Sohvalla

Aikanaan Läheinen houkutteli minut avaamaan Areenasta yhden jakson Sohvaperunoita ja jäin heti koukkuun. Tietenkin, sillä olen aina ollut hyvin addiktoituvaa lajia.

Temptation Island, Vain elämää, Gladiaattorit, Napakymppi, Ensitreffit alttarilla, Putous, Onnenpyörä, Paratiisihotelli, Maajussille morsian, Kymppitonni, Kokkisota, Leijonan luola, Amerikan unelmavävy…kokonainen uusi maailma avautui minulle. En ollut tiennytkään tuollaisista ohjelmista.
Enkä olisi halunnutkaan tietää.
Sohvikset antoivat minulle läpileikkauksen tv-tarjonnasta ja ymmärsin entistä paremmin, miksi maratoonaan vain sarjamurhaajasarjoja.

Mutta koukkuun jäin, kun sohvilla istuvat tulivat tutuiksi jakso toisensa jälkeen. Heistä on tullut rakkaita perheenjäseniä, jotka tekevät rankkaa työtä puolestani kertomalla, mitä ohjelmia minun ei todellakaan kannata katsoa.
Ihan oman mielenterveyteni kannalta.

***

Viikon 50 krapusanat ovat maailma, rakas, avata.

Krapu on otsikko mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin Caran ja minun blogissa. Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki joko Caran tai minun blogiin, blogeistamme löydät myös osallistujalistan.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

riitta k

BLOGitse

Aimarii

Maarit

AilaKaarina

Repu

A Tribute To FORK By A FORK-Slut

 

Järkyttävä uutinen kantautui korviini keväällä 2019. Iki-ihana, mahtava ja suurenmoisen taidokas suomalainen a cappella-yhtye FORK kertoi lopettavansa keikkailemisen. Tämä neljän hengen ryhmä lopettaa huipulta, niin kuin kai kuuluukin tehdä, mutta onko pakko? Siis ihan oikeasti pakko?

Olen jo vuosien ajan käynyt FORKin keikoilla, usein juuri ennen joulua, joten nyt minun täytyy luopua (lähes) ainoasta joulutraditiostani. Rankkaa. Olo on kuin joululahjat jäisivät saamatta.

Ensikosketukseni FORKiin tapahtui mennessäni katsomaan heidän Pink Noise-showtaan kymmenisen vuotta sitten. A cappella ei lajina ollut minulle mitenkään tuttu, FORK vielä vähemmän, enkä todellakaan tiennyt mitä oli tulossa. Ei sellaista olisi pystynytkään tietämään, ei edes uskomaan, että sellaista taituruutta, tyylikkyyttä ja henkeäsalpaavaa virtuositeettia näkisi lavalla. Ilotulitusmaista tykitystä alusta loppuun.

Olin myyty. Kaksikin kertaa, sillä Pink Noise oli koettava uudelleen.

FORKin laulajat tekevät äänillään kaiken mahdollisen ja mahdottomankin. Muita instrumentteja ei lavalla ole. Ja jos luulet kuulleesi, mitä a cappella on, mutta et ole nähnyt FORKia livenä, et todellakaan tiedä, mitä kaikkea ja enemmän a cappella onkaan.

Pink Noisen jälkeen tuli Electro Vocal Circus vuonna 2012 Aleksanterin teatteriin. Huikeaa performanssia valoineen ja visuaalisine tehosteineen. Taisin tämänkin shown käydä katsomassa kahdesti. Ainakin. Ja muitakin esityksiä Vuotalossa ja Sellosalissa.

The X-show yhtyeen 10-vuotisjuhlaesityksen (2014) näin myös kahdesti, Helsingissä ja Turussa. Yhtä hyviä molemmissa paikoissa…
Revolution-show vuonna 2016.
Suomi 100-juhlaesitys vuonna 2017 Aleksanterin teatterissa.
Svenska Teaternissa FORK on Tour keväällä 2018.

Kun kuulin FORKin mainostavan ensimmäistä jouluesitystään So. This is Christmas, olin lähellä purskahtaa itkuun, sillä en ole joululauluihminen, en vaan kestä joululauluja. Mutta mahdollisuus nähdä jälleen FORK…Päätin ottaa riskin ja avoimin mielin, pitkin hampain, mutta päättäväisenä astelin Aleksanterin teatteriin valmiina virittäytymään joulutunnelmaan parhaan kykyni mukaan. Mission impossible melkein.
Vaan ei. Olisihan minun pitänyt uskoa ja luottaa Miaan, Annaan, Jonteen ja Kasperiin. Se joulushow oli huikea, eikä onneksi kuultu liiaksi nissepolkkaa tai tipetitipetiptappia.

FORK esittää musiikkia oopperasta heviin. Ja kaikkea siltä väliltä ja hiukan enemmänkin. Välispiikit puhutaan englanniksi, sillä ”it’s more rock’n roll”. Spiikeissä ja osassa esityksiä on mukana huikeasti itseironiaa ja huumoria. Yleisönsä yhtye valloittaa hetkessä, porukka taputtaa, tanssii, laulaa mukana. Mia Hafrénin huikeat sääret ja vielä huikeampi ääniskaala saavat eturivin pyörtymään onnesta ja takanakin kuolataan. Jonte Ramstenin lempeä macho-nalleus yhdistettynä hurmaavaan, monivivahteiseen ääneen sulattaa meidän harmaapäiden sydämet. Jos uskoisin enkeleihin, tietäisin, että Anna Asunta lumoavine äänineen on yksi heistä. Ja Kasper Ramström! Jo yli kymmenen vuoden ajan olen odottanut kolmannessa rivissä, että Kasper hyppäisi penkkien yli ja tulisi luokseni laulamaan You’re My Heart, You’re My Soul.
Odotan edelleen.

Vaan takaisin siihen järkyttävään uutiseen eli FORK lopettaa esiintymiset. Porukka hajoaa omille teilleen, eikä yksikään niistä teistä johda enää luokseni. Pah.
Menossa on jäähyväiskonsertin The End ensimmäinen luku, esitykset Svenska Teaternissa Helsingissä tänä syksynä ja osin vielä ensi vuoden puolella, lippuja voi ostaa täältä. Luku 2 eli Chapter Two on vuorossa Suomen kiertueen muodossa keväällä 2020, esiintymispaikkakuntina Porvoo, Espoo, Loviisa, Pietarsaari, Tampere, Oulu, Tammisaari, Maarianhamina, Kuopio, Vaasa ja Turku. Kannattaa tsekata ticket.fi:stä, löytyykö vielä lippuja.

Eilen kävin katsomassa jäähyväiskiertueen ensimmäistä lukua. Pala oli kurkussa melkein koko ajan, jäähyväiset eivät aina ole niin mukavia. Queenin Who Wants To Live Forever oli viimeinen laulu ja teki kyllä mieli huutaa, että en todellakaan halua elää ikuisesti ilman FORKia
No, onneksi ikuisesta elämästä ei ole pelkoa näillä elintavoilla.

The End-kiertue saa huipennuksensa Helsingin jäähallissa toukokuussa 2020, jolloin Chapter 3 jysähtää lavalle. Liput on hankittu, totta kai. Hanki sinäkin!

Ensimmäistä kertaa FORKin esiintymistä näkeviä ihmisiä kutsutaan FORK-virgineiksi, FORK-neitsyeiksi. Neitsyys meni minulta jo vuosia sitten ja nyt olen armoitettu FORK-slut.

Och snart blir det slut for this slut.

***

FORK, Chapter 1: THE END, Svenska Teatern, suuri näyttämö, Helsinki
Äänisuunnittelu Grégory Maisse, valosuunnittelu Tobias Lönnquist, stylisti Sofia Oksanen, puvut Teemu Muurimäki, maskeeraus ja kampaukset Miika Kemppainen.

 

Uudelleenkoulutuksessa

Kouluttaja marssi luentosalin eteen. Hän katsoi edessään istuvia lannistuneen ja apaattisen näköisiä ihmisiä. Prosessista tulisi jälleen työläs.

– Tervetuloa Martta-syndrooma-luentosarjaan. Olen Heli, yksi kouluttajistanne. Kiitos osallistumisestanne. Olette tehneet rohkean liikkeen saapuessanne koulutukseen. Haluatte muutosta, olette väsyneitä tilanteeseenne.
Jokaisella on syynsä olla täällä: miellyttämisenhalu, hylätyksi tulemisen pelko, puhdas auttamisenhalu, joka kumpuaa myötätunnosta. Syihin emme pureudu, vaan annamme teille työkalut, joilla otatte takaisin oman elämänne. Opetamme teidät olemaan tarjoamatta apuanne. Opetamme kieltäytymään, kun teiltä jälleen kerran halutaan apua.
Ongelma ei ole ihmiset, jotka käyttävät teitä hyväkseen, ongelma olette te.
Teemme harjoitteita uusista toimintatavoista. Kurssin lopussa ette enää näyttele jämäkkyyttä, olette sellaisia!

***

Viikon 47 krapusanat ovat näytellä, ongelma, marssia.

Oma krapuni on ajastettua laatua eli sen ilmestyessä olen (jälleen) pois langoilta muutaman päivän ajan. Onneksi Cara jaksaa päivystää, joten jättäkää oman krapunne linkki hänen blogiinsa, jonne siis ilmestyy osallistujalistaa.
Palailen joskus ensi viikolla.

Inspiroivaa krapuilua!

 

OSALLISTUJAT

Cara

Repu

Aimarii

riitta k

Elegia

 

 

 

Puhdistus

Tällä viikolla oli pakko siivota, ystävä oli tulossa viikonlopuksi yökylään. Hänen takiaan ei olisi tarvinnut raataa, itseni takia sen tein.
Että edes joskus olisi puhdasta.

Onneksi olen aika siisti ihminen. Yleensä puhdistamiseen riittää imurointi, pölyjen pyyhkiminen ja kylpyhuoneen kuuraaminen. Joskus satunnaisesti heilutan märkää rättiä keittiön kaakeleissa.

Aikanaan, kun vielä oli kuukautiset, iski neljän viikon välein kiukku ruokota koti kertarysäyksellä. Muutuin pirttihirmuksi, joka Jake LaMottan raivolla iski tieltä kaikki pölyt, roskat, likatahrat.
Perheenkin ulkoistin silloin muihin maisemiin.

Valitettavasti kuukautiset loppuivat, äitini tavoin, jo hieman yli kolmikymppisenä ja nyt olen elänyt yli puolet elämästäni ilman motivaatiota siivoamiseen.
Olen pärjännyt ihan hyvin.

***

Viikon 45 krapusanat ovat märkä, muuttua, yökylä.

Krapu on otsikko mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin Caran ja minun blogissa. Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki joko Caran tai minun blogiin, blogeistamme löydät myös osallistujalistan.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

Saassa

Elegia

riitta k

Aimarii

Maarit

anli itse

 

 

 

 

 

 

Prosessointia

Nainen istuu ostoskeskuksen sisäpihalla, käsissään muistivihko ja kynä. Hänen katseensa seuraa ympärillä olevia ihmisiä. Riiteleviä pariskuntia, kikattavia tyttöjä, yksinäisiä, lapsiperheitä.

Hän on muistavinaan, että aikanaan lapsia kasvatettiin uhkaamalla, kiristämällä, lahjomalla. Toisinaan myös rakastamalla, kannustamalla. Nykytekniikka kasvatuksessa näytti olevan välinpitämättömyys. Lapset kirkuivat, juoksivat ympäri ostoskeskusta, vanhempien lasittuneet silmät olivat kiinnittyneet puhelimien näytöille.

Nainen ei tarinoissaan jaksa enää ottaa käsittelyyn omaa sisäistä maailmaansa. Se on revitty auki terapiassa, se on loppuun kulunut aihe, joka kiinnostaa naista yhtä paljon kuin jokailtaiset uutiset täynnä katastrofeja ja onnettomuuksia.

Kirjoittaminen on sanojen työstöä, jossa tarinoiden kerääminen on helpoin osa. Raskainta on istua alas ja kirjoittaa.

 

 

****

 

BLOGISYNTTÄRIEN KUNNIAKSI MENOSSA ON ARVONTA, KÄY JÄTTÄMÄSSÄ KOMMENTTISI TÄNNE

 

****

 

Viikon 44 krapusanat ovat tekniikka, käsittely, prosessointi.

Krapu on otsikko mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin Caran ja minun blogissa. Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki joko Caran tai minun blogiin, blogeistamme löydät myös osallistujalistan.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

Elegia

Aimarii

anli itse

riittakoo

HPöllö

BLOGitse

 

 

 

 

Neljätoista vuotta

Sen pidemmittä puhetta, tervetuloa viettämään tämän blogin 14-vuotissynttäreitä! Kaikki alkoi siis vuonna 2005 ja katsotaan nyt sitten, koska päästään loppuun.

Merkkipäivän kunniaksi järjestän kommenttinsa jättäneiden kesken arvonnan. Voitot ovat seuraavanlaisia:

1.    kirjani Vanhat poikaystävät
2.    kirjani Hedda ja Zen
3.    valikoima korttejani, sisältää muutaman joulukortin ja Keskiäkäis-kortteja
4.    valikoima korttejani, sisältää muutaman joulukortin ja Keskiäkäis-kortteja

Kerro kommentissasi, minkä noista edellä mainituista voitoista haluaisit, mikäli onni potkii sinua. Suoritan arvonnan vajaan viikon kuluttua eli keskiviikkona 30.10.

Eikun kippis lukijoille! Ilman teitä ei tätä blogia olisi.

 

Jäähyväiset

Vanhempieni osoitekirja muistaa minua paremmin osoitteet, joissa olen asunut. Itse muistan kyllä paikat kaikissa neljässä kaupungissa, kaikki ne kolmetoista kotia, joita minulla on ollut.
Lapsuudenkodeista muistan kolme.

Eilen kävin kaupungissa, jossa asuin kauan sitten. Jyhkeä kivitalo oli paikoillaan, mutta sisäpihalle ei enää päässyt. Porttikäytävä oli lukittu kaltereilla ja ovikoodilla. Suljettu menneisyys.

Muistan silti, vaikka asunnon jäähyväisistä on jo pitkä aika.

Jäähyväiset aktivoivat muistoja, unia. Viime öinä kuolleet rakkaani ovat käyneet luonani. En juurikaan ole nähnyt heistä unia näiden vuosien aikana, mutta viimeisen kuukauden aikana he ovat tulleet uniini ystävällisinä ja rakastavina. Olen herännyt onnellisena, mutta myös haikeana, sillä hyvästelyt tekevät aina myös kipeää.

 

Nostalgiamatkoja

Esiteininä luin ahmien F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulle sijoittuvan klassikon Kultahattu. Unohdin hetkeksi rasvoittuvat hiukset, finniset kasvot ja huonon itsetunnon. Itkin kohtaloani: miksi en ollut elänyt tuota jazzin, kaupungistumisen, intohimon ja vapauden aika! Myöhemmin sain havaita, että moni muu ajatteli samoin. 1920-luvussa oli jotain taianomaista.
Hakasalmen huvilassa on menossa näyttely Suruton kaupunki, jossa 1920-luvun sosiaalinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen murros valtaa Helsingin. Vietin ystävän kanssa näyttelyssä monta tuntia. Mennyt aika sai meidän muistelemaan omaa mennyttä aikaamme. Ja sitä mennyttä aikaa alkaa olla jo aika paljon takanapäin.
(mikäli haluat tutustua näyttelyantiin laajemmin, klikkaa Riitan blogiin. Hän on myös käynyt näyttelyssä ja blogissaan on kattava katsaus näyttelyyn ja ajankuvaan)

1970-luvun tunnettuja turkulaisia olivat muun muassa okkultisti ja uusnatsi Pekka Siitoin ja ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen. Saarista en muista koskaan nähneeni, mutta Siitoin oli tuttu näky Turun kaduilla, ylittämässä Auran siltaa koppalakissaan, menossa valokuvausliikkeeseensä. Siitoin on tuskin saanut patsasta minnekään, Saarisen patsas paljastettiin vuonna 2017 Barkerinpuistossa.

Halpakirjakaupasta tarttui mukaan Marja-Leena Salon kirja Kahleissa Koijärvellä (Edita, 2009). Koijärvi-liike oli aikansa legenda, tapahtuma, jota seurattiin laajasti mediassa.
Kirjaa en ole vielä lukenut (on liian paljon muuta tekemistä), mutta kuvia olen katsonut löytääkseni tuttuja kasvoja. Olin lähdössä Koijärvelle kahleisiin, sillä paikalle oli menossa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin.
Lähinnä miehiä siis.
Angiina ja sen nostattama 39 asteen kuume esti minua nousemasta bussiin. Sen sijaan jäin sänkyyn kahlituksi.

Turun ruotsalainen tyttökoulu sijaitsi aikanaan nykyisen Panimoravintola Koulun rakennuksessa. Äitini kulki koulun ovesta sisään usean vuoden ajan, kauan, kauan sitten ja omat askeleeni vievät usein kesäisin Koulun sisäpihan terassille. Tuntuu kuin jonkinlainen ympyrä sulkeutuisi aina, kun istun Koulussa. Paikka tuntuu jostain syystä tutulta ja turvalliselta.

Lapsuudessa Aura-joelta lähti päivittäin lukuisia vesibusseja eri saarille. Kyseessä ei ollut sight seeing-risteilyt, vaan vesibusseilla ajettiin omille ja tuttujen mökeille Vepsään, Nauvoon, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin jne.
Ja niin kuin raitiovaunut, vesibussit poistettiin liikenteestä tehokkaampien ja tuottavampien kulkuyhteyksien tieltä.
Nyt, parin vuoden ajan jokea on seilannut kaksi vesibussia, jotka ajavat väliä Turku-Ruissalon kansanpuisto. Lipun hinta on sama kuin kaupungin busseissa. Nousimme laivaan toivoen saavamme tuulenvirettä kasvoillemme. Kuivalla maalla oli kuuma. Helle laantui hieman sen 45 minuutin ajan, jonka vesibussi puksutti Ruissaloon.

Vuonna 1970 oli ensimmäinen Ruisrock. Paikkana oli Ruissalon Saaronniemen leirintäalue. Pari ensimmäistä vuottaan festivaali oli tuolla Ruissalon kärjessä, siirtyen sitten pysyvästi Ruissalon kansanpuistoon.
Ensimmäiseen ja toiseen Ruisrockiin en saanut vanhemmilta lupaa mennä, mutta kolmanteen jo pääsin. Muutamat rokit tuli nähtyä 70- ja vielä 80-luvullakin ja nyt voi odottaa ken haluaa ikääntymistä: yli 70-vuotiaat ovat päässeet ilmaiseksi Ruisrockiin jo muutaman vuoden ajan.
Rockiahan tuolla Ruissalossa kuulee vähemmän nykyään, joten musiikin puolesta mietin vielä osallistumistani Ruisrockiin sitten joskus muutaman vuoden päästä.

Ruissalosta löytyi muutakin vanhaa kuin muinaisia rokkareita. Pikku-Pukin rantapromenadi tarjoaa huikean kattauksen upeita huviloita. Näemme itsemme taloja ympäröivissä puutarhoissa. Olemme pukeutuneet valkoisiin pitkiin leninkeihin, suojaamme ihoamme käyttämällä päivänvarjoja ja nauhoin koristeltuja hellehattuja. Nautimme vielä hetken 1800-luvun hiljaisuudesta, kunnes suuntaamme katseen kohti uutta vuosisataa, jolloin tyttärien helmat lyhenevät, heidän hiuksensa shinglataan ja musiikki tulee suuren meren takaa gramofoneihin.

Tyttärien tyttäret hylkäävät charlestonin ja hameet, pukeutuvat kapealahkeisiin housuihin ja tiukkoihin jumppereihin. Levylautasella soi Bill Haley, Turun Pyrkivällä soi rokki vuonna 1956 ja elokuvan Älä käännä heille selkääsi aiheuttaa nujakointia katsojien ja poliisien välillä myös Turun ensi-illassa.

Tyttärien tyttärien tyttäreiden lahkeet levenevät, isoäidin joululahjaksi antamat laamapaidat otetaan vihdoin käyttöön. Ne solmuvärjätään, puetaan ylle, annetaan hiusten kasvaa, rakastetaan paljaita varpaita varvastossuissa, istutaan kansanpuiston hiekalla ja annetaan rokin soida.
Muistetaan juuri tämä hetki.

 

Heinäkuun päiviä

 

Muualle suuntautuvien matkojen välissä ehdin käydä katsomassa Helsingin Taidehallissa Susanne Gottbergin näyttelyä. Etenkin Gottbergin yhdessä Markus Kåhren kanssa tekemät suuret maalaukset salpaavat hengen väreillään, koollaan, taidollaan. Kuljemme installaation seassa mykistyneinä. Imen värejä sisääni ja hetken ajan tunnen laimeaa kaipuuta maalaamiseen.

 

Onneksi uusi reissu on alkamassa. Ei tarvitse jäädä miettimään olematonta inspiraatiota, kadonnutta luomisen halua. Taivas on kesää, järvi ja laituri tuttuja vieraassakin paikassa.

 

Verlassa emme ole aikaisemmin käyneet. Itse asiassa meidän ei ole edes tarkoitus ajaa sinne vaan ihan muualle, mutta tapojemme mukaan tiellemme tulee oikopolkuja, jotka eivät vie paikkaan, jonne luulemme suuntaavamme.
Niinpä päädymme Verlaan. Kun unohtaa kartat, tienviitat ja gps:n, löytää takuuvarmasti uusia paikkoja.

 

Palikoiden ja kuutioiden muodot viehättävät. Legomaailmassa kasvaneena, perusmuodot tuovat turvallisuutta. Taideruukin betoni tuntuu lämpimältä käsissä.

 

Pieni on kaunista ja hermoja raastavaa, jos itse yrittää samaa. Onneksi muut osaavat, me vain katsomme ja ihailemme Kouvolan nukkekotiharrastajien pienoisasuntomessuja.

 

Vuosikymmenien takaisesta Kodin keittokirjasta löytyy trendikäs keitto-ohje. Keitto oli lihaton pula-ajan takia, toisin kuin nykyään. Elintarviketeollisuus kehittelee lihankaltaisia ja -näköisiä ruokia pavuista, soijasta, tofusta jne. Lihaton nakki, nyhtökauraiset jauhelihapihvit, härkiskäristys, linssibolognese. Lihan kaipuu kuulostaa suurelta, jos satut olemaan vegaani.

 

Elimäen tarkoitus voisi olla vanha Puukoulu, joka nykyään toimii museona, kahvilana ja puotina. Koulu oli ensimmäinen tyttöjä ja poikia varten perustettu (v. 1864) kansakoulu Suomessa. Koulussa toimi myös Suomen ensimmäinen naisopettaja Fanny Gestrin.

 

Lapinjärven keskustasta löytyy kapeita teitä, punamultaisia taloja, entisiä maattomien mökkejä. Pihoilla tuoksuu jasmiini, niittykukat ovat myös löytäneet täältä kodin.

 

Liljendalin kivisilta on vuodelta 2010. Uusi silta tehtiin vanhan satavuotiaan sillan näköiseksi. Silmää miellyttävä ratkaisu.

 

Malmgårdin kartanon portinvartijan tupa on tyhjillään, mutta kartanoa ympäröivän aidan vieressä lukee private, joten kunnioitamme kehotusta. Katsomme bussista laskeutuvaa eläkeläisporukkaa, joka lienee kiertomatkalla tutustumassa alueen kartanoihin. Hetken ajan mietimme soluttautumista joukkoon, sillä ikämme puolesta emme paljastuisi ulkopuolisiksi.
Mutta vain hetken ajan, emme ole suurien väkijoukkojen ystäviä. Kartanolla on oma panimonsa ja pubinsa, ehdimme juoda yhdet ilman kiirettä, kartanolta on tänne mutka ja toinenkin.

Kotona tyhjennän kassin, täytän pesukoneen, lojun sohvalla. Mietin näkemääni, kokemaani, on hyvä olo. Huomaan pihlajanmarjojen punertavan. Se näky ei hivele silmiä. Haluan pitää kiinni tästä keskikesästä vielä tämän hetken, huomisen, ensi viikon ajan.
Niin pidänkin. Kesä jatkuu, uusi reissu edessä muutaman päivän kuluttua.

 

 

 

Päiviä, matkoja

Jälleen aika pakata matkakassi. Luotan säätiedotukseen, vain kesävaatteita, en varaudu sateisiin. Kassi on kevyt olalla.
Junassa seuraan, miten vetolaukkuja yritetään mahduttaa liian matalille hyllyille, vaunujen eteiseen, jalkojen viereen.
Suhtaudun epäluuloisesti vetolaukkuihin. Vuosia sitten kompastuin Tunisiassa jonkun turistin vetolaukun pyörään, kaaduin kivilattialle ja löin kyynärpääni. Kotimaassa lääkäri diagnosoi tenniskyynärpään, puudutti käden kuudeksi viikoksi, ei töihin.

Naisella on liian pienet sandaalit. Ukko- ja akkavarpaan päät leijuvat tyhjän päällä, kantapää tekee samoin. Jokakesäinen näky. Ehkä hän häpeää isoja jalkojaan, tuntee itsensä sirommaksi kaksi numeroa pienemmissä jalkineissa.
Minun on nostettava katseeni, vastaantulevat jalat häiritsevät liikaa.

Olen ajatellut, että mitä huonompi itsetunto ihmisellä on, sitä enemmän hän puhuu itsestään. Hän ei kuuntele muita, ei kysy mitään, on valmis katkaisemaan toisen puheen kertoakseen omista, vastaavista kokemuksistaan. Hänen kanssaan ei synny keskustelua.
Kun ihmisellä on hyvä itsetunto, hän malttaa pysähtyä kuuntelemaan, olemaan kiinnostunut toisesta. Hänellä ei ole tarvetta tuoda itseään esiin kaiken aikaa, vakuuttaa, että hän on yhtä hyvä, yhtä kelvollinen, yhtä tärkeä kuin muutkin ihmiset.
Näiden ystävien luona viihdyn. Puhumme, olemme hiljaa, seuraamme juhannusyön valkenemista pihan puiden alla.

Uusi kyläpaikka, tämäkin tuttu ja turvallinen. Täällä naapuri tulee lainaamaan vessapaperia. Rahapäivä on vasta parin päivän kuluttua.
Tällä seudulla rahat ovat usein loppu, sillä rahaa ei ole. Tällä seudulla autetaan tuttuja, joskus tuntemattomiakin. Viihdyn täällä. Ei turhia pohdiskeluja ylimaallisista asioista, ei itkua sen suhteen, että oma nerous jää huomaamatta.
Täällä itketään muita asioita. Sellaisia, joista niin moni ei tiedä mitään, ei haluakaan tietää. On helpompi ummistaa silmänsä, keskittyä omaan oloonsa.

Ei kannata sanoa Ole kuin kotonasi, jos ei kestä sitä, että yövieraiden patjat täyttävät olohuoneen, kaljatölkit täyttävät tiskipöydän, vaatteet täyttävät tuolit ja sohvan. Vieraat valvovat yökolmeen, nukkuvat aamuyhteentoista, ovat kuin kotonaan. Lasket vessanrenkaan alas, huuhtelet lavuaarin roiskeet.
Viihdyt, mutta kaipaat yksinoloa. Edes hetken ajan.

Yhtäkkiä on hiljaista. Matkakassi on kaapissa, pyykit pesty, koko kaksio imuroitu. On hengähtämisen aika ennen seuraavaa matkaa.