Kun naama on kuin petolinnun perse ja ottaa selfien, niin eikö kyseessä ole sittenkin belfie?

Otsikon mukainen ajatus iski tänä aamuna. Poninhäntä siirtynyt otsalle, yksisarvisen taikaa. Tyynyliinan painamat rypyt siksakkia poskilla. Jos nyt ottaisin selfien, se olisi belfie, mutta koska en milloinkaan ota selfieitä, ei pelkoa.
Jos nappaa kuvan tissivaosta tai sikspäkeistään, kyseessä on boobfie. Tosin niin tukevia push-upeja ei ole vielä tullut eteen, että saisin itselleni tissivaon. Ei pelkoa.

En minä näkisi näitä aamuja, ellei Lainakoira veisi minua lenkille. Nukkuisin pitkään ja vaikka heräisin aikaisin, en todellakaan lähtisi ulos. Lainakoiran kanssa on toisin ja havaitsen aamu-usvat.
Viime talvena huomasin, että ihminen ei kuole, vaikka hän liikkuisi ulkona enemmänkin kuin pakolliset kauppareissut. Lainakoira oli luonani kolme kuukautta ja kännykän matkamittari näytti meidän kävelleen tuona aikana 900 kilometriä. Kuulostaa hurjalta määrältä, mutta kun joka päivä käy vapaaehtoisesti ulkona neljä kertaa, niin kilometrejä kertyy (melkein) itsestään.

Toisinaan aamulenkillä tulee ajatelleeksi kaikenlaista joutavaa. Toisinaan myös oivaltaa jotain. Joskus kevään korvalla tajusin vihdoin mitä tarkoittaa pyyteetön auttaminen. Se on sitä, että ei odota itseään autettavan millään tavoin, ei mitään vastavuoroisuutta tai anna-hyvän-kiertää-systeemiä. Mikäli tuota ei tajua, on tuomittu elämään katkerana ja pettyneenä hamaan loppuun asti. Kukapa sellaista loppua elämälleen toivoo?
Helpotti tuo oivallus.

Lainakoiralla ei ole pahemmin riistaviettiä. Oravia ja jäniksiä se luimuilee, samoin kissoja, mutta ei puhettakaan, että lähtisi niiden perään. Vahtivietti on myös aika olematon. Tulen kaupasta, riisun takin eteisessä, kannan kassit keittiöön. Vasta kun avaan jääkaapin oven tyhjentääkseni kassien sisällön hyllyille, koira havahtuu sohvalla. Vanhuus tai huonokuuloisuus ei koiraa paina, hän on vain aika hillitty luonteeltaan. Murtovarkaan paras kaveri. Kaikkien hyvä ystävä.

Olen vuosien aikana kuvannut ruskaa, talventörröttäjiä, kuurankukkia ja kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kyllästymiseen asti. Ne ovat joka vuosi samanlaiset, ne on kaikki nähty, mutta silti tämä luonnon väripaletti näinä aamuina jaksaa edelleen sykähdyttää, kunhan unohdan kaikki nämä turhanaikaiset ajatukset, jotka toisinaan täyttävät korvieni välin. Huokaan Lainakoiralle, näetkö, niin ihanaa punaista, katso nyt, mutta koiraa kiinnostaa tietenkin enemmän mutaisesta maasta nousevat tuoksut, joita oma nenäni ei haista. Koetan vielä houkutella koiraa katsomaan veteen, näkyykö jo taimenien nousua. Koira vilkaisee kerran, tehdäkseen minulle mieliksi, vaikka innostukseni ei pahemmin häntää heilauta. Rapsutan kiitokseksi.

Lainakoira hoitaa mielenterveyttäni. Tuntuu, että se kupla, jossa olen vuosien ajan ollut toisinaan vangittuna, toisinaan vapaaehtoisesti, alkaa laajentua. Toivon, että muutkin saisivat kokea vastaavaa avartumista. En jaksa kuplia ympärilläni, jokainen omassa poterossaan, omaansa fanaattisesti puolustaen, toisia yhtä fundamentalistisesti halveksien. Mikäli et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Mietin, miksi on luvallista ivata, lynkata ja riepotella vastapuolta, eikä huomaa sen olevan vihapuhetta. Mikäli vastapuoli tekee samoin, se on vihapuhetta. Nämä kuplat hämmentävät minua, samoin häkellyttää ihan tolkunkin ihmisten sokeus omalle toiminnalleen. Haluan pysytellä kaukana näistä kuplista.

Liikumme yleensä siihen aikaan aamusta, että hätäisimmät pyöräilijät ovat jo ehtineet työpaikoilleen. Nuo virtaviivaisissa kypärissään suihkivat, joille jokainen polkaisu on suoritus tulla nopeammaksi, vahvemmaksi, voittajaksi. Suurin osa koirien ulkoiluttajista on myös ehtinyt tehdä lenkkinsä Ei tarvitse väistää näitä kännykkäänsä katsovia, mitään muuta näkemättömiä ihmisiä, joiden toisessa kädessä flexin kauaskantoisessa päässä pomppii nelikymmenkiloinen aamuhaukkuja.
Meillä on oma rauha, aurinko yrittää kavuta korkeammalle, mutta sitä vaivaa sama laiskuus kuin minuakin. Kun vaan vähemmällä pääsee, niin hyvä juttu. Lainakoira alkaa olla sama mieltä, vilkaisee taakseen vähän väliä kysyen, eikö jo aamulenkki riittäisi, ollaan kävelty jo aika kauan, on nälkä.
Totta.