Ihmistä paossa 3

 

   Puoli vuotta sitten Hannan yksiössä oli ollut lattialle ulottuvat liilat verhot, seiniä oli kiertänyt palasista koottu syvän vihreä divaani. Marokkolainen suuri tarjotin oli toimittanut sohvapöydän tehtäviä, jalkoinaan Hannan viininpunaiseksi maalaamia puun pätkiä. Seinät olivat olleet täynnä Hannan reissuiltaan tuomiaan esineitä, venetsialaisia naamareita, afrikkalaisia naamareita, inkojen naamareita, anonyymien kommandopipoja. Raskas, kirjailtu oranssi verho (käsityötä jostain päin maailmaa) erotti alkovin omaksi tilaksi, sängyllä kymmenittäin tyynyjä, joihin ei voinut laittaa poskeaan, paljetit ja helmet raapivat ihoa.
– Eikö olekin erilaista? Hanna kysyi halattuaan ensin lujaa ja pitkään. -Voi ei, Elle, sinä poltat vielä. Muista, että ruumiisi on temppelisi. Sinun pitää kunnioittaa ja arvostaa sitä, ei tehdä sille pahaa.
Elle yritti kiskoa sateen täplittämää takkia yltään, mutta Hanna ei malttanut lopettaa rutistelua. Serkun syli oli elämää suurempi ja sinne putosi kuin mustaan kuiluun ilman toivoakaan pelastumisesta. Vihdoin Elle sai hivutettua kropan temppelinsä vapaaksi, riisui takin ja kengät. Hänen teki mieli tupakkaa, vaikka oli juuri polttanut yhden ulko-ovella. Olisi pitänyt polttaa kaksi.
– Kun me tyhjensimme äidin asuntoa silloin hautajaisten jälkeen, niin minua ahdisti kaikki se tavara, kaikki ne kipot ja kupit, niin paljon kaikenlaista, turhaa tavaraa, poisheitettävää. Tule keittiöön, siellä on egypitläistä karkadehia, niin ajattelin, että minä en jätä jälkeeni sellaista jätettä, ihmisen arvo ei ole tavarassa vaan minkälaisen muistojäljen hän jättää ihmisiin ja minä en halua tulla muistetuksi sillä tavalla, että materia on tärkeää, koska se ei ole. Elämässä on niin paljon muuta tärkeämpää. Istu alas, sinä taisit käyttää sokeria, sitä minulla ei ole, se on myrkkyä keholle. Maista, tämä on hyvää ja terveellistä.
Hanna vaikeni hetkeksi juodessaan egyptinjuomaansa. Elle ei voinut olla toivomatta, että Hanna polttaisi kielensä, että se palaisi niin pahasti, että puhuminen olisi mahdotonta. Turha toivo, juoma oli haaleaa. Ehkä kuuma juoma ei ollut hyväksi keholle? Ehkä se syövytti kurkun, nielun, ruokatorven, aiheutti mahahaavan?
Ellen vatsaan sattui, edellisestä ruokailusta oli liian pitkä aika. Hän katsoi ympärilleen keittiössä. Jääkaappia Hanna ei ollut heittänyt pois. Keittiön pöytää ei ollut, ei tuoleja. He seisoivat ikkunan ääressä, nojasivat ikkunalautaan, Elle katsoi ulos, Hanna jatkoi kertomista, miten elämä (jälleen kerran) oli saanut uuden suunnan. Tavaran tilalle oli tullut puhtaus ja vapaus, Ellenkin pitäisi koettaa, vaikutukset hyvinvointiin olivat ihmeelliset. Pois huonekalut, pois pölyä keräävät tavarat, vain ehdottoman tarpeellinen saisi jäädä.
-Missä sun sänky on?
Hanna osoitti alkovin nurkkaan. Siellä oli korkea rulla.
-Levität tuon vaan lattialle, Hanna sanoi. – Se on futon, se antaa ihanat unet. Minä kärin sen aina aamulla tuohon rullalle, sillä pidän paljaasta lattiasta.
– Huomaan.
Tyhjän olohuoneen nurkassa oli Hannan rinkka, joka näytti malttamattomalta, se halusi jo lähteä, mutta Hannalla ei ollut kiire. Lento oli kuulema myöhässä, mutta onneksi se ei haitannut. Ei kannattanut murehtia tulevia, piti elää hetkessä, tässä ja nyt.

 

 

Ihmistä paossa 2

 

   Malmin putkessa oli samat kerjäläiset kuin puoli vuotta sitten. Nekin näyttivät samanlaisilta kuin Turun kerjäläiset. Ehkä jossain oli tehdas? Putki vietti alaspäin, lattia kiilsi märkyyttä. Hän ei ollut kysynyt Hannalta, miksi tätä ylikulkua kutsuttiin Putkeksi. Hanna selitti tuollaiset asiat kysymättäkin. Selitys ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Ylikulku yhdisti Ala- ja Ylä-Malmin, putken muotoinen, koska oli katettu matalalla katolla. Putki siis, Hanna oli todennut, kumartunut antamaan naiskerjäläiselle juuri ostamansa pussillisen luomutomaatteja.                   
Putki oli oikeastaan hyvä sana. Putkiaivo. Peräputki. Uraputki. Juomaputki. Eläkeputki. Putkiremontti. Reiska. Putkinotko. Sanat rytmittivät askeleita, hän tuli Ylä-Malmin puolelle, toimivat liukuportaat. Vasemmalla Prisma, oikealla Lidl. Hetken ajan hän mietti, pitäisikö hänen ostaa tuliaisia. Pullaa? Kahvia? Teetä? Hannasta ei koskaan tiennyt, mikä ruokavalio oli menossa. Aina kuitenkin jotain. Kofeiiniton, hiilihydraatiton, sokeriton, rasvaton, paasto, vegaanisuus tietenkin, raakaravintoa, sakeita, myrkynvihreitä smoothie-tuoppeja. Oli parempi olla ostamatta mitään, Hannahan lähtisi kuitenkin melkein saman tien. Ellei lento ollut myöhässä. Sellainen oli mahdollista, sellaista tapahtui. Entä jos koneen lähtö viivästyisi päivän, enemmänkin, ehkä tulisi lakon uhka, eikä Hanna pääsisi lähtemään viikkoon?

Jossittelu katkesi, kun hän törmäsi liukuovien luona ulkoa tulevaan pariskuntaan. Pariskunta ei väistänyt, koska he riitelivät viikonlopun kauppaostoksista. Vetolaukku kaarsi pariskunnan. Sade oli yltynyt. Maiseman luotaantyöntävyys sopi hänen mielialaansa, hän oli samaa mieltä. Parasta oli työntää kaikki luotaan.

 

Ihmistä paossa 1

 

Malmin juna-asema näytti luotaantyöntävältä. Hän pujotteli ihmisten ohi, kukaan ei tietenkään väistänyt, kukaan ei huomannutkaan, kaikkien silmät olivat kiinnittyneet puhelimen näyttöön. Kumaraniskainen harmaa kansa sumuisella junalaiturilla, varoivat seisomasta liian lähellä muita. Pitivät huolta reviiristä, paitsi ne muutamat, jotka olivat leiriytyneet penkeille. Eivät menossa minnekään, ehkä tulossa jostain. Samanlaisia sekakäyttäjiä oli Turussakin, näyttivät samoilta, tuskin olivat. Tai mistä sitä tiesi. Ehkä jossain oli tehdas, jossa tuotettiin kolmetoista tusinassa-klooneja. Tuttuus lisää turvallisuuden tunnetta.

Vetolaukku kulki kauniisti ja sileästi, ei välittänyt asvaltin roskista, räkäklimpeistä, ei kuivuneesta verestä, ei oksennuksesta. Sujuvaa arkea, hän ajatteli, eikä haitannut, vaikka liukuportaat eivät toimineet. Laukku oli kevyt. Serkun luona ei tarvinnut juuri mitään. Hanna oli aulis, yhteisöllinen ihminen, joka jakoi omastaan, antoi vaatteet, yösijan. Hanna ei välittänyt reviireistä, halaisi ennen kuin saisi riisuttua takin. Piti varautua siihen, antaa halata ja hiukan rutistaa takaisin. Se oli kai vähintä mitä saattoi tehdä.

Kello oli kolmen paikkeilla. Hän oli luvannut Hannalle, että tulisi ajoissa, saisi avaimen ja kyllä, ehdittäisiin vaihtaa kuulumiset ennen Hannan koneen lähtöä. Ajoissa piti olla, avaimen takia, mutta muuten parituntinen rupattelu Hannan kanssa ei kiinnostanut. Hanna oli niin avoin ja välitön, korvat menisivät lukkoon tuhansien sanojen jäädessä möyryämään pään sisään. Silmiin sattuisi lasinen katse, kuivat silmät todellakin, rasittavaa.