Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.

 

 

 

 

Mainokset

26 Responses to Kohti unohdusta

  1. ❤ Niin koskettavaa tekstiä taas.

    • susupetal says:

      Tuntuu, että elämä muuttuu sitä koskettavammaksi mitä vanhemmaksi tulee, Anna. Tai ehkä sitä vaan enemmän huomaa oman rajallisuutensa, nuorempana kuvitteli pystyvänsä vaikuttamaan kaikkeen.

  2. sirokko says:

    Tippa silmään tulee, kun tätä lukee. Tepan paikalla näen isäni..

  3. Jael says:

    Tämä oii tosi koskettavaa. Onneksi Tepalla on ollut myös sinut.

  4. cara says:

    Niin sitä kukin on vuorollaan sukunsa vanhinta polvea. Muistan kun äitini kuoli ja huomasin, että olemme, sisareni ja minä, perheemme viimeiset. Kummallakaan ei ole lapsia. Tuli surullinen olo. Mutta elämä antaa ja ottaa.

    Hienoa kun Tepalla on sinut.

  5. Maarit says:

    Hieno kirjoitus! Joskus tuntuu, että muistin menetys on pelottavinta tulevaisuudessa…ehkä se onkin elämänhalun loppuminen.

  6. S says:

    Ajattelin sanoa tähän jotain, mutta en osaakaan. Tuli surullinen olo. Hyvä, että Tepalla on sinut.

  7. Birgitta says:

    Aika sanattomaksi tässä jää.

    Jos toive auttamisesta ja luokse jäämisestä on itsellä kova, ja jos siihen olisi mahdollisuus, niin voisiko sen toteuttaa. Muistan erään sukulaiseni onnen tunteen, kun hän sai auttaa toisia aivan elon loppuun asti. Toisaalta ymmärrän, että sukulaisten kanssa tulee joskus tilanteita, joissa haluaa rauhan vuoksi jättää omat toiveet/mielipiteet sanomatta.

    • susupetal says:

      Kaipa se järjestyisi, Birgitta, mutta en suoraan sanoen tiedä, jaksanko. Kolme vuotta sitten isän kuollessa, päättyi kymmenvuotinen suhailu kahden paikkakunnan välillä, joka toinen viikko isän luona, joka toinen viikko kotona.
      Molemmissa paikoissa tunsin huonoa omatuntoa, etten ollut toisessa paikassa.

      Ikää on tullut lisää se kymmenen vuotta, pää prakailee ja kroppakin 😀

      Jaa-a, enpä tiedä. Nähtäväksi jää.

  8. Maahinen says:

    Hmm… Surullista. Kyyneleet tulee väkisin silmiin. Omat vanhemmat hyvin iäkkäitä joten läheltä liippaa. Ja kuolemaa joutuu miettimään muutenkin usein, on kuin varjo takana, jonka ajoittain joutuu kohtaamaan. Elämä on hyvästijättöjä, luopumista… Kuolevaisuuden kohtaamista. Nuoren suusta voi kuulostaa kliseiseltä vaan näin vanhana on pakko tehdä tuttavuutta ja totutella sen läheisyyteen.

    • susupetal says:

      Tuntuu, että itse olen nykyään aika sinut kuoleman kanssa, olen hyvästellyt vanhemmat, ystäviä, rakkaita. Silti luopuminen tekee kipeää, Maahinen.
      Samalla on tullut tietenkin prosessoitua omaa suhtautumista omaan kuolemaan. Tuntuu, että sekin juttu on minulle osoittautunut enemmän lohduttavaksi kuin pelottavaksi.

  9. Elegia says:

    Täälläkin tulee itku enkä osaa sanoa mitään. ❤

  10. Ne tunteet tulevat aina ettei ole tehnyt tarpeeksi. Mutta on myös hyväksyttävä jos ei itse enää jaksa, uskon että olet paljon hänelle antanut ja hän sen kyllä tietää ja tuntee! Luopuminen on aina vaikeaa, vaikka asuistt pysyvästi hänen luonaan, se ei muutu. Mutta sinun voimasi muuttuisivat. Kaikkea hyvää sinulle sinne marraskuun harmaaseen.

  11. Der Seidenspinner says:

    Voi, onpa koskettavaa tekstiä. Olin eilen tapaamassa sukuni vanhinta ja taas mietin että pitäisi vaan nähdä useammin. Välimatka ei ole pitkä. Mukavaa päivää Sinulle!

  12. riitta k says:

    Lämmin rutistus Susu ❤︎ Elämän rajallisuutta ei pääse pakoon. Olen sukuni kolmanneksi vanhin, lähtöjärjestystä ei toki tiedä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: