Sairaalapäiväkirja

 

Viides ilmaiseksi luettava issuujulkaisu näistä manalle menneistä BoDin kirjoistani. Vuorossa on alunperin 2010 julkaistu Sairaalapäiväkirja, alaotsikoltaan merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta. Jos haluat lukea fyysistä kirjaa, Sairaalapäiväkirjaa löytyy joistain kirjastoista, ostaa sitä ei enää voi.

Aikaisemmat ja tämäkin julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.

Mainokset

Pellen muotokuva

 

 

Vuorossa neljäs ilmaisluettavaissuujulkaisu eli lyhytproosakokoelma Pellen muotokuva, julkaistu alun perin 2012 (BoD).
Teosta voi kutsua myös novellikokoelmaksi. Jonkun mielestä se voi sisältää proosan lisäksi myös proosarunoja. Ovat mitä ovat, pääasia, että tavoittavat lukijan.

Riitan luotsaamaa #runosunnuntai-haastetta varten nostan tuosta kokoelmasta tekstin, jonka itse miellän runoksi.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, niin ei kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat, eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. 

Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. 

Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa, kulkiessaan kaupungilla rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

***

Sus’-kirjoitushaasteessa pitäisi kirjoittaa jostain koomisesta tapahtumasta, joka liittyy harrastukseen. Olin jo jättää väliin, koska olen aina harrastanut aika vähän, olen aina enempi ollut tosi tosissani kaiken tekemiseni suhteen, mutta sitten tajusin, että ensi viikon kirjoitushaaste jää pois sen takia, etten ole maisemissa. Ja eihän se nyt käy olla kaksi viikkoa putkeen vastaamatta haasteeseen. Lopettaa tuo Sus’ vielä koko haasteen.
Sen verran lintsaan, että julkaisen uudelleen vuonna 2009 kirjoittamani jutun eli nolo-olo, kun kirjoitin ekan runoni. On se vaan aina yhtä hauska juttu.

Ensimmäinen kirjoittamani runo oli plagiaatti. Olin 8-vuotias ja koulussa piti kirjoittaa runo. Olin tuskissani. Enhän minä osannut kirjoittaa runoa! Ystäväni, kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon taitavampi, tuli apuun. Hän toi kotoaan ikivanhan kirjan, jossa oli runo oravasta. Jäljensin runon kaunokirjoituksella vihkoon.
Runo näytti sievältä, eikä se ollut mielestäni ihan huonokaan.
Opettaja kysyi minulta, olenko todella kirjoittanut runon itse. Vastasin kyllä, sillä itsehän olin sen jäljentänyt vihkoon. Opettaja pudisti lempeästi päätään ja kertoi, että kyseisen runon on kyllä kirjoittanut Aleksis Kivi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Kivi oli.
Tämä on kyllä kaunis runo, opettaja totesi, makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.
Kertoessani nöyryytyksestä ystävälleni, hän ihmetteli suuresti, että opettaja tunsi sen runon, sillä se runokirja oli niin paljon vanhempi kuin opettaja.
Itse asiassa ihmettelimme sitä molemmat.
Siihen jäi väärentäjän urani. Päätin opetella itse kirjoittamaan runoja ja muuta.

 

*** 

Aikaisemmat ja tämä Issuu-julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.

 

 

 

 

 

 

Goottiemon kauhujen lipas

 

Kirjailijasopimukset BoDin kanssa lopetettu, kirjat jatkavat elämäänsä Issuussa. Tässä kolmas julkaisu.

 

Hän luuli paratiisin porttien rävähtävän auki saadessaan esikoiskirjalleen kustannussopimuksen Trooppinen Hilla-kustantamossa. Hän odotti kutsua aamuteeveeseen, näki itsensä Arto Nybergin sohvalla, mutta sen sijaan Jari Tervo sätti häntä, Stan Saanila tukehtui nauruunsa ja Baba Lybeck pakotti hänet neulomaan.

Miten tässä näin kävi? Luettuasi tämän pienoisromaanin esikoiskirjailijan tuskien taipaleesta editoinnin maailmassa, tiedät enemmän.

Hyvää suomalaisen kulttuurin päivää 😀

(PS kaikki tähän asti ilmestyneet Issuussa julkaistut kirjani löytyvät myös omalta sivultaan)

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Vuorossa aina yhtä hurmaava Keskiäkäinen

 

Vanhojen BoD-kirjojeni ilmaisjakelu Issuussa jatkuu. Nyt vuorossa Keskiäkäisiä hajatelmia. Alkuperäistä kirjaa on täydennetty lukuisilla Keskiäkäis-kortteilla. Vassokuu.

Tähän päädyin

 

Kymmenen vuoden ajan lukijat ovat ostaneet kirjojani, lainanneet niitä kirjastoista. Nyt, kun BoDilla julkaisemiani kirjoja ei enää ole ostettavissa, haluan kiittää uskollisia ystäviä ja lukijoita julkaisemalla kirjani Issuussa.
Ensimmäinen kirja ensimmäisenä eli Taikkarin mäellä.
Käytössäni on vain läppäri, joten olisi mukava kuulla tablettien ja älykkäiden puhelimien omistajilta lukunäkyvyydestä, toimiiko? Oikeasta alakulmasta klikkaamalla, pääset koko näytön tilaan.
Kiitos teille kaikille.

 

 

 

 

 

Päivien erilaisuus

 

Viikoissa on niin erilaisia päiviä. Yllättäviäkin. Tänään pitäisi olla viikon lämpimin päivä, yli +10 astetta. Helsingissä +2, tuntuu kuin -2 Foreca kertoo. Voihan tämä ollakin viikon kuuminta aikaa, kuka tietää loppuviikon säästä vielä mitään.

Positiivisestikin voi yllättyä. Olin bussilla matkalla Itäkeskukseen. Pysäkillä kuski sammutti auton, takaa alkoi heti kuulua levotonta liikehdintää, hätäisimmät ehtivät soittaa jonnekin ja kertoa tulevansa myöhässä. Kului puoli minuuttia, kuski nousi kopistaan ja toivotti matkustajille mukavaa matkantekoa uuden kuljettajan kyydissä. Uusi kuski tuli autoon, tervehti meitä matkustajia ja sanoi, että lähdetään ihan heti.
Takaa kuului iloisia vastatervehdyksiä.
Kumpikaan kuljettajista ei ollut kantasuomalainen.

Tervehtiminen. Huomaaminen. Ei siihen paljon tarvita, että tuntee itsensä näkyväksi.

Kirpputorin vaaterekin ääressä minulle sanottiin, että minulla on kauniit hiukset. Kehuja oli ikäiseni mies, hän hymyili, jatkoi matkaansa syvemmälle myymälään. Ei iskuyritystä, vain toteamus. Huomaamista.

Tänään on sellainen päivä, että tulevan kirjani taitto ja kansikuva alkavat olla lähes valmiit. Vielä menee muutama tovi ennen kuin alan massiivisen mainoskampanjan. Kirjasta tule printtikirja, vaikka tiedän hyvin, ettei se tulee olemaan myyntimenestys. Tällä hetkellä minua viehättää ajatus e-kirjoista, ei niiden lukeminen vaan tekeminen. Maailma hukkuu kirjoihin, kahden kuukauden takaiset uutuudet päätyvät alelaareihin, kirjakaupat eivät ota myyntihyllyihinsä kuin takuuvarmoja hittejä sikäli mikäli kirjakauppoja enää edes on. Antikvariaatit sanovat ei kiitos, kun niille tarjoaa hyllyistään kirjoja.

Viime viikolla vietin työläitä päiviä koostamalla issuussa e-kirjan, joka sisältää kaikki näyttelyissäni olleet maalaukset ja valokuvat. No, nyt se on tehty ja olisihan ne hetket voinut viettää turhemminkin. Ai, miten? Esimerkiksi lukemalla jatkuvalla syötöllä uutisotsikoita tästä ajastamme. Alan olla siinä iässä, että mantran toistaminen ”ennen kaikki oli paremmin” lähestyy kaiken aikaa.
Kirjatkin olivat parempia ennen.

 

Välillä jotain muuta

 

Pitihän tällaistakin kokeilla. Latasin issuu-palveluun tekstejäni nähdäkseni, miten homma toimii. Ja kyllä sain sen toimimaan. Klikkaa ja lue. Oikeasta alakulmasta saat tekstin koko näytölle.