Jäähyväiset

Vanhempieni osoitekirja muistaa minua paremmin osoitteet, joissa olen asunut. Itse muistan kyllä paikat kaikissa neljässä kaupungissa, kaikki ne kolmetoista kotia, joita minulla on ollut.
Lapsuudenkodeista muistan kolme.

Eilen kävin kaupungissa, jossa asuin kauan sitten. Jyhkeä kivitalo oli paikoillaan, mutta sisäpihalle ei enää päässyt. Porttikäytävä oli lukittu kaltereilla ja ovikoodilla. Suljettu menneisyys.

Muistan silti, vaikka asunnon jäähyväisistä on jo pitkä aika.

Jäähyväiset aktivoivat muistoja, unia. Viime öinä kuolleet rakkaani ovat käyneet luonani. En juurikaan ole nähnyt heistä unia näiden vuosien aikana, mutta viimeisen kuukauden aikana he ovat tulleet uniini ystävällisinä ja rakastavina. Olen herännyt onnellisena, mutta myös haikeana, sillä hyvästelyt tekevät aina myös kipeää.

 

Mainokset

Nostalgiamatkoja

Esiteininä luin ahmien F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulle sijoittuvan klassikon Kultahattu. Unohdin hetkeksi rasvoittuvat hiukset, finniset kasvot ja huonon itsetunnon. Itkin kohtaloani: miksi en ollut elänyt tuota jazzin, kaupungistumisen, intohimon ja vapauden aika! Myöhemmin sain havaita, että moni muu ajatteli samoin. 1920-luvussa oli jotain taianomaista.
Hakasalmen huvilassa on menossa näyttely Suruton kaupunki, jossa 1920-luvun sosiaalinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen murros valtaa Helsingin. Vietin ystävän kanssa näyttelyssä monta tuntia. Mennyt aika sai meidän muistelemaan omaa mennyttä aikaamme. Ja sitä mennyttä aikaa alkaa olla jo aika paljon takanapäin.
(mikäli haluat tutustua näyttelyantiin laajemmin, klikkaa Riitan blogiin. Hän on myös käynyt näyttelyssä ja blogissaan on kattava katsaus näyttelyyn ja ajankuvaan)

1970-luvun tunnettuja turkulaisia olivat muun muassa okkultisti ja uusnatsi Pekka Siitoin ja ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen. Saarista en muista koskaan nähneeni, mutta Siitoin oli tuttu näky Turun kaduilla, ylittämässä Auran siltaa koppalakissaan, menossa valokuvausliikkeeseensä. Siitoin on tuskin saanut patsasta minnekään, Saarisen patsas paljastettiin vuonna 2017 Barkerinpuistossa.

Halpakirjakaupasta tarttui mukaan Marja-Leena Salon kirja Kahleissa Koijärvellä (Edita, 2009). Koijärvi-liike oli aikansa legenda, tapahtuma, jota seurattiin laajasti mediassa.
Kirjaa en ole vielä lukenut (on liian paljon muuta tekemistä), mutta kuvia olen katsonut löytääkseni tuttuja kasvoja. Olin lähdössä Koijärvelle kahleisiin, sillä paikalle oli menossa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin.
Lähinnä miehiä siis.
Angiina ja sen nostattama 39 asteen kuume esti minua nousemasta bussiin. Sen sijaan jäin sänkyyn kahlituksi.

Turun ruotsalainen tyttökoulu sijaitsi aikanaan nykyisen Panimoravintola Koulun rakennuksessa. Äitini kulki koulun ovesta sisään usean vuoden ajan, kauan, kauan sitten ja omat askeleeni vievät usein kesäisin Koulun sisäpihan terassille. Tuntuu kuin jonkinlainen ympyrä sulkeutuisi aina, kun istun Koulussa. Paikka tuntuu jostain syystä tutulta ja turvalliselta.

Lapsuudessa Aura-joelta lähti päivittäin lukuisia vesibusseja eri saarille. Kyseessä ei ollut sight seeing-risteilyt, vaan vesibusseilla ajettiin omille ja tuttujen mökeille Vepsään, Nauvoon, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin jne.
Ja niin kuin raitiovaunut, vesibussit poistettiin liikenteestä tehokkaampien ja tuottavampien kulkuyhteyksien tieltä.
Nyt, parin vuoden ajan jokea on seilannut kaksi vesibussia, jotka ajavat väliä Turku-Ruissalon kansanpuisto. Lipun hinta on sama kuin kaupungin busseissa. Nousimme laivaan toivoen saavamme tuulenvirettä kasvoillemme. Kuivalla maalla oli kuuma. Helle laantui hieman sen 45 minuutin ajan, jonka vesibussi puksutti Ruissaloon.

Vuonna 1970 oli ensimmäinen Ruisrock. Paikkana oli Ruissalon Saaronniemen leirintäalue. Pari ensimmäistä vuottaan festivaali oli tuolla Ruissalon kärjessä, siirtyen sitten pysyvästi Ruissalon kansanpuistoon.
Ensimmäiseen ja toiseen Ruisrockiin en saanut vanhemmilta lupaa mennä, mutta kolmanteen jo pääsin. Muutamat rokit tuli nähtyä 70- ja vielä 80-luvullakin ja nyt voi odottaa ken haluaa ikääntymistä: yli 70-vuotiaat ovat päässeet ilmaiseksi Ruisrockiin jo muutaman vuoden ajan.
Rockiahan tuolla Ruissalossa kuulee vähemmän nykyään, joten musiikin puolesta mietin vielä osallistumistani Ruisrockiin sitten joskus muutaman vuoden päästä.

Ruissalosta löytyi muutakin vanhaa kuin muinaisia rokkareita. Pikku-Pukin rantapromenadi tarjoaa huikean kattauksen upeita huviloita. Näemme itsemme taloja ympäröivissä puutarhoissa. Olemme pukeutuneet valkoisiin pitkiin leninkeihin, suojaamme ihoamme käyttämällä päivänvarjoja ja nauhoin koristeltuja hellehattuja. Nautimme vielä hetken 1800-luvun hiljaisuudesta, kunnes suuntaamme katseen kohti uutta vuosisataa, jolloin tyttärien helmat lyhenevät, heidän hiuksensa shinglataan ja musiikki tulee suuren meren takaa gramofoneihin.

Tyttärien tyttäret hylkäävät charlestonin ja hameet, pukeutuvat kapealahkeisiin housuihin ja tiukkoihin jumppereihin. Levylautasella soi Bill Haley, Turun Pyrkivällä soi rokki vuonna 1956 ja elokuvan Älä käännä heille selkääsi aiheuttaa nujakointia katsojien ja poliisien välillä myös Turun ensi-illassa.

Tyttärien tyttärien tyttäreiden lahkeet levenevät, isoäidin joululahjaksi antamat laamapaidat otetaan vihdoin käyttöön. Ne solmuvärjätään, puetaan ylle, annetaan hiusten kasvaa, rakastetaan paljaita varpaita varvastossuissa, istutaan kansanpuiston hiekalla ja annetaan rokin soida.
Muistetaan juuri tämä hetki.

 

Heinäkuun päiviä

 

Muualle suuntautuvien matkojen välissä ehdin käydä katsomassa Helsingin Taidehallissa Susanne Gottbergin näyttelyä. Etenkin Gottbergin yhdessä Markus Kåhren kanssa tekemät suuret maalaukset salpaavat hengen väreillään, koollaan, taidollaan. Kuljemme installaation seassa mykistyneinä. Imen värejä sisääni ja hetken ajan tunnen laimeaa kaipuuta maalaamiseen.

 

Onneksi uusi reissu on alkamassa. Ei tarvitse jäädä miettimään olematonta inspiraatiota, kadonnutta luomisen halua. Taivas on kesää, järvi ja laituri tuttuja vieraassakin paikassa.

 

Verlassa emme ole aikaisemmin käyneet. Itse asiassa meidän ei ole edes tarkoitus ajaa sinne vaan ihan muualle, mutta tapojemme mukaan tiellemme tulee oikopolkuja, jotka eivät vie paikkaan, jonne luulemme suuntaavamme.
Niinpä päädymme Verlaan. Kun unohtaa kartat, tienviitat ja gps:n, löytää takuuvarmasti uusia paikkoja.

 

Palikoiden ja kuutioiden muodot viehättävät. Legomaailmassa kasvaneena, perusmuodot tuovat turvallisuutta. Taideruukin betoni tuntuu lämpimältä käsissä.

 

Pieni on kaunista ja hermoja raastavaa, jos itse yrittää samaa. Onneksi muut osaavat, me vain katsomme ja ihailemme Kouvolan nukkekotiharrastajien pienoisasuntomessuja.

 

Vuosikymmenien takaisesta Kodin keittokirjasta löytyy trendikäs keitto-ohje. Keitto oli lihaton pula-ajan takia, toisin kuin nykyään. Elintarviketeollisuus kehittelee lihankaltaisia ja -näköisiä ruokia pavuista, soijasta, tofusta jne. Lihaton nakki, nyhtökauraiset jauhelihapihvit, härkiskäristys, linssibolognese. Lihan kaipuu kuulostaa suurelta, jos satut olemaan vegaani.

 

Elimäen tarkoitus voisi olla vanha Puukoulu, joka nykyään toimii museona, kahvilana ja puotina. Koulu oli ensimmäinen tyttöjä ja poikia varten perustettu (v. 1864) kansakoulu Suomessa. Koulussa toimi myös Suomen ensimmäinen naisopettaja Fanny Gestrin.

 

Lapinjärven keskustasta löytyy kapeita teitä, punamultaisia taloja, entisiä maattomien mökkejä. Pihoilla tuoksuu jasmiini, niittykukat ovat myös löytäneet täältä kodin.

 

Liljendalin kivisilta on vuodelta 2010. Uusi silta tehtiin vanhan satavuotiaan sillan näköiseksi. Silmää miellyttävä ratkaisu.

 

Malmgårdin kartanon portinvartijan tupa on tyhjillään, mutta kartanoa ympäröivän aidan vieressä lukee private, joten kunnioitamme kehotusta. Katsomme bussista laskeutuvaa eläkeläisporukkaa, joka lienee kiertomatkalla tutustumassa alueen kartanoihin. Hetken ajan mietimme soluttautumista joukkoon, sillä ikämme puolesta emme paljastuisi ulkopuolisiksi.
Mutta vain hetken ajan, emme ole suurien väkijoukkojen ystäviä. Kartanolla on oma panimonsa ja pubinsa, ehdimme juoda yhdet ilman kiirettä, kartanolta on tänne mutka ja toinenkin.

Kotona tyhjennän kassin, täytän pesukoneen, lojun sohvalla. Mietin näkemääni, kokemaani, on hyvä olo. Huomaan pihlajanmarjojen punertavan. Se näky ei hivele silmiä. Haluan pitää kiinni tästä keskikesästä vielä tämän hetken, huomisen, ensi viikon ajan.
Niin pidänkin. Kesä jatkuu, uusi reissu edessä muutaman päivän kuluttua.

 

 

 

Päiviä, matkoja

Jälleen aika pakata matkakassi. Luotan säätiedotukseen, vain kesävaatteita, en varaudu sateisiin. Kassi on kevyt olalla.
Junassa seuraan, miten vetolaukkuja yritetään mahduttaa liian matalille hyllyille, vaunujen eteiseen, jalkojen viereen.
Suhtaudun epäluuloisesti vetolaukkuihin. Vuosia sitten kompastuin Tunisiassa jonkun turistin vetolaukun pyörään, kaaduin kivilattialle ja löin kyynärpääni. Kotimaassa lääkäri diagnosoi tenniskyynärpään, puudutti käden kuudeksi viikoksi, ei töihin.

Naisella on liian pienet sandaalit. Ukko- ja akkavarpaan päät leijuvat tyhjän päällä, kantapää tekee samoin. Jokakesäinen näky. Ehkä hän häpeää isoja jalkojaan, tuntee itsensä sirommaksi kaksi numeroa pienemmissä jalkineissa.
Minun on nostettava katseeni, vastaantulevat jalat häiritsevät liikaa.

Olen ajatellut, että mitä huonompi itsetunto ihmisellä on, sitä enemmän hän puhuu itsestään. Hän ei kuuntele muita, ei kysy mitään, on valmis katkaisemaan toisen puheen kertoakseen omista, vastaavista kokemuksistaan. Hänen kanssaan ei synny keskustelua.
Kun ihmisellä on hyvä itsetunto, hän malttaa pysähtyä kuuntelemaan, olemaan kiinnostunut toisesta. Hänellä ei ole tarvetta tuoda itseään esiin kaiken aikaa, vakuuttaa, että hän on yhtä hyvä, yhtä kelvollinen, yhtä tärkeä kuin muutkin ihmiset.
Näiden ystävien luona viihdyn. Puhumme, olemme hiljaa, seuraamme juhannusyön valkenemista pihan puiden alla.

Uusi kyläpaikka, tämäkin tuttu ja turvallinen. Täällä naapuri tulee lainaamaan vessapaperia. Rahapäivä on vasta parin päivän kuluttua.
Tällä seudulla rahat ovat usein loppu, sillä rahaa ei ole. Tällä seudulla autetaan tuttuja, joskus tuntemattomiakin. Viihdyn täällä. Ei turhia pohdiskeluja ylimaallisista asioista, ei itkua sen suhteen, että oma nerous jää huomaamatta.
Täällä itketään muita asioita. Sellaisia, joista niin moni ei tiedä mitään, ei haluakaan tietää. On helpompi ummistaa silmänsä, keskittyä omaan oloonsa.

Ei kannata sanoa Ole kuin kotonasi, jos ei kestä sitä, että yövieraiden patjat täyttävät olohuoneen, kaljatölkit täyttävät tiskipöydän, vaatteet täyttävät tuolit ja sohvan. Vieraat valvovat yökolmeen, nukkuvat aamuyhteentoista, ovat kuin kotonaan. Lasket vessanrenkaan alas, huuhtelet lavuaarin roiskeet.
Viihdyt, mutta kaipaat yksinoloa. Edes hetken ajan.

Yhtäkkiä on hiljaista. Matkakassi on kaapissa, pyykit pesty, koko kaksio imuroitu. On hengähtämisen aika ennen seuraavaa matkaa.

 

Ehdottomasti kielletty

Näillä seuduilla suositellaan sisäkoiria.

 

Tämä taloyhtiö arvostaa puhtautta, eikä pidä kierimistä soveliaana.

Pallopeleistä ja lapsista syntyy kiusallista ääntä, jopa yleisillä nurmikkoplänteillä.

Täällä saa sentään ulkoiluttaa koiraa.

Sama taloyhtiö uskoo tiedotusten toistamiseen.

Ja kerta vielä.

Kävelytien varressa jälleen yleinen nurmikkopläntti, jonne ei parane poiketa.

 

Taikaa

 

Ylittäessämme Mannerheimintietä taivas alkoi moukaroida rakeilla. Edessämme aaltoileva koululuokka repesi nauruun, lapset nostivat käsiään, poimivat putoavat valkoiset helmet, avasivat suunsa, maistoivat kevään oikukkuutta.

Vastaan puskevien ihmisten kasvoilla näkyi pettymystä, väsymystä. Hartiat sukelsivat kyyryyn, selät peittyivät valkeaan. Turistit lopettivat Kiasman kuvaamisen, kumartuivat ja ikuistivat ilkikurisen kevään ihmeen kännyköihinsä. Styroksin näköiset rakeet vierivät puuskan tanssittamana kohti rautatieasemaa.

Ystävän pitkät hiukset olivat täynnä alkukevään valkoisia rakeita. Hän varoi heiluttamasta kiharoita, jotta taika ei katoaisi liian pian. Samaa lumousta oli kuulema myös nutturassani, hiustaiteilijan loihtima kampaus, kirjailtu pienillä pisaroiksi sulavilla helmillä.

Aurinko taisteli esille. Nopeasti ohi kiitäneen hetken kauneus viipyi vielä sädehtivissä hiuksissamme.

 

***

Viikon 14 krapusanat ovat ystävä, tie, pettymys

Kommentoinnista: joidenkin osallistujien blogger-blogeihin ei ole mahdollisuutta kommentoida, ellei kommentoijalla ole blogger-profiilia. Mikäli haluat antaa kommentointimahdollisuuden myös ei-bloggerilaisille, lisää kommentointiasetuksiin vaihtoehto nimi/url.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

Sus’

Suttastiina

AilaKaarina

anli itse

HPöllö

Repu

Marjatta Mentula

SK

BLOGitse

Elegia

Sisko

Risa

Aimarii

Maarit

Ilona Winebridge

Riitta K

 

 

 

 

Eläville ja kuolleille

Facebookissahan on sellainen ominaisuus, että halutessasi voit kertoa syntymäpäiväsi julkisesti, jolloin kaverisi saavat hälytyksen kyseisen päivän koittaessa. Rumpujen päristessä seinäsi täyttyy onnitteluista. Kaverit, jotka eivät muuten koskaan ilmoita olemassaolostaan, ilmestyvät paikalle jättämään onnittelunsa.

Sama ilmiö tapahtuu, vaikka olisit kuollut, jos vaan profiilisi on edelleen Facebookissa. Vuodesta toiseen on kavereita, jotka eivät ole kuulleet kuolemastasi tai jotka eivät muista, että olet kuollut, eivätkä ole pahemmin seuranneet päivityksiäsi, joita ei ole enää pitkään aikaan ilmestynyt.
Näiden kuolleiden seinällä on syntymäpäivänä tietenkin myös sellaisia, jotka muistavat ja ajattelevat kuollutta, haluavat lähettää terveisiä sinne jonnekin.

Ikuinen elämä, jonka seuraaminen on kiusallista ja groteskia.

Vai olenko vain kateellinen noista onnitteluista, joita kuolleet(kin) saavat? Muistan lapsellisen jännityksen, jolla odotin viimevuotista syntymäpäivääni, sellaista, joka on vain kerran kymmenessä vuodessa. Saisinko lahjoja? Kortteja? Kaikkea sellaista, josta tietäisin, että minut muistetaan, vaikka syntymäpäivääni ei ole Facebookissa.

Itse en liity syntymäpäiväsankarien onnittelijoihin Facebookin seinillä. Jos kaveri on hyvä tuttu, laitan meiliä, ihan sellaisen vanhanaikaisen.
Kuolleille hyville tutuille en lähetä mitään muuta kuin kaipaavan ajatuksen, jonka jätän vain itseni tietoon.

 

Kolme sanaa

 

Kirjoitan sadan sanan tarinaa annetuista sanoista naulakko, hymyillä, työ. Pää käy jälleen ylikierroksilla.

Isän eteiseen, naulakon viereen, ilmestyy koodilappu kotisairaanhoitoa varten. Piip-piip, työsuoritukset mitataan, isä suihkutetaan, avanne puhdistetaan, isä hymyilee kiitollisena.

Jimi kuulee jatkuvasti olevansa maailman turhin jätkä seistessään portsarina. Ottaa takit, laittaa naulakkoon. Poistaa räyhääjät, kuuntelee vihat, tekee työtään. Ei ole hymyillyt vuosiin.

Seison vieraassa eteisessä, naulakko pursuaa mustia takkeja. Harjoittelen hymyilemistä peilin edessä, irvistys peittää ahdistukseni. Pelkään uusia tilanteita. Sosiaalisuus on minulle työtä, tuskaa.

Haluaisin kirjoittaa tarinan, joka saa lukijan hymyilemään. En onnistu. Otan takkini naulakosta, lähden ulos. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on iloa.
Ei työtä.

 

 

***

Viikon 12 krapusanat ovat naulakko, hymyillä, työ. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

SK

Sus’

Risa

HPöllö

anli itse

BLOGitse

AilaKaarina

Maarit

Suttastiina

Repu

Ilona Winebridge

Aimarii

 

 

Anonyymit energiasyöpöt

 

Tervetuloa! Mukavaa, että tänne on uskaltautunut näinkin moni lähetteen saanut! Muutos alkaa itsestä, totta, totta.

Keskustelussa on tärkeää kuunteleminen. Ja kuuleminen. Tarkentavien kysymysten esittäminen. Myötätunto. Tänään emme siis keskeytä toista kertoaksemme omia, vastaavia kokemuksiamme. Emme pidä synkkiä yksinpuheluita, hehheh, olemme vuorovaikutuksessa toiseen.
Tiedän, kuulostaa vaikealta olla kiinnostunut toisesta, kun oma napa on kuitenkin se rakkain, mutta harjoitus tekee teistä ainakin kisällejä.

Noniin, aloitetaan. Meillä on tunti aikaa. Tullessanne saitte joko punaisen tai sinisen pipon. Pipot päähän! Ottakaa pari erivärisestä pipopäästä. Ensin punaiset kysyvät sinisiltä, mitä sinulle kuuluu ja punaiset kuuntelevat! Myöhemmin vaihdetaan.

Oven sähkölukitus avautuu sitten tunnin päättyessä. 

 

 

 

***

Viikon 11 krapusanat ovat tunti, keskustelu, ovi. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listan osallistuneista.

Caran kanssa on ollut puhetta, että nämä kravut ovat piristäneet blogikirjoittamistamme. On ollut kivaa nähdä, kuinka moni on lähtenyt mukaan krapuilemaan! On myös ollut mielenkiintoista lukea, miten erilaisia tarinoita syntyy annetuista sanoista.

Käykää lukemassa ja kommentoimassa muiden krapuja ja nauttikaa!

Kiitos ❤

OSALLISTUJAT

Cara

Repu

Der Seidenspinner

Suttastiina

HPöllö

anli itse

BLOGitse

Sus’

Ilona Winebridge

Aimarii

SK

AilaKaarina

Risa

Maarit

 

 

Onnellinen

 

Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.

Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.

Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.

Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.

En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.

Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?

Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.

Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.

Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.

Olla onnellinen.