Lopullisesti nimetön runo Hannusta

 

Kaksi päivää ennen kuolemaasi ostin Mozartin sielunmessun. En usko kohtaloon,
mielivaltaisesti sattumiin ehkä joskus. Yleensä en usko mihinkään. Itseeni vielä vähemmän.
Olin pitkästä aikaa katsonut Formanin Amadeus-elokuvan, Lacrimosa oli jäänyt päähäni, osuin Anttilan topteniin, levy oli alessa. Sopivaa musiikkia niihin aamuihin, jolloin jaksan levittää pehmusteet lattialle, tehdä ne muutamat joogaliikkeet, joista selkäni pitää, minäkin siedän.
Ei kohtaloa, ainoastaan hyvä löytö kaupasta.
Viimeisen venytyksen jälkeen sain tiedon kuolemastasi, Olit odottanut kuolemaa, pelännyt sitä, toivonut sitä, väsynyt kolme vuotta kestäneisiin hoitoihin.
Itkun jälkeen selasin postikorttinippua, kirjoitin osanottoni lapsillesi, menin heti postittamaan kirjeen. Järjestelmällisyys pitää pään kasassa. Samoin erilaisten pin-koodien hokeminen askelten tahtiin. Muistan sotut ja hetut ja puhelinnumeroita lankapuhelimen ajalta.
Haudallasi en ole koskaan käynyt, enkä mene. En käy vanhempienikaan haudalla, vaikka rakastan heitä. En vaan ole sellainen ihminen, pitäisi ehkä olla. Pitääkö?
Kirjeenvaihtoamme luen, meilejä on satoja, ensin harvakseltaan, viimeisten kahden vuoden aikana lähes päivittäisiä sanoja. Emme me kirjoittaneet runoista, runoilijoiden piiripienipyörylöihin en ole koskaan ollut käypä, et sinäkään siellä viihtynyt, vaikka polviesi juurilla parveili runotyttöjä, poikia, vaikka rakastitkin huomiota, kaipasit sitä, sait sitä, hyvässä, pahassa.
Kirjoitimme meille tärkeistä asioista, niistä meille kaikkein arvokkaimmista. Lapsista. Joskus muustakin, mutta en kerro, en myy sanojasi, en syötä niitä nälkäisiin suihin.
Tänä aamuna mietin, missä ovat sormukset, jotka sinulle annoin. Tieto ei ole tärkeä, mutta pääni valitsee omaehtoisesti päivän murheen. Annatko? kysyit ennen kuin karaokeiltamme muuttui katastrofiksi. En tietenkään, vastasin, mutta saat mun sormuksein, itse asiassa kaksi kappaletta. Kahta sormusta köyhempänä tulin kanssasi lavalle toistamiseen.
Kaipaan sinua. On kohtuutonta, että isä ja sinä kuolitte puolen vuoden sisällä. Säälin itseäni. Haluaisin retostella kanssasi sanoilla, inspiroitua ivasta ja ilkeydestä, haastaa sinut alittamaan itsesi niin kuin silloin, kun asuimme hinkumasi puutarhatontun taimilaatikossa.
Tänään en jaksa joogata, en kuunnella Mozartia. En katso facebook-sivuasi, joka hehkuu syntymäpäivänäsi kuin ensi-illan punainen näyttäytymismatto. Taidan tiskata ja kokeilla, vieläkö osaan luetella aakkoset ööstä aahan. Niin kauan kuin muistan, on tarkastettava mahdollisen dementian osuus tässä. Pituuskäyrä on jo aloittanut lähtölaskennan. Olen kutistunut kolme ja puoli senttiä euron aikana.

 

***

kanta- ja ainoa esitys Teatteri Kalliossa 15.6.2016 lukijana Sami Liuhto

 

 

 

Advertisements

18 Responses to Lopullisesti nimetön runo Hannusta

  1. On raskasta menettää hyvä ystävä, sielunkumppani.Sitä valuu itsekin mustiin syövereihin kun alan miettimään että kenenkäs kanssa nyt kirjoitan, kelle soitan ja parannetaan maailmaa, no ei ole sitä ihmistä enää. Tunne on kaukana kivasta.Mutta tiedätkös, minulle on hyvä mennä hautausmaalle vaikka en niistä pidäkään, käyn juttelemassa siellä heille joita ei ole. Ihan kuin olisin lähempänä heitä joita kaipaan. Usein en käy, silloin vain kun olen suomessa. Muuten juttelen itsekseni. Nykyään olen huomannut että se on kivaa puuhaa, jutella itselleen 🙂 Koskettava kirjoituksesi.

  2. UUna says:

    Vaikuttava, koskettava, hämmentävä…siksi että lopussa luki tuo …kantaesitys.

  3. rantakasvi says:

    Surullista. Mutta elämä on.

    En minäkään käy haudoilla. Vain vieraiden kaupunkien vierailla kauniilla vanhoilla hautausmailla tykkään kävellä.

  4. Maarit says:

    Koskettava runo toi kyyneleet! Aakkosia en ole yrittänyt takaperin, tuskin onnistun luettelemaan oikeinpäin.

  5. tuulento says:

    Näin se nykyään menee, että väki ja ystävät kaikkoavat viereltä. Haudoista puheen ollen, minä käyn haudoilla.

  6. aimarii says:

    olen pahoillani, on raskasta menettää kaksi rakasta ihmistä puolen puolen sisällä. Liikuttavan rehellinen runo ystävälle, jonka kanssa et voi enää meilata ja keskustella.
    Vanhempieni haudoilla käyn harvoin, Vilkastuksen en koskaan, olen itse niin kaukana kaikesta. Mutta ajattelen, että minulle rakkaat ovat sydämessäni, hautausmailla vain kummut tai tuhkauurnat.

  7. Jael says:

    Koskettavaa SusuPetal. Minultakin on mennyt niin monta että ei enään paljon jäljelllä.Halit.

  8. Amalia says:

    Jos rakkaus on sisäistä kutinaa, mitä ei voi raapia, niin mitä onkaan suunaton ikävä?

  9. sirokko says:

    Minä käyn hautausmailla tervehtimässä tuttuja, niitä on siellä jo enemmän kuin elävien kirjoissa. Hiljaisia hetkiä täynnä muistoja ja ikävää. Runosi on koskettava muistokirjoitus, ikävä käsin kosketeltava, elämä on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: