Onnellinen

 

Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.

Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.

Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.

Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.

En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.

Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?

Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.

Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.

Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.

Olla onnellinen.

 

 

 

Mainokset

Viikko elämästäni

Viikon kehto: Peltoaukeilla Aapeli-myrsky tekee kaikkensa, jotta juna ei pääsisi eteenpäin. Istun vaunun toisessa kerroksessa, maisema ikkunan takana on maidonvalkoinen. Juna heijaa, keinuu ja selviytyy metsän suojaan. Pari kanssamatkustajaa lähtee pahoinvoinnin takia alakertaan etsimään vapaita istumapaikkoja.

Viikon siivous: Siirrän joulun kaappiin odottamaan seuraavaa, tulevaa. Tiina Tonttutyttö laskeutuu lampusta, jossa hän on keinunut jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan joka joulu. Lapsuudenkodista tuodut Aarikan tonttutyttö ja -poika ovat vielä vanhempia. Joulukortit jätän paikoilleen kaapin oveen muutamaksi päiväksi. Niitä on mukava katsoa, ajatella ihmisiä, jotka ovat ne lähettäneet. Positiivinen muistaminen on asia, josta pidän. Ja nämä kortit ovat huomionosoituksia ihmisiltä, joiden kanssa tulee muutenkin pidettyä yhteyttä, ei vain jouluna.
Kissa ei muka kiitoksilla elä, olen eri mieltä. Minusta on mukavaa muistaa ihmisiä. Kuljen kirpputoreilla, kaupoissa ja näen tavaran, josta tiedän, että joku voisi ilahtua saadessaan sen. Lähetän syntymäpäiväkortteja.
Yritän muistaa, etten voi pitää ketään itsestäänselvyytenä.
Olen myös ikionnellinen, jos minua muistetaan. Enpä taida siis olla kissa.

Viikon avuttomuus: Toisinaan kaipaan kipeästi niitä aikoja, jolloin puhallukseni poisti pipin. Enää minulla ei ole sellaisia taikavoimia.

Viikon päätös: Yritän välttää mahdollisimman tehokkaasti ihmisiä, jotka silmissäni ovat ylimielisiä. Onneksi heitä ei ole monta, mutta silti heidän energiaa imevä vaikutuksensa on liian paljon minulle. Pääni tasapaino järkkyy hyvin helposti.

Viikon telepatia: Seison tänä aamuna bussipysäkillä. Illan ja yön aikana on satanut parikymmentä senttiä lunta. Pakkasta hiukan, tyyntä. Maiseman kauneus on mykistävää. Viereeni tulee bussia odottamaan ikäiseni nainen. Niin kaunista, niin kaunista, hän sanoo minulle.

 

Marraskuun selätys 26-30

#26
Edellisiltana alkanut kurkkukipu on poissa, kun herään. Tilalle on tullut vuotava nokka. Ei ihme, että tällaista olotilaa kutsutaan räkätaudiksi.
Pyydän Läheistä käymään kaupassa puolestani. Pitäisi laittaa rastia seinään, sillä avun pyytäminen on aina ollut minulle vaikeaa. Täytyyhän sitä nyt itse pärjätä, eikä muita saa vaivata, elleivät he sitten oma-aloitteisesti tarjoa apuaan.
Silloinkin kannattaa (pitää) kieltäytyä.
Terapiassa aikanaan tuli tietenkin myös pohdittua tätä vaatimusta itseään kohtaan. Olen kyllä pehmentynyt vuosien aikana, jopa siis pyydän apua, mutta olen myös saanut kokea sen, että apua kyllä luvataan, sitten joskus, eikä sitä joskus-päivää koskaan tule.
Kun ei odota, ei pety. Siinähän se.

#27
Kahvi ei maistu, mutta se on lämmintä ja kuuluu aamurutiineihin. Kuin myös vessassa käynti. Koska asun yksin, en koskaan sulje vessan ovea, se saa olla niin avoinna kuin se haluaa. Istun pytyllä ja ovikello soi. Vessa on vastapäätä ulko-ovea. Muistan, että tänään on tulossa asunnon rakenteiden tarkastaja, sillä viereisellä tontilla aletaan kohta räjäytellä tilaa uusille asuintaloille.
Tarkastajillahan on aina huoltomiehet mukana ja huoltomiehillä yleisavaimet ja huoltomiehet käyttävät avaimiaan suunnilleen samaan aikaan, kun soittavat ovikelloa. Riivin nopeasti housut puolitankoon ja syöksyn avaamaan oven. Haarat eivät todellakaan kiristä. Tarkastaja, joka on noin 13-vuotiaan näköinen, tutkii rakenteet ja suuntaa tietenkin myös vessaan.
Juu, en ehtinyt vetää pyttyä.
Onneksi ei tämän ikäisenä enää jaksa kamalasti nolostua mistään.
Loppupäivä kuluu vaaka-asennossa aivastaen kymmenen kertaa minuutissa, nenäliinoja kuluu. Räkätauti voi hyvin.

#28
Aivastaminen jatkuu. Nenäliinojen välillä saan vihdoin ommeltua tyynyliinan saumat ja napit paikoilleen. Tyynyliina on ollut jo kauan valmis, kuin myös toinen samanlainen, mutta koska inhoan saumojen ja nappien ompelua ja ompelemista ylipäänsä, tällaisten töiden viimeistely jää ja jää ja jää.
Saan motivoitua itseni hiustenpesuun, ylipäänsä suihkuun. Peseytyminen ottaa niin voimille, että nukun kahden tunnin päiväunet. Herään yskään, räkätauti on putoamassa alemmas kropassa, keuhkoputket vinkuvat.

#29
Nuha on poissa, tilalla päänsärky, kun herään. Poski- ja otsaontelotulehdukset ovat melkein jokasyksyisiä riesoja, olen tänä vuonna selvinnyt ilman niitä. Mikäli päänsärky ei helpota viikonlopun yli mentäessä, menen lääkärille. Lupaan sen itselleni.
Nenäkannu on käytössä ympäri vuoden, mutta liian ahtaita röörejä vastaan on vaikea taistella.
Alan virkata joululahjaa, tarvitsen väriterapiaa.

 

#30
Marraskuu on selätetty, arkea dokumentoitu ja kuvattu. Aika työläs projekti, mutta en voi kieltää, etteikö kuukausi olisi mennyt nopeasti. Kovin mielenkiintoista elämäni ei ole, mutta onneksi pidän tavallisesta arjesta. Sellaisista päivistä, jolloin ei tapahdu juuri mitään.
Jännitys, seikkailu ja romantiikka eivät ole minun juttuni. Tylsyydessä on turvani ja tasapainoni.

 

Marraskuun selätys 21-25

#21
Lainakoiran aika mennä kotiinsa. Olemme molemmat rutinoituneita junalla matkustajia. Rautatieläisinä lapsuudenkodin perheelläni oli ilmaiset junamatkat. Meillä ei ollut autoa, joten harvat lomareissut tehtiin junalla. Samalla kulkuneuvolla olen jatkanut aikuisikäni. Työmatkat lähijunilla, junalla kaupunkiin ja toiseen, junalla vuosien ajan hoitamaan isää. Koetin joskus laskea, kuinka paljon kilometrejä on mennyt kiskoilla. Päädyin yli sataantuhanteen kilometriin.
Rautatieläisen tyttärenä matkojani suojelee kiskojen pyhimys. Pahimmillaan juna on ollut myöhässä kymmenen minuuttia.

#22
Asuin lapsuuden ja nuoruuteni ratapihan vieressä. Kuului tapaan loikkia kiskojen yli, kun piti oikaista matkaa. Mikäli tavaravaunuja oli kiskoilla, kömmittiin vaunujen alta. Liikkuvien junien vieressä odotettiin kiskojen vapautumista.
Silti tasoristeykset kammottavat minua. Lainakoiran kodin lähellä on valvottu tasoristeys, joka on surullisen kuuluisa itsemurhapaikkana. Tasoristeyksessä on puomit ja hälytysvalot ja varoitusääni ja tiedän, mihin aikaan junat ohittavat paikan, mutta silti meni vuosi ennen kuin uskalsin ylittää kiskot.
Fobioissa ei ole mitään kovinkaan järjellistä.
Tänä aamuna askelsin jo reippaasti Lainakoiran kanssa kiskoja kohti. Yöpakkanen yllätti ja putosin suoraan polvilleni jalan livettyä altani. Pahin painajainen. Keskellä risteystä, junia voi tulla molemmista suunnista ja minä kontillani.
Auto pysähtyi kohdallani ja kuski huikkasi avoimesta ikkunasta tarvitsenko apua. Ei edes nolottanut perinteiseen tapaan, kun mätkähtää maahan. Olin liian kauhuissani.
Pääsin ylös ilman apua, Lainakoiran hihna edelleen tiukasti kädessäni.
Viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen juna. Siitä viisi minuuttia ja toinen. Seisoimme tasoristeyksen vieressä, sillä olin päättänyt ottaa kuvan paikasta, johon lankesin.
Pelosta huolimatta.

#23
Kahdella Fölin bussilla katsomaan Tepaa vanhainkotiin. Hän purskahtaa ilosta itkuun nähdessään minut. Halaamme, silitän poskea, lämmitän viileitä käsiä.
Ennen junan lähtemistä takaisin kotiin, kuvaan kaupungin runnotun torin. Keskustassa on hiljaista. Paikallisbussien kauppatorin pysäkit on siirretty sivukaduille. Ihmisillä ei ole asiaa keskustaan, sillä toria ei enää ole. On vain epämääräisiä kulkureittejä huputettujen talojen välissä, liian ahtaita väyliä kulkea rollaattoreiden, pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa.
Muuttuva kaupunki. Se ei tunnu tällä hetkellä omalta lapsuudenkaupungilta.

#24
Ilman Lainakoiraa ei ole syytä mennä ulos. Teen koneella Teemataiteen marraskuun haastevastauksia, televisio näyttää Rukan kisoja. Jossain vaiheessa muistan, että ihmisen on syötävä jaksaakseen.
Väsyttää.

#25
Televisio auki koko päivän, Rukalla hiihdetään, hypätään mäkeä, kannustetaan kilpailijoita.
Selaan koneelta tiedostoja löytääkseni Riitan luotsaamaan runosunnuntaihin päivääni sopivia rivejä.

 

Marraskuun selätys 16-20

#16
Vuoden 2017 kesä oli pimeä, kolea ja sateinen. Sytytin kynttilät jo elokuun aikana. Tämänvuotinen kesä oli toista lajia, valoisa, lämmin ja poutainen. Lokakuu ehti kulua jo pitkälle ennen kuin kynttiläaika alkoi.

#17
Lämpimän syksyn merkkejä nämä kissat. Olen tähän asti nukkunut ikkuna auki. En muista tällaista marraskuuta.

#18
Varjoja! Niitä ei ole juurikaan näkynyt marraskuun aikana, mutta sunnuntaina varjot olivat pitkät ja kauniit.

#19
Lähistöllä on useampikin peruskoulu. Päiväkävelyllä Lainakoiran kanssa vastaan tulee koulusta palaavia lapsia. Monet tytöt kysyvät, saako Lainakoiraa silittää.
Saa.
Yksikään poika ei ole tullut sellaista kysymään.
Koulujen lähimaastoissa on erilaisia suunnistusrasteja. Opettajat ovat viitseliäitä.

#20
Longinoja kiemurtelee kävelylenkkien läheisyydessä. Puroa on talkoovoimin vuosien aikana kunnostettu ja nyt vesistön rantamille on pystytetty opastauluja. Puron varrella on iltaisin paljon ihmisiä loka-marraskuussa seuraamassa taimenten nousua kutemaan puroon. Otsalamput välkkyvät pimeässä. Tutustumisen arvoinen paikka.

 

Marraskuun selätys 12-15

#12
Levollinen päivä. Teemataiteessa on marraskuun aiheena maa ja/tai metalli. Nautin kiireettömyydestä tehdessäni haastevastausta. Kun uppoutuu kuvien tekemiseen, käsitöihin, ulkoiluun, tv-sarjoihin, on helppo unohtaa oma pää. Niin kuin ennenkin, mieliala on sahannut ylös-alas pakollisen pysähtymisen jälkeen.

#13
Vaaleanpunaiset kirjaimet erottuvat hyvin harmaassa maisemassa. One love – yksi rakkaus. En voi olla miettimättä, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Yksi rakkaus yhtä kohdetta kohtaan? Yksi rakkaus, josta jakaa monelle? Mahdollisuutta rakastua vain kerran? Yleismaailmallinen rakkaus?
Onneksi Lainakoira kiskoo minua eteenpäin, saan muuta ajateltavaa.

#14
Sauvakävelijöitä on paljon. Aamulenkillä sauvojen kanssa liikkeellä on enimmäkseen seniorikansalaisia. Päivälenkillä vastaan tulee kypsemmässä keski-iässä olevia kävelijöitä. Iltalenkillä meidät ohittavat työstä palanneet sauvojat.
Tuntuu, että niin kuin koiria ulkoiluttaville niin myös sauvojille kelit eivät paljon sanele liikkumista. Sää on pukeutumiskysymys.

#15
Tänään näkyi hetken aikaa valoa.

 

Sometan/oletan/tylsän/elämäni/kiinnostavan

Aamukävely ilman Lainakoiraa tuntuu älyttömältä. Ajatukset eivät kulje, eivät jalatkaan mitenkään vapaaehtoisesti. Selkä ei kysy mielipidettäni, se vaatii huutamalla liikuntaa viime viikon lojumisen jälkeen.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin. Olen kateellinen noille ihmisille, heidän ei tarvitse kuin kulkea koiran perässä, heidän ei tarvitse arvailla tienhaaroista mielenkiintoisempaa. Koira seuraa hajuja, ihminen seuraa koiraa.
Haluaisin olla yhtä vietävissä.

Kahlaan lehdissä, paikoin sateen kastama keltaisuus on liukasta. Olen viime päivinä katsonut ikkunasta lehtien putoamista, ilma sakeanaan oranssia, rapisevaa ääntä. Kaunista. Syksy ei masenna, en tunne alakuloa. Mielialani eivät ole koskaan olleet vuodenajoista kiinni.

Ylämäessä alkaa heikottaa, tulee huono olo. Olen taas unohtanut syödä aamupalan. Toiset elävät syödäkseen, toiset syövät elääkseen. Minä unohdan usein syömisen. Taskussa on onneksi suussa sulavia glukoosipastilleja, ensiapu tähän tuttuun unohtamiseen.
Tyhmä mikä tyhmä, en koskaan opi.

Ennen kävelyä olen selannut blogeja, lukenut uutisia, tutustunut somen tarjontaan. Aamurutiineja kahvin kera. Some on enimmäkseen pettymys, ihmiset heittävät seinilleen linkkejä eri uutisiin, linkkejä Twitteriin, puolesta ja vastaan, kommentoivat että ”hyvä juttu”, ”asiaa”, ”juuri näin”. Ei sen enempää. Joku toinen on sanonut sen, mitä mieltä itsekin olen.
Mielipiteeni on näin todettu totuudeksi.
Toisinaan menee päiviä, viikkoja, etten käy somessa.

Ronin blogikirjoituksia odotan. Roni on helsinkiläinen taidepedagogi ja hän kutsuu blogiaan syöpäpäiväkirjaksi. Blogikirjoitukset kertovat hänen sairautensa lisäksi paljon muustakin. Roni on äärettömän lahjakas kirjoittaja, teksti on sujuvaa, tarkkanäköistä, hauskaa, koskettavaa. Hänen teksteihinsä on helppo uppoutua, sanat kuljettavat mieltä kiinnostaviin suuntiin. Hän tekee herkullisia huomioita ihmisistä, itsestään, ympäristöstä. Ihailen sellaista rohkeutta kirjoittaa.

Aamuiset askeleet ovat vieneet minut naapurilähiössä sijaitsevalle kirpputorille. Muistan väärin, luulin kirpparin aukeavan kymmeneltä. Ehei, vasta kahdeltatoista. Kahden tunnin päästä. No, säästyypä nekin rahat.
Mietin hetken reittiä kotiin. Sama vai eri? Päätän olla vähemmän tylsä ja palaan kotiin toista reittiä.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin.

 

Kun naama on kuin petolinnun perse ja ottaa selfien, niin eikö kyseessä ole sittenkin belfie?

Otsikon mukainen ajatus iski tänä aamuna. Poninhäntä siirtynyt otsalle, yksisarvisen taikaa. Tyynyliinan painamat rypyt siksakkia poskilla. Jos nyt ottaisin selfien, se olisi belfie, mutta koska en milloinkaan ota selfieitä, ei pelkoa.
Jos nappaa kuvan tissivaosta tai sikspäkeistään, kyseessä on boobfie. Tosin niin tukevia push-upeja ei ole vielä tullut eteen, että saisin itselleni tissivaon. Ei pelkoa.

En minä näkisi näitä aamuja, ellei Lainakoira veisi minua lenkille. Nukkuisin pitkään ja vaikka heräisin aikaisin, en todellakaan lähtisi ulos. Lainakoiran kanssa on toisin ja havaitsen aamu-usvat.
Viime talvena huomasin, että ihminen ei kuole, vaikka hän liikkuisi ulkona enemmänkin kuin pakolliset kauppareissut. Lainakoira oli luonani kolme kuukautta ja kännykän matkamittari näytti meidän kävelleen tuona aikana 900 kilometriä. Kuulostaa hurjalta määrältä, mutta kun joka päivä käy vapaaehtoisesti ulkona neljä kertaa, niin kilometrejä kertyy (melkein) itsestään.

Toisinaan aamulenkillä tulee ajatelleeksi kaikenlaista joutavaa. Toisinaan myös oivaltaa jotain. Joskus kevään korvalla tajusin vihdoin mitä tarkoittaa pyyteetön auttaminen. Se on sitä, että ei odota itseään autettavan millään tavoin, ei mitään vastavuoroisuutta tai anna-hyvän-kiertää-systeemiä. Mikäli tuota ei tajua, on tuomittu elämään katkerana ja pettyneenä hamaan loppuun asti. Kukapa sellaista loppua elämälleen toivoo?
Helpotti tuo oivallus.

Lainakoiralla ei ole pahemmin riistaviettiä. Oravia ja jäniksiä se luimuilee, samoin kissoja, mutta ei puhettakaan, että lähtisi niiden perään. Vahtivietti on myös aika olematon. Tulen kaupasta, riisun takin eteisessä, kannan kassit keittiöön. Vasta kun avaan jääkaapin oven tyhjentääkseni kassien sisällön hyllyille, koira havahtuu sohvalla. Vanhuus tai huonokuuloisuus ei koiraa paina, hän on vain aika hillitty luonteeltaan. Murtovarkaan paras kaveri. Kaikkien hyvä ystävä.

Olen vuosien aikana kuvannut ruskaa, talventörröttäjiä, kuurankukkia ja kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kyllästymiseen asti. Ne ovat joka vuosi samanlaiset, ne on kaikki nähty, mutta silti tämä luonnon väripaletti näinä aamuina jaksaa edelleen sykähdyttää, kunhan unohdan kaikki nämä turhanaikaiset ajatukset, jotka toisinaan täyttävät korvieni välin. Huokaan Lainakoiralle, näetkö, niin ihanaa punaista, katso nyt, mutta koiraa kiinnostaa tietenkin enemmän mutaisesta maasta nousevat tuoksut, joita oma nenäni ei haista. Koetan vielä houkutella koiraa katsomaan veteen, näkyykö jo taimenien nousua. Koira vilkaisee kerran, tehdäkseen minulle mieliksi, vaikka innostukseni ei pahemmin häntää heilauta. Rapsutan kiitokseksi.

Lainakoira hoitaa mielenterveyttäni. Tuntuu, että se kupla, jossa olen vuosien ajan ollut toisinaan vangittuna, toisinaan vapaaehtoisesti, alkaa laajentua. Toivon, että muutkin saisivat kokea vastaavaa avartumista. En jaksa kuplia ympärilläni, jokainen omassa poterossaan, omaansa fanaattisesti puolustaen, toisia yhtä fundamentalistisesti halveksien. Mikäli et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Mietin, miksi on luvallista ivata, lynkata ja riepotella vastapuolta, eikä huomaa sen olevan vihapuhetta. Mikäli vastapuoli tekee samoin, se on vihapuhetta. Nämä kuplat hämmentävät minua, samoin häkellyttää ihan tolkunkin ihmisten sokeus omalle toiminnalleen. Haluan pysytellä kaukana näistä kuplista.

Liikumme yleensä siihen aikaan aamusta, että hätäisimmät pyöräilijät ovat jo ehtineet työpaikoilleen. Nuo virtaviivaisissa kypärissään suihkivat, joille jokainen polkaisu on suoritus tulla nopeammaksi, vahvemmaksi, voittajaksi. Suurin osa koirien ulkoiluttajista on myös ehtinyt tehdä lenkkinsä Ei tarvitse väistää näitä kännykkäänsä katsovia, mitään muuta näkemättömiä ihmisiä, joiden toisessa kädessä flexin kauaskantoisessa päässä pomppii nelikymmenkiloinen aamuhaukkuja.
Meillä on oma rauha, aurinko yrittää kavuta korkeammalle, mutta sitä vaivaa sama laiskuus kuin minuakin. Kun vaan vähemmällä pääsee, niin hyvä juttu. Lainakoira alkaa olla sama mieltä, vilkaisee taakseen vähän väliä kysyen, eikö jo aamulenkki riittäisi, ollaan kävelty jo aika kauan, on nälkä.
Totta.

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Juttutuokio

 

Viereisestä pöydästä tarjotaan iltapäivälehteä luettavaksi. Kiitän ei,
kaivan possun rapean korvan koiralle syötäväksi, juon kolmen euron
happy hour-oluttani. Tunnin kuluttua hinta nousee neljään euroon,
silloin olen kotona. ”Taitaa olla jo vanha koira”, mies sanoo, sulkee lehden,
tyhjentää tuoppinsa. ”Se on vain harmaa, neljävuotias”. Mies ihmettelee
koiran rauhallisuutta, johtunee possun korvasta. Kohautan olkapäitäni, ehkä,
kohautan toistamiseen, kun mies miettii, hakisiko vielä yhden halvan kaljan.
Päätösten tekeminen muiden puolesta ei ole minun juttuni. ”Otatko sinä?”
Pudistan päätäni, oma päätös on helppo.
”Mistä se muuten johtuu, että naiset, joilla on koira, ovat paljon sopuisampia
kuin kissanaiset?” Vastaan, etten tiedä miksi, en edes tiedä, pitääkö
se paikkansa, en juurikaan mieti sellaisia asioita,
harvoin mietin mitään. ”Eka vaimo otti koiran, kun erottiin,
olisi pitänyt sittenkin jäädä, mutta kun se kissanainen tuli. Se
kissa oli sekopäinen,
mutta lievä tapaus siihen naiseen verrattuna.”
Kuuntelen, siinä olen enemmän kuin hyvä. Koira on rouskuttanut possunsa,
nuolee terassin puulattialta teräviä muruja,
kaadan vettä pullosta juomakuppiin. Korvat janottavat, kuumottavat.
Kohta lähdemme, tarina ei ole vielä ohi, eivät ne koskaan lopu,
kuten eivät nämä kävelytkään lupiinien keskellä.
”Kiukkuinen, kateellinen ja katkera.” Hätkähdän, muistan miehen puhuvan
kissanaisestaan. Rapsutan koiraa, se nousee, venyttelee, katsoo kysyvästi,
mennään, kyllä. ”Hullu se oli ja helvetin mustasukkainen.”
Hyvästelen miehen, hän kiittää juttutuokiosta, mukavasta seurasta,
silittää koiraa. Kotimatkalla näemme oravan ja mustarastaita,
koira ei ole kiinnostunut.
Naapurin kissa istuu ikkunassaan, niin ylös ei koira näe.