Kesäpäiväkirja 240523

On syreenien aika. Valkovuokot ovat kuihtuneet, kirsikankukkien terälehdet ovat lentäneet tuulen mukana, voikukat jatkavat eloaan, muuttuvat pumpulipalloiksi. Haapojen höytyvät tanssivat ilmassa, kerääntyvät paksuiksi matoiksi tien varsille.

Kauneinta ovat syreenit, joiden tuoksu hivelee aisteja joka kevätkesä yhtä voimakkaasti, yhtä yllättäen.

Tänä vuodenaikana ei tarvitse muuta kuin kävelyitä luonnossa. Museot ja näyttelyt eivät tarjoa mitään yhtä lumoavaa kuin luonnon seuraaminen. Ei ole vielä liian kuuma, pakahduttavat helteet ovat kaukana, enkä suoraan sanoen kaipaakaan tämän lämpimämpää säätä. Viime kesien hellejaksot ovat liikaa. Auringon tukahduttava paahde on liikaa. Kesät alkavat olla liikaa, jopa minulle, jolle kesä on aina ollut se paras vuodenaika. Nyt haluan pysyä keväässä, tässä vehreydessä.

Ilmastonmuutos etenee, kuivuudet lisääntyvät, sadot menetetään, ihmiset menettävät toimentulonsa. Karrelle kuivunut maa ei jaksa imeä vettä, kaatosateet tuovat mukanaan tulvia. Ilmastopakolaisuutta tuskin näen elinaikanani, mutta olen varma siitä, että tulevat vuosikymmenet saavat miljoonittain ihmisiä muuttamaan pohjoista kohti. Kohti seutuja, joissa vielä on mahdollisuus elää.

Ellei sitten pystytetä raja-aitoja, jotka estävät ihmisten pyrkimisen kohti parempaa elämää.

Luonnossa kävellessä ajatukset vellovat vapaasti. Aina en muista, mitä ajattelen. Toisinaan en pääse eroon joistain ajatuksista. Mieli on outo kapistus.

Kaiken päivää ei voi kävellä, on syytä myös levätä. Iltaisin istun sohvalla, käsissäni virkkuu, niin kuin aina. Ystävä tekee vapaaehtoistyötä asunnottomien kanssa ja olen viime kuukausien aikana virkannut pipoja ja kaulahuiveja, jotka ystävä toimittaa perille syksyn kääntyessä talvea kohti. Käsitöihin olen saanut käytettyä lankojen loppuja ja vähitellen lankakaaos on alkanut näyttää paremmalta. Virkkaaminen pitää ajatukset kurissa, sitä miettii vain seuraavaa silmukkaa, seuraa värien muodostumista käsityön pinnassa.

Avonaisesta ikkunasta kuulen mustarastaan laulun.

Kesäpäiväkirja 170523

Ystävä täytti tasavuosia ja järjesti mukavat juhlat meren äärellä. Matka juhlapaikalle oli pitkä ja mutkikas, onneksi on GPS, jonka avulla ajoimme harhaan vain kerran.

On ihanaa, kun joku näkee vaivaa ja kutsuu ihmisiä juhlistamaan syntymäpäiväänsä. Sellaiset juhlat ovat nykyään harvempia, tuntuu, että näkee tuttuja vain hautajaisissa. Oman ikääntymisensä huomaa siitä.

Meren sileät kalliot hurmasivat yhtä paljon kuin juhlan runsaat antimet. Kaikin puolin hyvää tekevä irtiotto arkeen.

Viime viikolla luin jostain nettilehdestä artikkelin, jossa selitettiin, miksi ihminen alkaa tulla illantorkuksi ja aamuvirkuksi ikääntyessään. Itse juttu ei jättänyt mitään sen kummempia muistijälkiä, mutta aloin miettiä, milloin itse tulen siihen ikään, että nuo edellä mainitut asiat toteutuisivat kohdallani.

Olen aina ollut illanvirkku ja aamuntorkku, eivätkä lisävuodet ole tuoneet siihen asiaan muutosta. Tänään heräsin jo kello 12. Siis jo, sillä eilen nukuin puoli kahteen. Iltapäivään siis, eivätkä tällaiset heräämisajat ole yhtään poikkeuksellisia. Mikäli joudun lähtemään liikenteeseen ennen puoltapäivää, on laitettava herätys. Muuten en todellakaan herää.

Kroppa ja mieli vaativat mielellään yhdentoista tunnin yöunet. Niin on ollut aina. Työelämässä vielä ollessani, sellainen määrä unta ei tietenkään ollut mahdollista. Nyt on, joten nukun, nukun. Ja nukun niin sikeästi, ettei ole aamuyöheräämisiä, ei vessassa käyntejä. Silkkaa ihanaa unta.

Ystäväni kärsivät aamuyöheräämisistä, heräävät muutenkin aikaisin ja menevät illalla nukkumaan reippaasti ennen puolta yötä. He ovat myös oppineet, ettei minua kannata yrittää tavoittaa ennen aamukahvia eli puolenpäivän jälkeen. Koskaan minusta ei ole tuntunut siltä, että päivä olisi jotenkin piloilla, kun nukun niin pitkään.

Kaikkea ehtii tekemään myöhemminkin. Tai seuraavana päivänä.

Kesäpäiväkirja 100523

Keltainen toukokuu on vähitellen värittämässä maisemaa. Katuhiekat on enimmäkseen harjattu pois. Päivät lämpenevät ja tässä vaiheessa usko uuteen takatalveen alkaa horjua. Tosin sen verran mieli kannattaa pitää avoimena, että mitä tahansa voi vielä pudota alas taivaalta. Avoin mieli säästää pettymyksiltä.

Euroviisuviikko ja euroviisuhuuma alkaa nousta huippuunsa. Emil Wikströmin veistämät Lyhdynkantajat eli tuttavallisemmin Kivimiehet on puettu vihreisiin boleroihin. Ja mitä Kivimiehet edellä sitä pienemmät vihreät alapuolella.

Jos on jaksanut lukea nettilehtien kommenttipalstoja, niin löytyyhän sieltä ihmisiä, jotka ovat pahastuneet Käärijän boleroon pukeutuneiden Kivimiesten takia. Mielensä pahoittajia löytyy kyllä asialle kuin asialle. Suuret ovat murheet joillakin. Some raivostuu, tuohtuu ja itkee!

Kivimiehiä on puettu aikaisemminkin. Muutama vuosi sitten Kiss-yhtye oli tulossa keikalle ja Kivimiehet saivat hulppeat naamiot. Varmaan siitäkin joku silloin sai haavan sydämeensä. Itse kuvasin marraskuussa 2020 maskikuvan. Koronan kulta-aikaa elettiin silloin. Vuonna 2021 Kivimiehet pukivat ylleen Suomen futisjoukkueen paidat, osallistuihan Suomi ensimmäistä kertaa jalkapallon arvoturnaukseen eli EM-kisoihin silloin. Muuten nuo kisat voi unohtaa Suomen osalta.

Euroviisuista sen verran, että ihan sama minulle mikä maa voittaa. Manta on viety Espalta, joten torille ei ole asiaa. Ei vaikka Suomi voittaisi perjantaina alkavat lätkän MM-kisatkin. No, ehkä Helsingistä ja muista kaupungeista löytyy muita patsaita, joihin kiivetä riekkumaan. Ilo on niin harvinaista tässä hallitusneuvotteluiden riivaamassa maassa, että minun puolestani riemu raikukoon ja torvet soikoon.

Kesäpäiväkirja 020523

Rutikuivan huhtikuun jälkeen sateinen toukokuu on saapunut. Purot ja joet täyttyvät, merenpinta nousee. Janoinen luonto kiittää. Itse pysyttelen sisällä, kuuntelen ikkunoiden raoista ujeltavaa tuulta, sadepisaroiden iskeytymistä metallisiin ikkunalautoihin.

Vielä ei ole kesä, silti on jo kesäpäiväkirjan aika. Valkovuokkomättäät levittäytyvät kaikkialle, ensimmäiset voikukat kaivautuvat maan alta. Keltainen toukokuu on tuloillaan. Toukokuu tietää myös krapuhaasteen lähtemistä ansaitulle kesälomalle. Ensi sunnuntaina tulee kevään vihoviimeinen krapuhaaste ja vanhaan tuttuun tapaan, krapu palaa lomilta jonain elokuun päivänä.

Suomen Lasimuseo Riihimäellä on paikka, jossa voisi käydä useamminkin. Edellinen kerta oli joskus ennen koronan rantautumista maailmaan, joten oli korkea aika suunnata auton nokka kohti museota. Suomalaisen lasitaiteilijan Nanny Stillin näyttely oli auki viimeisiä päiviä. Nostalgisia astioita, herkullisia värejä, harvinaisempia teoksia, sitä kaikkea näyttely tarjosi. Museon perusnäyttely on aina yhtä kiehtova. Varmaan jokainen suomalainen löytää vitriineistä tuttuja esineitä vuosien varrelta. Lapsuusmuistoja maitopulloissa.

Mökkikausi tuli aloitettua huhtikuun korkeapaineen vallitessa. Rantaan oli ajautunut kaisloja, joista rakensimme suuren keon. Valitettavasti kaisloja ei voinut polttaa ruohikkopalovaaran takia. Meren pinta oli alempana kuin koskaan aikaisemmin. Uimaan ei tehnyt mieli, ehkä joskus myöhemmin kesällä.

Helsingin kauppatori on näivettynyt turistitoriksi. Viimeinen kalakauppias lopetti toimintansa pääsiäisenä. Torilla oli enemmän lokkeja kuin ihmisiä, kun pysähdyimme juomaan kahvit oranssin teltan suojaan. Auringonpaisteesta huolimatta munkki kannattaa syödä teltassa, mikäli ei halua luovuttaa herkkuaan ahneille ja röyhkeille lokeille.

Sain Nuuskuneidin muutamaksi päiväksi hoitooni, kun emäntänsä teki muuttoa. Nuuskuneiti on niin erilainen kuin Lainakoira. Lainakoira tyytyy katsomaan toimiani sohvalla, Nuuskuneiti seuraa jokaista askeltani. Lainakoiran nivelrikko tekee lenkeistämme hitaita ja lyhyempiä vuosi vuodelta. Nuuskuneiti juoksee ja hyppii, nuuskii ja nappaa suuhunsa jäniksen papanoita. Lainakoiran kanssa lenkeillä ei tule hiki (paitsi kesän helteillä), Nuuskuneidin lenkittämisen jälkeen kainalot kaipaavat pesua.

Tällä hetkellä e- ja äänikirjarintamalla tapahtuu kaiken aikaa. Pokkareita on ilmestynyt tähän mennessä viisitoista kappaletta e-kirjoina, yksi äänikirjakin on ehtinyt ilmestyä. Yhdeksän äänikirjaa on parhaillaan äänitettävänä.

Kirjojen määrä noilla digialustoilla on järjettömän suuri. En voi olla ihmettelemättä, miten mahdolliset lukijat/kuuntelijat edes löytäisivät juuri minun kirjani. Tuntuisi melkein lottovoitolta.

Ja minä en edes lottoa.

Kesäpäiväkirja 220822

Ei pisaran pisaraa, ei jyrähdyksen jyräystä. Viime viikot ovat olleet kuumia ja kosteita. Uutisista olen nähnyt, että muualla Suomessa on ukkostanut, on satanut. Ei täällä Uudellamaalla. Ruohikot ovat kellastuneet kuivuuden takia, pienet koivut riiputtavat surkeina voimattomia lehtiään. Kesä on ollut pitkä ja helteinen.

Onneksi saaret ovat lähellä. Kesän lyhin lauttamatka taittui Barösundin salmen yli läntisessä Inkoossa Länsi-Uudellamaalla. Matka kesti muutaman minuutin.

Saarella sijaitsee ravintola, vierasvenesatama ja kauppa. Barösundiin kuuluu muutama suurempi saari kuten Barölandet ja ja Orslandet sekä satoja pienempiä saaria ja luotoja.

Fagervikin kylässä oli Suomen vanhimpiin kuuluva rautaruukki, joka oli toiminnassa 1646-1902.

Fagervikin kartanon alueelta löytyy viehättäviä punamultaisia, entisiä työväen matalia ja puisia asuntoja. Ruukkialueella on myös museo ja kahvila. Testasin tiramisua kahvin kanssa. Maistui.

Hidas eteneminen hyvien ystävien kanssa kauniissa maisemissa on mannaa sielulle. Askeleet sopivat hyvin yhteen, sanat soluvat sopuisasti, hiljaisuus tuntuu myös hyvältä.

Illalla odotamme kuun nousemista. Laskemme taivaan tähtiä. Kuulostelemme metsän ääniä. Susia on näyttäytynyt lähellä pihapiiriä muutaman kerran, mutta tällä kertaa ymmärtävät karttaa meitä. Lepakoilla ei sen sijaan ole samanlaista asennetta. Pari kertaa tunnen ilmavirran poskillani, kun lepakko lentää ees-taas pihalla.

Kaupungin helle on työntynyt saarillekin. Tuuli on kääntänyt meille selkänsä, paennut jonnekin muualla vilvoittamaan muita maisemia. Hiki muodostuu toiseksi ihoksi.

Paluu kotiin, viimeinen haikea katse taakse jääviin saariin. Kotona pyykkien pesua, siivoaminen saa jäädä, niin kuin se on jäänyt koko kesänä. Liian kuumaa edes ajatella imurointia ja muita siivoukseen liittyviä hikisiä hommia.

Tänä aamuna sade muistutti olemassaolostaan. Heräsin pisarointiin, pehmeään ja hellään ropinaan. Käänsin kylkeä ja jatkoin unia. Noustessani ylös sade oli lakannut, katu kuivunut. Kesä jatkuu vielä.

Kesäpäiväkirja 010822

Koirallinen viikko on ohi, Nuuskuneiti palasi kotiinsa lauantaina. Häntä vain heilui, kun omistaja tuli hakemaan, eikä koira pahemmin taakseen katsonut.

Oli leppoisa, rauhallinen viikko. Pahimmat helteet taittuivat ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan heräsin yöllä viluun. Lakana oli mennyttä, Nuuskuneiti oli kietonut itsensä sen sisään. Kuorsasi tyytyväisenä, eikä liikahtanutkaan, kun yritin hivuttaa lakanaa itselleni. Piti nousta sängystä ja ottaa torkkupeitto tuolilta.

Syyskesän tuoksun tuntee juuri jäähtyvinä öinä. Hieman kosteaa, ripaus sumua, hyppysellinen viileyttä. Pimeys on pidempää, yö nielee valon.

Nuuskuneidin kanssa teimme pitkiä lenkkejä, useamman kerran päivässä. Pitkä tarkoittaa ajallisesti pitkiä lenkkejä, kilometrejä ei niinkään, sillä Nuuskuneiti on nimensä mukaisesti kaikkea nuuskiva ja kaikkea tonkiva kävelyttäjä. Hidasta etenemistä siis. Nuuskuneiti on myös kaikkea suuhunsa pistävä, joten hihnan toisessa päässä sai olla tarkkana. Pupun papanat, hiiren papanat, suurta herkkua. Homeinen tortillan puolikas samaten, sen onneksi sain napattua hampaiden välistä. Luonto tarjoaa kaikkiruokaiselle koiralle antejaan runsain määrin.

Kulmaikkunan luona oleva sohva oli Nuuskuneidin mieleen. Ikkunasta näkyi muita koiria (ei reaktioita), näkyi ja kuului haukkuvia koiria (murinaa), autoja (ei reaktioita), kiljuvia lapsia (murinaa) ja päiväkävelyillä olevia eläkeläisiä (ei reaktiota).

Jatkuva nuuskiminen ja kaiken syöminen ottaa voimille, joten uni maistui. Nukkuvaa koiraa on hauska katsoa. Jalat sätkivät, kuonosta kuuluu pieniä vinkaisuja, hieman suurempia murinoita. Unessaan Nuuskuneiti sai varmasti syötyä sen homeisen tortillan. Ainakin hän hymyili herätessään.

Kesäpäiväkirja 250722

Merelliset maisemat ovat hellineet silmiä ja mieltä. Gumbostrand on pieni kylä Sipoossa, kolmenkymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Ajelimme sinne aurinkoisena päivänä katsomaan taide- ja näyttelykeskus Konst & Formin antimia.

Näyttelyssä oli runsaasti taidelasia, maalauksia ja valokuvia eri taiteilijoilta. Eniten minua viehätti tilataideteos, jossa saattoi lepuuttaa jalkojaan.

Valon leikki lasitaiteessa on kaunista, samanlaisia peilauksia näkee meressä.

Näyttelykierroksen kruunasi tietenkin kahvit ja pullat taidekeskuksen terassilla.

Kävelimme ennen muihin maisemiin lähtöämme meren rannalla. Joutsenet ja sorsat suostuivat kuvattaviksi. Paikan rauha teki hyvää, kuului vain satunnaisia ääniä, auton moottori jossain, veden kosketus rantakallioon, oma tasainen hengitys.

Seuraavana päivänä pysyin Helsingissä. Oli 26 astetta lämmintä, joten suuntasin ystäväni kanssa meren rannalle. Espan kautta kauppatorille, sieltä Kaivopuistoon ja vihdoin meri. Mukavan vähän ihmisiä rantabulevardilla ja kallioilla, arkipäivät ovat parasta aikaa liikkua.

Vilvoittava henkäys kuivatti suurimmat hiet. Kahvia ja tykötarpeita perinteisesti kahvila Ursulassa.

Kesäinen Helsinki on kaunis. Ylipäänsä kesäiset kaupungit ovat viehättäviä. Meri, joet ja järvet kruunaavat kesäkaupunkien tunnelman. Ihmiset pukeutuvat värikkäästi, jopa nauravat ja puhuvat ääneen. Aivan jotain toista kuin pimeinä, sateisina ja kylminä aikoina, jolloin vähäiset ihmismäärät sulautuvat kaupungin seinien harmauteen.

Sain luokseni viikoksi kävelyttäjän. Lainakoira vetää henkeä kotonaan ja hänen sijastaan luokseni tuli Nuuskuneiti, 7-vuotias ikiliikkuja. Aivan erilainen kuin Lainakoira. Nuuskuneiti seuraa minua ja kaikkia tekemisiäni, on mukana toiminnassa hyvinkin innokkaasti. Hyppii ketterästi tuolilta tuolille ja sohvalle, eikä pelkää tasapainotella läheisen puron liukkailla kivillä.

Toiminnallisia päiviä siis tiedossa.

Kesäpäiväkirja 140722

Jo ensimmäisessä lauttarannassa tajuan kaupungin helteen jääneen taakse. Huojentava tunne. Jätän hyvästit asvaltin paahteelle, toivotan merituulen tervetulleeksi hiuksiini. Nostan kädet ylös, annan puhurin puhaltaa hiestä vettyneisiin kainaloihini.

Matkaajia ei ole paljon. Suurimmat ruuhkat saarille ovat torstaisin, perjantaisin. Paluuruuhkat sunnuntaisin. On ylellistä voida tehdä matkaa silloin, kun itse haluaa.

Katson lautalta ohi lipuvia purjeveneitä. Valkoiset veneet tuovat mieleen joutsenet, yhtä ylvästä on veneiden soljuva matkanteko. Lautta kyntää tasaisesti maihin, jatkamme matkaa läpi Nauvon. Kylän keskustasta löytyy parkkipaikka, pääsemme ruokaostoksille.

Jätämme Nauvon taaksemme, ajamme seuraavalle lautalle, joka vie meidät Korppooseen. Muutama retkipyöräilijä ajaa saariston rengastietä. Tie on kapea ja mutkitteleva. Seuraan sydän huolesta syrjällään rohkeita pyöräilijöitä, joita autot ohittavat melkein hipoen.

Galtbyssä pysähdymme kahville. On aikaa odottaa kolmatta lauttaa. Kaupungin hiki on kuivunut iholta, tuntuu hyvältä. Helteet tuntuvat raskaammilta vuosi vuodelta. En ole enää se nuori, joka paahtoi itseään hiekkarannalla, joka nautti mitä lämpimämpää oli. Nyt etsin varjoja, vilvoittavia tuulia.

Ennen määränpäätä pysähdymme vielä Näsbyssä kaupassa, on saatava jäätelöä. Ehdottomasti. Kylmälaukku pursuaa tavaroita, mutta aina sinne mahtuu jäätelöpaketti. Vielä viimeinen lossi ja olemme perillä.

Seuraavien päivien aikana tunnen riemua öljytessäni terassia ja portaita. Maalaan innolla kaiteita, öljyän vielä laiturinkin. Aurinko lämmittää, mutta ei yhtä läkähdyttävästi kuin kaupungissa. Nukun yöni hyvin, unia näkemättä, hikoilematta.

Välillä pesemme maaliläiskät iholta, harjaamme hiukset ja puemme yllemme muutakin kuin uimapuvut. Vierasvenesataman kahvilassa seuraamme ihmisiä ja veneitä. Äkillinen ihmispaljous tuntuu hassulta, kuuluu muitakin ääniä kuin omamme ja mökkirannan lintujen äänekäs viestittely.

En väsy katsomaan merta. Päivällä se välkkyy smaragdia, illan tullen laskevan auringon viimeiset säteet värjäävät veden hennolla punalla, väkevällä oranssilla ja liilalla, joka on juuri samaa sävyä kuin rannalla rehottavien meriastereiden terälehdet.

Kesäpäiväkirja 270622

Ennen pistävimpien helteiden alkamista ehdimme käydä Haltialan kotieläintilalla. Lampaita, lehmiä, possuja ja ennen kaikkea Vanha pehtoori-ravintola. Retkillä parasta ovat kahvitauot, ehdottomasti. Korona-aikana ja ravintoloiden sulkuaikana kahvi kulki mukana termarissa. Muovirasiassa oli evästä, piknikpaikat löytyivät tyhjiltä penkeiltä. Tuntuu, että siitä on jo ikuisuus, kuitenkin vain kaksi vuotta.

Naapuri tilasi kesäponchon itselleen, jopa maksoi siitä. Virkkaan kaiken aikaa ja ylipäänsä kaikkea tarpeetonta, joten mukavaa, kun joku halusi virkkuitani. Olen lahjoittanut huiveja, ponchoja, torkkupeittoja ja muuta tuotetta kyllästymiseen asti ystäville. Monet toivovat jo varmaan kovia paketteja minulta.

Virkkaaminen on toimiva keino pitää ahdistus ja ajatukset kurissa. Teen yksinkertaisia käsitöitä, joten samalla voin katsoa rakkaita sarjamurhaajiani televisiosta.

Läheisessä koirapuistossa on ripustettu astioihin muistokukat pois nukkuneille koirille. Kaunis tapa ja ihan muutenkin kukista on iloa koiran ulkoiluttajalle. Koirahan ei noista kukista piittaa, kiinnostavimmat hajut löytyvät maan tasalta.

Koirapuisto on ollut hyvä paikka näillä helteillä. Suuret puut varjostavat puistoa ja siellä me istumme, Lainakoira ja minä. Koira nuuhkii ensin hajut, tulee sitten luokseni penkille, asettautuu jalkojeni juurelle. On liian kuumaa liikkua.

Kävellessämme kotiin, hyvin, hyvin hitaasti ja etsien varjoisia polkuja, väistelen kävelytielle osuvia tuomia, jotka ovat kääriytyneet aavemaiseen harsoon. Tuomenkehrääjäkoit viettävät elämänsä kesää, toukat kasvavat seittien suojissa.

Kotona suihkuun, tuulettimet puhaltamaan. Koira asettautuu viilentävän patjan päälle juotuaan ensin kuppinsa tyhjäksi. Nostan jalat sohvalle, on pakko huokaista ennen syömistä. Ruoka ei edes maistu näin helteellä, taidan korvata lounaan pullalla ja kahvilla. Ihan hyvä vaihtoehto.

Sitten muutama sanapeli. Sanuli on koukuttava peli, se pistää pienet, harmaat aivosolut -ne, jotka vielä ovat jäljellä- koetukselle. Luulisi viisikirjaimisen sanan olevan helppo keksiä ja joskus se sitä onkin.

Toisinaan ei.

Helppoa tai ei, loistava tapa viettää aikaa helteisenä päivänä, kunhan ensin juo sen kahvin.

Kesäpäiväkirja 200622

Villa Gyllenberg Helsingin Kuusisaaressa oli suljettuna jonkin aikaa peruskorjauksen takia. Halusimme uudistaa parin-kolmen vuoden takaisen käynnin huuman, joten suuntasimme kohti Kuusisaarta.

Hannu Palosuo, The Uncertainties of Memory, 2019, öljy kankaalle

Olimme tapojemme mukaan runsaasti etuajassa ennen museon avautumista, joten ehdimme hyvin katsoa viereisen Didrichsenin museon uusimman näyttelyn, Hannu Palosuon You Live With Me. Olin nähnyt Palosuon haastattelun Puoli seiska-ohjelmassa ja teokset kiinnostivat.

Olen katsonut näköjään liikaa sarjamurhaajadekkareita, sillä Palosuon kasvottomat ihmiset saivat minut ajattelemaan eliminoituja luokkakavereita. Kiusatun kosto.

Torsten Wasastjerna, Enkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena, 1900-1906,öly kankaalle

Villa Gyllenberg on kerta kaikkiaan upea paikka. Näyttelytilan lisäksi voi kierrellä huvilan kauniissa huoneissa ja juoda kahvit puutarhassa. Tällä kertaa näytteillä oli Suomen kultakauden ajan taidemaalari Torsten Wasastjernan näyttely Satujen ja fantasian maailma.

Huvilan huoneissa on lukuisia tauluja ja veistoksia tunnetuilta tekijöiltä. Yksinomaan Helene Schjerfbeckin maalauksia on yli neljäkymmentä.

Korona-aikana ei ole tullut käytyä juurikaan museoissa tai näyttelyissä. Edellinen käynti oli viime syksynä, sekin Didrichsenille, katsomaan Björn Weckströmin veistoksia, huikea näyttely sekin. Olen kaivannut silmille taidetta katsottavaksi, olen ikävöinyt taiteella kyllästettyä mieltä, olen unelmoinut museokahviloiden herkuista.

Lainakoiraa minun ei tarvitse enää ikävöidä. Hän saapui jälleen luokseni joksikin aikaa.