Äiti, minä ja häntäni

 

 

 

Äitini rakasti eläimiä. Erityisen hulluna hän oli kissoihin, mutta pahan allergiansa vuoksi hän ei ollut koskaan voinut hankkia itselleen kotieläimiä.

Kissan sijaan hän hankki minut satunnaisen yövieraan avustamana. Raskautensa aikana äiti silitteli mahaansa ja toivoi. Kissamaista lasta.

Synnyin hännän kanssa. Lääkärit olisivat halunneet leikata karvaisen peräpääni, mutta äiti kieltäytyi ehdottomasti. Hän ei kuunnellut asiantuntijoita, jotka yrittivät kertoa hänelle, että lapsi – siis minä – tulisin kärsimään hännästäni vuosieni kertyessä. Häntä eikä häntää leikata, äiti sanoi, hän on ainutlaatuinen. Äiti pakkasi minut kantokoppaan ja lähti sairaalasta. Kotona hän täytti tuttipullon, syötti minut, peitteli nukkumaan laatikkoon jääkaapin viereen.

Kului kuukausia ja eräänä päivänä pääsin omin neuvoin pois laatikosta. Lähdin tutkimaan kotiani. Löysin lattialta vinkuvia leluja, lankakeriä ja paljon pölyä. Kun opin kapuamaan, äiti nikkaroi minulle kiipeämispuun. Lempipuuhiani oli kiivetä korkeimmalle puolalle ja hypätä sieltä äidin syliin. Äiti nauroi. Hän silitti häntääni, kehui vihreitä silmiäni ja tutki nenänpieliäni nähdäkseen orastavia viiksiä. Viiksiä minulla ei vielä ollut, niiden ilmestymiseen meni vielä monta vuotta.

Äiti hankki minulle valkoiset valjaat ja kävelytti ulkona. Olin villi, menoni sen mukaista, mutta aina kun tunsin nykäisyn, pysähdyin. Silloin äiti kiitti minua, otti purkista anjovista, joka oli herkkuani, ja syötti minulle palkintoni. Ihmiset pysähtyivät katsomaan minua, tietenkin. Joku kysyi, olenko menossa naamiaisiin tai kavereitten syntymäpäiville, kun minulla oli niin hauska kissapuku häntineen kaikkineen. Toinen taas halusi tietää, miten ihmeessä häntäni oli niin eläväisen näköinen. Äiti vain hymyili vastaukseksi ja kuljimme eteenpäin. Häntäni heilui riemusta aina kun äitini hymyili.

Hän hymyili kaiken aikaa, sillä hän oli ylpeä minusta.

 

 

***

Pakinaperjantain 240. haaste hännän tärinä

 

 

Advertisements

37 Responses to Äiti, minä ja häntäni

  1. hpy says:

    Tuollaisia aitien pitaisi olla – ylpeita lapsistaan ja niiden eroavaisuuksistaan. Se tekee lapset onnellisiksi.

  2. Obeesia says:

    Totta puhut, HPY! Miksi pitäisi kaikkien olla samanlaisia! Jospa minunkin äitini olisi hyväksynyt minut – kaksinkertaisen lapsen, sen sijaan että yritti laihduttaa minua kaikin keinoin. Ei edes onnistunut. Jätti vain minulle tunteen, etten kelpaa. Se tunne on sittemmin lisääntynyt eri vaikuttajien (terveyshenkilöstö, kaverit, media) toimesta.

    Susu, sinä se osaat! Jaksan yhä ihmetellä aiheitteisi kirjoa ja taitoasi kirjoittaa hengästyttäviä tarinoita.

  3. Deme says:

    Hännällisistä tytöntylleröistä kasvaa oikeita kissanaisia

  4. Ari says:

    Hieno kuva ja äidin merkitys on tärkeä!

  5. arleena says:

    Äitien tulee hyväksyä omat lapsensa yksilöinä. Se on rakkautta sen rakkauden lisäksi, jota äidin rakkaudeksi kutsutaan. Hyväksyntä ja siitä seuraava luja, terve itsetunto ovat parhaita matkaeväitä, jota lapselle voi tarjota.

  6. Unelma says:

    Ihastuttava tarina.

  7. harakka1 says:

    Hieno taqrina ja kuva!
    Äidin merkitys lapselle on tosi suuri, se, miten äiti lastaan arvostaa antaa lapselle todella paljon.
    Äitinä voin sanoa, että äitien pitää olla lastensa tukena joka asiassa, kuunnella ja tukea heitä mahdollisuuksiensa mukaan.
    Sulla on ollut hyvä äiti, vaikka sua kissaksi halusikin tehdä, mutta hän rakasti sua joka tapauksessa omalla tavallaan!

  8. Yaelian says:

    Ihana kuva! Ja tarina toi hyvän olon! Mikä ihana äiti!

  9. Liplatus says:

    Mitä häntä häntää leikkaamaan, siihen saa vaikka kauniin rusetin solmittua.
    Veikeä, hauska tarina.

    Ihana unenomaisuus kuvassa.

  10. isopeikko says:

    Jos tytöillä olisi kaikilla häntä, pojat saattaisivat vetää siitä. Mieno tarina, villi ja vapaa 🙂

  11. Mk says:

    Entä kun äitiä ei enää ole?
    Ja saako lapsen kautta elää noin?

  12. Helmipöllö says:

    Pidän kissoista ja osaan matkia niitä: huhuu….siis miau.

  13. lepis says:

    On se niin kurjaa, kun nuo nykyajan plastiikkakirurgit eivät suostu leikkaamaan häntiä irti ja kampaamot velottaa niin pirusti permanenteistä liikkuviin elementteihin!

  14. tammikuu44 says:

    Kyllä kissalapsi olisi käteväpi kuin vaippoihin kakkiva kuolaavan ihmisvauva. Itse olen ominut naapurin katin ja annan sille maitoa, sisälle en sitä päästä. Oma poikani ei ole vieläkään oppinut sisäsiistiksi vaikk on asnut jo 20 vuotta omassa kämpässään. Kissa ei jättäisi pitsalaatikoita sohvalle tai sohvan alle.

    Elaimilla ja ihmisilla on kummallakin lajilla kuitenkin omat hyvät puolensa.

  15. vilukissi says:

    Ottakaamme opiksi rakastaa toisiamme sellaisena kuin hän on!

  16. Holle says:

    Hieno kuva, surullinen tarina.

  17. Inkivääri says:

    Kyllä sitä samanlaiseksi kuin muut ennättää myöhemminkin muuttua, ellei ole oppinut olemaan erilaisuudestaan ylpeä.

  18. OK says:

    OK tykkäsi jutusta. Vaikka herra K. on simoissaan, hän laatii muistelman kissastaan, kunhan kuumuus hellittää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: