Kirjaimet elämässäni: Ä

 

Äiti

 

Jossain vaiheessa olin varma, etten eläisi sen vanhemmaksi kuin äiti. Mitään järjellistä syytä ei tähän ajatukseen ollut, se oli vain hyvin vahva tunne.
Nyt olen kahdeksan vuotta vanhempi kuin äiti kuollessaan ja edelleen ihmettelen, että olen elossa.

Äiti kuoli liian aikaisin, liian nuorena. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, miten paljon haluaisin kysyä häneltä, tietää hänestä enemmän. Isältä yritin kysyä, mutta hän ei halunnut puhua menneistä, sanoi, ettei muista.
Isä ei halunnut puhua äidistä, suru teki edelleen kipeää vuosien, vuosikymmenien jälkeen.

Äidin kuolema laukaisi minussa toimintatavan, jossa tärkeintä on olla itkemättä, tärkeintä on olla vahva ja tukea antava, tärkeintä on unohtaa itsensä ja pitää huolta muista. Pitää olla hyödyllinen, rationaalinen, aikaan saava ja tehokas, hoitaa hommat ja pysyä järkkymättömänä peruskalliona.

Muutuin koneeksi. Äidin hautajaiset olivat tiistaina, maanantaina olin töissä, töihin palasin jälleen keskiviikkona. Ei turhaa numeroa, ei liikaa vaivaa työpaikalle. Kone, kone, jaksaa, jaksaa.

Suremattomat surut, itkemättömät itkut. Niistä on suojakuori tehty.

Panssari ei ole tehty kestämään ikuisesti, sen sain tietenkin huomata. Romahdus on väistämätön, jos pysyy hengissä. Isän kuollessa annoin jo itselleni luvan itkeä, surra, kaivata. Niissä kyynelissä oli vuosikymmenien suru, itkun aiheet. Olen oppinut olemaan pelkäämättä kyyneleitä. Edes hieman. Toisinaan, ja toisaalta toisinaan vanhat toimintatavat saavat otteen ja luulen, että vahvuus on sitä, että ei näytä tunteitaan.

Vahvuudesta huolimatta olen edelleen elossa.

 

Mainokset

26 Responses to Kirjaimet elämässäni: Ä

  1. MInulla jo kyyneleet kun luin tätä. Niin on herkässä. Vaikka ihminen on herkkä hän voi olla myös vahva, niin se on. Kaipaan äitini neuvoja, juttelutunteja ja yleenesäkin häntä ihan mielettömästi. Mutta elämä on mikä se on. On pärjättävä niillä eväillä mitä se antaa. Ja itken usein, ilosta tai surusta. Nykyään enemmän kuin ennen..sitä kai oli olevinaan niin cool…nuorempana, sillä kyyneleet oli muka heikkaouden merkki. Niin ne ajatukset muuttuvat aikaa myöten. Hyvä että olet olemassa!!

    • susupetal says:

      Luulen, että itselleni itkemättömyys ei ollut yritys olla cool, vaan pelko siitä, että oma kontrolli katoaa ja tapahtuu jotain, mitä ei enää pysty hallitsemaan, Esther.
      Itku on ilo.

  2. Äijä says:

    Väkevä kirjoitus. Kiitos.

  3. Rantakasvi says:

    Äiti on aina jollain lailla naisen elämässä mukana, hyvillä tai huonoilla muistoilla. Itse menetin isäni jo 10-vuotiaana ja vasta aikuisena myöhemmin äitini. Omat ajatukseni ovat menneet niin, että mietin mitä isä sanoisi tästä, ilahtuisiko jne. Äitini jälkeen tunsin helpotusta vaatimusten poistumisesta, vaikka olin jo nelikymppinen. Vasta silloin tunsin, että kukaan ei enää vaadi minulta täydellisyyttä. Paitsi isosisko. Huokaus.

  4. tuulento says:

    Suru pitää surra, se on tosiasia. Muuten siitä ei pääse! Olet senkin huomannut. Kuitenkin elämäntilanteet sanelevat selviytymisen, eikä se aina mene niin kuin pitäisi. Hyvä, että olet antanut nyt aikuisena itsellesi luvan surra. Sure ja itke!! Selviydyt!

  5. Automaatilla itsekkin paljon kulkeneena..monesti pysähdyn ja ihmettelen..?
    Kuinka nykyisyyteni eroaa siitä ajasta kun vielä kuljin..mutten ollut vielä törmännyt?

  6. sirokko says:

    Rankkaa jäädä tukipilariksi ilman mahdollisuutta surra tarpeeksi ja ajoissa. Itse sain pitää äitini hyvinkin pitkään, ei jäänyt mitään vaillinaiseksi, muistot pysyvät ja saavat kultaisen kuorrutuksen.

  7. Jael says:

    HYvä on antaa tunteiden tulla ulos.Minunkin äitini kuoli liian varhain,olen nyt 3 vuotta vanhempi kuin hän koskaan.Isäni ehti kuolla myös nuorena,ennen äitiä. Äitiä kaipaan edelleenkin paljon.Hali:)

  8. Sirkka says:

    Äitiä pitää kai jonkinlaisena itsestään selvyytenä, kalliona, joka on vankkumaton tuki kaikissa tilanteissa. Itseäni vaivaa se, etten enempää ottanut osaa hänen elämäänsä vanhuuden päivinä, ollut mukana auttamassa. (Tietenkin olosuhteet, asuin kaukana, oli pienet lapset jne) Ja paljon jäi juttelematta, nyt haluaisin kysellä häneltä kaikenlaista, mutten enää voi.Olisi kiva vain istua puhelemassa hänen kanssaan, kysellä vointia ym.

    • Samallalailla kuin vaikka parisuhteessa käy myös vanhempien ja lasten välisissä suhteissa.
      Kyse lienee yleensä vähintään kahden (pari)ihmisen senhetkisestä henkisestä ja ruumiillisesta toimintakyvystä.
      Harvoin kai jos milloinkaan teot tai ajatukset
      kantavat logiikkansa hamaan tulevaisuuteen saakka.
      Virheitä tehdään..rikkinäinen ei toimi kuten ehjä..lapsella on vielä kasvua edessä…no..niin meillä aikuisillakin.
      Turha mennyttä murehtia..hyvä kylläkin selvittää.
      Mielestäni on jo onni jos voi vanhempiaan rakastaa..menneitä tai olevia.

      • susupetal says:

        Totta, mielipuoleton, se, että on rakastanut vanhempiaan, on suuri lahja. Olen huomannut, että kaikille se ei ole itsestäänselvyys, olen ollut siinä suhteessa hyvin onnekas.

    • susupetal says:

      Totta, Sirkka, itsestäänselvyytenä, joka katoaa sitten yhtäkkiä. Onneksi isän kanssa saimme viettää tiiviisti viimeiset vuodet, olla todella läsnä viimeiseen asti.

  9. maahinen says:

    Vahva kirjoitus, koskettava. Vahva pitää olla, mutta miksi? Selvitäkseenkö? Onko se harha vai onko se ainoa mahdollisuus? Tuota teen minäkin, yritän olla vahva.
    Silti pelkään vieläkin, itken. En ole ollenkaan varma, että mitä se vahvuus edes on?

    On liikaa asioita, joiden vuoksi olisi oltava vahva.
    Vanhempanikin ovat hyvin iäkkäitä ja suru odottaa jo ulkona sisään astumista.

    Itken, mutta olenko vahva? Liekö sillä niin väliä, kun tunteet kaikkine sävyineen on silti käytävä läpi. Joskus on jopa helpottavaa olla hetken aikaa heikko.
    Onneksi sinäkin itket, Kyyneleet helpottavat ja on helpompi jatkaa.

  10. Amalia says:

    Ois ihan kauheeta, jos ei sais itkeä. Minulta, joka itken kaikki mustalaisten häät ja hautajaiset, kaikki telkkaohjelmat, se ei ikinä onnistuis. Onneksi oot nyt itselles armollinen ja antanut luvan itkeä.

  11. mm says:

    Olen nyt vanhempi kuin äitini, isäni ja ainoa veljeni kuollessaan. Jokaisen heistä jotenkin hyvästelin, kun tulin samanikäiseksi. Aina väliin mietin, mitä sellaista heiltä jäi elämättä, jota itse vanhetessani koen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: