Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä.
kesäkuu 6, 2019 14 kommenttia
Näillä seuduilla suositellaan sisäkoiria.
Tämä taloyhtiö arvostaa puhtautta, eikä pidä kierimistä soveliaana.
Pallopeleistä ja lapsista syntyy kiusallista ääntä, jopa yleisillä nurmikkoplänteillä.
Täällä saa sentään ulkoiluttaa koiraa.
Sama taloyhtiö uskoo tiedotusten toistamiseen.
Ja kerta vielä.
Kävelytien varressa jälleen yleinen nurmikkopläntti, jonne ei parane poiketa.
huhtikuu 10, 2019 28 kommenttia
Olen pitkien talvikuukausien aikana syönyt paljon perunaa. Perunalaatikoita, perunapatoja, keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, perunamunakkaita, perunakeittoja, perunamuussia, perunaa, perunaa.
Perunavelliä en.
Lapsuudessa aterian tärkein osa oli peruna ja omilleni muutettuani meni monta vuotta, että laitoin lautaselle kaikkea muuta kuin perunaa. Pastaa eli makaronia ja spagettia, myöhemmin nuudelia, riisiä. Aikuisuuden anarkiaa, joka nyt on laimentunut ja olen palautunut näin vanhetessani lapsen kaltaiseksi. Syön perunaa ja paljon. Se on halpaa, enkä ole oikein innostunut näihin myskikurpitsoihin, bataatteihin ja muihin vastaaviin.
Perunaa sen olla pitää. Lisukkeeksi lanttua, selleriä, palsternakkaa, porkkanaa.
Nyt, kevään kohistessa, olen kyllästynyt, tympääntynyt ja täynnä perunaa. Olo alkaa olla kuin viimevuotisella sadolla: hivenen kolhiintunut, hiukka rupinen, aika mauton ja vähemmän ruokahalua herättävä. Kaipaan lautaselle tuoreutta, raikkautta ja väriä.
Itsellenikin toivon samaa.
huhtikuu 2, 2019 43 kommenttia
Ylittäessämme Mannerheimintietä taivas alkoi moukaroida rakeilla. Edessämme aaltoileva koululuokka repesi nauruun, lapset nostivat käsiään, poimivat putoavat valkoiset helmet, avasivat suunsa, maistoivat kevään oikukkuutta.
Vastaan puskevien ihmisten kasvoilla näkyi pettymystä, väsymystä. Hartiat sukelsivat kyyryyn, selät peittyivät valkeaan. Turistit lopettivat Kiasman kuvaamisen, kumartuivat ja ikuistivat ilkikurisen kevään ihmeen kännyköihinsä. Styroksin näköiset rakeet vierivät puuskan tanssittamana kohti rautatieasemaa.
Ystävän pitkät hiukset olivat täynnä alkukevään valkoisia rakeita. Hän varoi heiluttamasta kiharoita, jotta taika ei katoaisi liian pian. Samaa lumousta oli kuulema myös nutturassani, hiustaiteilijan loihtima kampaus, kirjailtu pienillä pisaroiksi sulavilla helmillä.
Aurinko taisteli esille. Nopeasti ohi kiitäneen hetken kauneus viipyi vielä sädehtivissä hiuksissamme.
***
Viikon 14 krapusanat ovat ystävä, tie, pettymys
Kommentoinnista: joidenkin osallistujien blogger-blogeihin ei ole mahdollisuutta kommentoida, ellei kommentoijalla ole blogger-profiilia. Mikäli haluat antaa kommentointimahdollisuuden myös ei-bloggerilaisille, lisää kommentointiasetuksiin vaihtoehto nimi/url.
OSALLISTUJAT
maaliskuu 24, 2019 40 kommenttia
Lukitun ulko-oven takana ei ole vapaus. Siellä on maailma, johon en halua, jota pelkään, joka ahdistaa.
Kapaloin itseni peittoon. Olen mykkyrällä kuin kohdussa, äidin sylin piilossa, pehmeässä turvassa. Kukaan ei näe minua, olen lakannut olemasta, eikä minulta voi, eikä enää saa vaatia mitään. Liukenen uniini, jotka ovat menettäneet merkityksensä. On sama, näenkö painajaisia. Hereillä oleminen on samanlaista kauhua.
Hoitajat patistavat lounaalle. Olen kiltti ja helppo potilas, syön lautasen tyhjäksi ilman ruokahalua, palaan sänkyyn. Omahoitaja yrittää saada keskustelua aikaiseksi. Ihmettelen, eikö hän näe, etten ole olemassa. Katosin jo aikoja sitten, eikä minua ole vieläkään löydetty. Olen hyvä piiloutumaan, myös itseltäni.
***
Viikon 13 krapusanat ovat pehmeä, vapaus, syli.
Jätä oman krapusi url-osoite totuttuun tapaan joko Caran tai minun blogini kommentteihin.
Oman krapuni ajankohta löytyy muutaman vuoden takaa. Olin silloin Auroran sairaalan suljetulla osastolla muutaman viikon ajan. Nuo viikot siirtyivät kirjan kansien sisälle Sairaalapäiväkirjaan. Teosta ei ole enää myynnissä, joistain kirjastoista sen voi löytää. Viime vuonna siirsin kirjan digimuotoon, ilmaiseksi luettavaksi.
OSALLISTUJAT
maaliskuu 20, 2019 27 kommenttia
Facebookissahan on sellainen ominaisuus, että halutessasi voit kertoa syntymäpäiväsi julkisesti, jolloin kaverisi saavat hälytyksen kyseisen päivän koittaessa. Rumpujen päristessä seinäsi täyttyy onnitteluista. Kaverit, jotka eivät muuten koskaan ilmoita olemassaolostaan, ilmestyvät paikalle jättämään onnittelunsa.
Sama ilmiö tapahtuu, vaikka olisit kuollut, jos vaan profiilisi on edelleen Facebookissa. Vuodesta toiseen on kavereita, jotka eivät ole kuulleet kuolemastasi tai jotka eivät muista, että olet kuollut, eivätkä ole pahemmin seuranneet päivityksiäsi, joita ei ole enää pitkään aikaan ilmestynyt.
Näiden kuolleiden seinällä on syntymäpäivänä tietenkin myös sellaisia, jotka muistavat ja ajattelevat kuollutta, haluavat lähettää terveisiä sinne jonnekin.
Ikuinen elämä, jonka seuraaminen on kiusallista ja groteskia.
Vai olenko vain kateellinen noista onnitteluista, joita kuolleet(kin) saavat? Muistan lapsellisen jännityksen, jolla odotin viimevuotista syntymäpäivääni, sellaista, joka on vain kerran kymmenessä vuodessa. Saisinko lahjoja? Kortteja? Kaikkea sellaista, josta tietäisin, että minut muistetaan, vaikka syntymäpäivääni ei ole Facebookissa.
Itse en liity syntymäpäiväsankarien onnittelijoihin Facebookin seinillä. Jos kaveri on hyvä tuttu, laitan meiliä, ihan sellaisen vanhanaikaisen.
Kuolleille hyville tutuille en lähetä mitään muuta kuin kaipaavan ajatuksen, jonka jätän vain itseni tietoon.
maaliskuu 17, 2019 32 kommenttia
Kirjoitan sadan sanan tarinaa annetuista sanoista naulakko, hymyillä, työ. Pää käy jälleen ylikierroksilla.
Isän eteiseen, naulakon viereen, ilmestyy koodilappu kotisairaanhoitoa varten. Piip-piip, työsuoritukset mitataan, isä suihkutetaan, avanne puhdistetaan, isä hymyilee kiitollisena.
Jimi kuulee jatkuvasti olevansa maailman turhin jätkä seistessään portsarina. Ottaa takit, laittaa naulakkoon. Poistaa räyhääjät, kuuntelee vihat, tekee työtään. Ei ole hymyillyt vuosiin.
Seison vieraassa eteisessä, naulakko pursuaa mustia takkeja. Harjoittelen hymyilemistä peilin edessä, irvistys peittää ahdistukseni. Pelkään uusia tilanteita. Sosiaalisuus on minulle työtä, tuskaa.
Haluaisin kirjoittaa tarinan, joka saa lukijan hymyilemään. En onnistu. Otan takkini naulakosta, lähden ulos. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on iloa.
Ei työtä.
***
Viikon 12 krapusanat ovat naulakko, hymyillä, työ. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.
OSALLISTUJAT
maaliskuu 10, 2019 42 kommenttia
Tervetuloa! Mukavaa, että tänne on uskaltautunut näinkin moni lähetteen saanut! Muutos alkaa itsestä, totta, totta.
Keskustelussa on tärkeää kuunteleminen. Ja kuuleminen. Tarkentavien kysymysten esittäminen. Myötätunto. Tänään emme siis keskeytä toista kertoaksemme omia, vastaavia kokemuksiamme. Emme pidä synkkiä yksinpuheluita, hehheh, olemme vuorovaikutuksessa toiseen.
Tiedän, kuulostaa vaikealta olla kiinnostunut toisesta, kun oma napa on kuitenkin se rakkain, mutta harjoitus tekee teistä ainakin kisällejä.
Noniin, aloitetaan. Meillä on tunti aikaa. Tullessanne saitte joko punaisen tai sinisen pipon. Pipot päähän! Ottakaa pari erivärisestä pipopäästä. Ensin punaiset kysyvät sinisiltä, mitä sinulle kuuluu ja punaiset kuuntelevat! Myöhemmin vaihdetaan.
Oven sähkölukitus avautuu sitten tunnin päättyessä.
***
Viikon 11 krapusanat ovat tunti, keskustelu, ovi. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listan osallistuneista.
Caran kanssa on ollut puhetta, että nämä kravut ovat piristäneet blogikirjoittamistamme. On ollut kivaa nähdä, kuinka moni on lähtenyt mukaan krapuilemaan! On myös ollut mielenkiintoista lukea, miten erilaisia tarinoita syntyy annetuista sanoista.
Käykää lukemassa ja kommentoimassa muiden krapuja ja nauttikaa!
Kiitos ❤
OSALLISTUJAT
maaliskuu 4, 2019 13 kommenttia
Hannu kyseli viereisestä loosista, olinko jo täyttänyt ristikot. Suljin iltapäivälehden ja noudatin Hannun kutsua. Puhuimme kuulumiset eilisen jälkeen, kirosimme jäiset kadut, tulemattoman kevään. Hannu päivitti edellisyön NHL-ottelut tietooni, vaikka lätkä ei minua kiinnostanutkaan.
On tuo hieno kuva, Hannu totesi jälleen kerran, Elvis has never left this building. Skoolasimme Elviksen valokuvalle, joka roikkui loosin seinällä. Mites on, Hannu jatkoi jokapäiväiseen tapaansa, teille vai meille? Huokaisi vastatessani, että mehän ollaan jo teillä, sinähän jokseenkin asut täällä.
Otin Hannun tyhjän tuopin, kävin täyttämässä sen tiskillä, vein pöytään. Ja taas sinä lähdet, Hannu sanoi. Huomiseen, vastasin, pidä huolta.
Ainahan se. Ainakin jollain tavalla.
***
Viikon 9 krapusanat olivat kutsu, pöytä, valokuva.
Jälleen ihanan paljon osallistujia, kiitos kaikille!
Cara
HPöllö
Suttastiina
Repu
Ilona Winebridge
Aimarii
Risa
Saassa
Sus
Maarit
Esther
BLOGitse
Der Seidenspinner
UUna
helmikuu 19, 2019 32 kommenttia
– Aisssaaatanaa…
– Sori…!
– Oliks sun pakko avata kaapin ovi just ku mä tuun?????
– En mä nähnyt, sulla on aina niin kova vauhti.
– Mä en nää mitään!
– Anna mä katon.
– Ei tää kattomalla parane! Mulle tulee musta silmä! Mustaakin mustempi mustelma!
– Anteeks…
– Sun siskos häät huomenna! Sun perhe luulee, et sä oot antanut mulle turpiin!
– Kerrotaan, et se oli kaapin ovi…
– Just, aika klisee. Kuka uskois?
– Nojoo… voisiksä laittaa hatun ja jonkun harson tai mitä ne on…
– Musta silmä ja suruhuntu? Aikamoinen vihjaus sun siskolle, rehellinen kannanotto avioliittoon…
***
Viikon 8 krapu, haastesanat ovat perhe, vauhti, mustelma.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen kirjoitus.
Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogissani. Jätä oman krapusi url-osoite jommankumman blogin kommentteihin. Annettujen haastesanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
VIIKON 8 OSALLISTUJAT:
tammikuu 15, 2019 26 kommenttia
Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.
Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.
Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.
Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.
En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.
Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?
Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.
Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.
Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.
Olla onnellinen.
