Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Mainokset

14 Responses to Viime viikolla

  1. EI kuullosta ollenkaan hyvälle! Sen mitä itse aikoinaan työskentelin erilaisilla osastoilla myös suljetuilla, huomaan että hoitoon pääsy kynnys on todella kivunnut korkealle. Ihmettelen hoidon laatua ja onko sitä enää ollenkaan. Omaisilla, ystävillä,tutuilla ja muilla kavereilla on vastuuta annettu ihmisen hoidosta joka kuuluisi todellakin sairaalalle, ammattiihmisille. On ”todella upeaa” että lääkäri osaa arvioida potilaan näkemättä, se on tulevaisuutta. Kohta ei tarvita ambulansseja enää, omainen kertoo mikä on tilanne, ”no se vielä hengittää”, ”ei hätää odottakaa huomiseen”. Tosi kamalaa. Mitä voin sanoa ystävällesi, olen iloinen että hänellä on sinut. Mutta sinun voimasi kuluvat myös.

    • susupetal says:

      Omaishoitajuus, ystävähoitajuus on trendi, Esther. Ei siinä mitään, sellaisesta on vankka kokemus, mutta jossain vaiheessa ei omaisten/ystävien hyvä tahto ei riitä, tarvitaan ammattilaisten apua 😦

  2. cara says:

    Surkuhupaisaa mutta totta, tuo hoitotilanne,.
    Olen samasta syystä, vakavan masennuksen toistuvat jaksot, eläkkeelle päässyt. Mutta koskaan en ole päässyt julkisen sektorin hoidon piiriin, ensiksi työpaikan takia ja sitten jonojen. Yksityisen kautta onneksi sain eläkkeen ja sitä ennen jo terapiat, joista monta vuotta maksoin itse kokonaan. Kelalta ei herunut kuin vajaa kaksi vuotta. En olisi hengissä jos en olisi ottanut pankkilainaa. ”Remonttilainaa”, hah.

    • susupetal says:

      Remonttilainaa todellakin, Cara. Ja tuntuu, että pahemmksi menee kaiken aikaa. Kohta olemme Amerikan mallissa, ne joilla on varaa, saavat hoitoa ja yksityisillä lääkäriasemilla ja vakuutusyhtiöillä menee hyvin.

  3. harakka says:

    Aika kurjaa tuollainen, ettei ihmistä hoideta, kun apua tarvitsee.
    Mutta mun päänsärkyni kanssa on käynyt vähän samantapaisesti, lääkäri yksinkertaisesti lopetti mun hoitamisen , paitsi sen verran hän teki, että otti multa särkylääkkeen pois, jonka avulla jotenkin pystyin siedettävään elämään, kun kamala kipu tuli, eli selkäkivut??Onhan mulla selkäkipuja koko ajan, mutta välillä iskee issiaksen tapainen kipu, joka ei millään fysikaalisella parane,vaan vaatisi sen leikkauksen, jota mulle ei niin helpolla aleta vielä ainaskaan tekemään..
    Tällasta on tällä hetkellä terveyskeskuslääkäreitten hoito.
    Nyt menen kesäkuussa toiselle lääkärille, en anna periksi vielä ainakaan.
    Onneksi ystävälläsi on sinut!

  4. Amalia says:

    Voi hitto tätä meidän systeemiä. Mihin tässä vielä päädytäänkään? Kohta varmaan laitetaan se kuuluisa saunan takanen pystyy. Etenkin kun me suuret ikäluokat aletaan tarvitsemaan hoitoa. Onhan se helppo jättää hoitamatta sellaiset ihmiset, jotka eivät syystä, tai toisesta pysty puolustamaan itseään.

  5. UUna says:

    Pelkään että kun kuuluisa SOTE-uudistus tulee, niin vielä kaikki heikkenee, koska keskitetään. Meilläkin on aika hyvin toimiva terveyskeskus, mutta sitten sekin lähtee ja kaupunkiin vaan. Siellä saa odottaa tuntikausia.
    On hienoa, että ystävälläsi on sinut, joka ymmärrät ja tiedät tilanteen. Moni mielenterveyspotilas makaa kotona eikä kukaan edes tiedä sitä, ei ole ketään.

    On hampaat irvessä pidettävä puoliaan. Minäkin olisin kai jo saattohoidossa, jos olisin tyytynyt yhden lääkärin antamaan pandoliin, vaikka kyseessä oli vakava sairaus. Onneksi menin viimeisillä rahoillani yksityiselle ja syy selvisi. Nyt olen tässä, tosin lääkkeiden varassa, mutta olen kuitenkin ja hymykin irtoaa jo 🙂

    • susupetal says:

      Joo, tuollaisia karsimisia ja keskittämisiä on tulossa, UUna. Siinä sitä on sitten mukava odottaa ambulanssia läheisestä kaupungista, kun yöpäivystykset lakkaavat omalla paikkakunnalla.
      Onneksi et antanut periksi! Ihan uskomaton kyllä se sinun tarinasi.

  6. sirokko says:

    Niinpä! Ja aina ei auta yksityinenkään terveydenhuolto, jos rahalleen ei saa vastinetta.
    Tämä taitaa olla se taktiikka, millä suurinta ikäluokkaa karsitaan ennen kuin ehtivät eläkeikään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: