Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.

 

Mainokset

16 Responses to Lyhyttä

  1. S says:

    Yksityisyyden ja olemattomuuden yhdistelmä on joskus hankala. Tuntuu kyllä siltä, että minä en muista koskaan kysyä (keneltäkään), mitä Sinulle kuuluu. En muista, kun mietin vain, mitä minulle kuuluu, miltä minusta tuntuu. Itsekeskeistä yksityisyyttä.

    • susupetal says:

      Silloin kun kaikki energia menee itsensä koossa pitämiseen, ei ole voimia ajatella muita, S. Se ei ole mielestäni itsekeskeisyyttä, vaan elämäntilanne, jolloin on keskityttävä olennaiseen. Itseensä.

  2. Cara says:

    Voi miten hienoa jos saisit nyt luettua kirjoja taas! Olen iloinen puolestasi. Kirjojen maailmaan voi upota niin totaalisesti.

    Hienosti kirjoitettu ja hyvä on tuo ensimmäinen arvio kirjastasi. Minä en osaa sanoa siitä mitään noin kaunista ja hienoa. Luen sen heti seuravaksi kun paksukainen 600-sivuiseni on luettu. Odotan innolla.

  3. Ari says:

    Junat ❤

  4. Amalia says:

    Koirat ovat yhdistävä tekijä. Koiraihmiset saavat helposti tuttavia. Minulle on ollut tämä kevät outo juttu, en ole saanut mitään aikaiseksi. Ei huvita lukemien, ei käsityöt, ei mikään. Istun vaa ja pidän tietokonetta sylissä. Outoa 😦

    • susupetal says:

      Amalia, olethan sinä saanut paljon aikaiseksi! Olet jatkuvasti reissussa! Ja kun tulee kotiin, näkemäänsä täytyy sulatella rauhassa.

  5. ei kysytä kun ei vastausta jakseta kuunneella ❤️

  6. Junissa on oma tunnelmansa, se on totta. Viimeksi istuin matkalla Berliiniin, rentouttavaa omien eväiden kanssa kuin olisi pitkällekin menossa.Olen huomannut saman eläimet yhdistävät ja harvoin minultakaan kukaan kysyy miten voin. Hienoa että olet löytänyt lukemisen, itse luen joka käänteessä missä vaan myhdollista. Mukavaa viikonloppua!

    • susupetal says:

      Rakastan junia, rakastan matkustamista, minulle riittää puolenkin tunnin matka, jolloin on irti kaikesta. (tosin, jos olen huonossa kunnossa, liikkuminen ahdistaa, silloin en nauti).
      Aurinkoa sinunkin viikonloppuusi, Esther!

  7. Birgitta says:

    Mietin, että olisi hienoa, jos olisi ammattikunta, sellaisia agentteja, jotka markkinoisivat niiden puolesta, jotka eivät halua/osaa myydä omia tuotoksiaan, taulujaan, runojaan, kirjojaan, tanssiesityksiään, puuveistoksiaan tai mitä ikinä onkaan tehnyt. Palvelua myös pienimuotoisesti toimiville 🙂
    Itse olen vähän yksityisyysharhainen. Blogi on venyttänyt ajatusmaailmaani, mutta kyllä jonkinlainen raja on mielestäni hyvä olla -kaukana siis tosi-tv-huumasta ;-). Multa kyllä kysytään ”mitä kuuluu”. Minä nykyään mieluiten vastaan mitä oikeasti kuuluu, joten mietin hetken aikaa, kestääkö kuulija totuuden vai olenko vain hiljaa. Ja joskus ei tee mieli kertoa kenellekään yhtään mitään 😉

    Poikaystävien arvostelu oli hieno!

    • susupetal says:

      Totta, Birgitta, oma markkinointi-ihminen olisi rautaa.
      Minäkin kerron oikeasti mitä kuuluu, jos kysytään.
      Poikaystävät oli arvosteltu ajatuksella ❤

  8. aimarii says:

    Minä en matkusta nykyään just ollenkaan. Jotenkin aina vain tietää tai tuntee, milloin voi jonkun kanssa aloittaa jutella. Ei kaikkien, joidenkin ohi vain mennään.
    Sonun ”Pikaystävien” ohi en mennyt noin vain. Pysähdyin monessa kohtaa.
    Oma lukemiseni on ollut minimoissa koko talven, vain sinun kirjasi luin kerralla ja uudestaan iltalukemisena.
    Luin myös arvostelun ja se oli hyvin osuva.

    • susupetal says:

      Minusta taas tuntuu, että siellä hangilla kulkiessasi teet kaiken aikaa kaunista matkaa, Aimarii. Ei ne kilometrit, vaan se tunne.
      On mukava kuulla, jos kirjan tekstit pysäyttävät, ettei se ole kertakäyttökamaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: