Äiti, minä ja häntäni

 

 

 

Äitini rakasti eläimiä. Erityisen hulluna hän oli kissoihin, mutta pahan allergiansa vuoksi hän ei ollut koskaan voinut hankkia itselleen kotieläimiä.

Kissan sijaan hän hankki minut satunnaisen yövieraan avustamana. Raskautensa aikana äiti silitteli mahaansa ja toivoi. Kissamaista lasta.

Synnyin hännän kanssa. Lääkärit olisivat halunneet leikata karvaisen peräpääni, mutta äiti kieltäytyi ehdottomasti. Hän ei kuunnellut asiantuntijoita, jotka yrittivät kertoa hänelle, että lapsi – siis minä – tulisin kärsimään hännästäni vuosieni kertyessä. Häntä eikä häntää leikata, äiti sanoi, hän on ainutlaatuinen. Äiti pakkasi minut kantokoppaan ja lähti sairaalasta. Kotona hän täytti tuttipullon, syötti minut, peitteli nukkumaan laatikkoon jääkaapin viereen.

Kului kuukausia ja eräänä päivänä pääsin omin neuvoin pois laatikosta. Lähdin tutkimaan kotiani. Löysin lattialta vinkuvia leluja, lankakeriä ja paljon pölyä. Kun opin kapuamaan, äiti nikkaroi minulle kiipeämispuun. Lempipuuhiani oli kiivetä korkeimmalle puolalle ja hypätä sieltä äidin syliin. Äiti nauroi. Hän silitti häntääni, kehui vihreitä silmiäni ja tutki nenänpieliäni nähdäkseen orastavia viiksiä. Viiksiä minulla ei vielä ollut, niiden ilmestymiseen meni vielä monta vuotta.

Äiti hankki minulle valkoiset valjaat ja kävelytti ulkona. Olin villi, menoni sen mukaista, mutta aina kun tunsin nykäisyn, pysähdyin. Silloin äiti kiitti minua, otti purkista anjovista, joka oli herkkuani, ja syötti minulle palkintoni. Ihmiset pysähtyivät katsomaan minua, tietenkin. Joku kysyi, olenko menossa naamiaisiin tai kavereitten syntymäpäiville, kun minulla oli niin hauska kissapuku häntineen kaikkineen. Toinen taas halusi tietää, miten ihmeessä häntäni oli niin eläväisen näköinen. Äiti vain hymyili vastaukseksi ja kuljimme eteenpäin. Häntäni heilui riemusta aina kun äitini hymyili.

Hän hymyili kaiken aikaa, sillä hän oli ylpeä minusta.

 

 

***

Pakinaperjantain 240. haaste hännän tärinä