Kiiltokuvia
15 maaliskuun, 2014 26 kommenttia
Olen kyllästynyt kauniisiin kuviin. Maalaan itsekin noita langanlaihoja, joutsenkaulaisia naisia ja mietin miksi. Ne hahmot puuduttavat minua. En halua kuitenkaan kuvata rumuutta, en ahdistusta. Sitäkin olen totta kai tehnyt, mutta ne kuvat ovat nykyään vain itseäni varten. Kavahdan ahdistavia teoksia. Käydessäni Kiasmassa katsomassa Ars Fennica-näyttelyä ohitin nopeasti ne työt, joita katsoessa pala nousi kurkkuun, jotka salpauttivat hengityksen.
Ei kauneutta, ei ahdistusta. Mitä sitten? Kuvatako liikalihavuutta vastapainoksi ihannoidulle anorektiselle ihmiskuvalle? Ei, maailmassa alkaa nykyään olla enemmän ylipainoisia kuin aliravittuja ihmisiä. Televisio suoltaa kolmenlaista formaattia: ruoka- ja kokkauskilpailuja, painonpudotuskilpailuja, kilpailuja, joissa kuka tahansa voi tulla tähdeksi. Maailma on jotenkin pahasti vinksallaan. Ole superihminen, kokkaa tykimmin, mutta älä syö keitoksiasi, jotta et lihoa.
Tavallinen ihminen. Jos maalaisin sellaisia? Minkälainen on tavallinen ihminen? Hän ei ole tavaton. Tavattoman vaikeaa. Tiedän ainoastaan, mitä en halua maalata. En jäykkinä seisovia mannekiinivartaloisia suurisilmäisiä naisia, en eteerisiä keijuhahmoja, en pitkäsäärisiä barbeja. Haluan lihaa luiden ympärille. Naivistisessa taiteessa löytyy lihaa, mutta liian söpössä muodossa, eivät lihavat ole aina leppoisia.
Niin ansiokas ja taidokas kuin Miina Savolaisen valokuvausprojekti ja kirja Maailman ihanin tyttö olikin, niin mietin, eikö noiden huostaanotettujen tyttöjen joukossa ollut enemmän pullukoita? Kauneusarvot ovat toisinaan niin pelottavia. On tietenkin voimauttavaa (järkyttävä sana, jota todella inhoan) nähdä itsensä kerrankin kauniina, kukapa sitä ei haluaisi. Kuitenkin. Enemmän pidin Riitta Ikosen valokuvasarjasta Eyes As Big As Plates, joka on nähtävissä Kiasmassa. Kuvien ihmiset näyttävät tavallisilta, sen paremmin en osaa selittää. Kuvien ihmiset koskettivat minua.
En todellakaan istu ja mieti näitä asioita. Kuurasin aamulla kylpyhuoneen, pesin pyykkiä ja tiskasin. Ajatukset poukkoilivat huomattavasti enemmän kuin tuossa ylhäällä olen kirjannut. Mietin, miten rumaksi katkeruus tekee ihmisen, miten energiaa kalvavaa on olla aina vihainen. Itkin ajatellessani ystävää, jonka elämä hajosi muutama päivä sitten. Suru on värittänyt tätä viikkoa. Olen tajunnut, miten hyvin minulla on asiat. Silloin kun ne eivät ole huonosti. Olen inhimillinen. Maailma pyörii napani ympärillä samalla tavalla kuin muillakin, niin hyvässä ja pahassa.
Ulkona on sohjoa nilkkaan asti, armollinen aurinko piileksii pilvien takana. Hyvä niin, sillä kirkas, matalalta paistava aurinko paljastaa piinallisesti likaiset kaapinovet, pölyiset lattiat. Lika on niin konkreettista, ajatukset ja tunteet häilyvät. Koska siivoaminen on kuitenkin kaikessa konkreettisuudessaan ikävää, maalaan ennemmin. Kirjoittaisin myös, mutta minussa ei ole sanallisia tarinoita. Se ei onneksi sureta minua niin kuin aikaisemmin. Sanat palaavat, kun palaavat. Jos palaavat. Ihan sama. Jatkan maalaamista, lopetan ajattelemasta mitä ja miksi.
Joutsenlampi, 42 x 30 cm, tussi, gesso, peite- ja vesiväri
SusuPetal 
Kun luen tekstiäsi, niin todettava on, että sanoja sinulla kyllä löytyy, jopa hyvässä järjestyksessä. Niin löytyy kynän jälkeäkin. Luovuutta. Joutsenlampesi sen kertoo. Aivan ihana työ, väreineen, kaikkineen. Olet upea ihminen, siivoat ja tiskaatkin huisvaan. 😀
Laiska töitään luettelee, Kiiris, jätin siis kertomatta, koska viimeksi olen siivonnut… Sanoja tulee, mutta ei tarinoita. Nou hätä.
Tässäpä oli aihetta useampaankin keskusteluun 🙂 Tartun aiheeseen kuvan kauneudesta. Nämä maalauksesi ovat verrattoman kauniita silmissäni. Ei siksi, että aihe olisi kaunis. Vaan siksi, että viivarytmi, värit, siveltimen liike luovat oman kauneutensa. Siinä on hyvä syy maalata.
Ajatukset ovat niin levottomat, piti karsia tähänkin kirjoitukseen, jotta lukija saisi toivon mukaan edes jotain tolkkua, Marjatta. Kauneus on kait katsojan silmissä, kiitos kannustavasta kommentistasi.
KIITOS tästä.
Kiitos itsellesi, Sini, kun luit.
Tavallinen on sikäli hankala kuvattava, ettei siitä helposti löydä mitään kuvaamisen arvoista. Siksi en itse tee omakuvia.
Sinun kuvasi ja tekstisi eivät kyllä koskaan ole olleet kiiltokuvia 🙂
Minusta taas tavallisuudessa on jotain kiehtovaa, Ink, ehkä koska ne eivät ole kiiltokuvia.
Kimuranttia on tunne ja ajatus.. Luin edellisen postauksesi ja tämä jotenkin jatkaa samaa aihetta. Peräkkäisistä sanoista syntyy tarina, vaikka sitä ei tarinana aina näekään. Ruman ja kauniin välillä on rumankaunis, se kaikista kiehtovin katseltava, kimurantti esitys. Joutsenlammessasi on jotain sellaista ei kiiltokuvamaista kauneutta, se elää kauniisti väreissä ja viivassa, suorastaan soi, samalla siinä on kuitenkin jotain hyvin rujoa tunnetta. Ups, oma ajatuksenikin meni nyt ihan kimurantiksi tätä miettiessä.
Rumankaunis, rumuuden estetiikka, ne kyllä kiinnostavat, Sirokko. Säröjä julkisivuissa.
Ajatukset tuppaavat olemaan kimurantteja…
Positiivinen ja inhimmillinen kirjoitus. Noin se menee elämä täälläkin, itsekseen on hyvä mietiskellä.
Tämä uusi maalaussarjasi on elinvoimainen, raikas ja puhutteleva.
Kiitos, Arleena, ajatukset ja kuvat kulkevat käsi kädessä.
Hyvä kirjoitus SusuPetal: luin että normaalipainoiset mallit alkavat olla suosittuja ja että jotkut suosivat nyt myös jo paljon vanhempia malleja,mikä on hyvä suunta.
Esim, American Appareil käyttää 62-.vuotiasta mallia,joka on kaunis mutta ei kiiltokuva
http://www.elle.com/fashion/spotlight/american-apparel-62-year-old-lingerie-model
Hienot maalaukset taas!
Ihanat hiukset tuolla mallilla, Jael, ja jestas, miten jalka nousee korkealle! Tuollaisia lisää, kasvoissa näkyy ikä, elämä, kokemukset.
Olet saanut kuvan tanssiin kiva vastakkais asettelun.
Hassua että valokuvaaja norjalainen Karoline Hjorthin jäi itseltä huomamatta noissa töissä toisena tekijänä. Niin onko toi Riitta Ikosen puetut ihmiset valokuvasarjana sitten performanssi, käsitetaide vai pelkkä valokuvasarja.
Andy, oli joo aika jännää, että tuo norjalainen mainittiin vain siinä esittelytekstissä, nimeä ei näkynyt mielestäni missään sen suuremmalla. Ehkä sarja oli kaikkea tuota mitä kirjoitit, onneksi ei tarvitse löytää kategorioita.
Hieno on tuo työsi. Joutsenlampi. Itse kun olen Tchaikovskyn musiikin ihailia niin heti nosti ”tunteita” pintaan. Tämä on varmaankin upeimpia töitäsi joita olen nähnyt.
Mietiskelysi aiheista ja tavallisista ihmisistä oli myös mielenkiintoista. Kun vain saisi omatkin ajatukset koottua. Pyöriskelen edelleen omassa napanöyhdässäni.
Laiskuri, tuo Joutsenlampi oli eka klassisen musiikin vinyyli, jonka ostin kauan, kauan sitten.
Älä sure, jokaisen meidän elämämme pyöriii oman navan ympärillä. Niin se vaan on.
Kauneutta on monensorttista, eivät kaikki ole nukkekannalla. Täällä ainakin on kauniita kuvia.
Kiitos, Hamalainen.
Luin ja makustelen mielessäni sanojasi.
Siitä vaan, Elegia 😉
Omaan napaan tuijottaminenkin on joskus tarpeen. Ettei ihan itseään unohda.
Elämän epäkohtien murehtimisen katkaisemiseksi tarvitaan kauneutta. Ihana tanssija, joka ei ole joutunut liian tiukalle dieetille 🙂
emmä, onneksi löytyy tanssilajeja, joissa ei tarvi koko ajan laihduttaa!
Peikon miälestä tua joutsellampi on hiano kuva. Se joutsenen kaulan asento sanoo jotain, vaikke peikko ei kuule, mitä.
Mistä sitä eläinten elekieltä osaisi, Isopeikko!