Hiljaisuus

Päivien samankaltaisuudessa on jotain tyynnyttävää. Korona-aika on riisunut elämästä kaiken ylimääräisen. Tai ehkä niin tapahtui jo ennen näitä rajoituksia. Jo pitkään on tuntunut tältä.
Rauhalliselta.

Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Ei suuria valintoja, ei ongelmanratkaisuja. Kuljen eteenpäin suvannossa, ei ole edes pieniä kiviä potkittavaksi tieltäni.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, jolloin hullu luovuus täytti päiväni. Kirjoitin, julkaisin, maalasin, pidin näyttelyitä. Yksikään päivä ei ollut toisen kaltainen. Jokainen päivä oli riemua, oli tuskaa, oli pakkoa. Jos pysähdyin hetkeksikään, ahdistus iski kyntensä minuun, lamaannutti, näivetti pois. Oli oltava liikkeessä, oli tehtävä enemmän kuin jaksoi. Sanat pursuivat korvista, jokainen maalaus vei voimia kuin maratonjuoksu.
Vuorokauden tunnit eivät riittäneet siihen kaikkeen, mitä halusin, mitä oli pakko tehdä.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, mutta suurimman osan ajasta olen kiitollinen, ettei niitä kausia ole enää aikoihin ollut. Ylhäällä ei pysy kauan, sieltä putoaa alas ja vuosien varrella väsyin noihin putoamisiin. Joka kerta romahdin syvemmälle ja nousu oli viimekertaista vaikeampaa.

Nyt on tyyntä. Elinpiiri on kutistunut, kaikki turha on kuplani ulkopuolella. Kuljen hitaasti, mutta aina eteenpäin. Vältän kiipeämästä korkeimmalle huipulle, vältän laskeutumista mustaan luolaan.
Nyt on hyvä.

 

20 Responses to Hiljaisuus

  1. Uuna says:

    Kaikki kuulostaa niin tutulta. Kyllä sitä ihmettelee, mikä se pakko oli, joka laittoi tekemään, kirjoittamaan, maalaamaan…kaikkea juuri niin kuin kerrot. Ja aina näyttelyn tai kirjan huuman jälkeen putosi kuoppaan, josta oli vaikea nousta.
    Nyt ei kunnolla edes muista, mitä kaikkea tapahtui, mutta sen muistaa, ettei ollut hyvä, vaikka minkälainen huuma oli päällä.
    Nyt on hyvä, voi olla, voi olla ajattelematta tai tekemättä mitään. Nyt on hyvä!

    • susupetal says:

      Muistaa oikeasti aika huonosti noita aikoja, Uuna, vain sen vauhdin ja pakon, joka aluksi tuntui hyvältä, jatkuessaan ei sitten enää.
      Nyt on todellakin parempi olla, Syntyköön tekstejä ja kirjoituksia vähemmän, sen ei ole väliä.

  2. riitta k says:

    Luovuus on kuluttavaa, vaikka siinä ne euforian hetkensä on. Se kuoppa odottaa aina luovan projektin päätyttyä, oli ala mikä tahansa. Ajattelen, että ikä on armollinen: vie nuoruuden levottomuuden ja ahnehtimisen; opettaa tyytymään siihen mitä on. Ja olemaan kiitollinen mielenrauhasta. Se on yksi kalleimmista asioista, mitä meillä on.

    • susupetal says:

      Mielenrauha on tärkeämpää kuin mikään muu, Riitta. Itselleni se näköjään tulee silloin, kun ei ole luomisen pakkoa.
      Sanojen katoaminen ja valkoisen kankaan kammo eivät enää ahdista niin kuin joskus. Silloin luuli, ettei koskaan enää tule kirjoittamaan/maalaamaan mitään ja se teki hermostuneeksi! Nyt ”kuivat kaudet” eivät haittaa, päinvastoin, niistä nauttii ja toivoo, ettei hypomania enää nousisi.

  3. Takkutukka says:

    Flow on innostava olotila, mutta se vie voimia. Ei ihme, että noin monipuolisen luovuuden vuosien jälkeen hengastymiseen ei ole niin suurta paloa.

    Rutiinit kuulostavat peritylsiltä, mutta nyttemmin kokemuslisien karttuessa, on havainnut niiden helpottavan elämää ja jättävän tilaa pienimuotoisemmille pyrähdyksille.
    Rakkaalla Mummillani oli usein tapana todeta: ”Jos ei maailmassa muuta opi niin hiljaa kulkemaan,” Ihmetyttihän tuo silloin pikkutyttönä ja nuorna neitona, – muttei enää…
    Kuitenkin nimenomanaan sillä mainitsemallasi tärkeällä reunaehdolla, jotta rintamasuunta on aina etiäpäin:)

    • susupetal says:

      Rutiinit kunniaan, Takkutukka! Onneksi on vihdoin siinä iässä, että on tajunnut, miten tärkeää omalle päälle rutiinit ja tasainen elämä ovatkaan,
      Niin mukavaa kuin flow ensi alkuun onkin, niin ei jaksaisi enää hengästyä.
      Etiäpäin, sanoi mummo lumessa!

  4. Cara says:

    Päivien rauhallinen ketju on nykyään parasta. Elokuussa alkoi elämä rikkoa rutiineja kunnolla ja siinä putkessa kuljen vieläkin. Enkä tiedä mihin se vie, valoa ei näy.

    Omista vaikeista vaiheista muistan hitaan, jopa vuosia kestäneen vähittäisen vajoamisen masennukseen. Hitaasti olen noussut ylös ja toivon, että pystyisin roikkumaan edes kuilun reunalla tämän nykytilanteen kanssa.

    Minulle maalaaminen tuli vasta kun olo alkoi olla hyvä. Laitoin kaiken elämän riemun noihin betonipäihin ja kankaalle väreinä. Nyt sekin on taulla. Syyskuussa maalasin viimeksi.

    Mutta kaikki järjestyy jotenkin, jossain vaiheessa, sen tiedän.
    Eteenpäin vaikka kuinka kiviä heiteltäisiin…

    • susupetal says:

      On jännää, miten eri fiiiksissä ihmisten luominen toimii. Sinulla ilon kautta, minulla ei. Se hyvä puoli ilon ja elämän riemun kautta luomisessa on, että ne työt tuovat mieleen hyvät ajat.

      Rutiinien rikkoontuminen julmalla tavalla on musertavaa, Cara.

  5. Jael says:

    Kuulostaa hyvältä ja rauhalliselta. Mielenrauha on tärkeää, ja ehkä vielä tärkeämpää nyt koronan aikaan ja pimeänä kautena. Kaunista loppuviikkoa SusuPetal:)

  6. Hyvä niin, itse kullakin, suurin piirtein samoin. Viikonpäivät sekoittuvat samanlaisuuden mutta pieniä iloja on siellä täällä. Aurinko paistaa, vettä tai lunta sataa, ne eivät tiedä maailmanmenosta.

  7. Sus' says:

    Tunnista tuon maanisen tekemisen itsessäni joskin minulta puuttuu suorittava osuus, jos ei tee mieli tehdä mitään niin voin olla maaninen ihan vain ajatuksen tasolla. Tai jos jotain kirjoitan, runoja, postauksia jne. niin niitä ei tarvitse julkaista, ei edes panna talteen. Saatan joskus kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan monta tuntia tekstiä kymmeniä sivuja ja sit kyllästyä ja sulkea ohjelman: Tallennetaanko? ei….
    ja samalla lailla, on hiipunut vähän, on vain mukava olla ja lojua, ihmiset olen karkoittanut ympäriltäni, nykyään ymmärtävät jätää yhteyden ottamisen minulle, en ole saatavailla oikeastaan jos en itse itseäni tarjoa saataville,m muutoin on turha houkutella mihinkään, lähse satavarmastai tulee, ei nyt jaksa/kiinnosta/halua, tahdon olla yksin jne.
    Hiljaisuus on täynnänsä ääniä, kutsuvat, huutavat, pyh…vinkukoot! Mie makkaan ny!

    • susupetal says:

      Maniaa on monenlaista, Sus’. Ja lievempää hypomaniaa, joka minua on riivannut aika ajoin.
      Ajatuksen tasolla oleva mania on kuluttavaa, sitä häikäistyy omista aivoistaan liikaa, luulee olevansa kaikkivoipa, eikä itse tajua, missä mennään.
      Jatketaan hiljaiseloa ja huilataan.

  8. Olen kokenut tuollaisen hypomaanisen vaiheen ihan päivätyössäni kielten opettajana, jossa työssä tosin luovuutta saattoi käyttää vaikka kuinka paljon. Ylikierroksilla menee lujaa ja tuntee olevansa kaikkeen ehtivä, mutta ei sellaista voi olla pitkään. Väsymys väijyy touhottajaa.

    Korona-aika on antanut lomaa sellaiselle, joka tekee kaiken isosti suunnitellen. Eipä tarvitse olla kuin omien lasten perheiden vierailu, niin meikäläinen suunnittelee menut paperille ja tuntee olevansa vastuussa myös ohjelmasta ja kaikkien viihtymisestä. Nyt saa vain olla. Toisaalta kaipaan kaikkea mitä yleensä on ollut joulun molemmin puolin (pikkujoulut, joulukonsertti, markkinat, yhden perheen vierailu itsenäisyyspäivänä ja toisen joulun jälkeen), mutta toisaalta olen salaa ihan tyytyväinen tämän vuoden joulunajan hiljaisuuteen.

    • susupetal says:

      Uupuminen todellakin vaanii myös opettajia, Marjatta. Joskus työ vie liikaa mennessään.

      Elämän hallinta ja kontrollihalu ovat todellakin muuttaneet muotoaan korona-aikana. Suunnitteluun ei paljon voi panostaa, kun mitään ei tapahdu!
      Nuorempana ja vähän vanhempanakin olin aikamoinen kontrollifriikki, kaikki langat piti olla käsissä. Kaikkien hyvinvointi oli vastuullani.
      Onneksi vanhempana olen oppinut löysäämään ja paljon, ja tämä aika on opettanut ottamaan vielä rennommin.

  9. Lepis says:

    Ylös ja alas, ylös ja alas, sitähän tämä elämän polku on! Ihmeelliset asiat vaivaavat, päätä tai kroppaa, koskaan ei ole hyvä. Kuitenkin on! Ja sen hetken kun tunnistaa, niin voi olla onnellinen.

  10. BLOGitse says:

    Viikko sitten koin etten jaksa. Koin väsymystä, ehkä alakuloakin vaikka kaikki on ihan hyvin. Kun fiilis ei piristinyt päätin aloittaa joulunaikatauon jo vähän aiemmin. Sitten tapahtui ihme! Perjantaina kun olin painanut enteriä vuoden viimeisen postauksen julkaisulle kaikki muuttui.
    Lauantaina koin tai siis fyysisesti tunsin että se alakulo oli häipynyt. Olen taas ’normaali’.
    Onneksi pimeys alkaa pian helpottaa ja tämä osta-osta mania rauhoittuu. Olen korviani myöten täynnä mainoksia, kaikki mainokset ärsyttää. Onneksi voi laittaa äänen pois päältä tai kaikki vehkeet off, olla hiljaa tai kuunnella äänikirjaa. Nyt kuuntelen Pia Puolakan ’Narsistit vankilassa’ kirjaa, tosi mielenkiintoinen!
    Vaikka jäin paussille kyllä mä luen sun postauksia. 🙂
    Energiaa tulevaan viikkoon!

    • susupetal says:

      On hyvä, että löytyy keinoja nostaa mielialaa. Esim. tauko bloggaamisesta voi tehdä sen ihmeen. Kirjat, äänikirjat, mikä nyt itselle tuntuu parhaimmalta.

      Samoin auttaa se, että välttää ihmisjoukkoja, ei mene mukaan ostohysteriaan ja jouluhässäkkään. Elää oman näköistä elämäänsä. Sellaista, jossa on hyvä olla.

      Itselleni viikonloput on pyhitetty talviurheilulle. Ei siis omalle kuntoilulle, vaan katson telkkarista. Sopivaa mielen nollaamista, käsityö käsissä, torkkumista siinä ohessa. Mukavaa.

      Energiaa sinnekin, BLOGitse!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: