Kesäpäiväkirja 210621

Parin viikon pituinen lainakoiraton jakso osuu hyvään saumaan. Lainakoira on omassa kodissaan helteitä paossa, eikä minun tarvitse miettiä, milloin mennään ulos, milloin on liian kuumaa (aina, ainakin asvaltilla), jokohan nyt olisi viileämpää (jee, enää vain 28 astetta).
Olen siis pysynyt visusti sisällä. Ikkunat ovat kiinni päivällä, tuuletin hurisee ja vasta yöksi avaan kaikki räppänät.

Nuorempana 30 asteen helteet eivät aiheuttaneet ongelmia. Päinvastoin, silloin lähdin joka päivä kesälomalla Uunisaareen, paahdoin itseäni siellä monta tuntia, välillä uimaan. 1980-luvulla melkein kaikki naiset ottivat aurinkoa yläosattomissa ja alaosatkin olivat stringejä, joten ei voi kuin huokaista, että takapakkia ollaan otettu noista ajoista, kun naiset eivät voi enää olla rannalla yläosattomissa.
Nyt terveellisin rusketus tulee purkista, luin jostain lehdestä eli ei todellakaan ole viisasta kärventää itseään tuntitolkulla. Ei edes niitä nännejä.

70-luvulla itseruskettavat tuotteet olivat vahvoja. Luokkakaverini, kutsukaamme häntä vaikka Erjaksi, tuli kouluun kasvot ja kämmenet oranssisena. Erja oli rikkaasta perheestä ja hänen ympärillään pyöri aina hännystelijöiden joukko, jotka vakuuttivat, että rusketus oli ihana ja niin hyvän näköinen ja vau!
Samainen Erja ei ollut ihan se penaalin terävin kynä. Eräänä päivänä hän tuli kouluun, purskahti itkuun ja kertoi, että hänen veljellään on kohdussa syöpä. Samat hännystelijät yhtyivät itkuun, voi miten kamalaa, ihan hirvittävää.

Hmm, se Erjasta.

Olen virkannut vauvalle peittoa. Naapuriin tulee uusi perheenjäsen näinä päivinä. Huh, en halua edes ajatella, miten kamalaa on olla viimeisillään raskaana näillä keleillä. Virkatessa olen katsonut jalkapallon EM-kisoja ja Areenassa näkyvää Harlots-sarjaa, joka oli hyvinkin viihdyttävä ja koukuttava kieroiluineen, petoksineen ja ihmissuhdekiemuroineen. Sarja perustuu löyhästi todellisuuteen. 1760-luvun Lontoossa viidennes naisista ansaitsi elantonsa prostituutiolla. Aikamoinen määrä.

Prostituutiota ja pallopelejä siis. Näillä kohti juhannusta.

 

Saturday Classics 191220

 

Joulun perinteisiini kuuluu kaksi elokuvaa. Toinen on Frank Capran It’s A Wonderful Life vuodelta 1946, toinen on Nagisha Ōshiman vuonna 1983 ohjaama Merry Christmas, Mr Lawrence. Elokuva perustuu Sir Laurens Van Der Postin kirjoihin ja hänen kokemuksiinsa japanilaisten sotavankina.

Merry Christmas, Mr Lawrence on brittiläis-japanilainen sotaelokuva, sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Pääosissa loistavat Tom Conti, David Bowie ja musiikin leffaan säveltänyt Ryuichi Sakomoto.

Muita klassikoita täällä.

Teemalta tulee tänään Sakomotosta kertova dokumentti klo 22, kestää puolitoista tuntia. Tämän jälkeen vuorossa on vielä Sakomoton konserttitaltiointi.

 

Saturday Classics 050920

 

Queeniltä voisi valita minkä tahansa kappaleen soitettavaksi täällä klassikoissa. Valinnan vaikeutta, mutta sain homman tehtyä ja soitan todellakin vain yhden kappaleen bändiltä.

Love of My Life on Queenin älppäriltä A Night at the Opera (1975). Kaunis kappale, josta aikanaan ajattelin, että sitä voisi soittaa hautajaisissani, mutta tehkööt jälkipolvi mitä haluavat.

Tänään lauantaina tulee YLE Teemalta Queenia, joten katsomaan!
Klo 21.27 musavideo The Show Must Go On
Klo 21.31 viime vuonna valmistunut dokkari Queen & Adam Lambert: The Show Must Go On. Katsoin tuon dokumentin jokin aika sitten Netflixistä, suosittelen!
Illan päättää klo 22.57 Queenin konserttitaltiointi Live at the Rainbow vuodelta 1974.
Ohjelmat ovat myös nähtävissä Areenassa parin kuukauden ajan.

***

Muita tämän päivän klassikoita löytyy täältä.

 

A Tribute To FORK By A FORK-Slut

 

Järkyttävä uutinen kantautui korviini keväällä 2019. Iki-ihana, mahtava ja suurenmoisen taidokas suomalainen a cappella-yhtye FORK kertoi lopettavansa keikkailemisen. Tämä neljän hengen ryhmä lopettaa huipulta, niin kuin kai kuuluukin tehdä, mutta onko pakko? Siis ihan oikeasti pakko?

Olen jo vuosien ajan käynyt FORKin keikoilla, usein juuri ennen joulua, joten nyt minun täytyy luopua (lähes) ainoasta joulutraditiostani. Rankkaa. Olo on kuin joululahjat jäisivät saamatta.

Ensikosketukseni FORKiin tapahtui mennessäni katsomaan heidän Pink Noise-showtaan kymmenisen vuotta sitten. A cappella ei lajina ollut minulle mitenkään tuttu, FORK vielä vähemmän, enkä todellakaan tiennyt mitä oli tulossa. Ei sellaista olisi pystynytkään tietämään, ei edes uskomaan, että sellaista taituruutta, tyylikkyyttä ja henkeäsalpaavaa virtuositeettia näkisi lavalla. Ilotulitusmaista tykitystä alusta loppuun.

Olin myyty. Kaksikin kertaa, sillä Pink Noise oli koettava uudelleen.

FORKin laulajat tekevät äänillään kaiken mahdollisen ja mahdottomankin. Muita instrumentteja ei lavalla ole. Ja jos luulet kuulleesi, mitä a cappella on, mutta et ole nähnyt FORKia livenä, et todellakaan tiedä, mitä kaikkea ja enemmän a cappella onkaan.

Pink Noisen jälkeen tuli Electro Vocal Circus vuonna 2012 Aleksanterin teatteriin. Huikeaa performanssia valoineen ja visuaalisine tehosteineen. Taisin tämänkin shown käydä katsomassa kahdesti. Ainakin. Ja muitakin esityksiä Vuotalossa ja Sellosalissa.

The X-show yhtyeen 10-vuotisjuhlaesityksen (2014) näin myös kahdesti, Helsingissä ja Turussa. Yhtä hyviä molemmissa paikoissa…
Revolution-show vuonna 2016.
Suomi 100-juhlaesitys vuonna 2017 Aleksanterin teatterissa.
Svenska Teaternissa FORK on Tour keväällä 2018.

Kun kuulin FORKin mainostavan ensimmäistä jouluesitystään So. This is Christmas, olin lähellä purskahtaa itkuun, sillä en ole joululauluihminen, en vaan kestä joululauluja. Mutta mahdollisuus nähdä jälleen FORK…Päätin ottaa riskin ja avoimin mielin, pitkin hampain, mutta päättäväisenä astelin Aleksanterin teatteriin valmiina virittäytymään joulutunnelmaan parhaan kykyni mukaan. Mission impossible melkein.
Vaan ei. Olisihan minun pitänyt uskoa ja luottaa Miaan, Annaan, Jonteen ja Kasperiin. Se joulushow oli huikea, eikä onneksi kuultu liiaksi nissepolkkaa tai tipetitipetiptappia.

FORK esittää musiikkia oopperasta heviin. Ja kaikkea siltä väliltä ja hiukan enemmänkin. Välispiikit puhutaan englanniksi, sillä ”it’s more rock’n roll”. Spiikeissä ja osassa esityksiä on mukana huikeasti itseironiaa ja huumoria. Yleisönsä yhtye valloittaa hetkessä, porukka taputtaa, tanssii, laulaa mukana. Mia Hafrénin huikeat sääret ja vielä huikeampi ääniskaala saavat eturivin pyörtymään onnesta ja takanakin kuolataan. Jonte Ramstenin lempeä macho-nalleus yhdistettynä hurmaavaan, monivivahteiseen ääneen sulattaa meidän harmaapäiden sydämet. Jos uskoisin enkeleihin, tietäisin, että Anna Asunta lumoavine äänineen on yksi heistä. Ja Kasper Ramström! Jo yli kymmenen vuoden ajan olen odottanut kolmannessa rivissä, että Kasper hyppäisi penkkien yli ja tulisi luokseni laulamaan You’re My Heart, You’re My Soul.
Odotan edelleen.

Vaan takaisin siihen järkyttävään uutiseen eli FORK lopettaa esiintymiset. Porukka hajoaa omille teilleen, eikä yksikään niistä teistä johda enää luokseni. Pah.
Menossa on jäähyväiskonsertin The End ensimmäinen luku, esitykset Svenska Teaternissa Helsingissä tänä syksynä ja osin vielä ensi vuoden puolella, lippuja voi ostaa täältä. Luku 2 eli Chapter Two on vuorossa Suomen kiertueen muodossa keväällä 2020, esiintymispaikkakuntina Porvoo, Espoo, Loviisa, Pietarsaari, Tampere, Oulu, Tammisaari, Maarianhamina, Kuopio, Vaasa ja Turku. Kannattaa tsekata ticket.fi:stä, löytyykö vielä lippuja.

Eilen kävin katsomassa jäähyväiskiertueen ensimmäistä lukua. Pala oli kurkussa melkein koko ajan, jäähyväiset eivät aina ole niin mukavia. Queenin Who Wants To Live Forever oli viimeinen laulu ja teki kyllä mieli huutaa, että en todellakaan halua elää ikuisesti ilman FORKia
No, onneksi ikuisesta elämästä ei ole pelkoa näillä elintavoilla.

The End-kiertue saa huipennuksensa Helsingin jäähallissa toukokuussa 2020, jolloin Chapter 3 jysähtää lavalle. Liput on hankittu, totta kai. Hanki sinäkin!

Ensimmäistä kertaa FORKin esiintymistä näkeviä ihmisiä kutsutaan FORK-virgineiksi, FORK-neitsyeiksi. Neitsyys meni minulta jo vuosia sitten ja nyt olen armoitettu FORK-slut.

Och snart blir det slut for this slut.

***

FORK, Chapter 1: THE END, Svenska Teatern, suuri näyttämö, Helsinki
Äänisuunnittelu Grégory Maisse, valosuunnittelu Tobias Lönnquist, stylisti Sofia Oksanen, puvut Teemu Muurimäki, maskeeraus ja kampaukset Miika Kemppainen.

 

Areenasta katsottavaa

 

Areenasta löytyy seurattavaa. Tässä muutama poiminta.

Tanskalaisen Jakob Ejersbon kirjaan perustuva viisiosainen sarja Liberty. Ruotsalaisen Mikael Marcimainen ohjaamassa sarjassa on lukuisa joukko tuttuja pohjoismaisia näyttelijöitä: Connie Nielsen (mm. Gladiator, Nymphomaniac, Kova laki), Magnus Krepper (mm. Komisario Winter, Silta, Innan vi dör), Carsten Bjørnlund (mm. Perilliset, Rikos), Sofie Gråbøl (mm. Rikos, Fortitude), Alma Pöysti ja Antti Reini.

Sarjat, joissa näyttelee Lee Ingleby, ovat kaikki katsomisen arvoisia. Neliosainen Syyttömästi tuomittu esimerkiksi tai toinen tuotantokausi sarjasta Poika, joka katosi musiikkiin.

Sean Bean tekee vahvaa roolia katolisena pappina Yle ykkösen sarjassa Särkynyt enkeli.

Uusintakierroksella on Doctor Foster, piinaava sarja pakkomielteisestä ja mustasukkaisesta särkyneestä parisuhteesta. Pääosaa esittää Suranne Jones.

Aku Louhimiehen ohjaama Rebellion on vielä katsomatta, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta. Viisiosainen sarja kertoo Irlannin kansallismielisten kapinasta brittihallintoa vastaan vuonna 1916.

Inspiraatiota, ihastusta ja inhotusta

YLE Areenasta löytyy lyhytdokkarisarja suomalaisista sarjakuvataiteilijoista, kiehtovaa seurata ammattilaisia työnsä ääressä. Mukana on myös Viivi Rintanen, joka kuvitti Hulluussarjakuviin tarinoitani. Nämä dokumentit ovat lyhyitä, vain muutaman minuutin pituisia, joten katsokaa, inspiroitukaa ja ihastukaa!

Päivän inhottavin uutinen löytyi Ylen sivuilta. Suunnitteilla (ja toivottavasti jääkin vain suunnitelmaksi) on putsata leipäjonot kaduilta ja koota köyhät syömään yhdessä. No, yhdessä syöminen voi olla mukavaa, mikäli sinulla on rahaa matkustaa yhteisen pöydän ääreen, mikäli et kärsi paniikkikohtauksista ja olet sosiaalisesti ulospäin suuntautunut köyhä. Vastikkeellista ruoka-apua harkitaan myös. Sitaatti jutusta: Ruokakassin saisi jatkossa, jos osallistuisi Yhteinen pöytä -ruokailuun, tai esimerkiksi kokki- tai ruoanlaittokurssille.

Jessus, ei jaksa edes ragettaa.

 

 

Onneksi on Yle Areena (mikäli talviurheilu ei sattuisi kiinnostamaan)

 

Ja minähän katson kaikki urheilut, joita telkkarista tulee, mutta tässä muutama poiminta, jos jotakuta muka alkaa tympäistä ainainen urheilu.


***


Vuoden 1991 lopussa Ridley Scottin ohjaama Thelma ja Louise tuli leffateattereiden ensi-iltaan Suomessa. Muistan edelleen hiljaisuuden, joka seurasi yleisön vetäessä henkeään loppukohtauksen jälkeen. Hiljaisuus katkesi suosionosoituksiin.
Jos missasit tämän sunnuntaina esitetyn mielenkiintoisen, nostalgisen ja viihdyttävän dokkarin , niin nou hätä, se on nähtävissä Areenassa vielä parin kuukauden ajan.


***


Areenassa on myös nähtävissä upean ja karismaattisen Rolf Lassgårdin tähdittämää kaksi minisarjaa. Matkan päässä Lassgård esittää eläköitynyttä poliisia Lars Martin Johanssonia, jonka elämä kääntyy päälaelleen hän saatuaan infarktin. Nautintojen aika – johon kuuluvat viski ja rasvainen ruoka – on ohi. Keskusrikospoliisin entistä pomoa odottaa pitkäkestoinen ja nöyryyttävä kuntoutus. Hänen lääkärinsä herättää kiinnostuksen 30 vuoden takaiseen, selvittämättä jääneeseen tapaukseen.
Pyhiinvaeltajan kuolemassa tapahtumat sijoittuvat nykypäivään, jossa keskusrikospoliisin päällikkö saa tilaisuuden perustaa uuden ryhmän tutkimaan Palmen selvittämätöntä murhaa.

 

Mennyt aika palaa

 

Viime viikot olen elänyt vahvasti menneessä. Operaattorini halusi palkita uskollisen kanta-asiakkuuteni, valitsin kolmen kuukauden ilmaisen HBO Nordicin katseltavaksi. Olen maratoonannut vanhoja sarjoja, viimeksi sain katsottua Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Sarjan jaksot tuovat mieleen muistokatkelmia lapsuudesta: käsi kädessä isän kanssa kävelyllä kaupungilla. Vastaan tulee tuttuja, isä nostaa hattuaan, tervehtii. Äidillä on hihaton neule, saman värinen villatakki heitetty olkapäille, yhdellä napilla kiinni, helmet kaulalla. Vierailemme enon luona, enon vaimo laittaa tuhkakupin pöytään, sillä vanhempani tupakoivat, eno vaimoineen ei. Veljen yksivuotispäivänä televisio on auki, Kennedy on juuri ammuttu Dallasissa. En ymmärrä asiasta mitään, olen liian pieni, aikuiset itkevät, vaikka pöydässä on kakkua. Armstrong laskeutuu portaita pitkin kuun pinnalle. Äidillä ja minulla on samanlaiset minihameet, punaisia kukkia mustalla pohjalla.

Jaksojen välissä luen Reijo Valtan toimittamaa kirjaa Kultakauden taiteilija (Kustantamo Helmivyö, 2017). Kokoelmassa on novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taitelijoista 1900-luvun taitteesta. Nautin lukemastani, erityisesti pidän Eino Leinon ja Juhani Ahon teksteistä. Vanhahtava kieli on herkullista, suussa sulavaa, oivaltavaa. Reijo Valta kiteyttää taidekentän entisen ja nykyisen, ikuisen tilan saatesanoissaan: ”…resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Näinhän elettiin ja toimittiin Suomen taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.”
Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Muistot muuttuvat, olen huomannut. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ikävät muistot liukenevat näkymättömiin hyvien muistojen vahvistuessa. Se on oikeastaan aika armollista, luonteen särmät pehmenevät samaan aikaan, olotilasta tulee lempeämpi, kärsivällisempikin ehkä.

Katson sarjoja, virkkaan uutta päiväpeitettä. Hetkien ajan mennyt on voimakkaasti läsnä, minulla on kaikki se aika, kaikki nämä muistot. Silti, kaipuu saada uusia muistoja kasvaa minussa. Olen pysynyt liian kauan paikallani, perunut matkoja, jäänyt tähän. Olen kyllästynyt kehooni, jolla ei ole vastustuskykyä, joka nappaa ilmasta kaikki virukset, kun jätän tämän pysähtyneen tilani ja menen ulos. Palaan siis television äärelle, yritän muistaa olla kärsivällinen, hion edelleen sileämmäksi tätä luonnettani.
Olen kohta silkkiäkin siloisempi.

 

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

th1 th2

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

th3 th4

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

leim1 leim3

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

leim2

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.