Kesäjatkis 3/4

 

   Tarjoilija palasi kantaen tarjotinta. Sain eteeni cafe au lait’n sekä paahdetun kolmioleivän, jonka sisällä oli kinkkua. Ranskani ei siis näköjään ollut ymmärrettävää.
– Merci, sanoin ja päätin unohtaa toiveeni salaatista. Minulla oli liian nälkä. Kahvi oli itse asiassa hyvää, leipä oli liian pieni. Vasta lopettaessani syömisen huomasin miehen jälleen tuijottavan minua. Olin hotkinut ruuan, varmaan kaunis näky. Pyyhin muruset ja maitoviikset paperiliinaan. Hymyilin miehelle, joka nousi ja tuli pöytääni.
– May I?
Hän osoitti tyhjää tuolia, jossa jalkani olivat aikaisemmin levänneet. Nyökkäsin ja huokaisin helpotuksesta. Englanti sujui minulta paljon paremmin kuin ranska.
– Huomasin, kun kävelit tietä pitkin, mies jatkoi englanniksi. – Näytit jotenkin eksyneeltä.
– Tavallaan minä olenkin eksynyt, tai siis, olen matkalla, mutta en tiedä oikein minne. Kuulostaa hassulta, mutta…
– Ei se ole laisinkaan hassua, tiedän tunteen, mies sanoi.
Istuimme hetken aikaa hiljaa. Vilkuilin miestä sivusilmällä. Läheltä katsottuna hän näytti samanlaiselta, nimettömältä. Hänellä ei ollut näkyviä tatuointeja, ei edes syntymämerkkejä. Hän oli täysin erinäköinen kuin ystäväni. Hänen vaatteensa olivat vanhanaikaiset, mutta eivät retroa. Hänessä ei ollut mitään hippiä, ei teknoa. Hän vain oli, enkä kuitenkaan tuntenut oloani vaivaantuneeksi hänen seurassaan.
– Haluatko lasin viiniä?
Nyökkäsin ja mies huusi tarjoilijaa. Hänen äänensä ei ollut käskevä, se vain pyysi kauniisti. Tarjoilija toi kaksi lasia valkoviiniä pöytäämme.
– Tajusin juuri, että minun olisi varmaan pitänyt varata rautatieasemalta joku yöpaikka, siellä olisi kai ollut hotellivarauskeskus.
– Sinä voit nukkua minun luonani, mies sanoi. – Minulla on vuode vielä yhdeksi yöksi.
Kiitin häntä ja päätin olla ajattelematta, mitä tarkoitti vuode vielä yhdeksi yöksi. Tyhjensin lasini, tilasimme toiset. Aurinko oli jo kadonnut, katulamput syttyneet, terassi alkoi täyttyä. Jalkani alkoivat jälleen tuntua kevyiltä, yhtä keveältä kuin pääni. Mies kertoi, että olimme Seinen rannalla, enkä sanonut hänelle, että luulin Seinen sijaitsevan vain Pariisissa. Muutaman lasillisen jälkeen melu kahvilassa alkoi olla niin kova, että mies ehdotti lähtöä. Maksoimme ja lähdimme kulkemaan rantakatua pitkin.
#ufbbitch never know who you meet
U

   Kävelimme Seinen rantaa pitkin monta tuntia. Puhuimme aluksi vähän, mutta jossain vaiheessa mies tarttui käteeni ja puristi sormiani hellästi. Hänen kätensä oli viileä, hänen ihonsa tuntui hyvältä omaani vasten. Halusin suudella häntä.
Kerroin mistä olin tulossa. Kerroin, että olin väsynyt vanhaan elämääni ja halusin muutosta. Kerroin olevani pakomatkalla sekä itsestäni että kaikesta.
– Ja niin päädyit tänne, mies sanoi. – Luuletko, että tämä on paikka, jossa voit aloittaa alusta?
– En tiedä. Helpottaisi varmaan, jos tietäisin mitä etsin. Jotain muuta sen täytyy olla, mutta en tiedä mitä. Tiedän vain, että en jaksa vanhaa elämääni. En jaksa olla joku koko ajan, haluan olla vain minä. Kuulostaa varmaan älyttömältä. En edes tiedä, mitä on olla minä.
– Kyllä sinä löydät sen minän, olen varma siitä. Se, että etsit sitä, on hyvä alku.
– Tiedätkö sinä kuka sinä olet? kysyin. – Istutaan tuolle penkille, en jaksa enää kävellä. Nämä kengät tappavat minut.
Istahdimme penkille, kiskoin kenkäni jaloista ja heiluttelin puutuneita varpaitani.
– Kauniit kengät, mutta varmaan epämukavat jalassa, mies nauroi. – Nuo kengät ovat vanhaa elämääsi. Sinun pitäisi ostaa lenkkarit.
Huokaisin. Mies oli oikeassa.
– Kysyit, tiedänkö kuka olen, mies jatkoi. – En ole varma. Joinain päivinä luulen tietäväni, mutta seuraavana aamuna olen jälleen epävarma. Ehkä minä siksi olen liikkeellä kaiken aikaa. Ehkä minäkin etsin itseäni. En tiedä, ehkä. Huomenna minä lähden jälleen.
Vilu iski kimppuuni. Hyinen, kylmä koura tuntui työntyvän ihoni alle.
– Mihin sinä lähdet? sain kysyttyä, vaikka en halunnutkaan tietää. – Miksi sinun on…
En halunnut jatkaa kysymystäni. Halusin vain päästä pois, nukkumaan jonnekin. Pehmeän, lämpimän peiton alle, näkemään unettomia unia.
– Minulla alkaa pesti huomenna, mies sanoi. – Olen kokkina laivalla. Laiva lähtee aamulla.
– Kuinka kauan sinä olet poissa?
Ääneni kuulosti rauhalliselta, vaikka oikeasti olisin halunnut huutaa ääneen. En ymmärtänyt itseäni, en sitä, miksi täysin tuntemattoman lähtö koski minuun niin kipeästi.
– Kolme kuukautta.
Eli ikuisuus. En halunnut tietää sen enempää. Sanoin, että minun oli kylmä, joten jatkoimme kävelemistä. Mies otti minut kainaloonsa, olin kuolemanväsynyt. Laahustin hänen tukemana eteenpäin, kunnes tulimme jonkinlaiselle teollisuusalueelle. Näin parakkien ja konttien tummat varjot vasten öistä taivasta.

 

 

Advertisements

16 Responses to Kesäjatkis 3/4

  1. sirokko says:

    Nyt alkaa jo iskeä loppumisen paniikki, tämä oli jo toiseksi viimeinen episodi! Eikä! Äkkiä osa kakkosta aloittamaan, kesähän on vasta alussa!

  2. cara says:

    Jännäksi menee…

  3. Jael says:

    Tämä on niin hyvä tarina, tuskin jaksan odotella viimeistä jaksoa.

  4. UUna says:

    Voiko löytää itsensä, jos takertuu heti toiseen? Entä jos tuo toinen onkin tuleva minä?
    Nyt loppuu liian nopeasti 😉

  5. Maarit says:

    Kaunista ja vain yksi yö.

  6. outopaimen says:

    Jos nyt kumminkin hieman enemmän kuin neljä osaa?

  7. aimarii says:

    Ei sunkaan tässä vaan kaksi itseään yksinäiseksi tuntevaa löytänyt toisesta sielunkumppanuutta?
    Mielenkiintoiseksi meni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: