuri sen tajuaminen ja hyväksyminen on se oleellinen juttu sen kanssa pärjäämisessä.
En häpeä, en pode syyllisyyttä (ainakaan kovin paljon). Ja ennen kaikkea en enää pelkää sitä. Se ei ole enää uhkaava mörkö, jonka takia pitää olla koko ajan varuillaan. On aikoja, kun se ei haittaa elämää, ja sitten on niitä aikoja, kun se vie jalat alta.
Mutta minulla on nyt aika hyviä työkaluja, joiden avulla pystyn elämään masennus kumppaninani. En väitä hallitsevani sitä, mutta pärjään. Ja sitten kun en pärjää, kynnys hoidon hakemiseen ei ole enää niin korkea kuin joskus ensimmäisillä kerroilla.
Kaipa me sitten olemme päässeet sopuun. Hieman taisteluhenkeä täytyy olla, mutta ainaista sotatilaa ei kukaan jaksa.
Huraa -huuto meille kaikille, jotka pärjäämme!
Penni, mitä olen seurannut blogiasi ja kirjoituksiasi, niin tuntuu, että olemme samassa pisteessä. Onneksi meillä on noita työkaluja, halu ja kyky käyttää niitä.
Haluaisin tietaa millaisia tyokaluja teilla on?
Kun masennus syvenee mika sita edeltaa (stressi, hormoonitasapaino jne.) vai tuleeko syvennys yhtakkia? Eli kulkeeko sairaus syklissa, rytmissa?
Vaikuttaako laakitys (jos syotte) molempiin – ehkaisyyn ja toisaalta paluun parempaan tilaan?
Kiitos noista diagnosilinkeista. Harvinaisen selkokielista luettavaa.
Hyva postaus, kiitos!
BLOGitse, vastaan nyt omasta puolestani, jokaisella on varmaan omat juttunsa.
Minulla kroppa kertoo olostani. Selkä oirehtii, ehkä myös maha ja pää. Toisaalta on muistettava, että kaikki kehon oireet eivät ole psykosomaattisia.
Stressi saattaa pahentaa oloa.
Työkaluina minulla on oman sairauden ja sairaudentunnon tunteminen. Olen käsitellyt vääristyneitä ajatusmallejani, jotka ovat muovanneet omaa käsitystäni minusta. Olen opetellut itseäni.
Olen psykiatrisen sairaanhoidon piirissä ja minulla on hoitosuhde päiväsairaalaan, jonne minulla on mahdollisuus päästä intervallijaksolle tarvittaessa. Säännöllinen päivärytmi auttaa pitämään masennusta loitolla, on keksittävä tekemistä, jotta ei pakenisi nukkumiseen silloin, kun tuntuu, ettei jaksa, ei pysty mitään.
Erilaisissa ryhmissä käyminen pitää kiinni päiväjärjestyksestä ja esim. henkilökohtaisesta hygieniasta…!
Lääkitys, jota olen käyttänyt, ei ole minulla ainakaan vaikuttanut ehkäisevästi. Lääkitys auttaa minua saamaan kiinni päivärytmistä silloin, kun en itse pysty siihen. Minulla on tällä hetkellä mieto lääkitys, jonkinlainen ylläpitomäärä, joka on osoittautunut hyväksi. Joudun nimittäin syömään myös muita lääkkeitä kroonisten kipujen takia esim. nivelrikkoon.
Lääkityksestä ollaan monta mieltä, mutta jos se ihmisestä itsestään tuntuu ookoolta, asia on mielestäni sillä selvä. Mitään onnellisuuspillereitä nämä eivät ole, ne auttavat vain pysymään kasassa, jos paniikki- tai ahdistuskohtaus iskee.
Onni on haettava muualta kuin purkeista.
Oma terapia on ollut minulle myös hyvä työväline.
Mutta jokainen siis omalla tavallaan.
Minulla ei sairaus kulje missään rytmissä.
Susupetal, kiitos – hienoa, että kirjoitat asiasta niin kuin se on.
Inkivääri, joskus on pakko kirjoittaa, vaikka se ei todellakaan ole helppoa, eikä teksti tule lonkalta.
Miten hyvältä tuntuikaan lukea tuo lause ”ylipäätään diagnoosi ei kerro minusta mitään ihmisenä”…
Valitettavasti kaikki eivät ajattele niin. Minulla on ihan läheisimmissä sukulaisissanikin ihmisiä, joiden mielestä masennukseen sairastuminen on heikkoutta ja suuri häpeä. Joskus tämmöisenä mustana lampaana eläminen käy sellaisessa seurassa raskaaksi..
Millan, tuo on raskasta, lähellä olevien ihmisten tuomitseva ajattelu. Juuri sellaisille ihmisille luetuttaisin Sairaalapäiväkirjan. Onnistuisiko?
Olet rehellinen ihminen…. lähes Helmipöllö. Kiitos ajatuksistasi.
Masentaa välillä pöllöäkin nuo Pöllölän lumityöt.
Melkein Helmipöllö! Punastun…
Lumityöt lopettaa kevät.
Hienoa että punastut, sillä tiede kertoo että puna poskella kertoo, että välität siitä, miltä muista tuntuu. Se on vastakohta välinpitämättömyydelle. Pöllö kumartaa.
Tiede on ihmeellistä, Helmipöllö!
Niiaan.
Olen lukenut tämän jo useamman kerran, mutten osaa oikein sanoa mitään. Arvostan rohkeuttasi tuoda näitä asioita esille. Masennus ei tosiaan tee ihmisestä tyhmempää tai huonompaa.
Minäkin olen saavuttanut jonkinlaisen sovun masennuksen kanssa. Mutta niin pitkällä en vielä ole, että osaisin täysin sitä olla häpeämättä. Sen eteen on vielä tehtävä töitä.
Elegia, onneksi teet töitä, tiedän sen.
Emme me ole tyhmiä, emme huonoja. Onneksi.
Masennus on mielestäni luonnollinen reaktio, kun oma elämä ei tunnu olevan tasapainossa. Se ei todellakaan ole mikään häpeän, eikä se ole mikään ihmisen luonteeseen kuuluva piirre, jonka perusteella voi päätellä ihmisen perusolemuksesta yhtään mitään. Jokainen voi masentua, se ei kuitenkaan muuta mitään todellista. Mielestäni masennusta vastaan ei voi taistella, se pitää hyväksyä, se on askel kohti jonkilaista tasapainoa.
Itkis, olen ehkä hieman eri mieltä. Jotkut ovat synkkänä syntyneitä mielestäni. Miksi, sitä en tiedä.
Masennuksen hyväksyminen on todellakin askel eteenpäin. Jos ei hyväksy masennustaan, ei ole mitään, mitä hoitaa.
Peikko luulee, että masennus voi yllättää, se voi tehdä pesän melkein salaa ja yhtäkkiä se onkin ihan siinä liki.
Isopeikko, niin minäkin luulin ennen, mutta itseni kohdalla jokainen masennusjaksoni on lähetellyt viestejä kehoni kautta jo ennen kuin masennus on näkynyt mielessäni.
Jos siinä onkin kysymys niiden merkkien tunnistamisesta? Peikko luulee että niitäkin voi oppia tunnistamaan…
Kyllä vain, pesän rakentajat pitää häätää ennen kuin asettuvat taloksi.
Love Ya!
Lepis, likewise.
Luin. Kiitos rehellisyydestäsi Susu!
Kiitos, Kaanon.
Aitoja, rohkeita sanoja. Ei ehkä ruma sana, mutta niin vaikea myöntää itselleen.
Miiwi, vaikea myöntää, mutta siitä myöntämisestä alkaa kuntoutuminen.
Masennuksen kanssa voi oppia elämään. Se on arvokas huomio.
Obeesia, totta. Se huomio tekee jostain syystä elämisen helpommaksi.
Eihän masennus tosiaan ole ruma sana. Mieluiten kyllä olisin ja eläisin ilman masennusta. Minulla on ns keskivaikea masennus. Masennuin aivoverenvuotoni jälkeen. Ilman sitä ei olisi masennustakaan vaan eläisin tyytyväistä perhenormielooa. Nyt elän masentuneena ja eläkkeellä perhe-eloa. M-L
Marja-Leena, varmaan jokainen eläisi mieluiten ilman masennusta.
Masennuksesta sen kummemmin tietävä usein rinnastaa masennus-nimisen sairauden normaaleihin elämään kuuluviin suruihin ja murheisiin.
Kuitenklin masennus on diagnosoitu sairaus. Kaikki suru ei ole masennusta eikä masennus (tai maanis-depressiivisyys, skitsofrenia jne.) välttämättä tarvitse mullistavia muutoksia iskeäkseen ihmiseen. Se voi yllättää silleen kuin Peikko luuli. Minä luulen kanssa niin.
Apeus, haikeus, alakulo, suru jne. eivät todellakaan ole synonyymeja masennukselle.
”Meillä jokaisellea on huonot päivämme” on fraasi, joka ei päde masentuneeseen.
Vastasin Peikolle tuolla ylempänä, että omalla kohdallani kehoni viestittää minulle, että masennus on syvenemässä. Olen oppinut vihdoinkin lukemaan kehoni viestejä.
Minä en tiedä kulkeeko se minulla mukana koko elämän tai että onko se ennenkin jo kulkenut vaikken ole huomannut. Ainakin yhden kappaleen sitä olen nyt päässyt kokemaan eikä tulevasta tiedä. En edes välitä tietää…sen se opetti. Päivä kerrallaan. Rohkea pitää olla, katsoa sitä päin naamaa ja mittelöidä ja tulla toimeen. Joskus paranee kokonaan ja joskus ei. Minä en tiedä siitä niin paljon että osaisin sanoa, mutta sekin pätkä mikä kohdalle osui oli totaalinen. Tarkoitan, että se tuli päälle vähän puun takaa ja vei kyllä mennessään. Sille ei oikein voi muuta kuin elää päivän kerrallaan.
Mittanauhassa on monta senttiä ja masennuksella on vähintään yhtä monta ilmentymää ja astetta…
Olen taas töissä ja mittaan missä se minun depishaastajani astelee….kapealla mittanauhalla.
Turpiin kyllä sille annan jos vaan kykenen! 🙂 Olen nimittäin ajatellut elää ja tämän kokeminenkin on elämää, en koe sitä siinä mielessä pahana. Se on minun elämääni ja totta vie aion omani elää vaikka olisikin vaikeeta ( ja on välillä ollutkin enemmän kuin laki sallii) enkä aio elää kenenkään muun elämää ja mittanauhaa….nyt ei kyllä vissiin taas sanotuksi saa.
Halit Susu!
Eikö jokainen hetki olekin arvokas!
Johanna, sinulla on ollut rankka ja opettava syksy. Päivä kerrallaan on hyvä motto minunkin mielestäni. Joskus, pahoina aikoina, se voi olla tunti kerrallaan. Ei liian ankaria vaatimuksia.
Niin kuin Peikolle ja Elegialle tuolla vastasin, masennus ei minulla tule puun takaa. Kun se ensimmäisen kerran iskee, voi tuntua siltä, että se saapuu yllättäen, mutta jos katsoo elämäänsä taaksepäin, voi huomata ennakoivia merkkejä, ehkä mieletöntä väsymystä, ärtyneisyyttä, kipuja kropassa, lisääntynytta unen tarvetta, ilottomuutta, mielihyvän katoamisen jne.
Turpiin vaan, se on ihan hyvä.
Masennus ei ole ruma sana, se on vain väärin käytetty sana.
Siitä puhuavat usein julkisesti ne jotka eivät masennuksesta tiedä mitään, ja liian harvoin he joille se on totta.
Arvostan rohkeuttasi.
Mik, totta, väärin käytetty sana. Masennuksesta yritettiin tehdä muotitautia, sitä jotenkin glorifoitiin, vaikka jokainen, joka sairastaa masennusta, tietää, että siinä ei ole mitään glooriaa.
Minäkin lukenut nyt muutaman kerran tämän kirjoituksesi. Enkä taaskaan osaa muuta kuin lähettää sen keski-ikäisen miehen karhumaisen ja hämmentyneen halauksen. Ja ison sellaisen.
Ja tietenkin tsemppiä toivottelen myös.
Alastalo, sinun halauksesi tuntuu aina yhtä hyvältä.
Itsellänikin on krooninen sairaus, ja se masensi monta vuotta. Nyt olen siihen tottunut, enkä anna sen häiritä elämää.Jolle ei voi mitään se on hyväksyttävä ja mentävä eteenpäin,uskoo vain että parempaa kohti ollaan menossa.
Flora, totta, on turha murehtia asioita, joille ei voi mitään. Kun sen oivaltaa, taakka kevenee ihmeesti.
Masennusta saa surra, mutta ei hävetä.
Erkki Leminen, lempparini. kirjoitti:
”Tulithan tuttuni taas –
maata kulkeva masennus.
Käy peremmälle vain!
Ollaan kasvotuksin ja katsellaan tätä elämää.
Varmaan sinulla jotain asiaakin jälleen on.
Katsellaan ja kuunnellaan.
Kai sitten käskemättä menet,
kun kutsumatta tulit.”
mm, osuva runo. Kiitos, kun jaoit sen kanssamme.
Meillä kaikilla on kannettavaa. Jaksamista.
Arleena, niinhän meillä on.
Niin minäkin ajattelen, että meistä jokainen kantaa omaa ristiään. Tuskin kukaan selviää elämästään ilman mitään taakkaa.
Olet rohkea ja luulen,että sinä olet ottanut masennuksen niskalenkkiin. Siihen toivon sinulle voimaa.
Aimarii, toivon, että se niskalenkki pitää.
Kuvasi puhuu. Ja sanasi. Sen tahdon sinulle kertoa, koska välitän.
Kiitos, Lastu.
Luin kirjasi,
lainasin kirjastosta.
Sanat olivat pelottavia,
jotkut tuttuja.
Yhdyn peikon sanoihin.
enkä tiedä vielä,
onko se jo yllättänyt.
en tunnista merkkejä.
Maria, se että mietit merkkien tunnistamista, on hyvä juttu.
Sairaalapäiväkirja voi olla pelottava, lue se joskus myöhemmin, paremmassa kunnossa, uudestaan.
Moni meistä kantaa jotain kipua mukanaan.
Tai itse asiassa on tosi vähän niitä, joilla ei mitään kipua ole.
Taitaa olla ihmisen osa. Nimet ja muodot vaihtelevat.
Äijä, ihmisen osa on toisinaan kohtuuton tai sitten ihmiselle olisi pitänyt antaa enemmän voimavaroja.
Tämä ”tunnustuksesi” on niin kaunis ja lämmin. Sinä olet viisas ihminen ja osaat kirjoittaa ajatuksesi ruudulle toisia ymmärtäen ja auttaen.
Unelma, viisaana en itseäni todellakaan pitäisi, haluan vain olla rehellinen.
Pimeää on,
pilvi iki maata,
tuuli tainnut
eilettäin jo laata.
Meren tunnen
silti tuoksuvan,
avo-vetten
pitkän huminan.
Tyyntynytkin
meri hengittää.
Syvin keuhkoin
mielen pimeää,
tuota vaikk´ ei
silmä nähdä saata:
meri valvoo,
pilvi liki maata. (A. Hellaakoski)
Susu,
Olet minulle tärkeä.
Liisa, kiitos runosta. Sanat koskettivat.
usein naama naurussa, vaikka sisältä märkänisi…se ei nyt ainakaan ole hyvä konsti. virkkuukoukku ja puikot…siinä moenn tilanteen pelastus.
Se ei todellakaan ole pidemmän päälle hyvä neuvo, Vilukissi!
Täällä on niin pitkä rivi kommentteja, että tuskin näin kauas jaksat kahlata, mutta laitan kuitenkin tänne omani. Myöhässä, koska olen taas haaveillut kala-altaan äärellä ja unohtunut sinne.
Mutta suon sen itselleni, koska nykyinen aikani on vain minun aikaani, vaikka sitä joskus muille suonkin.
Arvostan tätä tekstiäsi, koska minustakaan masennuksessa ei ole mitään hävettävää, ei mitään. Eikä kukaan toinen tiedä eikä tunne, miltä toisesta tuntuu, eikä tarvitsekaan. Silti on hyvä tietää, että joku muukin kokee masennusta (vaikka omalla tavallaan). Joku on jossain, jos tarvitsee, joku jolle kirjoittaa tai joku jota ajatella, jos tulee sellainen olo.
Kaikkea hyvää sinulle, minuakin saa ajatella ja vaikka kirjoittaa meilin 🙂
Kiitos, Leijonainen, kyllä minä kahlaan vaikka minne. Kala-altaallesi en kuitenkaan tule, sillä siellä saat olla rauhassa.
Olen nykyään huono kirjoittamaan, en jaksa edes vastata tekstareihinkaan kuin viiveellä, meilit jäävät vastaamatta. Huokaus.
No nythän on niin että, ( mahtava alku kommentille, eikös vaan ) meissä suomalaisissa asuu jo Äidinmaidosta imetty perusmelankolisuus, eli tietynlainen ketutus kuuluu tämän maan kansalaisten perusmielentilaan. Notta semmosta.
Ja vastaan itse itselleni, jos Sinä et jaksa: Kyllä, Kuuselan Isäntä puhuu asiaa, tai oikeastaan kirjoittaa.
Pekka, tuo perusmelankolisuus on kuitenkin eri asia kuin masennus, näin sen näkisin.
Se on totta, masennus ei ole ruma sana. Voimia lepäämiseen silloin kun on sen aika, rauhaa aikaan jolloin kaikki on nousukiitoa ja liitoa.
Tuo rauhan vaaliminen nousukiidossa on tärkeää, Raila. Sitä opettelen.
Se lienee ratkaisevaa kuinka se itse kokee. Tänään töissä nuori työkaverini löi vahingossa toista laudalla päähän. Ei muuten tullut kumpikaan iloiseksi. Lievä aivotärähdys sanoi lääkäri. Tämä juttu ei oikeastaan kuulu tähän asiayhteyteen, mutta se vain tuli tässä mieleen ja puin sen sanoiksi. Pitäisiköhän sinulle lähettää, ei parane pian kortti, vaan ”parane heti” sellainen.
Ei kannata lähettää korttia, Pekka, sillä jostain syystä en tunne itseäni sairaaksi, vaikka minulla on masennus. Olen vain tällainen, tällä hetkellä.
Postauksesi on saanut kansan liikkeelle. 85 kommenttia – huh!
Jostain syystä tykkään enemmän lukea tällaista kuin niitä aikaisempia sinänsä huikeita juttuja, jotka myös liikuttivat ihmisiä. Koen, että annat itsestäsi enemmän. Ja vaikka yritämme pysyä täällä mahdollisimman tuntemattomina (?) niin tunnut jo tutummalta.
Jaksuja sinne ja halaus!
Pantteri, inspis ei riitä tarinoihin, tuntuu, että olen niiden osalta sanonut jo niin paljon. Kokeillaan tätä tyyliä.
Luin juuri tämän kirjasi. Löytyi yllättäen meidän kirjastosta :)) Tuttua.
jip, kirjastot ovat hyviä paikkoja.
Susu, kiitos tästä kirjoituksesta. Siitä huokuu runsaasti viisautta ja tyyneyttä. Teet arvokasta (vapaaehtois)työtä kertoessasi omista kokemuksistasi muille – masentuneille ja masentuneiden omaisille. Voimia ja rohkeutta sinulle. Olet tärkeä. 🙂
Celia, joskus tuntuu, että toistaa itseään, mutta yritän karistaa sen tunteen.
Puhuminen on tärkeää.
Kiitos.
Sinä olet kyllä erittäin elävä todiste siitä, että masennuksen kanssa pystyy elämään. Ihanaa, että jaat kokemuksiasi muille. Ne ovat varmasti tärkeää vertaistukea masentuneille ja heidän läheisilleen. Ja toivottavasti saat itsekin vastaavasti jostain vertaistukea 🙂
jl, nauratti tuo elävä…kun tuntee itsensä tällä hetkellä enemmän kuolleeksi.
Voi kyllä sinä ihan selvästi elät. Ethän voisi tuntea itseäsi kuolleeksi, jos et eläisi… 😉
jl, niin kai se sitten on.
Päivitysilmoitus: Käännän itseni nurin (jos jaksan) « SusuPetal