Mennyt aika palaa

 

Viime viikot olen elänyt vahvasti menneessä. Operaattorini halusi palkita uskollisen kanta-asiakkuuteni, valitsin kolmen kuukauden ilmaisen HBO Nordicin katseltavaksi. Olen maratoonannut vanhoja sarjoja, viimeksi sain katsottua Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Sarjan jaksot tuovat mieleen muistokatkelmia lapsuudesta: käsi kädessä isän kanssa kävelyllä kaupungilla. Vastaan tulee tuttuja, isä nostaa hattuaan, tervehtii. Äidillä on hihaton neule, saman värinen villatakki heitetty olkapäille, yhdellä napilla kiinni, helmet kaulalla. Vierailemme enon luona, enon vaimo laittaa tuhkakupin pöytään, sillä vanhempani tupakoivat, eno vaimoineen ei. Veljen yksivuotispäivänä televisio on auki, Kennedy on juuri ammuttu Dallasissa. En ymmärrä asiasta mitään, olen liian pieni, aikuiset itkevät, vaikka pöydässä on kakkua. Armstrong laskeutuu portaita pitkin kuun pinnalle. Äidillä ja minulla on samanlaiset minihameet, punaisia kukkia mustalla pohjalla.

Jaksojen välissä luen Reijo Valtan toimittamaa kirjaa Kultakauden taiteilija (Kustantamo Helmivyö, 2017). Kokoelmassa on novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taitelijoista 1900-luvun taitteesta. Nautin lukemastani, erityisesti pidän Eino Leinon ja Juhani Ahon teksteistä. Vanhahtava kieli on herkullista, suussa sulavaa, oivaltavaa. Reijo Valta kiteyttää taidekentän entisen ja nykyisen, ikuisen tilan saatesanoissaan: ”…resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Näinhän elettiin ja toimittiin Suomen taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.”
Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Muistot muuttuvat, olen huomannut. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ikävät muistot liukenevat näkymättömiin hyvien muistojen vahvistuessa. Se on oikeastaan aika armollista, luonteen särmät pehmenevät samaan aikaan, olotilasta tulee lempeämpi, kärsivällisempikin ehkä.

Katson sarjoja, virkkaan uutta päiväpeitettä. Hetkien ajan mennyt on voimakkaasti läsnä, minulla on kaikki se aika, kaikki nämä muistot. Silti, kaipuu saada uusia muistoja kasvaa minussa. Olen pysynyt liian kauan paikallani, perunut matkoja, jäänyt tähän. Olen kyllästynyt kehooni, jolla ei ole vastustuskykyä, joka nappaa ilmasta kaikki virukset, kun jätän tämän pysähtyneen tilani ja menen ulos. Palaan siis television äärelle, yritän muistaa olla kärsivällinen, hion edelleen sileämmäksi tätä luonnettani.
Olen kohta silkkiäkin siloisempi.

 

Mainokset

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

th1 th2

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

th3 th4

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

leim1 leim3

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

leim2

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.

 

 

 

Näyttelyvuosi 2016

 

Tuija blogissaan hehkutti Museokorttia, samoin teen minä. Olen ollut onnellinen Museokortin omistaja puolitoista vuotta. Kertaostoksena kortin hinta hieman alle 60 € tuntuu kukkarossa, mutta sen jälkeen helpottaa, koska tuolla hinnalla pääsee yli kahteensataan museoon ilmaiseksi ympäri Suomea ja koska olen innokas näyttelykävijä, kortti on ollut kovassa käytössä. On ihanaa, kun taas pystyy käymään julkisissa paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Monta vuotta meni, etten voinut kuvitellakaan liikkuvani yleisillä paikoilla. Ahdistus iski heti.

Tässä pieni katsaus joihinkin viime vuoden näyttelyihin. En sen tarkemmin arvostele näkemääni, jokainen näyttely antoi jotain, jotkut enemmän, toiset vähemmän.

helmi

Helmikuussa Ai Weiwein näyttely Helsingin taidemuseossa.

 

maaliskuu

Maaliskuussa Didrichsenin taidemuseossa katsomassa neuvostotaidetta.

 

kesa

Kesäkuussa väri-ilottelua ja hassuttelua Kiasmassa Choi Jeong Hwan näyttelyssä.

 

moss-girl

Kim Simonsson: Moss Girl and Deer

Heinäkuussa Turun museoita eli Wäinö Aaltosen museo, Apteekkimuseo, Qwenselin talo ja Turun taidemuseo. Myös Helsingin taidemuseossa eli HAMissa jälleen.

 

elo img_3663

Rut Bryk                                                                                                          Jaakko Heikkilä

Elokuusssa suuntana Espoo ja Näyttelykeskus WeeGee ihastumassa Rut Brykin keramiikkatöihin. Saman kuukauden aikana myös Kaapelitehtaalla Suomen valokuvataiteen museossa, jossa oli Taneli Eskolan näyttely Kaunis maa. Vilkkaan elokuun päätti vierailu Suomen kansallismuseoon, jossa oli meneillään Jaakko Heikkilän Veden kätkemiä huoneita-valokuvanäyttely.

Syyskuussa Ateneumissa katsomassa Alice Neelin maalauksia.

Helsingin taidehalli, marraskuu ja Niki de Saint Phallen veistoksia ja kollaaseja.

 

kusama

Näyttelyvuoden kruunasi iki-ihanan Kusaman näyttely HAMissa.

Näin hyvin en muistaisi kaikkia näyttelyitä, mutta onneksi museokortilla on asiakassivut, jonne kirjautuu käynnit aina kun vilauttaa korttia.

Hyvä näyttelyvuosi, toivon mukaan tästäkin vuodesta tulee yhtä inspiroiva. Todennäköisesti, sillä hyvä ystäväni hankki myös Museokortin. Noiden em. museokäyntien lisäksi tuli katsastettua muutama galleria, joihin on vapaa pääsy. Alkaneen vuoden ensimmäinen näyttely on jo takana, Keravan taidemuseon Näkyväksi neulottu-näyttely.

veijo

Liisa Hietanen: Weijo

 

 

 

Lauantain toivottomat 5 -ei todellakaan!

 

Kyllä nyt on mennyt toivottomaksi. On lauantai ja pitäisi heittää tänne blogiin joku inhokkitoivomaton kappale.

Ehei, ei onnistu, muahhaa. Olen niin fiiliksissä, että pakko ylistää tunnetilaa ihanalla musiikilla. Jos joku vielä epäilee, ettei minulla ole muuta elämää kuin roikkuminen netin linjoilla löysässä hirressä,  niin voin vakuuttaa, että luulija on väärässä! Olen nimittäin katsonut tähän mennessä kaikki futismatsit Brasilian MM-kisoissa, enkä näe mitään syytä, etten katsoisi loppuja otteluitakin.  Ei silloin ehdi olla online.

Elokuvasta Orfeu Negro Elizeth Cardoson upea bossa nova-klassikko Manha de Carnaval.

Kun et enää muista

 

wallander

 

Vuonna 2013 ilmestyi Krister Henrikssonin näyttelemän Kurt Wallander-elokuvien kolmas ja viimeinen sarja. Elokuvasarja sisältää kuusi elokuvaa: Rauhaton mies, Kadonnut, Petos, Kaipaus, Tuhopolttaja ja Surulintu.

Näyttelijä Rolf Lassgård on esittänyt Wallanderia yhdeksässä elokuvassa vuosina 1994-2008, pidin noista leffoista aluksi enemmän kuin Henrikssonin Wallanderista. Nyt puntit taitavat olla aika tasan miesten välillä. Pohjois-irlantilaisen Kenneth Branaghin Wallander ei iskenyt minuun laisinkaan. Wallander ei vaan puhu englantia, ei.

Vaan Henrikssoniin ja ensimmäisiin kolmeentoista elokuvaan, jotka kuvattiin parin vuoden aikana 2005-2006. Sarjan ensimmäinen leffa Ennen routaa perustuu Henning Mankellin samannimiseen kirjaan. Loppujen kahdentoista elokuvan pohjalla on Mankellin novelleja, kirjoitettu varta vasten näitä elokuvia varten.

Ensimmäisessa osassa yhtenä päähenkilönä on Wallanderin tytär Linda, jota esitti Johanna Sällström. Sällström teki itsemurhan alkuvuodesta 2007. Ola Rapacen esittämä poliisi Stefan Lindman, kolmas päähenkilö ensimmäisessä sarjassa, ei myöskään enää esiinny myöhemmissä elokuvissa. Ensimmäisen sarjan koskettavin elokuva on viimeinen, Salaisuus, ei vähiten juonensa vaan myös Johanna Sällströmin pohjattoman surullisten silmien takia.

Toisen Wallander-sarjan kolmetoista elokuvaa kuvattiin vuosina 2009-2010. Sällströmin tilalle ei haluttu palkata toista näyttelijää, joten tässä sarjassa Wallanderin tyttärestä ei puhuta. Lena Endren näyttelemä syyttäjä Katarina Ahlsell kysyy Kurtilta, onko tällä lapsia. Wallander ei vastaa, pöydällä näkyy valokuva kehyksissä, kuvassa on Johanna Sällström.

Tämä toinen sarja ei oikein iskenyt minuun. Mukaan tuodaan kaksi aika vähäkarismaattista poliisikokelasta, Isabelle ja Pontus, eivätkä he onnistuneet herättämään mielenkiintoni. Henriksson kyllä syventää tässäkin sarjassa Wallanderin hahmoa, Wallanderin umpimielisyys, itsepäisyys, ahdistuneisuus ja kohtuullisen kömpelöt sosiaaliset taidot piirtävät tästä surullisen hahmon poliisista hyvinkin koskettavan kuvan. Onneksi Wallander pääsee vihdoin asumaan meren rannalla koiransa Jussin (nimetty laulaja Jussi Björlingin mukaan) kanssa.

Wallanderin tytär Linda on jälleen mukana kolmannessa sarjassa. Olin hieman epäluuloinen asian suhteen, mutta Charlotta Jonsson tekee vähäeleisen ja vahvasti läsnäolevan roolisuorituksen. Mukana ovat myös läpi kaikkien filmien kulkeneet tutut: Martinsson, Svartman, Nyberg, Ebba ja upean Stina Ekbladin esittämä kuolinsyytutkija Karin Linder.

Mukana on myös Alzheimer, joka nousee viimeisen sarjan johtoteemaksi. Vaikka elokuvissa on tietenkin rikoksia, ne eivät pidä yllä mielenkiintoa sen kummemmin kuin keskivertojuonet. Sen sijaan Henrikssonin pienieleinen tulkinta Alzheimerin tautiin sairastuvasta ja unohdukseen vajoavasta Wallanderista on elokuvien parasta antia. Mankellin romaani Rauhaton mies, se viimeinen kirja Wallanderista, oli kurkkua kuristava lukukokemus aikanaan. Samanlaisia tuntemuksia herättävät nämä viimeiset elokuvat. Wallander on poissa.

Näitä leffoja saa verkkokaupoista, maksavat muutaman euron kpl.