Kirjaimet elämässäni: O

 

olohuone, onni, oranssi, outous, omenalimonadi, olotila, ohrapuuro, olemattomuus, osmankäämi, omatunto

 

Lyhyen paikallisjunamatkan aikana olotila heittää surusta vahingoniloon. Katson ulos junan ikkunasta ja kuuntelen samalla käytävän toisella puolella käytävää keskustelua. Nuoret pojat vertaavat kokemuksiaan Linnanmäestä, Jukuparkista, Särkänniemestä. Nuoruuden into kutittaa korviani mukavasti. Käännyn katsomaan puhujia, he ovat kaikki varusmiehiä.
Alkaa itkettää. Juuri tuollaisia lähetettiin rintamalle, pieniä poikia, elämää täynnä.

Pyyhin silmät. Ärsyttää tuleva, uuden Tuntemattoman sotilaan filmatisointi. Leffa täynnä keski-ikäisiä äijiä.

Yritän hillitä ärtymystä. Usein se tunne alkaa saman tien ahdistaa, ahdistus muuttuu peloksi ja saa kropan ja mielen katoamaan vähitellen näkyvistä. Olen monta kertaa Pasilan kohdalla lakannut olemasta, astunut ulos junasta, palannut saman tien kotiin turvaan ennen täydellistä katoamista.

Saan epämiellyttävän tunteen katoamaan nipistämällä itseäni. Sattuu, olen siis olemassa.

Vieressäni istuva nainen selaa kännykällään iltapäivälehden sivuja, hyppää sitten katsomaan facebookia. Ees taas. En näe, lataako hän linkkejä seinälleen facebookissa, tekisi mieli kurottaa ja katsoa tarkemmin. Yksi sekunti ja linkki leviää kuin tauti. Kaikilla julkaisualustoilla. Kukaan ei nykyään enää välitä siitä, onko uutinen tosi. Mielipidekin riittää uutiseksi. Omatunto on kadonnut. Kukaan ei julkaise oikaisuja. Ihmiset eivät välitä enää.

Kaisaniemen kohdalla juna pysähtyy, tätä tapahtuu nykyään useammin kuin ennen. Junia liikkuu enemmän, raiteita on liian vähän, on odotettava vapautuvaa laituritilaa. Kännykkäkuplassaan vellovat ihmiset säntäävät pystyyn, ryntäävät ovelle, katsovat närkästyneinä ympärilleen, kun ulos ei pääsekään.
Juna nytkähtää liikkeelle ja katras horjahtaa, melkein kaatuu, kolhii itseään lastenvaunuihin ja polkupyöriin, mutta kukaan ei pudota kännykkäänsä.

Naurattaa ja huomaan olevani vahvasti olemassa, aika onnellinenkin.

Advertisements

16 Responses to Kirjaimet elämässäni: O

  1. Maarit says:

    Tuntematon on kaluttu jo niin loppuun, et antasivat jo olla!

  2. emmä says:

    Pappani kaatui vuonna -41 täytettyään juuri 41 ja luulenpa että valtaosa oli nuorempaa väkeä. 😢

    Lehtijutut ovat entistä enemmän klikkien kalastelua ja hyvin usein komentointikin pyörii vain otsikon varassa. Ja nykyään tuntuu että kännykät hallitsevat kaikkia tiloja. Kuvia räpsitään niin hautajaisissa kuin häissäkin. Ja junakuvauksesi mukaan siitä on tullut kehon fyysinen jatke joka pysyy koko ajan kädessä.

    • susupetal says:

      Kännykkä on superliimalla kiinni kädessä.

      Sodassa oli myös vanhempaa ikäpolvea, keski-ikäisiä, emmä, niin kuin pappasi 😦
      Noiden varusmiesten ilo ja into oli jotenkin niin riipaisevan koskettavaa.
      Äh, itsellä tunteiden vuoristorataa.

  3. Millin says:

    Kaikien tekisi hyvää välillä nipistää itseään ja huomata missä oikeasti elää. Jos löytyisi kadotettu maalasijärkikin.

  4. Amalia says:

    Eikös se näin mene. Ilo ilman viinaa on teeskentelyö, viinan kanssa se on keinotekoista, ainut oikea ilo on vahingonilo 😉 Siks toiseks se on hyväki, kun kerta huomaat olevas olemassa.

  5. Näitä lieve ongelmia kännyköitten räpläämisestä on kiva aina seurata. esim. rullaportailla seisten sähkölaudalla iPhonea räpläten, kävelen väärään suuntaan rullaportaita iPhonea räpläten ym.

  6. sirokko says:

    Miksi kukaan julkaisisi oikaisuja, kun ei niiden aihetta enää kukaan edes muista, eletään sellaista instant-elämää eikä mihinkään paneuduta kunnolla, sekunnissa ollaan jo ihan muissa sfääreissä, jonkin sortin vauhtidementiaa kai. Pitääkin muistaa nipistellä ettei itse lankea samaan..

  7. aimarii says:

    Jahas, minäkin rupean nipistelemään itseäni. No ei sentään, itikat pitävät täällä huolen siitä, että tunnen vahvasti olevani elossa.
    Tuo taas uusi Tuntematon rupeaa olemaan jo elokuva-aiheiden mielikuvituksen puutetta. luultavasti uteliaisuuttani saatan sen katsoa, mutta se on se oikea, vaikka henkilöt ovat liian ”vanhoja” verraten todellisuuteen. Katselin mummolassa sotamatrikkelia, paljon oli kaatuneita 18-20 vuotiaita. Niin surullista.
    Kännyköiden tai mitä ne on älypuhelimien räpläys on karannut lapasesta. Itellä ei ole semmoista, joten tuohon en syyllisty. Mutta mukavaa huomata joskus olevansa onnellinen.

  8. Rantakasvi says:

    Pito tulla vielä sanomaan, että on tosiaan kummallista, että Tuntematon pitää noilla ”eväillä” vielä tehdä. Huokaus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: