Sotalapsi

 

 

Kirjan lukeminen etenee hitaasti. Pari sivua ja ajatuksia on liikaa, muistoja, vastauksia, joita haluaisin. Kirja kertoo Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista. Äiti oli yksi heistä.

Ruotsissa oli Mor, kotona Mamma. Kävimme Morin luona joskus kesäisin. Matka oli pitkä, ensin laivalla Tukholmaan, sieltä jatkoimme junalla etelään. En muista muuta kuin kesäkeiton, joka odotti meitä, kun tulimme myöhään illalla Morin luo. Inhosin kesäkeittoa, lämmintä maitoa, pehmeitä vihanneksia. Sain syödä leipää.

Äidin sisko sanoi joskus, ettei hän ole mistään kotoisin. Luulen, että äiti tunsi samoin. Hän jäi Suomeen, toisin kuin sisarensa, jotka aikuistuttuaan muuttivat takaisin Ruotsiin. Ruotsi oli minulle paratiisi ja se tarkoitti sukulaisten lähettämiä joulupaketteja, joista tulvi värikkäitä non stop-karamelleja, Maraboun Twist-konvehteja, vadelmaveneitä.

Luen kirjaa taas muutaman sivun. Kun äiti kertoi Ruotsin ajoista kuuntelin, mutta olin iässä, jolloin nykyisyys oli niin paljon mielenkiintoisempaa kuin mennyt. Nyt haluaisin tietää enemmän, nyt voisin ehkä ymmärtää enemmän. Ymmärtää äitiä ja itseäni, sitä mikä minusta on tullut, ehkä myös miksi.

Äidin kuolemasta on jo kaksikymmentäviisi vuotta. Pitkä aika uskaltaa antaa surun ja kysymysten tulla.

 

 

***

Pertti Kavén Sotalapset (Minerva, 2011)

 

 

 

Advertisements

20 Responses to Sotalapsi

  1. savisuti says:

    Enoni oli myös sotalapsi. Äitini puhui siitä koko elämänsä ajan. Enoni jäi Ruotsiin ja kun harvoin tapaamme,yhteinen kieli on englanti kuten myös serkkujen kanssa. Tämä sotalapseus on kyllä yksi aika vaiettu trauma. Onneksi siitä voi nyt jo puhua. Valitettavasti alkaa olla vähissä he jotka muistavat.

    • susupetal says:

      Pitkään se oli vaiettu toiminta, Savisuti. Meillä puhuttiin asiasta kotona, mutta en niin kuunnellut, silloin. Kotikieli oli ruotsi, onneksi, yhteinen kieli oli Ruotsin sukulaisten kanssa.

  2. Hymyilevä eläkeläinen says:

    Meidän nykyajan ihmisten on vaikea edes kuvitella sitä pelkoa, kauhua ja tovottomuutta, jota sota-ajan ihmiset tunsivät. Hyvääkin tarkoittavat ratkaisut osoittautuvat joskus epäonnistuneiksi kuten tuo lasten Ruotsiin lähettäminen: useat lapset joutuivat kärsimään kaksi riipaisevaa eroa, ensin vanhemmistaan ja sitten Ruotsin vanhemmistaan. Nyt vasta aletaan tunnusta tuo operaation huonot puolet.

    • susupetal says:

      Hymyilevä eläkeläinen, onneksi vihdoin puhutaan, edes vähän. Tarinoita on paljon, jokainen omansa, jokainen yhtä tärkeä. Omalla äidilläni oli onneksi ruotsi kotikielenä, se tietenkin helpotti sopeutumista, mutta tietty juurettomuus oli samanlainen kuin suomenkielisilläkin sotalapsilla. Hyväähän virkamiehet tarkoittivat, lasten pelastaminen oli tärkeää.
      Niin kuin nykyäänkin.

  3. Amalia says:

    Se kurja tunne, kun ei olekaan ketään, jolta kysyä. Mun äidin kuolemasta on kolmevuotta ja on monta asiaa, mitä ois pitänyt kysyä.

  4. Sepä se, jos silloin olisi aikanaan osannut kysyä monta asiaa. Minulla on äitini kirjeitä, jotka kertovat paljon hänen nuoruudestaan ja elämästään. Sotalapsi ajalla on säästetty pienten lasten henkiä ja elämää, mutta perheet ovat pahasti hajonneet. Nykyisin perheitä hajoteaan avioeron kera valtavasti, mitä tapahtuu näille lapsille, kun he tulevat vanhempiensa ikään. Mitä on jäänyt puuttumaan? Ihan hirvittää.

  5. aimarii says:

    Minua kiinnostaa nykyään myös lähinnä se mennyt aika, kun äitini ja isäni olivat lapsia ja nuoria, siis 20 luvulta aina syntymääni saakka ja hieman ylikin lähelle-50 lukua. Ei ole ketään, ketä niistä asoista jututtaisin. Äidin kuolemasta on yli 25 vuotta.
    Sotalapsia vanhempani eivät olleet, mutta orvoiksi jäivät, isä täysorvoksi jo 2-vuotiaana ja äiti jäi äidittä ollessaan 14- vuotias.

    • susupetal says:

      Aimarii, sota on demokraattinen, osuu kaikkiin. Suomen sisälläkin siirrettiin lapset kaupungeista maaseudulle, pois perheidensä luota. Vanhempia ei välttämättä ollut enää, kun tuli kotiinpaluun aika.

  6. Jael says:

    Minunkin äitini oli sotalapsi ja olen ymmärtänyt,että siitä jäi jonkinlainen trauma.Äiti oli pikkuinen joutuessaan eroon omista vanhemmistaan,sitten myöhemmin joutui eroamaan Ruotsin väliaikais-vanhemmista ,joihin ehti jo tottua ja sitten kun tuli takaisin Suomeen ei hän tunnistanut eikä muistanut omia vanhempiaan.Sellainen jättää kyllä haavoja sydämeen.

  7. Tuija says:

    Taitaa olla niin, että kun itselle kertyy ikää, tulee tärkeäksi ymmärtää omia vanhempiaan ja sitä kautta itseään. Ei siinä voi mennä metsään, eihän!?! Miekin hinkuan äidin suvun jäljille sukututkimuksen kautta, on saatava tietää, selvitettävä…!

  8. arleena says:

    Kirja nostattaa varmaankin muistoja äidistä ja omasta lapsuudesta. Lukeminen on hidasta, luulisin ajatuksien pysähtyvän monta kertaa juuri noihin henkilökohtaisiin muistoihin.

  9. Liplatus says:

    Kirja auttaa lähestymään juuriinsa ja ymmärtämään isiemme ja äitiemme vaikeita kokemuksia.
    Nyt iäkkäämpänä menneisyyden tapahtumiin on valmiimpi, niin ja kestävämpi vaikeitakin asioita miettimään, noin olen myös tuntenut.
    Sukuani ei mennyt Ruotsiin evakkoon. Mummoani (Isän puolelta) kyllä oli painostettu usein, että pitää lähteä Ruotsiin evakkoon, kun jäi leskeksi heti sodan alkamisen ensi päivänä n. 28 vuotiaana kolmen pienen lapsen kanssa ja neljättä odotti. Suomalainen oma sotilaamme tappoi Papan liikkeelle pano kokoontumisen yhteydessä.
    Äitini lähti kahdesti (talvi-ja jatkosota) evakkoon Karjalasta. Palasivat vielä jatkosodan jälkeen Karjalaan, mutta joutuivat lähtemään pysyvälle evakko reissulle Kuusamoon.
    Pyynnöstäni Hän kirjoitti lapsuuden ajoistaan viimeisinä elinvuosinaan. Kymmenisen vuotta meni Hänen kuolemastaan, ennen kuin sain luetuksi kokonaisuudessaan Hänen kokemuksensa.
    Lukeminen auttaa ymmärtämään asioita, jotka heijastivat Häneen Äitinänikin. Esim. Hän keräsi kaikki vanhat vaatteet ja tyhjät viilipurkit, florarasiat, siirapi yms. astiat talteen.
    Vakio lausahdus oli: ”Koskaan ei tiedä minä päivänä ne on tarpeen.” Hän opetti nuukasti elämistä pahan päivän varalle. Jonkinlainen huolen tuntu oli usein läsnä.
    Vielä iäkkäämpänikin Hän katseli haikeana synnyinkotimme kaunista järvimaisemaa ja totesi:
    ” tällainen näkymä se jäi lapsuuden kotiinkin”. Ihan loppuun saakka Hän koki ikävää sinne. Teki kaksi kotiseudullaan käynti reissua karjalanseuran mukana.

    Pienen pätkä Äitini kokemuksista löytyy blogistani:http://askeleet-tarja.blogspot.fi/2013/05/jos.html

    Hyvältä tuntuu kuitenkin taphtuneen surullisuudesta huolimatta, että saa oppia tuntemaan juuriaan.
    Ihmisen kun on tarve tietää mistä tulen, mitä olen, mikä voi vaikuttaa tämän päivänkin olemiseenkin.

  10. Kiiris says:

    Surun ja muistelon aika on silloin kun sydän on siihen valmis.
    Kiitos ihanasta laulusta (P.Pitkätossu) kommentissasi♥

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: