Kirjaimet elämässäni: N

 

näkökyky, nukkuminen, nyt, nöyrtyminen, narri

 

Tiedättehän tämän tyypin: minä-ite, pärjään-enkä-apua-pyydä. No, viime syksynä jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua. Paluumatkalla Unkarista iski vatsatauti, nihkeä ja näivettävä pöpö. joka puolentoista viikon jylläämisen jälkeen sai minut tarttumaan luuriin ja kysymään autollisilta ystäviltä, voisivatko he heittää minut päivystykseen. Ensimmäinen oli jo ehtinyt naukkailla, toisen muistin olevankin Nizzassa. Niinpä soitin itselleni ambulanssin. Muille olen kyllä hälyttänyt ambulanssin, mutta että tein sen itseni vuoksi! Niin sitä pitää!

Oli Halloween(!!??)-viikonloppu, ambulansseilla oli kiirettä, mutta kahden tunnin kuluttua voitaisiin hakea. Nuokuin sohvalla, pää nippa-nappa polvien yläpuolella. Koetin vetää jotain vaatetta ylleni.

Kahden tunnin kuluttua soittivat hätäkeskuksesta ja sanoivat, että nou kän duu, ambulanssia ei saada hakemaan minua. Voisinko soittaa jollekin ystävälle? Soitettu. Entä taksi? Pääsen just ja just avaamaan oman oven, en ulos asti.

Skippaan selostuksen yön kulusta. Sunnuntaiaamuna sain kyydin päivystykseen ekalta kuskiltani. Hän talutti minut autoon, autosta pyörätuoliin. Jäin odottamaan numerolappu näpeissäni. Vuoroni tuli, mutta enhän minä jaksanut kelata pyörätuolia. Hyvä, että näin seinällä hohtavan neonnumeroni, pääni ei vaan pysynyt pystyssä. Jossain vaiheessa lasikopin vastaanottovirkailija huomasi ongelmani, kärräsi minut ilmoittautumiseen, jossa onneksi tajusivat, että voin mennä suoraan lääkärille, turha sairaanhoitajan ensin arvioida lääkäritarpeeni.

Pyörätuolini työnnettiin kauimmaiseen nurkkahuoneeseen mahdollisen tartuntavaaran takia. Jalkani lipesivät jalkatuelta, tömähtivät lattiaan. Kuulin nimeäni huudettavan. Auoin suutani, mutta en jaksanut muodostaa ääntä. Uusi kuulutus. Tunsin itseni Ninniksi näkymättömässä lapsessa, sain piipitettyä täällä. Lääkäri tuli luokseni, sanoi sisään. En jaksa kelata tuolia. Hoitaja tulee hakemaan, lääkäri totesi ja lähti.

Nosta paitaa. Tuskin jaksoin katsoa lääkäriä, totesin en vaan pysty. Nosta vähän. En jaksa, toistin, mutta kilttinä ihmisenä revin paidan helmaa niin ylös kuin kykenin. Myöhemmin minua harmitti, että ehdin laittaa oksennuspussukan suuni eteen lääkärin tökätessä minua mahaan.

Tutkimus ohi, käytävälle muiden tautisten joukkoon. Napa paljaana, osittain tissitkin.

Tiputukseen vievä hoitaja oli sitä mieltä, että vastaanottavan hoitajan piti laittaa minulle tippa. Vastaanottava hoitaja oli täysin eri mieltä. Siinä ne nahistelivat pääni yläpuolella, enkä tiedä, kumpi sen tipan laittoi. Jotenkin meni taju tai en vaan jaksanut enää välittää.

Kuulema tekee hyvää nöyrtyä, olla nöyrä. Ei todellakaan tee hyvää. Se on yhtä helvettiä, se on nöyryyttävää. Jatkan muiden auttamista, mutta itseäni en auta enää koskaan, enkä todellakaan pyydä itselleni apua. On niin ikävä aiheuttaa vaivaa.

(todennäköisesti olen valmis pyörtämään päätökseni taas jossain vaiheessa, mutta nyt leikin, että pärjään ihan ite ilman apua)

Advertisements

29 Responses to Kirjaimet elämässäni: N

  1. Rantakasvi says:

    Herranjestas mitä kohtelua. Onko sitten ihme, että ihmisiä kuolee kotiinsa, kun ei tuollaiseen souviin halua mennä.

    Tiedän tyypin, valitettavasti. Olisi hirveän suuri kynnys soittaa itselle ambulanssi.

    • susupetal says:

      Oli se kyllä korkea kynnys soittaa se ambulanssi, Rantakasvi. Olisi pitänyt mennä bussilla päivystykseen jo pari päivää aikaisemmin vielä, kun pysyi tolpillaan 😀

  2. Roosa says:

    Oli kuin olisit kirjoittanut minun kokemuksista 🙂 Minulla vaan röntgenhoitajat huusivat pääni yli, joku oli tehnyt jotain jossain ja se piti puida just’ siinä.

  3. Ninnu says:

    Voi miten kurja kokemus :(. Nöyrtyminen on jossain tilainteissa ihan jees, mutta kenellekään en soisi olla nöyryytettävänä missään tilanteessa. Tosi ajattelematonta sairaalan henkilökunnalta. Itsekin olen huono pyytämään apua… jotenkin sitä jää kiitollisuudenvelkaan omasta mielestään (vaikka auttaja ei olisi yhtään sitä mieltä ja auttaa auttamisen ilosta).

    • susupetal says:

      Olen enimmän ikäni ollut aika jääräpää, minä-ite-tyyppi ja yrittänyt vanhemmiten tolkuttaa itselleni, että ei ole häpeä pyytää apua, Ninnu.
      Pah.

  4. emmä says:

    Voi kauhea 😦 Hoitajat eivätkä lääkärit ota vakavasti. Tuon takia olisi hyvä olla saattaja mukana. Täällä maalla oli ennen taksikuskeja jotka saattoivat tarvittaessa asiakkaan keskussairaalaan ja odottivat ilman mittarin raksutusta ja toivat kotiin takaisin. Ei enää. Nyt taksi tilataan palvenumerosta eikä sitä tuttua kuskia saa.

    • emmä says:

      Olen myös kuullut että naiset koettavat olla reippaita vaikka ovat kuinka huonossa kunnossa.

      • susupetal says:

        Olen ollut monta kertaa mukana saattajan sairaaloissa, puhunut potilaan puolesta ja kuljetellut, emmä, mutta eihän minulle tullut mieleen, että itse saattaisin tarvita saattajaa. Kuvittelin kelaavani ja puhuvani ja pärjääväni. Tyhmää.
        Riippuu varmaan luonteesta tuo reippaus, joskus tuntuu, ettei miehiä saa sairaalaan vasta kuin patologille 😦

  5. maahinen says:

    Arghhh…… suututtaa puolestasi…tätä se on. Vaikka odotushuoneeseen kuolisi, ei se ole kenenkään vastuulla. ”Eihän me tiedetty, et se on niin huonossa kunnossa ”
    Nöyrä pitää olla ja hiljaa! Apua saa jos annetaan, se ei ole tietenkään itsestäänselvyys ;-D

    Mikään ei kuulu kenellekään. Lapsetkin kasvatetaan siivoamaan omat jälkensä, vaan ei auttamaan myös toisia. Aikuisena sit huudetaan työpaikalla, ettei kuulu mulle, ei oo mun hommia.
    Yhteistä vastuuta ja välittämistä ei ole enää ollenkaan. Huh, mihin me mennään ja mitä me tehdään? Kammottavaksi menee!
    Onneksi sait kuitenkin edes lopulta apua.
    Lääkäriin meno on todella vastenmielistä juuri tuollaisen kohtelun vuoksi.

    • susupetal says:

      Joo, en minä kamalan innostunut ole menemään lääkärille, Maahinen.
      Vielä viitisentoista vuotta sitten meno oli toisenlaista, ainakin täällä Hgissä. Lääkärille pääsi, sieltä sai apuakin.
      Henkilökunta on vedetty niin niukaksi ja työskentelevät äärirajoilla. Suoritteita mitataan, kaikki ylimääräinen on mahdotonta, sillä sitä ei ole kellotettu.

  6. sirokko says:

    No just. Pakkohan se on joskus itselleenkin apua pyytää, jos ei muita ole paikalla ja vielä on sen verran tolkuissaan että pystyy. Se on itsesuojeluvaistoa eikä nöyrtymistä. Vaikka tulos olisikin näyryyttävä, häpeä kyllä kuuluu niille, jotka eivät välitä.
    Minä olin viime kesään asti kuvitellut, että kun viedään ihminen ambulanssilla rullatuolissa päivystykseen, niin siellä joku hoitaa asiaa eteenpäin eikä se tolkuton potilas itse. Karvaasti opin, että pitäisi ehdottomasti olla oma saattaja mukana, vaan mistä sen aina siihen hätään hommaa.

  7. Amalia says:

    Olipa kokemus. Olit väärän maan kansalainen. Onneksi naisella on oikeus muuttaa mieltään.

    • susupetal says:

      En usko, että kansalaisuudella oli tässä mitään tekemistä, Amalia.
      Juu, mieltä ehdin vaihtaa varmaan vielä monta kertaa ennen kuolemaa 😉

  8. vilukissi says:

    Voi hyvänen aika, tässä menin aivan sanattomaksi. Kertakaikkiaan jouduit kokemaan kovia. Melkein olisi ollut parasta, ettet olisi enää vastannut puhelimeen, olisit vaan avannut linjan ja vain hengittänyt huohottaen…olisikohan sittenkään laitettu ambulanssiporukkaa katsomaan?? Olisko se mennyt häiriköinnin piikkiin? Voi että.

  9. Elegia says:

    Ai tommosta on se sairaanhoito Suomessa. Ihan hyvin voi vielä leikata määrärahoista. Selkeesti on liikaa ihmisiä vielä hengissä vaatimassa palvelua. Jestas.

  10. Mihin mun kommentti on taas hävinnyt..äh! Mutta olen todella kauhistunut mihin tuo homma on mennyt ja menee…lisää supistuksia, porukkaa sairastuu kukaan ei hoida kun ei ole kuka hoitaa. Sehän se suunta on normaalille ihmiselle. Rikkaat pääsee yksityisesti ja siellä vielä raha puhuu nätimmin. Inhottavaa kohtelua sait! En minäkään mielelläni lääkäriin mene, kun olin viimeksi, sairaalassa siis ei paljoa puhuttu mistään, kuviteltiin että itse hoitajana tiedän kaiken systeemiä. Ei sekään niin kivaa ollut. Näkymätön se on täälläkin tuttua. Pirteätä keskiviikkoa 🙂

    • susupetal says:

      Roskapostin joukosta ei löytynyt kommenttiasi, bittiavaruus on varmaan niellyt sen.
      Mielenkiintoista nähdä, miten uusi sote vaikuttaa terveydenhoitoon, Esther. Tai en tiedä, onko se niin mielenkiintoista, ennemminkin kauhistuttaa, koska sitä rahaa ei ole käydä yksityisellä!

  11. BLOGitse says:

    No huhhuh…onneksi selvisit..tuostakin! Jos eivät hassaisi verorahoja päällekkäisyyksiin (esim. on jo kehitetty toimiva järjestelmä mutta ’eihän sitä voi meille ottaa…pitää olla ite keksitty/luotu’) niin olisi varaa kunnon resursseihin. Omakanta on hyvä idea mutta silti joudun täyttämään paperisen lapun saako tietoja luovuttaa tai ei vaikka olen ne jo Omakantaan määritellyt. Mikseivät ota mallia miten Verohallinto on kehittänyt palveluaan…Meidän oma pikku korruptiomme vaikeuttaa yhteisen hyvän tavoitteen…

  12. BLOGitse says:

    Unohdin: mukavaa jussia! Meillä on ihan tavallinen viikonloppu vähän remppaa mutta myös hyvää ruokaa ja juomaa – ei siis poikkea jussi muista viikonlopuista paitsi rempan suhteen 🙂

  13. mm says:

    Ei tässä oikein osaa muuta sanoa kuin sen, että hyvä että tämän kirjoitit. Ja toivoa, että tällaiset jutut menisivät jotenkin perille päättäjille ja toimijoille. Ajatuksia:
    1. Kaikilla ei ole ihmistä, jonka kutsuu apuun näissä tilanteissa. Itsekin mietin perheeni lisäksi, mistä sellaisen löytäisin. Sama koskee kotiuttamista. Ilman saattaajaa ei päästetä kotiin… Tällaisten apua tarvitsevien ihmisten määrä kasvaa.
    2. Ensiapuihmisiä kouluttaessani kuulin, että heillä ei ollut lupa mitenkään seurata ihmistä, jonka olivat sisään hoitoon kärränneet. Nykyisin kuulemma saavat kai edes halutessaan tarkistaa, osasivatko antaa oikean ensihoidon.
    3. Polilla lääkäri ja harjoittelija leikkasivat varpaankynttäni. Eivät huomanneet, että varpaan toisessa päässä oli ihminen. Vastaavaa koin äitiyspolilla, kun odotettiin eksyneitä papereita. Kaikki paikat paljaana olin kulkureitillä :)) Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onko potillaalla salassapitovelvollisuus niistä asioista, joita hoitohenkilökunta keskenään kertoo itsestään ja muista….
    4. Blogitselle. Omakannassa ei ole vielä kaikkia tietoja. Ainakin keskussairaaloissa pitää antaa erikseen lupa tietojen käyttämiseen eivätkä tiedot silti kirjaudu Omakantaan. Kaikki sairaanhoitopiirit eivät vielä ole mukana. Ei auta siis, vaikka itse olisi antanut luvan. Toisaalta,yksityinen tuttu lääkärini pystyi merkitsemään reseptini näkyviin Omakantaan, mutta laboratiotuloksia ei tullut sinne. Tilanne siis elää…

    • susupetal says:

      Tuo sairaalasta kotiuttaminen on myös veikeää, mm. Olin ystävän apuna alkuvuodesta, kun kolmantena-neljäntenä päivänä lonkkaleikkauksen jälkeen hänet laitettiin kotiin. Juu, nopeasti vaan jalkeille niin kuntoutus alkaa reippaasti.
      Aivan sama, pärjääkö ihminen yksin kotona.

      Heh, enpä olekaan tullut ajatelleeksi tuota potilaiden salassapitovelvollisuutta. Tuskinpa sellaista on, en ainakaan ole allekirjoittanut sellaista paperia…

      Omakanta todellakin panttaa labratuloksia, olen huomannut saman. Olen myös huomannut, että lääkärit kirjaavat labratulosten perusteella lausunnon omakantaan ja määräävät lääkettä. Potilaalle ei asiasta ilmoiteta puhelimitse, on potilaan omalla vastuulla katsoa omakantaa ja huomata resepti siellä.

  14. Unelma says:

    Olipa kauhea tilanne sinulla. Meillä täällä kotikylällä on hyvä terveyskeskus, mutta tuolta akuutista kuuluu moitteita. Onnekseni minun ei ole tarvinnut kokea mitään huonoa kohtelua. Toivottavasti näin olisi jatkossakin kun tuota ikääkin alkaa jo olla.

    Hyvää syksyä sinulle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: