Kirjaimet elämässäni: B

 

Bowie, beetasalpaaja, Budapest, B-luokan kansalainen, Black Sabbath, B-mielisairaala, Beth Hart, B-lausunto

Tämän aamuiset uutiset psykiatristen potilaiden väkivaltaisesta kohtelusta Turussa Kupittaan sairaalassa saivat minut miettimään omaa kolmea viikkoani suljetulla osastolla. Siitä on kohta kuusi vuotta, pieni iäisyys, silti hyvin voimakkaasti mielessä, jos kuuntelen itseäni.

En ollut pakkohoidossa, niin kuin koomikko Juha Kurvinen, joka kertoo blogissaan omista, karmaisevista kokemuksistaan Kupittaan sairaalassa. Se osa tietoisuudestani, joka vielä toimi jotenkuten, halusi sairaalaan. Silloinen terapeuttini toimitti minut Auroran päivystykseen täällä Helsingissä. Olin vuorokauden ensin tarkkailussa mahdollisen itsemurhariskin takia. Muistan siitä vuorokaudesta vähän. Sain olla rauhassa, sain korvatulpat, sillä pääni ulkopuoliset äänet repivät korviani, ovien aukaisut, ruokakärryjen kirskunta lattialla. Tupakkahuoneessa nuori tyttö oli sekaisin, mutta hän halasi minua, kun kerroin, miltä minusta tuntui.

Ei miltään.

Reaktiivinen psykoosi, sijaistraumatisoituminen, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö  ja vakava masennus.

Auroran suljetulla osastolla sain mitä halusin: olla rauhassa. Sen kolmen viikon aikana juttelin omahoitajan kanssa pari kertaa, noin kymmenen minuutin ajan. Lääkärin tapasin tullessa ja lähtiessä. Sain haahuilla osastolla ilman häirintää, olin kuin en olisi ollut olemassakaan. Hiljaisuuteni, rauhallisuuteni, vetäytymiseni oli henkilökunnalle mieluista. Olin helppo potilas. Omahoitajallani oli potilas (asiakas), johon hän oli työlästynyt. Tämä nuori nainen sai epileptisiä kohtauksia ja käytävällä kaikui hoitajan kärsimätön huuto, että taas se sätkii ja minä en jaksa tätä.

Ei ihme, että vetäydyin omaan huoneeseen peiton alle.

Sain käsityksen omasta pelottavuudestani, kun menin hoitajien toimistoon pyytämään särkylääkettä. Esitin asiani, hoitaja meni takahuoneeseen, minä hölmö seurasin perästä. PYSY SIELLÄ! EI ENÄÄ ASKELTAKAAN! TAKAISIN KÄYTÄVÄLLE!

Osasto, jossa olin, oli tarkoitettu lähinnä pitkäaikaista masennusta kärsiville, siellä ei ollut psykoosissa olevia, ei skitsofreenikkoja. Olimme lauhkeaa laumaa.

Mutta myös siis pelottavia.

Fyysistä väkivaltaa en nähnyt, henkistä piittaamattomuutta senkin edestä, ehkä vähemmän omalla kohdallani (koska halusin olla rauhassa), mutta senkin edestä enemmän muiden kohdalla. Muistan odottaneeni jälleen kerran lääkettä hermosärkyihini (minulta oli leikattu selkä pari kuukautta aikaisemmin) ja seisoin kärsivällisesti ovensuussa, kunnes hoitaja oli saanut hoidettua vihannespalstaansa tai jotain muuta yhtä käsittämätöntä Facebookissa.

On vaativaa työskennellä mielenterveysongelmaisten kanssa, mutta ehkä se vaativuus voisi toimia vinkkinä joillekin. Etsisivät muita töitä. Omalla kohdallani tuo aika oli enemmän plussaa kuin miinusta, sain tarvittavan katkon elämääni. Valitettavasti kaikilla ei ole käynyt yhtä hyvin.

Olen kirjoittanut kokemuksistani tuosta ajasta kirjassani Sairaalapäiväkirja. Ja juu, trollit älkööt vaivautuko kommentoimaan tätä, hankkikaa oma elämä.

Advertisements

26 Responses to Kirjaimet elämässäni: B

  1. Ari says:

    Minä kiitän siitä, että jaoit niitä tuntemuksiasi Sairaalapäiväkirjassa. Lähipiirissäni oli myös masennusta, ja opin ehkä hieman ymmärtämään asiaa. En ole tosin ihan varma, enää en voi asianosaiselta kysyä.

  2. Rantakasvi says:

    Luin tuosta linkin kautta tuon Kupittaan jutun. Ihmisiä voi kohdella siis todellakin ihan miten vaan. Pääasia on, että hoitajat pääsevät helpolla. Kamalaa.

    Minulla on tuttu (tai oikeastaan tutun tuttu) psykiatrisena sairaanhoitajana tuolla Pitkäniemen sairaalassa. Hän on yksi niitä, joiden juttuja en jaksanut kuunnella kun kieltäydyin menemästä ex-ystäväni luo viiniä lipittämään taannoin. Hän tekee pelkkää yö-vuoroa. Pääsee kuulemma helpolla, kun voi nukkua usean tunnin joka yö ja on pitkät vapaat välillä. Kehuskeli sillä, että saa täyttä palkkaa ja lisiä silti.

  3. Liplatus says:

    Just lopetin puhelut muutamalle taholle, yrittäessäni hakea apua lähimmäiselle.
    Mielenterveys hoidon/avun hoituminen on vaikeaa sairaalassa, samoin se on avopuolellakin.
    Avopuolella hoitona on, annetaan pilleri purkki käteen, aikaa ei ole pitempiin keskusteluihin.
    Säästöt ja resurssien puute sanotaan syyksi. Paremman elämän/avun etsinnässä lähimmäiselle ei auta hötkyillä, apu tulee joskus…viikkojen sisälläkö vai kuukausien…

    • susupetal says:

      Yhä enemmän psyk.polin asiakkaita kirjoitetaan ulos, hoito siirretään terveyskeskukseen ja se hoito tarkoittaa sitä, että lääkäri uusii reseptit näkemättä potilasta. Näin minulle on tapahtunut.
      Onneksi sain aikanani kelan tukemaa terapiaa ja olin monta jaksoa psykiatrisessa päiväsairaalassa.
      Itse en joutunut tappelemaan hoidon saamisesta, mutta valitettavasti sellaiset tarinat ovat tulleet niin tutuiksi.
      Voimia asioiden eteenpäin viemiseen, Liplatus.

  4. Juska says:

    Sydäntä kouristaa lukea tämän päiväisiä otsikoita. Juuri niitä, jotka ovat kaikkein heikoimpia kohdellaan väärin. Tiedän että siinä työssä tarvitaan voimaa, rohkeutta ja tahtoa, ymmärrystä…mutta jos ei niitä ole, on syytä tehdä muuta työtä.

    Onneksi sinä sait sitä mitä kaipasit, rauhaa ja irtautumisen arjesta, mutta kaikki eivät saa haluamaansa, eivät edes keskusteluja, vain nukuttavia pillereitä.

    Hieno kirjoitus, myös kirjasi aiheesta on vakuuttava/vaikuttava.

  5. Maahinen says:

    Olin järkyttynyt, kun kuulin tuon uutisen telkusta. Meillä annetaan kuvaa, että kaikki tuo on mennyttä. Toisin kuitenkin on totuus. Olen kuullut itsekin joitakin huonon kohtelun tarinoita.

    Kammottavaa ajatella, että suljetulla potilaat ovat hoitohenkilökunnan armoilla. Tuollaiset hoitsut, jotka kohtelevat potilaitaan, niin kuin tuossa jutussa oli, tarvitsevat itse hoitoa.

    Ja kyllä silloin jos hoitaja huutaa potilaalle, ettei jaksa epileptisen potilaan kanssa, pitäisi jo työkaverien puuttua asiaan. Ja hoitajan jäädä itse sairauslomalle.

    Mielenterveyshoito on lapsenkengissä vieläkin ja vailla riittävää valvontaa.
    Puhutaan itsemääräämisoikeudesta, jota ei kuitenkaan ole käytännössä kaikkialla.

    Arvostan hoitajien työtä, silloin kuin he toimivat, niin kuin hoitajan kuuluu.
    Sairaaloissakin on hoitajia, jotka ovat tylyjä, ilkeitäkin. Työ on vaativaa ja raskasta, mutta se ei oikeuta purkamaan huonoa oloaan potilaisiin. Silloin ollaan aivan väärällä alalla.

    Ihminen on sairaana heikoimmillaan, puolustuskyvytön ja tämä pitää hoitajan tietää ja hillitä itsensä.

    Hieno kirjoitus. Hyvä että asia tuli julkisuuteen. Valvontaa pitäisi nyt vaatia lisää.

    • susupetal says:

      Valvonnan lisääminen on tarpeen. Hymyilytti eilen, kun kuuntelin alueuutisia, siellä vakuutettiin, että Helsingissä ei voisi tapahtua samanlaista kuin Turussa, sillä täällä valvotaan.
      Just joo, hieman skeptinen olen sen suhteen.

      Olen tavannut ihania hoitajia, onneksi heitäkin löytyy, mutta valitettavasti ihmissuhdetyö, joka on raskasta, tekee ihmisen pahimmassa tapauksessa kyyniseksi, piittaamattomaksi tai ylikuormittuneeksi. Siitä ei seuraa hyvää.

  6. sirpa321 says:

    En ymmärrä, miten nykypäivänä voi olla tuollaista hoitoa, sivistysvaltiossa (ainakin olevinaan sellainen). Nuorena hoitajana kuuntelin silmät pyöreinä psyk. puolelta ” pakoon” lähteneitten kollegoiden tarinoita. Hoito oli välillä aika raakaa, puistatti. Lisäksi kehitysvammapuolella henkilökunnasta osa käytti potilaita hyväkseen. Tekeekö tällaisissa paikoissa seura kaltaisekseen, siis hoitsut, ja ne jotka eivät kestä, lähtevät. En olisi uskonut, että tällaista on vieläkin jossain.

  7. tuulento says:

    Huh! Uskomatonta, että sairaita kohdellaan noin. Tosiaan, parasta olisi etsiä toinen työ, jos ei jaksa, pysty kohtaamaan sairaita.
    Onneksi olet siinä!!

  8. meri says:

    susu

    kiitos että uskallat laittaa itsesi likoon tässä hauraassa asiassa.

    raha vaikuttaa dramaattisesti kansalaisten mielenterveyteen ja heille tarjolla oleviin mielenterveyspalveluihin. niukoista resursseista taisteltaessa heikot jäävät jalkoihin – varsinkin, jos heidän ongelmansa on ns. korvien välissä.

    tilanne on nurinkurinen. jokainen alkeelliseen ajatteluun kykenevä ymmärtää, että leikkaukset seurauksineen ovat ennen kaikkea mielenterveydellinen riski.

    eräs hoidotta jäänyt ystäväni ehdotti, että itsemurharatkaisuun päätyneet määräisivät hautauksen järjestämisestä mahdollisimman julkisella paikalla, esimerkiksi eduskuntatalon rappusilla päätöksentekijöiden havahduttamiseksi.

    meri

    • susupetal says:

      Olisi tungosta eduskuntatalon portailla, valitettavasti, meri.
      Psyk.polit ovat täällä ylikuormitettuja, ihmisiä kirjataan ulos pikavauhtia, asiakkaaksi et pääse kuin itsemurhayrityksen jälkeen, päivystyksen kautta.

  9. aimarii says:

    Minä olen taipuvainen uskomaan, ettei mikään terveyden- sairaanhoidon haara toimi enää hyvin tässä maassa. Sanahelinää on esim.joku hoitoonpääsy aika, jonotus kasvaa.
    Olin B-mielisairaalassa nuorena hoitajan töissä. Näin sitä arkea. Minua eivät pelottaneet potilaat, mutta muutama kolleega kyllä, kun jouduin samaan vuoroon.
    En halunnut kovettua siellä, lähdin pois.
    Hyvä, että siulla on rohkeutta ottaa omakohtaisesti kantaa näihin asioihin. Arvostan sitä

  10. tohon laittaisin vielä mieheni 🙂

  11. Nämä ovat ikäviä asioita ja valitettavan totta. Itse olin nuorena suljetulla sairaanhoitajaharjoittelussa ja pitää sanoa että onneksi sieltä jäi hyvä kokemus. Nykyään supistetaan ja säästetään =ajatetaan henkilökunta loppuun ja siitähän seuraa vain lisää ongelmia,mutta eihän se rikkaita päättäjiä kiinnosta. Heillä on rahaa hoitaa itsensä yksityisesti hyvässä hoidossa. Onneksi sait avun ja olet siinä nyt kirjoittamassa!! Hyvä kirjoitus! Onko tuota kirjaasi saatavilla vielä?

    • susupetal says:

      Resurssien alasajo romuttaa hyvinvointiyhteiskunnan, olemme luomassa pahoinvointiyhteiskuntaa, Esther.
      Vastasinkin sinulle meilillä tuosta kirjasta.

  12. Elegia says:

    Joo, sanattomaksi vetää joten en sano nyt mitään. Siis tämän enempää.

    Tämä on mielenkiintoinen tämä kirjaimet elämässäni! Pitäsköhän pölliä itellekin?

  13. Tuima says:

    Pysäyttävä kirjoitus. Kiitos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: