Miten kaikki alkoi

 

Marraskuussa 2015 sain Facebookissa kaverilta kutsun tulla tykkäämään Hulluussarjakuvia-sivustosta. Menin katsomaan ja näin sivuston pitäjän Viivin pyynnön lukijoille ottaa yhteyttä. Viivi oli keräämässä materiaalia tuleviin sarjakuviinsa, joissa kerrottaisiin eri mielenterveyteen liittyvistä asioista.

Oma pääni kun on mitä on. Tiedän omalta kohdaltani sen verran masennuksesta, ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä, dissosiatiivisuudesta ja hypomaniasta, että uskaltaisin lähettää Viiville tekstejäni. Näin alkoi yhteistyömme. Viivin kysyessä myöhemmin, miksi lähdin mukaan projektiin, annoin vastauksen:

Masennus ei tee ihmisestä huonoa. Osallistumalla tähän projektiin haluan kertoa omalla tarinallani, että me emme ole osa masennusta, masennus on vain osa meitä. Toivon samaa kokeneiden huomaavan, miten yhteneväiset tunteemme ovat. Emme ole yksin. Emme ole ainoita hulluja. Meitä on monta, samoin kokeneita, saman ymmärtäviä.

 

Oma tarinani on nyt siinä vaiheessa, että tussaukset on tehty, puhekuplat täyttyvät.

Olen enemmän kuin jännittynyt näkemään valmiin sarjakuvan ensimmäisen osan. Pelottaakin, on paljas olo ja tuntuu, että altistan itseäni liikaa ulkomaailmalle, olen liian paljas ja näkyvä. Ehkä se tekee hyvää minulle. Ainakin se on vaihtelua siihen olotilaan, jolloin tuntee haihtuvansa näkymättömiin, katoavansa tyhjyyteen.

 

Olen itse taiteessani käsitellyt masennustani monin eri tavoin. Kirjoittamalla, maalaamalla, virkkaamalla tuhansia silmukoita. Yksi tärkeä keino on ollut valokuvien muokkaaminen, etenkin omakuvien tekeminen. En vaihda blogissa tai facebookissa profiilikuvaa koskaan, mutta muuten käsittelen kasvojani. Varmaan ajaa saman asian kuin profiilikuvan vaihtaminen. Kun sisällä ei ole mitään, kun on mustassa kuplassa, haluaa elonmerkkejä edes nahkaansa. Vähän kuin uusi kampaus, kun ei uutta päätä saa.

 

Hulluussarjakuvat ei glorifoi mielen rikkoutumista, se rikkoo tabuja, pelkoja, häpeää, kaikkea sitä hyssyttelyä, mitä valitettavan usein edelleen esiintyy puhuttaessa psykiatrisista sairauksista. Ei ole todellakaan yhtään siistiä olla masentunut, ei bipolaarinen jne. En ole julkkis, joka paranee masennuksesta kuukaudessa. En ole, uskokaa tai älkää, valinnut tätä päätä. Tulen toimeen sen kanssa paremmin kuin ennen, minulla on ammattilaisten kehuma ns. hyvä sairaudentunto. Olen tehnyt ihan helvetisti töitä pysyäkseni hengissä, oppiakseni tunnistamaan oireet. Olen muuttanut vääristyneitä ajatusmalleja, olen oppinut hengittämään hyperventiloimatta. En koe itseäni epäonnistuneeksi ihmiseksi, vaikka tiedänkin, että syön lääkkeitä lopun ikäni. En häpeä.

 

Kiitos Viiville yhteistyön mahdollisuudesta.

 

(kuvituksena käytetty kuvablogissani julkaistuja kuvia)