Nainen, joka pelkäsi katoamista
11 toukokuun, 2011 34 kommenttia
*
Nainen ei ole vanha, ei omasta mielestään. Ehkä nuorten mielestä, jotka nauravat hänelle. Hän tietää puhuvansa ääneen, vanhojen mummojen lailla, on puhunut jo jonkin aikaa. Hän ei välitä nuorten naurusta. Ääneen puhuminen antaa hänelle turvan. Hän on olemassa, sillä hän puhuu. Ääni kertoo, ettei hän ole liukunut pois, ettei hän ole lakannut olemasta.
Nainen istuu ikkunapaikalla linja-autossa. Hän lukee kirjaa, sulkee ulkomaailman äänet itsensä ulkopuolelle. Muiden äänet raastavat hänen korviaan, hän ei halua kuulla tarinoita ihmisistä, jotka istuvat hänen selkänsä takana. Kirja on suoja, kupla, jonka sisään voi piiloutua. Lukea sanoja, jotka voi saman tien unohtaa. Piilopaikka, jossa voi olla ehjä, ei vaaraa pirstaloitua.
Nainen etsii tavaratalosta peilin, katsoo ja toteaa, että on edelleen kokonainen. Toinen peili toisessa kerroksessa kertoo saman. Peili ei voi heijastaa näkymätöntä. Peili on ystävä. Nainen ei välitä likaisista hiuksista, ei tahraisesta puserosta, liian pitkistä housuista, joiden lahkeista roikkuvat kymmenet langat. Peili kertoo tärkeimmän, nainen on vielä olemassa.
Iltaisin nainen vajoaa uneen, jossa hän etsii itseään. Uni ei anna hänen löytää mitään. On vain tyhjyys, jonka sisälle nainen on kadonnut.
*
SusuPetal 
Onneksi on peilejä.
Äijä, se on hyvä juttu. Peili saattaa valehdella, mutta olemattomia se ei keksi.
Voi kunpa hän ymmärtäisi – välittämällä saa välittämistä, rakastamalla rakastamista. Mutta pitääkö ihan ensin välittää itsestään, rakastaa itseään?
Inkivääri, ehkä hän ei löydä itsestään mitään rakastamisen arvoista?
Voi kun tyhjyydestä löytyisi aukko elämään…
Tyhjyydestä aukko elämään. Hyvin sanottu, Yaelian.
Voi kun ei olisi niitä prleen peilejä! Peili ei ole ystävä. Eikä uni, koska se ei tule käymään edes… =(
Polga, nainen on siis ihan vastakohtasi!!
On se aika metkaa, että ihminen useimmiten löytää pakotien, suojaavan kilven, turvallisen muurin, elastisen materiaalin olevan ja itsensä väliin. Joustaa, vaan ei päästä haavoitukseen asti. Uni kuitenkin kertoo todellisuuden, siellä sen voi kohdata kun haavoittajat eivät ole unessa. Voi kohdata sen joka on – ei mitään.
Kiirepakolainen, se että kohtaa unessa sen saman mitä valveilla, on musertavaa.
Ja just kun pääsin kehumasta. Haavoittaja kävi unessani. huikamala.
Oi kun kiva kun sä taas olet blogissa, minun suuri sydämeni jo kerkesi huolestumaan….
Olin vähän pois hetken ajan.
Otsikko määrittelee tuon kaiken tapahtuneeksi ja menneeksi. Se on hyvä.
Isopeikko, mennyt aikamuoto ei enää palaa 😉
Jotenkin tosi koskettava tarina…ja jäin miettimään tätä naista.
Mikä oli hänestä tehnyt noin pelokkaan ja rauhattoman itsestään ja katoamisestaan?
Jotain hänelle oli jossain vaiheessa tapahtunut, jotain kurjaa… kun hänestä oli tällainen tullut.
Hän pelkäsi, ettei häntä olisi, mutta silti hän ei välittänyt itsestään… niin mä asian mietein.
Harakka, jotain nainen oli varmaan kokenut, jotain, joka mursi hänen tuntuaan olemassaolostaan. Mitä, sitä ei tarina kerro.
Puhumalla nainen on olemassa, mutta ei näkyvänä. Peilit näyttävät totuuden, jota unet eivät kykene kertomaan .
Arleena, naisparka.
Joskus se lanka, joka pitää ihmisen kiinni todellisuudessa on hirvittävän ohut, vaatii aktiivista ponnistelua pysyä kiinni toden syrjässä. Tälle naiselle puhe on se lanka, peili näkyvä todiste itselle. Jos huomio kiinnittyy muualle, ote langasta irtoaa, elämä ei ole enää hallinnassa. Kuten unitilassa käy. Nainen kuitenkin sinnittelee rajan todellisella puolella kaikin mahdollisin keinoin, tyhjä uni voisi olla tarpeellista lepoakin jatkuvasta sinnittelystä. Vai pelkääkö hän jäävänsä siihen tyhjään tilaan… Ajatuksia herättävä ja koskettava kirjoitus.
Sirokko, aktiivista ponnistelua pysyä toden syrjässä. Juuri sellaista elämä tuolle naiselle tuntuu olevan. Liukuminen muualle, olemattomuuteen on todellinen pelko, sillä takaisinpaluusta ei voi koskaan olla varma.
On päiviä, jolloin olo on olematonta, jättäisi itsensä, jos voisi. Sanoisi suhteen itseensä poikki, jos voisi tai voihan, ainakin yöksi, olla jotain muuta ja jossain muualla. Yöksi ei toivoisi päänsisälle pimeyttä ja näkemättömyyttä…se saisi olla eri elämä, jossa voisi elää muutaman tunnin.
Vilukissi, olisi ihanaa nähdä upeita unia, joissa söisi, joisi, nauraisi ja tanssisi ja olisi onnellinen!
Pöllökään ei katso peiliin…peili näkee vain pintaa.
Pöllö, pinta kätkee sen sisimmän. Tai ehkä sitä ei olekaan?
Näinhän se usein on kuin toteat…mutta miksi pinnan pitää kätkeä sisin?
Kai sitä suojaa itseään, pinnalla vaikka.
Ettei kukaan näe, minkälainen oikeasti on.
Koskettavaa.
Hän on niin yksinäinen.
Mk, ainakin yksin itsensä kanssa.
Nainen on upea tyyppi!
Lepis, hmm.
Koskettava.
(hmm, nyt huomasin että tuossa yllä Mk sanoi saman, no, sitten täytyy olla — enpä vaihdakaan kommenttiani).
Kutis, turha vaihtaa 😉
Tunnistan naisesta itseni. Allekirjoittaneen ystäviin ei tosin peilit kuulu, ja onneksi on koirat, joille voi jupista (niin vaikuttaa vain hullulta koiranaiselta -mikä on toki parempi kuin pelkkä hullu nainen).
Rosa, kotieläimet ovat hyvä syy puhua yksin.