Ensimmäiset vuodet

 

Tietenkin putoan kalliolta, koska minua on kielletty kiipeämästä sinne. Yllyttäjät juoksevat kertomaan vanhemmilleni, että olen kuollut. Isä kantaa minut kotiin, äiti laastaroi polvet ja kyynärpäät. Isä lukee minulle Aku Ankkaa, eikä minua itketä enää niin paljon.

Makuuhuoneen ikkunasta näkee, koska isä on tulossa kotiin. Kun isä kääntyy naapuritalon nurkalta, juoksen hakemaan tyynyn ja menen porraskäytävään, ylimmälle portaalle. Istun tyynyllä ja odotan. Isä on joka kerta yllättynyt nähdessään minut.

Teini-ikäisenä tulen ystävän kanssa meille. Isä istuu pemppatyynyllä portailla, minua hävettää, ystävä nauraa, hänen mielestään minulla on hauska ja ihana isä.


Sama ystävä kertoo vuosikymmenien jälkeen muistavansa, että aina, kun tulimme koulun jälkeen kotiini, isäni oli paistanut lettuja tai ostanut meille piispanmunkit.

 

Töiden jälkeen isä pesee kätensä Swarfegalla. Mönjä on myrkynvihreää, tuoksuu hyvälle, tuoksuu isälle. Purkin kansi on liasta musta, siihen ei kannata koskea.

Olen tavannut saksalaisen pojan leirintäalueella, hän lähtee huomenaamulla pois Suomesta. Haluan nähdä hänet vielä viimeisen kerran, karkaan kotoa ja matkalla soitan puhelinkioskista kotiin. Itken, että minun on pakko tavata se poika. Isä on eri mieltä. Tulet kotiin, hän sanoo, olet vasta kaksitoista. Jos et tule heti, minä haen sinut.

Vasta pari vuotta myöhemmin tajuan, että ei isä olisi löytänyt minua leirintäalueelta.

Isä auttaa minua matematiikassa, historiassa, äidinkielessä. Äiti kuulustelee englannin ja ranskan sanoja. Isä opettaa saksaa. Suomen kielioppi saa isän innostumaan, itse en tunne samaa mielenkiintoa lauserakenteita ja sijamuotoja kohtaan. Historiasta pidämme molemmat, myös politiikasta, josta puhumme paljon. Isä ei hyväksy sortoa, ei syrjintää missään muodossa, ei ketään kohtaan ja pienenä luulen, että muu maailma ajattelee samalla tavalla kuin hän.

Kun muutan pois kotoa, isä antaa minulle kirjekuoressa avaimen ja mukana on kirje, jota olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet. Isä kirjoittaa avaimen olevan lapsuudenkotiini ja hänen sydämeensä.

 

 

 

Mainokset

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Jossain aurinko laskee

 

En ole vuosiin pysynyt näin paikallani. On kesä, ei kesämatkoja. Mökkirannat ovat näkemättä, rantavedet kahlaamatta, aurinko laskee vastapäisen talon taakse. Kesäkaupungin tapahtumat ovat jääneet kokematta.

Olen väsynyt. Haluan vain olla sohvalla, nyhertää ikuisia käsitöitäni, mennä nukkumaan ajoissa, herätä omassa sängyssäni. Mieliala on hyvä, tämä ei ole masennusta, ei mitään sellaista. Tunnen itseni vaan ikäisekseni. Uusi kokemus minulle ja ehkä siksi olen pysynyt paikoillani, kuulostellut tätä outoa olotilaa, huomioinut kropan joka ikisen muutoksen, säryn ja kivun. Ymmärtänyt, että en vaan jaksa enää samalla tavalla kuin ennen.

Harmittaa. Kyllä. Kaipaan kävelemistä, tuota ainoaa liikunnan muotoa, johon olen pystynyt. Olen jättänyt jäähyväiset niin monelle tavalle liikkua vuosien aikana, pitänyt kynsin ja hampain kiinni kävelystä. En halua menettää sitä. En halua tulla riippuvaiseksi muista ihmisistä, kukapa haluaisi. Aikanaan terapiassa jouduin opettelemaan avun pyytämistä, ihan järkyttävän vaikea tehtävä. Tappelin tätä älytöntä kotitehtävää vastaan viikkoja, kunnes alkoi nolottaa. Tuskin kehtasin enää mennä terapeutin luo. Tekemättömät läksyt hävettivät, olenhan aina ollut enemmän kuin suorittaja.

Annoin periksi, pyysin palvelusta (voileivän tekeminen…!), eikä tullut maailmanloppua. Tuli voileipä.

Viime kuukausien aikana olen miettinyt, mitä hyötyä siitä oli, että opin pyytämään apua. Ei mitään. Voileivän sain silloin vuosia sitten, mutta en muuta. Huomaan uskovani edelleen ihmisiin, mikään muu ei voi selittää tätä pettymyksen tunnetta.

Tänään lähden kävelemään. Kaipaan liikuntaa. Kaipaan myös matkalle, vaikka sohvakin kutsuu. Ehkä ensi viikolla nousen bussiin tai junaan, näen jossain auringonlaskun veden yllä.

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.

Huhtikuun matka

 

Huhtikuu oli merkillinen kuukausi, levollisuus päällimmäisenä tunteena. Olen yrittänyt olla hetkessä, nauttia mitään tapahtumattomista päivistä, päivistä, jolloin on ollut ohjelmaa. Olen onnistunut. Uskallanko uskoa, että ne ajat, jolloin surin menneitä ja murehdin tulevaa, pysyisivät poissa? Onko tämä matka, jota olen tehnyt kohta kymmenen vuotta, vihdoinkin muuttumassa matkaksi, jota haluan? Matka, jossa on hyvä, turvallinen olla.

Pääsiäisenä maalasin ikonin. En ole minkään kirkkokunnan jäsen, en kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Ikonin tekemisen syy oli Teemakuun haasteessa: kokeile jotain uutta.
Katsoin netistä ikonimaalarin haastattelun, opin, että ikoneita ei signeerata, ikonit siunataan niiden valmistuttua. Jätin siis työn ilman nimeäni, siunausta en tarvitse, työni ei ole pyhä, vaikka oloni sitä maalatessa oli ihmeen harras.

Olen oppinut itsestäni, että hyvin moni uusi asia ahdistaa, pelottaa ja saa minut epävarmaksi. Olen koukussa tuttuun ja turvalliseen, mutta huhtikuun aikana huomasin, että kun oloni on perusturvallinen, uusi ei suista minua raiteiltani. Vuosia tein maalauksia, joihin purin kaiken mustan sisältäni. Ne kuvat ovat matkalaukussa, en ole koskaan julkaissut niitä missään. Se oli pakonomaista toimintaa, joka auttoi hetken ajan pakenemaan ajatuksiaan.
Nyt huhtikuussa käsillä tekeminen on tuntunut vain hyvältä. Jopa uuden tekeminen.

ATC-korttien koko yllätti minut, olen nähnyt niitä kortteja monessa blogissa, mutta en ole koskaan käsittänyt, miten pieniä ne ovat. 64 x 89 mm. Nyt ihmettelen, miten niin pikkuiseen tilaan voi saada mahtumaan niin paljon kaunista. Kokeilin ja tein ensimmäisen korttini. Muistin jälleen, että olen enemmän lankku- kuin koristemaalari, mutta en antanut periksi. Korttia piirtäessäni ajattelin miniatyyreja, joita näin ystävän kanssa pari viikkoa sitten Sinebrychoffin museossa. Uskomattomia taideteoksia. Ehkä pitäisi joskus kokeilla.

Huhtikuun matkan lähestyessä määränpäätään, kokeilin värillisiä, vesiliukoisia grafiittikyniä. Piirsin kaupungin, jossa ei sada räntää, ei tule rakeita. Jossa maa ei ole valkoinen vappuaattona. Tässä kaupungissa on vaihtoasema, astun laiturille auringonpaisteeseen, jään odottamaan junaani. Matka jatkuu.

Levollisuus

 

Päivien samankaltaisuus on kaunista. Yritän pitää näistä hetkistä kiinni, kun kaikki on tuttua ja turvallista, kun minua ympäröi pumpulinpehmeä tavallinen arki.
Nuoralla tanssijana (ehkä nykyisin ennemminkin vaappujana) tiedän, että koska tahansa voin pudota, milloin tahansa voi tapahtua jotain sellaista sisälläni tai ulkopuolellani, joka pistää nuoran heilumaan liian suuressa kaaressa.

  

Olen poistunut mukavuusalueeltani, ihmeekseni se on ollut mukavaa, ei laisinkaan stressaavaa. Teemataiteessa on huhtikuun haasteena tehdä jotain itselleen uutta, kokeilla uusia välineitä, tekniikoita, tyylisuuntia. Näin olen tehnyt.

Se, että huomaa elämän positiivisen tasaisuuden, ei tarkoita itsetyytyväisyyttä. Se on sitä, että ei inhoa itseään sillä hetkellä. Muistan myös nuo mustat tunteet, joista aikanaan kirjoitin Sairaalapäiväkirjaan:

EI PALUUTA

Miten voi olla näin täynnä tyhjyyttä.
Mikään ei liikuta. Ei kohti
iloa, ei kohti surua.
Musta möykky keskellä tyhjyyttä,
lujempi kiveä, lujempi kiveä.
Onkohan avaruudessa tällaista?
Leijua tyhjyydessä, kohti
mustaa aukkoa. Toivoen, peläten,
toivoen, että se nielaisee lopullisesti.
Ei paluuta.

MASENNUS

Kun inhoaa itseään,
kun vihaa itseään,
kun tietää, ettei itsessä ole mitään,
ei mitään, ei mitään, ei mitään muuta kuin
syyllisyys kaikesta.

Se on masennusta.

 

Kun kirjoitin noita muistiinpanoja Aurorassa, minuun koski. Nyt olen tyytyväinen, että nuo rivit ovat tallessa. Tänään huomaan, että päivät voivat muuttua. Haluaisin valaa samaa toivoa ystävääni, mutta tiedän enemmän kuin hyvin, miten muiden hyvää tarkoittavat sanat voivat ärsyttää. Riittää, että on läsnä, puhumatta.

***

Uusi kirjani on kohta lähdössä painoon. Tuntuu jälleen hieman tyhjältä, niin kuin aina jonkin projektin valmistuttua. Toivon, että tämä tyhjyys jatkuu tällaisena, aika hyvänä. Alla olevassa kuvassa (klik suuremmaksi niin näkee lukea) on kirjan takakansi, johon eräs henkilö on tehnyt tekstin, ei siis omani. Kirjan hinnaksi tulee jotain 15-20 euron välillä. Tulen myymään kirjaa jossain vaiheessa ennakkona signeerauksineen (hih) ja totta kai se tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin.
Että tällaista. Tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

 

Päivien erilaisuus

 

Viikoissa on niin erilaisia päiviä. Yllättäviäkin. Tänään pitäisi olla viikon lämpimin päivä, yli +10 astetta. Helsingissä +2, tuntuu kuin -2 Foreca kertoo. Voihan tämä ollakin viikon kuuminta aikaa, kuka tietää loppuviikon säästä vielä mitään.

Positiivisestikin voi yllättyä. Olin bussilla matkalla Itäkeskukseen. Pysäkillä kuski sammutti auton, takaa alkoi heti kuulua levotonta liikehdintää, hätäisimmät ehtivät soittaa jonnekin ja kertoa tulevansa myöhässä. Kului puoli minuuttia, kuski nousi kopistaan ja toivotti matkustajille mukavaa matkantekoa uuden kuljettajan kyydissä. Uusi kuski tuli autoon, tervehti meitä matkustajia ja sanoi, että lähdetään ihan heti.
Takaa kuului iloisia vastatervehdyksiä.
Kumpikaan kuljettajista ei ollut kantasuomalainen.

Tervehtiminen. Huomaaminen. Ei siihen paljon tarvita, että tuntee itsensä näkyväksi.

Kirpputorin vaaterekin ääressä minulle sanottiin, että minulla on kauniit hiukset. Kehuja oli ikäiseni mies, hän hymyili, jatkoi matkaansa syvemmälle myymälään. Ei iskuyritystä, vain toteamus. Huomaamista.

Tänään on sellainen päivä, että tulevan kirjani taitto ja kansikuva alkavat olla lähes valmiit. Vielä menee muutama tovi ennen kuin alan massiivisen mainoskampanjan. Kirjasta tule printtikirja, vaikka tiedän hyvin, ettei se tulee olemaan myyntimenestys. Tällä hetkellä minua viehättää ajatus e-kirjoista, ei niiden lukeminen vaan tekeminen. Maailma hukkuu kirjoihin, kahden kuukauden takaiset uutuudet päätyvät alelaareihin, kirjakaupat eivät ota myyntihyllyihinsä kuin takuuvarmoja hittejä sikäli mikäli kirjakauppoja enää edes on. Antikvariaatit sanovat ei kiitos, kun niille tarjoaa hyllyistään kirjoja.

Viime viikolla vietin työläitä päiviä koostamalla issuussa e-kirjan, joka sisältää kaikki näyttelyissäni olleet maalaukset ja valokuvat. No, nyt se on tehty ja olisihan ne hetket voinut viettää turhemminkin. Ai, miten? Esimerkiksi lukemalla jatkuvalla syötöllä uutisotsikoita tästä ajastamme. Alan olla siinä iässä, että mantran toistaminen ”ennen kaikki oli paremmin” lähestyy kaiken aikaa.
Kirjatkin olivat parempia ennen.