Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.

Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!

Viikko elämästäni

 

Ystävä lähetti minulle uskomattoman suuren paketin täynnä hänen itse kuivaamiaan suppilovahveroita ja lehtikaalia. Tällä viikolla olen syönyt suppis-pastaa ja suppis-piirakkaa ja joka suupalalla ajattelen tätä ystävää. Herkullista.

Juttelin ystävän kanssa, joka kysyi mitä minulle kuuluu, miten pärjään. Hän kuunteli. Tuntui mukavalta.

Ystävä tuli auttamaan painavien kamojen kantamisessa ulkovarastoon. Käytännön apu, jota saa, on enemmän kuin mahtavaa.

Tein mustikkapiirakan. Mustikat olen saanut ystävältä. Herkullista, ja häntäkin ajattelen syödessäni.

Sain lahjakortin hierontaan, ystävä yllätti minut täysin. Ele sai minut sanattomaksi.

Ystävällinen viikko.

 

 

 

Onnittelut voittajille!

 

 

Näiden valvovien silmien alla suoritettiin tänä aamuna arvonta blogini 11-vuotiskilpailussa. Onnetar suosi kolmea kommenttinsa jättänyttä, joille on ilmoitettu onnenpotkusta myös henkilökohtaisesti. 

Onnea siis Esther, Satu ja Sirpa321 ja kiitos kaikille juhlissa mukana olleille!

 

 

 

 

11 vuotta

 

 

Melkein huomaamatta meni taas blogin synttärit ohi. Tänään muistin, että 24.10. oli pari päivää sitten eli 11 vuotta sitten ilmestyi eka blogikirjoitus vanhassa vuodatus-alustassa.

Juhlia siis pitäisi, veto on vaan vähän poissa. Neljäs viikko taudinkuvaa, toinen lääkekuuri menossa. Tyydyn siis napsimaan antibiootteja, mutta teille on tarjolla mitä vain haluatte. Virtuaalissa kaikki on mahdollista.

Perinteisesti arvon synttäreihin osallistuneiden kesken jotain omaa tuotantoa. Kotisivuilla on muutama maalaus, joista voi valita, jos onni suosii. Kun klikkaa maalauksia suuremmaksi, näkee samalla, onko taulu edelleen saatavilla tai maailmalla.

Mikäli maalaukset eivät kiinnosta, tarjolla on myös kirjojani. Niitä, joita minulla ylipäänsä on kotosalla. Täältä löytyy Hedda ja Zen, Taikkarin mäellä ja Lassen kanssa yhteistyönä julkaistu Kultainen talja.

Kaikki kommentin marraskuun eka päivään mennessä jättäneet osallistuvat arvontaan. Kippis teille lukijat, ilman teitä ei olisi blogia.

 

 

Kiitos kaikille…

 

 

…Joonaa äänestäneille taannoisessa valokuvakilpailussa, juuri 12 vuotta täyttänyt herrasmies pääsi ensi vuoden kalenterin kanteen. Mullan syönti siis kannattaa 😀

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: J

 

junat, Jordania, jääkiekko, Angelina Jolie, Tove Jansson, Jakomäki, jugurtti, Janis Joplin, jalkapallo

 

Jääkiekon MM-kisat alkavat tänään. Huomasin ajankohdan, koska jossain uutisessa hehkutettiin sitä, että Mertarantaakin voi ehkä ja mahdollisesti kuunnella ilmaiseksi. Ei siis vain maksukanavilla. Sori nyt vaan, mutta en kuuntele Mertarantaa, vaikka maksettaisiin, hänen vahtivuorollaan vaihdan ruotsinkieliseen selostukseen.

Jääkiekko on muutenkin ihme laji, siitä puuttuu täysin Kuningas Jalkapallon hienous. En todellakaan muista, missä olin, kun Suomi voitti maailmanmestaruuden silloin joskus kauan sitten. Hirvittävästi siitä kohkataan, samalla hurmoksella kuin jostain Virenin kaatumista viime vuosituhannen puolella.

Yllättävää kyllä, muistan tasan tarkkaan olinpaikkani Suomen voittaessa lätkässä MM-kullan vuonna 2011. Pelin päättyessä menin parvekkeelle tupakalle ja samaan aikaan Jakomäessä avautui satoja ikkunoita ja eläimelliset onnenhuudot sekoittuivat satakielen iltalauluun. Pian taivaanrannan värjäsi sänkyjen alla säilötyt, yleensä SUMU:n peleissä ammutut ilotulitusraketit.

Kun muinoin muutimme Jakomäkeen, asuinpaikkamme herätti ihmisten mielenkiinnon. Usein hyvinkin erikoisella tavalla.

– Ööh, jos teille tulee, niin mihin us…siis voi jättää auton parkkiin…vai olisiko parempi tulla julkisilla…?
– Kadun varteen…? Vierasparkkiin parkkipaikalle…? Niin kuin nyt yleensä…?

– Ööh, siis, onko teillä miten levotonta täällä…siis…usk…miten siis, onko…?
– Viime viikko oli todella rauhallinen! Vain yksi tapettiin.

Jossain vaiheessa tajusin lopettaa vitsien heittämisen. Ihmiset ottavat jutut liian tosissaan.

Jakomäki osoittautui lähes nukkumalähiöksi asettautuessamme sinne. 60-luvun lopulla sinne muuttaneet perheet asuivat siellä edelleen, silloin nuorista pareista oli tullut keski-ikäisiä pariskuntia. Lapset olivat kasvaneet, osa asui edelleen omillaan Jakomäessä, osa oli muuttanut pois. Lapsitulva, joka 60-luvun lopussa ja alun seitsemänkymmentälukua pakotti käymään koulua kahdessa vuorossa, oli vaihtunut 13 nuoren luokkakooksi yläasteella. Hiljaista, hyvin hiljaista.

Muuttaessamme muutaman vuoden kuluttua suurempaan asuntoon viereiseen taloon, samassa rapussa asui lisäksemme vain toinen suomalainen perhe. Muut asukkaat olivat Virosta, Venäjältä, Somaliasta, Ghanasta, Kiinasta, Irakista. Muistaakseni. Kun se toinen kantaväestöön kuuluva perhekunta saatiin vihdoin häädettyä, porraskäytävässämme leijui herkullisen ruuan tuoksun lisäksi ihana rauha. Ei enää poliiseja, ei enää ambulanssia, ei enää lastensuojelua, ei paloautoja.
Oikein mukavaa.

Ehkä palaan Jakikseen sinä iltana, jos Suomi voittaa lätkässä maailmanmestaruuden. Ihan vaan sen takia, että muistaisin.

 

 

 

Kevään merkki

 

Kevät ja kevään merkit. Täällä meillä päin ei niin nuuhkita noita koirien paskoja, joten eivät ärsytä. Parempi kulkea pää pystyssä kuin rypeä jätöksissä. Sen sijaan varma ja odotettu kevään merkki on naapuritalon ylimmän kerroksen parvekkeen oven avautuminen ja sen myötä esiin tuleva silmänilo.

Kun olen ansaitulla aamutupakalla (koko yö polttamatta!), kuikuilen toiverikkaana naapuritaloa. Ja kyllä vain! Ovi avautuu ja nuori mies tulee ripustamaan pyyhkeensä parvekkeelle kuivumaan. Todennäköisesti hän käy talvisinkin salilla tai tekee kotona wöökauttiaan, mutta pyyhe kuivuu kylppärissä.

Naapuritalo on pahasti hieman kuolleessa kulmassa, joten joudun roikkumaan ihan pikkiriikkisen kaiteen yli. Samalla teen kevätsiivousta, hinkkaan parvekkeen kaidetta ja minulla onkin meidän talomme kiiltävin kaide! Tosin vain yhdestä kohtaa, mutta kuitenkin.

Joskus miehen lapset pomppivat isänsä kanssa parvekkeella, ärsyttävää, sillä kersat peittävät juuri upean sikspäkin silmiltäni. En ymmärrä, miksi miehen vaimo ei voi viedä noita mukuloita tarhaan ja kouluun ja antaa miehensä olla rauhassa parvekkeella.

Miten minä rakastankaan kevättä!

 

Kirjainten välissä

Oikeastaan piti jatkaa jii-kirjaimesta tuossa kirjaimet elämässäni-sarjassa, mutta takana on niin outo viikko, että ajatukset eivät oikein tahdo pysyä jiissä. Eivät ne ajatukset tahdo pysyä oikein missään, hölskyvät epämukavasti väsyneessä päässä.

Olen ollut tien päällä, olen ollut sosiaalinen. Kolmisen kuukautta olen pysynyt kotona, ladannut akkuja tai jotain muuta sellaista jaksaakseni paremmin. Jaksaakseni olla sosiaalinen. Näköjään olen onnistunut jotenkuten.

Tiistaina olin Johannan näyttelyn avajaisissa. Paikkana tuttu Mellari, jossa olen pitänyt omia näyttelyitä sekä pari näyttelyä Johannan kanssa. Jos liikut Helsingissä päin, suosittelen hakemaan väriterapiaa ja elämäniloa Mellunmäestä.

Junassa kohti Turkua nukun niin kuin aina. Kiskot tuudittavat uneen yhtä varmasti kuin VR kuljettaa perille. Myöhästymiset eivät haittaa minua, silloin saan nukkua pidempään.

Logomon katot ovat korkealla. Muistan ajan, jolloin tässä oli VR:n konevarikko, olen käynyt siellä monta kertaa vuosikymmeniä sitten, nyt tuntuu hämmentävältä, ikään kuin olisin astunut kulisseihin. FORK on yhtä hyvä kuin aina, antaudun musiikille ja tanssille, unohdan hämmennykseni.

Jossain vaiheessa matkaa huomaan Rantakasvin kirjoituksen kirjastani Pellen muotokuva. Tuntuu hyvältä. Noita omakustanteitani myydään harvakseltaan, ihmettelen ja olen kiitollinen jokaisesta myydystä kirjasta.

Tapaan ystävän ja menen hänen kanssaan kirjan julkistamistilaisuuteen, taidenäyttelyn avajaisiin. Huomaan, että keskittyminen alkaa olla tuskallista, alan väsyä. Uusi yöpaikka, lisää sosiaalisuutta. Kaipaan kotiin, hiljaisuuteen, mitään tekemättömyyteen.

Silti, rakastan matkalla olemista. Toivon vain, että jaksaisin enemmän. Matka jatkuu. Silti.

 

 

 

 

Onnea Millin!

 

Päätin arpoa jonkun palkinnon kommenttinsa tuonne kirjajulkkareihin jättäneiden kesken, Rouva Fortuna suosi Milliniä, hänelle on myös ilmoitettu henkilökohtaisesti tästä onnenpotkusta.

Kiitos kaikille kommenttinsa jättäneille!