Kesäpäiväkirja 130622

Lainakoira lähtee kotiinsa, minä suuntaan kohti saaristoa. Hidasta matkailua, ei kiirettä, on aikaa pysähtyä kahville, on aikaa odottaa lauttarannassa. Kolmen lautan ja yhden lossin takana on määränpää.

Käki kukkuu viisikymmentäyhdeksän kertaa. Pitää pienen tauon ja aloittaa uudestaan. Aamusta iltaan. Joutsenpari on palannut vanhaan kotiinsa. Kuulen niiden siipien kahinan, kun ne jarruttavat ilmojen kiitotietä pitkin veteen.

Mökkipuuhia. Tuolien ja pöytien pesemistä. Terassin laudoituksen öljyämistä. Kesäkukkien istutusta. Uimaportaiden kiinnitystä. Hitaasti ja toisinaan myös varmasti. Ei tarvitse hoppuilla, tekemiset eivät lopu ja on syytä pitää taukoa, kuunnella vesilintujen lauluja kaislikossa, katsella hämähäkkien uurastusta.

Alkukesän väri on vielä kuulas. Lehtipuiden vihreä on pehmeää. Täällä voikukat ovat jo kaikki muuttuneet hahtuvapalloiksi, osa jo lentäneet pois. Syreeneissä on kukinta loppumassa, lupiinit ovat nousseet tien varsilla.

Mieli lepää, myöskin keho päivän ulkoilman jälkeen. Ei ole tarvetta kuunnella uutisia, ei olla tietoinen muusta maailmasta. Keitän iltapäiväkahvit, kuuntelen luontoa, itseänikin. On vain tämä hetki juuri nyt.

Kesäpäiväkirja 300522

Lainakoiran kulku on hidastunut. Röntgenkuvista löytyi nivelrikkoa oikeasta etutassusta. Kipulääkkeitä ja lyhyempiä lenkkejä. Tämä oli odotettavissa, Lainakoira on pitkäselkäinen ja lyhytjalkainen. Äitinsä on mäyräkoira, isästä ei ole tietoa, mutta jokin hieman kookkaampi yksilö näköjään, sillä Lainakoira ei ole sylikoirakokoa.

Hitaat lenkit ovat sopineet minulle. Vuoden alussa lonkan bursiitti vaivasi kuusi viikkoa, ärsyttävä riesa, joka ei antanut kävellä kuin sata metriä kerrallaan. Onneksi ystävät käyttivät autolla kaupassa.
Kylkiasentonukkumisesta oli totuteltava nukkumaan selällä.
Bursiitti hellitti ja pääsin auttamaan ystävää pakkaamisessa ja muutossa. Pari viikkoa oli ihan mukavaa ja melkein kepeää, sitten iski iskias ja kävely stoppasi jälleen.

Nyt, kolmen ja puolen kuukauden kiusojen jälkeen, olen kulkenut kuin vanha minä sen reilu viiden viikon aikana, jonka Lainakoira on ollut jälleen luonani.

Olemme seuranneet hitaan kevään puhkeamista kukkaan, nähneet vihreyden valloittavan kuraiset ja harmaat kadut ja polut. Nyt joka puolella kukkii ja kuten joka vuosi, kevät on aina yhtä suuri ihme. Että se saapuikin jälleen!

Olemme seuranneet lätkän MM-kisoja ja NATO-hakemuksen etenemistä ja miettineet, miten nopeasti kokonainen kansa kääntää kelkkansa.

Pelloilla on jäniksen papanoita ja muinaisia niittylohikäärmeitä. Lohikäärme kiinnostaa minua, Lainakoira on innoissaan papanoista. Hupinsa kullakin.

Toukokuu on paria päivää vaille valmis.

Äitienpäiväkortti

Sen äitienpäiväkortin muistan aina. Pääsin sen ansiosta selvittelemään elämäntilannettamme päivystävälle sosiaalityöntekijälle. Tyttökaksosen suorasukaisuus näkyi jo ensimmäisellä luokalla siisteissä tikkukirjaimissa, poikakaksosen lempeys piirretystä perhosesta levähtämässä kaljakorin päällä.

Olin oikaissut tyttökaksosta, etten tykännyt kaljasta vaan lonkerosta, isi joi kaljaa. Päivystävälle sosiaalityöntekijälle olin selittänyt, että olin viime viikkoina lukenut lapsille kirjoittamaani dekkaria iltasaduksi. Olin samaa mieltä sossun kanssa, että edes täydellinen murha ei ollut sopivaa iltaluettavaa ekaluokkalaisille. Kerroin sossulle vähentäneeni tupakointia paljon ja totta kai poltin parvekkeella ja että join lasin viiniä noin kerran viikossa ja saman määrän lonkeroa kesäisin. Itkuni jälkeen päivystävä sossu lohdutti minua sanomalla ilottomalla äänellä lapset ovat lapsia.

***

Viikon 19 krapusanat ovat täydellinen, tappaa, viikko.

Oma krapuni on pätkä kirjastani Goottiemon kauhujen lipas, joka on lainattavissa joissain kirjastoissa. Voit myös lukea kirjan ilmaiseksi täällä.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

P.S. seuraa kommenteista osallistujien linkkejä mikäli osallistujalista ei päivity.

OSALLISTUJAT

Cara

Pasanen

AilaKaarina

Riitta

Sus’

Maarit

anli itse

Aimarii

BLOGitse

Mökkikauden aloitus

– Missä mun verskani on?
– Siinä korissa, jonka just kannoit sisälle.

– Tä? Ei nuo oo mun verskat.
– On ne. Ne on sun uudet verskat. Heitin vanhat syksyllä roskiin, kun laitettiin mökki talvikuntoon.

– Heitit pois? Nehän oli ihan hyvät!
– Ne oli rikki ja ikivanhat.

– No, missä mun pusakkani on?
– Tuossa.

– Ei oo mun.
– On se. Sun uus pusakka.

– Ja heitit varmaan sen vanhan pois?
– Vetoketju risana.

– Mitkä nää sitten on?
– Sun uudet tossut.

– Hyvä sentään, ettet heittänyt mua pois.
– Käy sekin kyllä joskus mielessä.

***

kuva: Cara

Viikolla 18 on vuorossa jälleen kuvahaaste. Ei ole kolmea sanaa, vaan yllä oleva kuva. Katso kuvaa ja löydä siitä sadan sanan tarina. Älä anna minun tarinani johdattaa sinua, kuvasta löytyy paljon muutakin kerrottavaa.
Muuten ohjeet ovat samat tutut eli krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Pasanen

Elegia

AilaKaarina

Maarit

anli itse

BLOGitse

Riitta

Aimarii

Kevät

Lämpimän sateen saapuessa puut ravistelevat painavat lumikuormat talven riuduttamilta oksiltaan. Ryöppyävä vesi putoaa lammikoiksi puiden runkoja pitkin, ilma on sakeana pisaroita, höyryä, harmaata sumua. Rannattomat järvet valtaavat kadut, joet johdattavat veden viemäreiden ahnaisiin kitoihin. Hetken ajan tulvat peittävät alleen kadut, joilla kuljemme, polut, joita emme enää näe.

Aurinko palaa jälleen taivaalle, niin kuin se ilmestyy aina, kun epätoivo on suurimmillaan, kun kaikkea toivoa ollaan heittämässä pois, kun olemme antamassa periksi ikuiselle ikävälle, kalvavalle kaipuulle ja olemme tuomittu elämään päättymättömän talven ympäröimänä.

Maan kosteus haihtuu auringon voimasta. Lätäköt kuivuvat, hennot korret nousevat pystyyn ojan pientareilla. Vihreä herää unestaan, myös me.

***

Viikon 17 krapusanat ovat hento, epätoivo, lämmin.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Kirsti

Pasanen

AilaKaarina

BLOGitse

Maarit

Riitta

Aimarii

Mahdollisuus

Äiti unelmoi laulajan urasta. Hän rakasti musiikkia, erityisesti swingiä, kevyttä jazzia. 12-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa mustakantisiin vihkoihin laulujen sanoja. Sanojen lomaan hän liimasi lehdistä löytämiään artistien kuvia.

Opin kaikki ikivihreät kappaleet jo pienenä kuunnellessani äidin laulua. Opin laulamaan mukana ja edelleenkin muistiin on tallentunut kymmenien laulujen sanat tuolta ajalta.

Äidille järjestyi koelaulu erään musiikkituottajan luokse. Äiti käveli sen kerrostalon luo, jossa tuottaja odotti. Käsi tarttui ovenripaan, jäi siihen.

Äiti oli hiljainen, ujo ja epävarma ihminen. Vaikka hänelle oli sanottu, että hänestä voisi tulla uusi Brita Koivunen, uusi Helena Siltala, uusi Laila Kinnunen, hän ei koskaan avannut sen kerrostalon ovea.

***

Viikon 16 krapusanat ovat tallentua, kerrostalo, laulu.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

anli itse

Kirsti

Sus’

Pasanen

Riitta

AilaKaarina

BLOGitse

Aimarii

Kaffepaussi

– Ketä sä näit siäl toril?
– Mä näin Maijan, pitkäst aikka!

– Et sä hänt kaffel pyytäny?
– Kylmää pyyssin, mut siloli kiirus.

– Onseny sukkela, mihe silny kiirus?
– Sanosi et sen pittä ehtti jonnekki. Pruukaa oleen ain simmone.

– Eksä kettä muuta tavannu? Sä et kans pal kato minnekkä.
– Mul o nii huanot silmät. Ihanko lepakko ain välil, mittä nää.

– Käviksä hallis kans? Mimmost siel oli?
– Kävimmä, tyhjää oli täys. Simmost.

– Et sä mulle ostanut piispanmunkei?
– Kylmä ostin. Ja norskei kans.

– Ja nyt vast sanot! Mää pistän heti kaffet tulema.

 

 


***

Viikon 15 krapusanat ovat huono, lepakko, tori.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Repu

Pasanen

Kirsti

Aimarii

Sus’

AilaKaarina

BLOGitse

Riitta

Autiosaari

Hän oli aina verrannut itseään saareen. No man is an island, hän oli kuullut sanottavan ja tiennyt, ettei se tarkoittanut häntä.
Hän tuli toimeen itsekseen, ei tarvinnut muita, ei ollut vastuussa kenestäkään. Hän eli itselleen.

Hän tunsi ihmisiä, mutta ei koskaan ottanut heihin yhteyttä. Vastasi toki, mikäli joku sattui soittamaan tai lähettämään viestin.
Hän ei koskaan ehdottanut tapaamista, mutta lähti toki, jos joku sellaista hänelle ehdotti.

Tuli päivä, päiviä, viikkoja ja vuosia, eikä kukaan enää ottanut yhteyttä häneen. Oli kuin muut olisivat hylänneet hänet, jättäneet uppoavan laivan, hylyn. Hän oli tiennyt näin tapahtuvan.
Hän ei ollut koskaan luottanut ihmisiin.

***

kuva: Cara

Viikolla 13 on vuorossa jälleen kuvahaaste. Ei ole kolmea sanaa, vaan yllä oleva kuva. Katso kuvaa ja löydä siitä sadan sanan tarina. Älä anna minun tarinani johdattaa sinua, kuvasta löytyy paljon muutakin kerrottavaa.
Muuten ohjeet ovat samat tutut eli krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää.

OSALLISTUJAT

Cara

Repu

anli itse

AilaKaarina

Sus’

Kirsti

Riitta

Pasanen

Aimarii

BLOGitse

Isopomo

Kun vielä olin johtaja, minua kunnioitettiin. Valehtelijat väittivät, että hallitsin pelolla ja rangaistuksilla, uhkailulla ja kiristyksellä.
Olin tiukka, mutta rehti ja mikäli se ei sopinut kaikille, joutivat mennä. Monet menivätkin. Kuka sairastui yllättäen, kuka katosi kirjaimellisesti maan alle, kuka hävisi hourupäisenä hullujenhuoneelle.

Tiedän, että kutsuivat minua selkäni takaa Vertikaali-Vladiksi. Tottahan se oli. Tavoitteeni olivat aina ylöspäin suuntautuvia, korkeammalle, pystysuoraan, pystysuoraan! Sellainen ei ole heikkoutta. Se on johtajuutta.

Valitettavasti alaisiin ei voi luottaa. He ovat pettureita, pelkureita, käärmeen sikiöitä, jotka myivät itsensä halvalla. Joku heistä luopui asettamistani tavoitteista ja otti minut hengiltä. Kehtasivat vielä haudata minut vaakatasoon, ikään kuin pilkaten.

***

Viikon 12 krapusanat ovat heikkous, pomo, vertikaalinen.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Pasanen

Beate

Kirsti

AilaKaarina

Riitta

anli itse

Sus’

Aimarii

Repu

BLOGitse

HPöllö

Tepaa muistaen

Rakas tätini ja kummitätini Tepa on vihdoin päässyt haluamaansa rauhaan. Enää hänen ei tarvitse kysyä minulta, milloin tämä kaikki loppuu, miksei hän saa jo kuolla.

Tuntemani Tepa oli jo poissa viimeisen vuoden ajan. Kävin häntä kyllä katsomassa, mutta en ole lainkaan varma, tunnistiko hän minua maskin takaa. Ehkä hän tunsi ääneni, tunsi, miltä silitykseni iän kuihduttamalla iholla tuntui. Ehkä hän muisti jotain, kun lauloin hänelle, kun paijasin teräksenharmaita hiuksia.

Tepa oli se ihminen, joka opetti minua rakastamaan kirjoja. Sain häneltä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi Anna-kirjoja, Pieni runotyttö-sarjaa, Tiina-kirjoja, Anni Swanin koottuja kertomuksia Tottisalmen perillisineen ja Iris rukkineen, Nuorten toivekirjaston kirjoja ja niin edelleen.

Murrosiässä Tepa jaksoi ymmärtää minua silloin, kun omat vanhemmat olivat enemmän ja vähemmän hukassa kanssani. Tepan mielestä meikkini oli kaunis, vanhempieni mielestä ei niinkään. Tepa oli varma siitä, että minusta tulee ihan kunnon ihminen, eivätkä teini-iän älyttömyydet veisi minua pysyvästi lavealle tielle.

Ihailin ja rakastin Tepaa. Hän oli rohkea, suorasanainen, rehellinen, aikaansaava ja hänen huumorintajunsa oli yhtä outo kuin minullakin. Usein hihittelimme asioille, joille muiden mielestä ei sopinut nauraa tai joista ei ollut edes sopivaa laskea leikkiä.

Tepan elämä ei ollut aina helppoa, mutta elämäniloaan hän ei menettänyt ennen kuin viimeisinä vuosinaan, jolloin liikkuminen vaikeutui, eikä jaksaminen riittänyt enää lukemiseen.

Vuosien mittaan olen kirjoittanut ja piirtänyt Tepasta. Näissä Tepa tuumaa-jutuissa olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon hän on minulle merkinnyt ja merkitsee edelleen. Olen ylpeä, kiitollinen ja iloinen siitä, että juuri hän oli rakas kummitätini.

Joskus me nauroimme miettiessämme, että kun aika jättää Tepasta, minusta tulee pienen sukumme matriarkka. Nyt se aika on koettanut.

***

Otan varaslähdön ja soitan lauantaiklassikkona jo nyt Tepan lempikappaleen. Minun piti kasvaa todella aikuiseksi, että opin pitämään Kauko Käyhköstä ja tästä laulusta. Senkin asian Tepa opetti minulle loppujen lopuksi, kaikkien muiden asioiden lisäksi.