Ensimmäinen arvostelu

”Täysin pidäkkeetöntä verbaalista tykitystä ja ilottelua sekä humoreskia mielikuvituksen lentoa, jossa oli yllättävän paljon kosketuspintaa todelliseen, oikeaan elämään, mitä sillä nyt itse kukin tarkoitammekaan…”

Näin Takkutukka blogissaan kirjoittaa uudesta novellikokoelmastani Kolmas painos. Klikkaa lukemaan enemmän!

Tuosta viihdekirjoittamisestani olen kirjoittanut muinoin blogiin Hömpän helmet, siellä saa syvemmän kuvan miksi ja miten kaikki alkoi, klik siis sinne!

Ja hei! Mikäli sinulla ei ole vielä uusintani, osta se! Myynnissä mm. adlibriksellä, suomalaisessa ja muissa verkkokirjakaupoissa.
Kirjastoista kirjaa löytyy myös ja mikäli ei löydy, tee hankintaehdotus.

Kiitos ❤

Kolmas painos
276 sivua
ISBN: 9789527211182
Kustantamo Helmivyö

 

Hiljaisuus

Päivien samankaltaisuudessa on jotain tyynnyttävää. Korona-aika on riisunut elämästä kaiken ylimääräisen. Tai ehkä niin tapahtui jo ennen näitä rajoituksia. Jo pitkään on tuntunut tältä.
Rauhalliselta.

Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Ei suuria valintoja, ei ongelmanratkaisuja. Kuljen eteenpäin suvannossa, ei ole edes pieniä kiviä potkittavaksi tieltäni.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, jolloin hullu luovuus täytti päiväni. Kirjoitin, julkaisin, maalasin, pidin näyttelyitä. Yksikään päivä ei ollut toisen kaltainen. Jokainen päivä oli riemua, oli tuskaa, oli pakkoa. Jos pysähdyin hetkeksikään, ahdistus iski kyntensä minuun, lamaannutti, näivetti pois. Oli oltava liikkeessä, oli tehtävä enemmän kuin jaksoi. Sanat pursuivat korvista, jokainen maalaus vei voimia kuin maratonjuoksu.
Vuorokauden tunnit eivät riittäneet siihen kaikkeen, mitä halusin, mitä oli pakko tehdä.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, mutta suurimman osan ajasta olen kiitollinen, ettei niitä kausia ole enää aikoihin ollut. Ylhäällä ei pysy kauan, sieltä putoaa alas ja vuosien varrella väsyin noihin putoamisiin. Joka kerta romahdin syvemmälle ja nousu oli viimekertaista vaikeampaa.

Nyt on tyyntä. Elinpiiri on kutistunut, kaikki turha on kuplani ulkopuolella. Kuljen hitaasti, mutta aina eteenpäin. Vältän kiipeämästä korkeimmalle huipulle, vältän laskeutumista mustaan luolaan.
Nyt on hyvä.

 

Juhlapäivä

Ihan kuin lokakuu olisi puuttunut almanakasta. Ainakin juhlapäivä meni ohi huomaamatta, joten korjataan nyt tilanne.

Tämä blogi täytti 15 vuotta 24.10.2020! Ohhoh. Järjettömän pitkä aika bloginpitoa.

Blogini piti majaa ensi vuotensa Vuodatuksen sivuilla, mutta siirtyi sitten aikanaan WordPressiin. Julkaisujen määrä lähentelee kolmeatuhatta, huh.

Menneen juhlapäivän kunniaksi järjestän arvonnan. Arpajaisvoittoina on tarjolla Vanhat poikaystävät-kirjani, Hedda ja Zen-sarjakuva-albumi ja sekalaisia pinoja postikortteja.

Jättämällä kommentin tähän postaukseen olet mukana arvonnassa (ei osallistumispakkoa). Kerro samalla, minkä arpajaisvoitoista mieluiten haluaisit, mikäli Onnetar sattuisi suosimaan sinua.
Aikaa kommentin jättämiseen on seuraavan kravun ilmestymiseen asti. Onnea arvontaan!

Ilman lukijoita ei olisi blogia. Kiitos, Kippis & Kulaus!

***

Viikon 49 blogisanat ovat järjetön, kertoa, blogi.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

BLOGitse

Aimarii

riitta k

Kirsti Kaija

Aina

Uuna

AilaKaarina

 

Ajatushautomo

 

Koiraa ulkoiluttaessa mieli etsii krapusanoja. Tässä poimintaa viime päivien ajatussadosta. Välissä muutama repliikki.

Oksa on oksa, kun se on vielä kiinni puussa. Maahan pudotessaan siitä tule keppi. Myrskyn jälkeen on paljon keppejä.

Nenä ohjaa koiraa. Koira ohjaa kävelyttäjän moneen kusiseen paikkaan.

– Älä syö sitä ruohoa niin paljon.

Kävisikö kusinen krapusanaksi? Tärkein hajun lähde koiralle.

– Jätä. Se on…kuollut jänis!

Jänisrutto? Ainakaan se ei ole jäänyt auton alle, tässä ei ole ajotietä. Pitäisikö se korjata pois? Miten? Minne?

– Jänisrutto krapusanaksi?

– Anteeksi?

– Eiku puhuin tälle koiralle.

Taas ajattelin ääneen. Onneksi on koira. Eikä paljon vastaantulijoita.

Nyt ei enempää ruohoa.

– Eikä varsinkaan jänispaistia.

 

 

 

 

***

Viikon 40 krapusanat ovat ohjata, paljon, myrsky.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Repu

BLOGitse

Kirsti Kaija

AilaKaarina

Aimarii

Uuna

anli itse

Maarit

 

 

 

Muualla

 

 

Kevät! Nyt ei tarvita sanoja. Kuvat riittävät, ne kertovat tarinan. Kuvia löytyy valokuvablogistani ja taideblogistani

 

Sanat lomailevat, huilaavat, etsivät uusia polkuja, uutta nähtävää, uutta muistamisen ja kertomisen arvoista.

 

 

 

Kysymyksiä krapuilijoille

Krapuhaaste on pyörinyt tänä vuonna jo monen viikon ajan ja tulin miettineeksi, että olisi mukavaa kuulla krapuilijoiden kirjoitusprosesseista.
Eli miten sadan sanan kirjoituksenne syntyvät? Kommenttikenttä on vapaa!

***

Kirjoitatko sata sanaa-mielessä tekstisi eli tiivistäen sanottavasi jo kirjoitusvaiheessa?
Annatko tarinan tulla suodattamatta ja lyhennätkö sitten myöhemmin oikeaan mittaan?

***

Inspiroiko joku tietty sana annetuista kolmesta sanasta rakentamaan tekstiä sen ympärille?
Ovatko kaikki annetut sanat mielessäsi, kun kirjoitat?
Kirjoitatko tekstin ja sovitat annetut sanat valmiiseen kirjoitukseen?

***

Käytkö lukemassa muiden kravut ennen omasi kirjoittamista vai katsotko muiden jutut vasta saatuasi omasi valmiiksi?

***

Mikä tuntuu hankalimmalta asialta kirjoittamisessasi: annetut sanat, kirjoituksen määrätty pituus, arjen kiireet, inspiraation puute, kriittisyys omaa tekstiä kohtaan tai jotain muuta?

***

Mikä krapukirjoittamisessa on parasta eli mitä se antaa sinulle?

***

Mitä terveisiä lähettäisit Caralle ja minulle?

***

Omasta kirjoittamisestani: Vuorottelemme Caran kanssa kolmen sanan antamisessa. Vuorot ovat epäsäännöllisiä, toisinaan yhteen putkeen tulee monta Caran keksimää kolmikkoa, toisinaan minun antamiani. Riippuu ihan meidän inspiksestämme.

Pidän siitä, että Cara keksii sanat. Jostain syystä minun on silloin helpompaa kirjoittaa. Olen aikaisemmassa elämässäni tottunut kirjoittamaan annetuista aiheista ja dead linet ovat minulle tuttuja.
Jos kirjoitan itse ensin seuraavan viikon kravun, poimin sieltä kolme sanaa. Sanojen valinta tapahtuu siis jälkikäteen valmiista tekstistä.

Olen aina tykännyt tiivistää kirjoittamani mahdollisimman lyhyeen ja ytimekkääseen muotoon. Kirjoittaessani krapua, sanoja täytyy loppujen lopuksi karsia vain pari-kolme.

Kirjoitan oman krapuni ennen kuin luen muiden kirjoitukset. Tämä ihan siitä syystä, että jo viikolla Caralla ja minulla on krapusanat valittuna.

Haastavinta krapuilussa on tietenkin inspiraation puute, pään lyöminen tyhjää, mutta olen huomannut, että alitajunta tekee mukavasti hommia puolestani. Jossain vaiheessa tarina on päässä valmiina. Itse kirjoittamiseen ei sitten mene kuin muutama minuutti.

Parasta krapujen kirjoittamisessa on aivojen pakottaminen työhön. Kaikki aivojen hyvinvoinnin puolesta harrastetut haasteet ovat enemmän kuin tarpeellisia tässä iässä.

Omat terveiseni krapulaisille: mukavaa, kun olette ottaneet haasteen omaksenne. On mielenkiintoista lukea tekstejänne. Miten kolmesta annetusta sanasta tuleekaan niin monenlaisia tarinoita! On myös hauskaa, että jaksatte käydä kommentoimassa kanssakrapuilijoiden tekstejä!

Ai niin, vielä: Jos käyt lukemassa krapuja minun ja Caran blogeissa olevien linkkien kautta, mutta et itse kirjoita krapuja, niin tule ihmeessä mukaan!

 

Kolme sanaa

 

Kirjoitan sadan sanan tarinaa annetuista sanoista naulakko, hymyillä, työ. Pää käy jälleen ylikierroksilla.

Isän eteiseen, naulakon viereen, ilmestyy koodilappu kotisairaanhoitoa varten. Piip-piip, työsuoritukset mitataan, isä suihkutetaan, avanne puhdistetaan, isä hymyilee kiitollisena.

Jimi kuulee jatkuvasti olevansa maailman turhin jätkä seistessään portsarina. Ottaa takit, laittaa naulakkoon. Poistaa räyhääjät, kuuntelee vihat, tekee työtään. Ei ole hymyillyt vuosiin.

Seison vieraassa eteisessä, naulakko pursuaa mustia takkeja. Harjoittelen hymyilemistä peilin edessä, irvistys peittää ahdistukseni. Pelkään uusia tilanteita. Sosiaalisuus on minulle työtä, tuskaa.

Haluaisin kirjoittaa tarinan, joka saa lukijan hymyilemään. En onnistu. Otan takkini naulakosta, lähden ulos. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on iloa.
Ei työtä.

 

 

***

Viikon 12 krapusanat ovat naulakko, hymyillä, työ. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

SK

Sus’

Risa

HPöllö

anli itse

BLOGitse

AilaKaarina

Maarit

Suttastiina

Repu

Ilona Winebridge

Aimarii

 

 

Viikko mielenkiintoisesta elämästäni

Olen jatkanut tämän koiramaisen elämäni ilmiöiden havainnoinnista, mutta jotenkin tutkimustuloksia tulee niin paljon, ettei ole oikein aikaa jäsentää niitä lukukelpoiseen muotoon. Mutta koirapuistoista sen verran, että mitä suurempi koira, sitä todennäköisempää on, että se tuodaan autolla ulkoilemaan koirapuistoon.

***

Vanha tuttu yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi on kännykkä, joka kertoo soittajan, joten ehdin miettiä muutaman pirauksen ajan, vastaanko vai en. Kuulen tästä ihmisestä aina, kun hänellä menee huonosti, kun hän tarvitsee kuuntelevaa korvaa, silmiä, joihin sylkeä sielunsa synkkyyden. Kun hänellä menee hyvin, hänestä ei kuulu mitään. Silloin hän on aina liian onnellinen, liian rakastunut, liian vaan vähän kaikkea, eikä mikään pitele häntä maan pinnalla. Huomasin sen, kun muutama vuosi sitten pyysin häneltä kauppa-apua, kun jokasyksyinen infektiokierre vaivasi, enkä pysynyt tolpillani.
Ei hän ehtinyt auttaa.
En vastaa puheluun ja häädän päättäväisesti sen orastavan syyllisyyden, joka naputtaa korvaani, että nonnii, nyt hän sitten tappaa itsensä ja se on minun syytäni, kun en vastannut.
En voi pelastaa kaikkia. Jotain olen näinä vuosina oppinut.

***

Pesukone hajoaa. Viimeisten kuukausien aikana se on toiminut epäluotettavasti, mutta maanittelujen avulla suostunut pyörittämään koneellisen aina silloin tällöin.
Ei enää.
Kone on aikoinaan hankittu Kierrätyskeskuksesta, joten sen ura on ollut pitkä ja pyyteetön.
Onneksi on talvi, eikä hikisiä vaatteita. IKEA-kassiin mahtuu vielä likapyykkiä.

***

Lainakoira on luonani enää alle kuukauden. Se on asia, jota en suostu ajattelemaan.

***

Mielessäni on monia aiheita, joista kirjoittaa, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ketä kiinnostaa lukea. Huomaan nimittäin, että itseänikään eivät omat jutut kiinnosta. Sen takia olen esimerkiksi pysytellyt pois Facebookista, en jaksa lukea muiden päivityksiä ja uskon, etten itsekään kirjoittaisi mitään sen kiinnostavampaa. Muutkin somealustat jakavat vain linkkejä, joita yleensä löydän itsekin jossain vaiheessa ja jos en löydä, niin ei haittaa.
Aamukävelyllä riimittelen somerunon, se ontuu, mutta niin tekee tämä minä-minä-maailmanikin.

Sometan
oletan
juttujeni
muistojeni
kuvieni
linkkieni
unieni ja niin edelleen
muita kiinnostavan.

Jaan elämäni ihanan.
Minulle.

***

Ystävä käy kahvilla. Sellainen, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. On mukavaa istua ja puhua, kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä. Kommunikointi on parasta silloin, kun siinä on tasapuolista vuorovaikutusta.

***

Tänään on pakko imuroida. Ilma on sakeanaan koiran karvaa, paljaat varpaat poimivat hiekoitushiekkaa lattialta. Vihaan imuroimista (en minä yleensäkään siivoamista rakasta, mutta imurointi on syvintä pahaa), sillä enimmäkseen joudun konttaamaan ja vetämään imuria perässäni, koska selkä ei vaan kestä seisomista ja ees-taas liikettä.
Pöly on turhan hyvin uusiutuvaa luonnonvaraa. Toisinaan kadehdin sen aktiivisuutta.
Tänään nujerran pölyn hetkeksi.

 

Kolme huonoa

Koska tämä viikko on tähän mennessä ollut suoraan sanoen paska fiiliksiltään ja tapahtumiltaan, niin Tuulitunnelissa-blogissa oleva kolme huonoa-haaste sopii tehtäväksi enemmän kuin parem…huonommin.
Itselläni, kuten varmaan monella muullakin, huonouden tunne syntyy pettymyksestä, joko itseään tai muita kohtaan. Ruoskaa!

1. Kolme huonoa asiaa päivässäni – pannaan se viimeksi kuluneeksi vuorokaudeksi:

 

– ahdistuskohtaukset
– niskajumi
– saamattomuus

2. Kolme huonoa asiaa minussa:

– vaadin muilta samaa kuin itseltäni
– luottaminen ihmisiin
– hiusten pesun vihaaminen

 

3. Kolme huonoa asiaa elämässäni:

 

– liika huolehtiminen muista
– ärsyyntyminen ihmisiin
– muistin huononeminen

 

4. Kolme huonoa asiaa viimeksi kuluneen vuoden aikana:

 

– auringon puute viime kesänä
– asosiaalisuuden lisääntyminen
– pettyminen ihmisiin

5. Kolme huonoa asiaa blogissani:

– bloggaamisen alkuaikojen luovuuden ja mielikuvituksen täyttämien hetkien katoaminen
– tarinoiden väheneminen blogissa, omaelämäjuttujen lisääntyminen
– liian vähän runoja



 

 

…ja taas pari selostusta eli 10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Seitsemän vuotta sitten olin muutaman viikon Auroran sairaalan osasto seiskaykkösellä eli suljetulla. Muutaman osastopäivän jälkeen aloin kirjoittaa vihkoon, sain myös kotoa paperia ja värejä, joilla maalata.
Noista merkinnöistä ja kuvista koostin Sairaalapäiväkirjan, joka ilmestyi syyskuun lopulla 2010 BoDin kustantamana. Kirjassa ei ole kaikkea, mitä osastolla kirjoitin, olen jättänyt julkaisematta perhettä ja lähipiiriä koskevia merkintöjä.

Syy, miksi julkaisin kirjan ja kerroin olevani enemmän ja vähemmän hullu, oli poistaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja, vääriä oletuksia ja vertaistuen antaminen. Halusin myös valottaa masennusta sellaisille ihmisille, joiden läheinen ihminen on masentunut.

Ennen osastolle pääsemistäni, olin ollut jo muutaman jakson psykiatrisessa päiväsairaalassa ja huomannut, miten yhteneväisiä tunteita monilla masentuneilla on. Itseinho, itseviha, häpeä, syyllisyys, pelko hylätyksi tulemisesta, täydellinen toivottomuus, kyvyttömyys nähdä tulevaan, unelmien, toiveiden ja mielihyvän katoaminen jne. Pahimmillaan nämä tunteet johtavat siihen ajatukseen, että maailma on parempi paikka ilman minua.
Olin myös tympääntynyt masennus-sanan heppoiseen käyttöön, masentumattomat ihmiset puhuivat masennuksesta, kun aurinko ei paista, kun harmittaa. Alakulo, surumielisyys, haikeus ja mitä näitä nyt onkaan, eivät ole samaa kuin masennus.

Kirja otettiin vastaan hyvin. Sain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kiittivät kirjan valottaneen masennukseen liittyviä ajatusmalleja. Yleensä nämä ihmiset olivat juuri heitä, joiden lähipiirissä oli masentunut ihminen.

Vaan sain aikaan myös paskamyrskyä eli trollit kimppuuni. Omassa ja muidenkin blogeissa anonyymi(t) kommentoija(t) ilmestyivät paikalle, kun kirjasta oli puhetta. Syksy 2010 oli suoraan sanoen helvetillinen. Provosoiduin, totta kai, yritin selittää, vastasin kommentteihin, ynnä muuta turhaa. Opin silloin, että vaikeneminen ja huomiotta jättäminen ovat paras keino hiljentää vastustaja, jolla on menossa henkilökohtainen kostoretki. Blogitrollit antoivat jo tuolloin esimakua siitä, minkälaiseksi some oli muuttumassa.

***

Merkille pantavaa, että vuonna 2011 en julkaissut kirjaa 😀

Kelataas aikaa taaksepäin. 2006 julkaisin vanhassa Vuodatus-blogissa omaa aapistani, saatoin ajan tasalle kirjaimet ja ilmiöt niihin liittyen. Samaan syssyyn uudistin peruskoulun matematiikkaa, uskomusoppeja ja mitä näitä onkaan. Vuonna 2011 sain kuvittajan tälle peruskoulun uudelle opsilleni ja lähetin kässärin Arktiseen Banaaniin, josta otettiin yhteyttä ja sovittiin tapaamisesta. Kuvittajan kanssa lounastimme sitten kustantamon väen kanssa, mietimme kässärin viilausta sekä lisäyksiä ja seuraavana päivänä sähköpostiini tuli kustantamon graafikon ehdotus kansikuvaksi.

Blogissani alkoi uusi kategoria kässäristä kirjaksi, jossa minun oli tarkoitus kirjoittaa tulevan julkaisuni syntyvaiheista. Jokaisen blogiosan kuvittajaksi pyysin jotakuta bloggaajaa, lähetin heille seuraavan pätkän kertomusta ja sain paluupostissa kuvituksen. Autofiktiivistä tarinaa, jonka piti lopulta viimeisessä osassa huipentua siihen, että olisin esitellyt uusimman kirjani, Arktisen Banaanin julkaiseman Opintie-kirjan.

Juu, näin ei tapahtunut. Miksi, sitä en saanut koskaan tietää, kustantamosta ei vastattu enää yhteydenottoihini. Hmm. Mitään kirjallista sopimusta minulla ei kustantamon kanssa ollut, joten päätin unohtaa jutun (tämä onnistui noin kahdessa vuodessa).
Piti sitten taas ite-kustantaa, joten työstin blogissa ilmestyneestä jatkotarinastani kässärin, kässäristä kirjan Goottiemon kauhujen lipas. Kirjassa wannabe-kirjailija valmistelee kässäriä, jonka Trooppinen Hilla-kustantamo on julkaisemassa. Kirjassa on myös kuvitus, bloggaajien kuvia en laittanut kirjaan, ihan sanasto/teoste-syistä, alkuperäisen Aapis-kirjan kuvittaja teki kuvituksen.

Ja näin siis ilmestyi Goottiemon kauhujen lipas vuonna 2012. Tämän pienoisromaanin kuin myös Sairaalapäiväkirjan kirjailijasopimus BoDin kanssa raukeaa 31.12, jonka jälkeen kirjoja ei ole enää saatavissa kuin hyvin varustetuista kirjastoista.
(Tuo AB:n julkaisematta jäänyt kirja kummittelee muuten vieläkin joissakin verkkokaupoissa)