Ruskea hymy

 

 

 

Jostain syystä ne kaksi huulipunaa ovat ruskeaa väriä. Hän ei ole koskaan pitänyt ruskeasta, ei huulipunistakaan. Rasvaista töhnää huulissa, huuliruskeaa. Ne pitäisi heittää pois, mutta ensin hän haluaa muistaa, mistä hän on saanut ne. Punat ovat vanhoja, sen hän muistaa, ehkä kaksikymmentä vuotta, kolmekymmentä. Ehkä ne ovatkin olleet alun perin oikeaa punaa, muuttuneet vuosien mittaan vanhetessaan ruskeaksi, sitkeäksi tahnaksi. 

Toinen hylsyistä on hopean värinen, toinen vivahtaa pronssiin. Tyylikkäitä esineitä, pölyttyneet kylpyhuoneen hyllyllä. Ne pitäisi todellakin laittaa roskiin. Heittää, heittää pois. Hänen huuliinsa ei mahdu väriä, viivaksi ohentunut suu peittää hampaat. Eihän minulla ole edes hymyä, hän huomaa pyyhkiessään kylpyhuoneen peilin puhtaaksi hammastahnaroiskeista. Hän ei muista, mihin hänen hymynsä on kadonnut.

Kirkkaalle peilille on hyvä piirtää. Huulista tulee pehmeät, runsaat, ruskeat, hymyilevät.