Vihaan puhelinta

 

 

Sirokko haastoi minut näyttämään minkälaista jälkeä syntyy kynällä ja paperilla, kun puhun puhelimessa. Hmm, minä kun inhoan puhelimessa puhumista ja yritän välttää sitä viimeiseen asti.

Vaikea uskoa, että murrosikäisenä roikkui lankapuhelimessa tuntikausia. Siihen asti, kunnes joku muu perheenjäsen repi irti kuulokkeesta. Todellakin, perheissä oli noihin aikoihin vain yksi puhelin.

Puhelinkoppiin mentiin aikanaan, kun haluttiin tilata pimeää viinaa myöhäisinä iltoina.. Oli numero, johon soitettiin ja kymmenen minuutin kuluttua tilauksesta, tietyn kadun varteen ajoi auto ja kaupat tehtiin.

80-luvun alussa olin pari vuotta ilman puhelinta. Jos piti soittaa jonnekin, menin lennättimeen. Jos soitin vanhemmille, tilasin vastapuhelun. Kätevää. Maksu vanhemmille. Lennättimessä oli mukavaa odottaa puhelun tuloa. Tapasi mielenkiintoisia ihmisiä, tutustui uusiin. Sitten nimi kuulutettiin ja ilmoitettiin sen kopin numero, jossa puhelu odotti.

Antiikkista, eikä siitä ole niin hirvittävän pitkä aika.

Ensimmäisen kännykkäni sain 90-luvun lopussa. Se tuli työn puolesta, oman kännykän hankin vasta muutama vuosi vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Työssäkään en piirrellyt, kun puhuin puhelimessa, kirjoitin muistiinpanoja, hakkasin samalla tietokoneen näppäimistöä. Kännykkä tuhosi muistin. Ennen pystyin luettelemaan kolmenkymmenenkin ihmisen puhelinnumerot vaivatta, kännykkäaikana tuskin muistan omaa puhelinnumeroani. No, ehkä muististani on vapautunut tilaa jollekin tärkeämmälle.

Epäilen.

Masennusjaksojeni aikana kännykkäni on yleensä äänettömällä. Ystäväni tietävät, etten pidä puhelimessa puhumisesta. He lähettävät tekstiviestejä, he ovat kilttejä. Jos puhelin värisee ja päätän vastata, en suinkaan istu alas tekemään puhelintaidetta. Ei, olen niin levoton, että alan tyhjentää tiskikaappia, noukkia roskia lattialta, pyyhin pöytiä ja mitä vain kännykkä korvillani. En tiedä miksi. Tiedän vain, että puhelimessa puhuminen väsyttää minut, minun on vaikea keskittyä kuulemaan. Se johtuu masennuksesta, keskittyminen, muistaminen on niin vaikeaa.

Skype. Se tuntuu ajatuksena mahdottomalta. Olla kytkettynä tietokoneeseen puhelun ajan. Ei, ei sovi minulle.

Eli mitä teen huomaamattani, kun puhun puhelimessa? Siivoan. Ehkä pitäisi puhua useampi puhelu kuukaudessa niin koti pysyisi siistinä kuin itsestään.

 

 

Mainokset

41 Responses to Vihaan puhelinta

  1. Tämä oli paras puhelu ikinä. Yksinpuhelu. Eläväinen katsaus puhelimemme lähi-historiaan. Luin pariinkin kertaan hymyten, ymmärtäen.
    Jos minun pitää valita kaksin- tai yksinpuhelun välillä. Valitsen yksinpuhelun. En ole myöskään puhelimessahöpöttäjä. Äh, voisin jatkaa yksinpuheluani taas yli äyräiden..l..

    Puhelun aikana siivoaminen kuulostaa…. jotenkin tehokkaalta 😀

  2. yaelian says:

    Minäkään en tykkää roikkua puhelimessa,eli suosin lyhyitä puheluita.Nuorena kerran olin yhdessä työpaikassa sidottuna puhelimeen;se ahdisti sen verran ,että otin hatkat.Skype mielestäni kuitenkin on kätevä,kun voi nähdä henkilön toisella puolella ja samalla tehdä muutakin,puhellessa siis.
    Siivoaminen puhelun aikana kuulostaakin kätevältä!

  3. Millan says:

    Täällä myös yksi, joka ei enää osaa/jaksa, eikä halua puhua puhelimessa. Eihän minulle edes tapahdu tai kuulu nykyään mitään sellaista, jonka kertomalla voisin ketään toisessa päässä viihdyttää. Valitettavasti siivoaminen ei myöskäään luuri kourassa suju. Eikä ilman.

    • susupetal says:

      Millan, siitä varmaan minunkin haluttomuuteni puhua puhelimessa johtuu: en kestä kysymystä ”mitä kuuluu?”

      Koskaan ei kuulu mitään ja jos kuuluu, ei hyvää. Äh.

  4. aimarii says:

    Ei kulu puhelimet minunkaan kourassani Olen lyhytsanainen puheluissani ja soitan harvakseltaan, oikeastaan vain asiasta. Kännykkänikin on niin vanhaa mallia ja siis vanha, että numerot ja kirjaimet etukannesta ovat melkein poiskuluneet.
    harmi, etten osaa siivota tai jotain puhelun aikana.
    Tuommoisia lennättimestä soitettuja puheluita minäkin jonkun muistan. Se oli jännää.

  5. matti jaaskelainen says:

    Joo, soitellaan…

  6. kimmeli says:

    Hyvä Susu! Minäkään en puhu, tai kyllä puhun, mutta en puhelimessa. Ihan kamalaa. En vaan jaksa, siitä tulee korva kipeäksi. Yleensä ei ole edes mitään asiaa, vaan jotain diipadaapaa… Mieluummin laitan viestin. Ja kun laitan viestin, nii miten ottaa pattiin ku se toinen soittaa, ihan vaan sen takia, ku se ei viitti laittaa viestiä 😦 Mur!
    Sit ku joku soittaa, kävelen pitkin torpaa, olen facebookis, nypin sukasta kaikki nöykät, kattelen telkkaria, siivoilen….mutta en istu paikallani.

    • susupetal says:

      Kimmeli, sinäkin olet levoton puhelimessa puhuja! Heh, näen sinut sieluni silmillä nyppimässä sukkaasi!
      Minuakin ottaa kopasta tyypit, jotka vastaavat tekstariin soittamalla, kääk!

  7. arleena says:

    Puhelinmaailmassa on tapahtunut todella suuria mullistuksia. Kauan aikaa sitten oli kylissä vain yksi puhelin ja sinne soitettiin ja voitiin pyytää puhelimeen vaikka kilometrin päässä asuvaa.
    Nyt on pelit ja vehkeet, mutta kiire on vain kasvanut. Aina ei ole aikaa puhumiseen, silloin näppäillään.tekstaria. Enpä usko, että pysyn kaikkien uutuuksien perässäkään.

  8. sirokko says:

    No tämä oli täydellinen vastaus haasteeseen, kiitos kun viitsit! Heh, oikein call girl kuvassakin 😀 Oliko Lepiksestä apua..
    Puhelimen historiaa, minäkin muistan lennättimen, vastapuheluita en tosin koskaan soittanut, olisi varmaan tarvinnut olla kuolemanhätä että olisin uskaltanut, ainakin se olisi tullut langan toiseen päähän kun äiti olisi saanut sydärin 🙂
    Olet ensimmäinen, jonka kuulen siivoavan luuri korvassa.

    • susupetal says:

      Call girl, todellakin 😀

      Minun vanhempani onneksi suhtautuivat vastapuheluihin ihan myönteisesti. Täällähän on kommentoijien joukossa aika monta, jotka tuntuvat siivoilevan puhuessaan puhelimessa!!

  9. Celia says:

    Piti tulla kurkkaamaan, kun tekstissäsi oli niin vetoava otsikko. Minäkään en pidä puhelimista erityisemmin.

    Noinhan se meni, puhelimia ei aikoinaan ollut. Oli puhelinkoppeja ja lennättimiä. Minun nuoruuteeni kuului myös Matkahuollon perähuoneen puhelin ja naapureiden puhelimet, joissa ei roikuttu vaan hoidettiin asiat pikaisesti. Oli ylellisyyttä, kun äiti hankki puhelimen, mutta en sittenkään oppinut roikkumaan puhelimessa.

    Nykyään huomaan olevani valikoiva puhelimessa puhuja. On ihmisiä ja asioita, joista haluan suoriutua mahdollisimman äkkiä. Hetki sitten vapauduin kahden puhelimen loukusta, kun annoin työpuhelimen pois. En pitänyt yhtään siitä, että se saattoi soida, sillä yleensä se tiesi ylimääräistä työtä.

    On äiti, jolle soitan, kun pitää tiskata tai tehdä jotakin muuta ikävää. Puhuessa saan paljon aikaiseksi ihan huomaamattani. On myös pari ihmistä, joista toinen on sisko, jolle voin jaaritella Skypessä pitkät pätkät.

    Niin ja tekstiviestejä inhoan, kun niihin pitää vastata. Ennemmin kirjoitan sähköpostia kuin naputtelen kännykkään kahta lausetta pitempiä vastauksia.

    • susupetal says:

      Hyvä, että on äiti, niin ei tarvi tiskata! Tuo on totta, että ihan huomaamatt toimittaa asioita, kun puhuu puhelimessa. Olemme näköjään kaikki aika tehokkaita sillä tavalla, Celia….

  10. wordsbyirma says:

    Aitoa historiaa vaikka oletkin nuori! Kun työssään on koko päivän puhelimessa ei jaksa vastata kotona ollenkaan! Eteenkin kun aloittaa vastaukesn ”Thank you for calling…” Minulla ei ole edes kännykkää, olen ainoa meidän perheessä. Tiedän milloin kukakin soittaa, voin siis valita ja silloin vastata. Entäs jos auto hajosi, bensa loppui, akku tyhjä..ei hätää. Kävelin. kaksi tuntiakin korkkareilla…Asiaan upea kuva sinusta taas ja hyvä artikkeli.

  11. *itKuPiLLi* says:

    Lankapuhelimen aikaan tuli paljon töherreltyä paperille puhuessa, nykyisin sitä en juurikaan tee, tykkään kanssa siivota samalla puhuessani. Siitä kännykkä on mukava, kun sen kanssa voi kulkea vapaasti. Skypekin on ok, mutta se, että tarvitsee istua tuntitolkulla samassa paikassa, on hiukan rasittavaa. Mulla kun puhelut tuppaa venymään tosi pitkiksi. Siinäkään ei tule enää tuherreltua paperille, vaan tuhertelen digitaalisesti. On mullakin kyllä ollut aikoja, että puhelin piti laittaa äänettömälle, kun pelkkä sen soiminenkin pelotti.

  12. mm says:

    Kommentoitte Sirokolla Lepiksen kanssa niin koukuttavasti, että oli pakko tulla kurkistamaan suoraan tänne.
    Nuo lennätinpuhelut olen täysin unohtanut. Ulkomaille ainakin niitä soitettiin. En ole muistanut niitä täällä Porissa koskaan soittaneeni, mutta kun tätä luin, heti muistin, missä lennätin oli ja ne kopit.
    Nyt mietin, että mitä ihmettä nuorena puhelimessa oikein puhuin, kun aikaa meni ja meni… Omalta nuorisolta opin jo kauan sitten, että tekstiviesti on paras ja sähköposti. Voi vastata silloin kuin ehtii ja jaksaa… Olen varmaan tullut jo liian varovaiseksi soittamaan, etten häiritse. Hassua…

    • susupetal says:

      mm, kiva kun tulit katsomaan!
      Joo, minäkin ihmettelen, mistä sitä nuorena jaksoi puhua niin kauan. Muisti ei sitä kerro.

      Älä turhaan luule, että puhelu häiritsisi -jos se tekee sen, puhelimeen ei vastata. Vastuu on siellä toisessa päässä, ei soittajalla.

  13. Maarit says:

    Juu, en tykkää minäkään puhelimesta. Soitan harvoin ja vielä harvemmin minulle soitetaan. Mulla on tosi vanha puhelin ja monta kertaa oon luullu lopun tulleen. Aina vaan on heränny henkiin. Kuulo huononee koko ajan, eikähän tässä romussa ole mitään säätöjä. Koko ajan pitäs kysyä mitä? tai arvailla mitä toinen sanoo. Lisäks tässä ”luolassa” on huono kenttä, joten pysyn nenä ikkunassa puheluitten ajan.

  14. Usva says:

    Ei synny minultakaan taidetta puhelimessa. En ole myöskään puhelimessa puhuja, mieluummin tosiaan tekstiviesti – lyhyesti ja ytimekkäästi. Jos puhun puhelimessa kävelen ympäri huushollia pikkuhiljaa tai sitten junttaudun tyynyjen varaan lepotuoliin, niin ettei tarvii kättä kannatella. Olen ajatellut, että astmani väsyttää minut, kun puhun, tai mikä lie.

    Hieno kokonaisuus puhelimessa puhumisen muutoksista ja puhelimenkin. Lähes samaa matkaa on kuljettu. Nyt nautin hiljaisuudesta – ja sanoista ja kuvista.

  15. Tekstareilla ja Skypellä tässä nykyään pärjäillyt. Skypessä olessa tulee piirettyä ja muutenkin tehtyä kaikkea koneela, se on muutenkin hyvä ohjelma sillä pystyy aina ruudun kaappauksella kysyy neuvoa jos ei handlaa joitain elmentin tekoa tai sitten neuvoa toista ongelma tilanteissa. Hienot värit tossa siluetti kuvassa.

  16. Mimosa says:

    Eilen jouduin pyytämään vanhalta ystävältä palvelusta joten en halunnut hoitaa kontaktia sähköpostitse vaan soitin. Hän oli todella hämmästyksissään moisesta tempauksesta 😀 Olen aina luullut olevani harvinaisuus ahdistuessani siitä jos joudun puhumaan puhelimessa. En pysty lainkaan tuolloin iolemaan aloillani minäkään, mutta en myöskään ole kovin ”tilanteen hermoilla” sen suhteen mitä tai mistä puhutaan. Jää kuulematta kokonaisia lauseita…

    • susupetal says:

      Mimosa, et todellakaan ole harvinaisuus! Ei tarvi kuin lukea näitä kommentteja niin huomaa, että meitä on monta.
      Heh, pitäisköhän minun joskus soittaa jollekulle ja yllättää….ei!

  17. harakka says:

    Sun kanssasi olen samaa mieltä kännykässä höpöttämisessä, soitan vaan silloin, kun asiaa on.
    Skype ei sopinut mullekkaan, en tylkännyt ja nyt meillä ei sitä taida enää ollakkaan tai ei ainaskaan käytetä.
    Mutta toi siivousjuttu oliski kyllä hyvä yhdistää, jos paljon joskus pitäisi olla puhelimessa.
    Hyvää viikonloppua sulle!

  18. Elegia says:

    Eräs puhelinvammainen ilmottautuu myös! Lankapuhelinaikaan saatoin minäkin juoruilla tuntitolkulla etenkin iltaviiden jälkeen, kun se maksoi yhden sykäyksen eli oli miltei ilmaista. Hommahan muuttui jossain vaiheessa, mutta silloin alkoi jo monilla olla kännykkä ja itsekin luovuin lankapuhelimesta.

    Muuttaessani omilleni ei siis kännykän hankkiminen tullut mieleenkään. Niitä oli silloin vain harvoilla ja varakkailla. Lankapuhelin piti saada ja siihen vastaaja ja jatkojohto 😀

    Nykyään en jaksa pahemmin puhelimessa höpötellä ja kännykkä on käytössä lähinnä SOS-linjana ja suomilomilla sitä tietty tarvitsee yhteydenpitoon, mutten pahemmin jaksa lörpätellä.

    Skypellä juttelen joskus maratonipuheluita enkä ole sidottu tietokoneeseen, koska minulla on langattomat kuulokkeet, joissa on mikrofoni – se on hei nykyaikaa!!! Minäkin tykkään nimittäin puuhastella puheluiden aikana: joskus siivoan, joskus näprään samalla nettiä.

    • susupetal says:

      Joo, minäkin muistan tuon kello viiden jälkeen puhumisen, silloin tuli vielä puhuttua, outoa.
      Vaan olet sinä nykyaikainen, langattomat kuulokkeet!

  19. Mk says:

    Mikähän ihme siinä onkin että kännykän kanssa on niin vaikea olla aloillaan?
    Ennen, lankapuhelimen aikaan, viereen oli varattu mukava tuoli, ja siinä kyllä malttoi istua.
    Ehkä puhelu oli silloin muutenkin jotenkin isompi juttu – oikeastaan ainut tapa olla yhteydessa reaaliajassa.

    Tuo Elegian konsti onkin hyvä, itse vierastan Skypessä ajatusta että vastatessa ja puhuessa pitäisi olla tukka kammattuna ja pukeissa.
    Mitä harvoin kotona olen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: