Muualla

 

 

Kevät! Nyt ei tarvita sanoja. Kuvat riittävät, ne kertovat tarinan. Kuvia löytyy valokuvablogistani ja taideblogistani

 

Sanat lomailevat, huilaavat, etsivät uusia polkuja, uutta nähtävää, uutta muistamisen ja kertomisen arvoista.

 

 

 

Kysymyksiä krapuilijoille

Krapuhaaste on pyörinyt tänä vuonna jo monen viikon ajan ja tulin miettineeksi, että olisi mukavaa kuulla krapuilijoiden kirjoitusprosesseista.
Eli miten sadan sanan kirjoituksenne syntyvät? Kommenttikenttä on vapaa!

***

Kirjoitatko sata sanaa-mielessä tekstisi eli tiivistäen sanottavasi jo kirjoitusvaiheessa?
Annatko tarinan tulla suodattamatta ja lyhennätkö sitten myöhemmin oikeaan mittaan?

***

Inspiroiko joku tietty sana annetuista kolmesta sanasta rakentamaan tekstiä sen ympärille?
Ovatko kaikki annetut sanat mielessäsi, kun kirjoitat?
Kirjoitatko tekstin ja sovitat annetut sanat valmiiseen kirjoitukseen?

***

Käytkö lukemassa muiden kravut ennen omasi kirjoittamista vai katsotko muiden jutut vasta saatuasi omasi valmiiksi?

***

Mikä tuntuu hankalimmalta asialta kirjoittamisessasi: annetut sanat, kirjoituksen määrätty pituus, arjen kiireet, inspiraation puute, kriittisyys omaa tekstiä kohtaan tai jotain muuta?

***

Mikä krapukirjoittamisessa on parasta eli mitä se antaa sinulle?

***

Mitä terveisiä lähettäisit Caralle ja minulle?

***

Omasta kirjoittamisestani: Vuorottelemme Caran kanssa kolmen sanan antamisessa. Vuorot ovat epäsäännöllisiä, toisinaan yhteen putkeen tulee monta Caran keksimää kolmikkoa, toisinaan minun antamiani. Riippuu ihan meidän inspiksestämme.

Pidän siitä, että Cara keksii sanat. Jostain syystä minun on silloin helpompaa kirjoittaa. Olen aikaisemmassa elämässäni tottunut kirjoittamaan annetuista aiheista ja dead linet ovat minulle tuttuja.
Jos kirjoitan itse ensin seuraavan viikon kravun, poimin sieltä kolme sanaa. Sanojen valinta tapahtuu siis jälkikäteen valmiista tekstistä.

Olen aina tykännyt tiivistää kirjoittamani mahdollisimman lyhyeen ja ytimekkääseen muotoon. Kirjoittaessani krapua, sanoja täytyy loppujen lopuksi karsia vain pari-kolme.

Kirjoitan oman krapuni ennen kuin luen muiden kirjoitukset. Tämä ihan siitä syystä, että jo viikolla Caralla ja minulla on krapusanat valittuna.

Haastavinta krapuilussa on tietenkin inspiraation puute, pään lyöminen tyhjää, mutta olen huomannut, että alitajunta tekee mukavasti hommia puolestani. Jossain vaiheessa tarina on päässä valmiina. Itse kirjoittamiseen ei sitten mene kuin muutama minuutti.

Parasta krapujen kirjoittamisessa on aivojen pakottaminen työhön. Kaikki aivojen hyvinvoinnin puolesta harrastetut haasteet ovat enemmän kuin tarpeellisia tässä iässä.

Omat terveiseni krapulaisille: mukavaa, kun olette ottaneet haasteen omaksenne. On mielenkiintoista lukea tekstejänne. Miten kolmesta annetusta sanasta tuleekaan niin monenlaisia tarinoita! On myös hauskaa, että jaksatte käydä kommentoimassa kanssakrapuilijoiden tekstejä!

Ai niin, vielä: Jos käyt lukemassa krapuja minun ja Caran blogeissa olevien linkkien kautta, mutta et itse kirjoita krapuja, niin tule ihmeessä mukaan!

 

Kolme sanaa

 

Kirjoitan sadan sanan tarinaa annetuista sanoista naulakko, hymyillä, työ. Pää käy jälleen ylikierroksilla.

Isän eteiseen, naulakon viereen, ilmestyy koodilappu kotisairaanhoitoa varten. Piip-piip, työsuoritukset mitataan, isä suihkutetaan, avanne puhdistetaan, isä hymyilee kiitollisena.

Jimi kuulee jatkuvasti olevansa maailman turhin jätkä seistessään portsarina. Ottaa takit, laittaa naulakkoon. Poistaa räyhääjät, kuuntelee vihat, tekee työtään. Ei ole hymyillyt vuosiin.

Seison vieraassa eteisessä, naulakko pursuaa mustia takkeja. Harjoittelen hymyilemistä peilin edessä, irvistys peittää ahdistukseni. Pelkään uusia tilanteita. Sosiaalisuus on minulle työtä, tuskaa.

Haluaisin kirjoittaa tarinan, joka saa lukijan hymyilemään. En onnistu. Otan takkini naulakosta, lähden ulos. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on iloa.
Ei työtä.

 

 

***

Viikon 12 krapusanat ovat naulakko, hymyillä, työ. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

SK

Sus’

Risa

HPöllö

anli itse

BLOGitse

AilaKaarina

Maarit

Suttastiina

Repu

Ilona Winebridge

Aimarii

 

 

Viikko mielenkiintoisesta elämästäni

Olen jatkanut tämän koiramaisen elämäni ilmiöiden havainnoinnista, mutta jotenkin tutkimustuloksia tulee niin paljon, ettei ole oikein aikaa jäsentää niitä lukukelpoiseen muotoon. Mutta koirapuistoista sen verran, että mitä suurempi koira, sitä todennäköisempää on, että se tuodaan autolla ulkoilemaan koirapuistoon.

***

Vanha tuttu yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi on kännykkä, joka kertoo soittajan, joten ehdin miettiä muutaman pirauksen ajan, vastaanko vai en. Kuulen tästä ihmisestä aina, kun hänellä menee huonosti, kun hän tarvitsee kuuntelevaa korvaa, silmiä, joihin sylkeä sielunsa synkkyyden. Kun hänellä menee hyvin, hänestä ei kuulu mitään. Silloin hän on aina liian onnellinen, liian rakastunut, liian vaan vähän kaikkea, eikä mikään pitele häntä maan pinnalla. Huomasin sen, kun muutama vuosi sitten pyysin häneltä kauppa-apua, kun jokasyksyinen infektiokierre vaivasi, enkä pysynyt tolpillani.
Ei hän ehtinyt auttaa.
En vastaa puheluun ja häädän päättäväisesti sen orastavan syyllisyyden, joka naputtaa korvaani, että nonnii, nyt hän sitten tappaa itsensä ja se on minun syytäni, kun en vastannut.
En voi pelastaa kaikkia. Jotain olen näinä vuosina oppinut.

***

Pesukone hajoaa. Viimeisten kuukausien aikana se on toiminut epäluotettavasti, mutta maanittelujen avulla suostunut pyörittämään koneellisen aina silloin tällöin.
Ei enää.
Kone on aikoinaan hankittu Kierrätyskeskuksesta, joten sen ura on ollut pitkä ja pyyteetön.
Onneksi on talvi, eikä hikisiä vaatteita. IKEA-kassiin mahtuu vielä likapyykkiä.

***

Lainakoira on luonani enää alle kuukauden. Se on asia, jota en suostu ajattelemaan.

***

Mielessäni on monia aiheita, joista kirjoittaa, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ketä kiinnostaa lukea. Huomaan nimittäin, että itseänikään eivät omat jutut kiinnosta. Sen takia olen esimerkiksi pysytellyt pois Facebookista, en jaksa lukea muiden päivityksiä ja uskon, etten itsekään kirjoittaisi mitään sen kiinnostavampaa. Muutkin somealustat jakavat vain linkkejä, joita yleensä löydän itsekin jossain vaiheessa ja jos en löydä, niin ei haittaa.
Aamukävelyllä riimittelen somerunon, se ontuu, mutta niin tekee tämä minä-minä-maailmanikin.

Sometan
oletan
juttujeni
muistojeni
kuvieni
linkkieni
unieni ja niin edelleen
muita kiinnostavan.

Jaan elämäni ihanan.
Minulle.

***

Ystävä käy kahvilla. Sellainen, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. On mukavaa istua ja puhua, kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä. Kommunikointi on parasta silloin, kun siinä on tasapuolista vuorovaikutusta.

***

Tänään on pakko imuroida. Ilma on sakeanaan koiran karvaa, paljaat varpaat poimivat hiekoitushiekkaa lattialta. Vihaan imuroimista (en minä yleensäkään siivoamista rakasta, mutta imurointi on syvintä pahaa), sillä enimmäkseen joudun konttaamaan ja vetämään imuria perässäni, koska selkä ei vaan kestä seisomista ja ees-taas liikettä.
Pöly on turhan hyvin uusiutuvaa luonnonvaraa. Toisinaan kadehdin sen aktiivisuutta.
Tänään nujerran pölyn hetkeksi.

 

Kolme huonoa

Koska tämä viikko on tähän mennessä ollut suoraan sanoen paska fiiliksiltään ja tapahtumiltaan, niin Tuulitunnelissa-blogissa oleva kolme huonoa-haaste sopii tehtäväksi enemmän kuin parem…huonommin.
Itselläni, kuten varmaan monella muullakin, huonouden tunne syntyy pettymyksestä, joko itseään tai muita kohtaan. Ruoskaa!

1. Kolme huonoa asiaa päivässäni – pannaan se viimeksi kuluneeksi vuorokaudeksi:

 

– ahdistuskohtaukset
– niskajumi
– saamattomuus

2. Kolme huonoa asiaa minussa:

– vaadin muilta samaa kuin itseltäni
– luottaminen ihmisiin
– hiusten pesun vihaaminen

 

3. Kolme huonoa asiaa elämässäni:

 

– liika huolehtiminen muista
– ärsyyntyminen ihmisiin
– muistin huononeminen

 

4. Kolme huonoa asiaa viimeksi kuluneen vuoden aikana:

 

– auringon puute viime kesänä
– asosiaalisuuden lisääntyminen
– pettyminen ihmisiin

5. Kolme huonoa asiaa blogissani:

– bloggaamisen alkuaikojen luovuuden ja mielikuvituksen täyttämien hetkien katoaminen
– tarinoiden väheneminen blogissa, omaelämäjuttujen lisääntyminen
– liian vähän runoja



 

 

…ja taas pari selostusta eli 10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Seitsemän vuotta sitten olin muutaman viikon Auroran sairaalan osasto seiskaykkösellä eli suljetulla. Muutaman osastopäivän jälkeen aloin kirjoittaa vihkoon, sain myös kotoa paperia ja värejä, joilla maalata.
Noista merkinnöistä ja kuvista koostin Sairaalapäiväkirjan, joka ilmestyi syyskuun lopulla 2010 BoDin kustantamana. Kirjassa ei ole kaikkea, mitä osastolla kirjoitin, olen jättänyt julkaisematta perhettä ja lähipiiriä koskevia merkintöjä.

Syy, miksi julkaisin kirjan ja kerroin olevani enemmän ja vähemmän hullu, oli poistaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja, vääriä oletuksia ja vertaistuen antaminen. Halusin myös valottaa masennusta sellaisille ihmisille, joiden läheinen ihminen on masentunut.

Ennen osastolle pääsemistäni, olin ollut jo muutaman jakson psykiatrisessa päiväsairaalassa ja huomannut, miten yhteneväisiä tunteita monilla masentuneilla on. Itseinho, itseviha, häpeä, syyllisyys, pelko hylätyksi tulemisesta, täydellinen toivottomuus, kyvyttömyys nähdä tulevaan, unelmien, toiveiden ja mielihyvän katoaminen jne. Pahimmillaan nämä tunteet johtavat siihen ajatukseen, että maailma on parempi paikka ilman minua.
Olin myös tympääntynyt masennus-sanan heppoiseen käyttöön, masentumattomat ihmiset puhuivat masennuksesta, kun aurinko ei paista, kun harmittaa. Alakulo, surumielisyys, haikeus ja mitä näitä nyt onkaan, eivät ole samaa kuin masennus.

Kirja otettiin vastaan hyvin. Sain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kiittivät kirjan valottaneen masennukseen liittyviä ajatusmalleja. Yleensä nämä ihmiset olivat juuri heitä, joiden lähipiirissä oli masentunut ihminen.

Vaan sain aikaan myös paskamyrskyä eli trollit kimppuuni. Omassa ja muidenkin blogeissa anonyymi(t) kommentoija(t) ilmestyivät paikalle, kun kirjasta oli puhetta. Syksy 2010 oli suoraan sanoen helvetillinen. Provosoiduin, totta kai, yritin selittää, vastasin kommentteihin, ynnä muuta turhaa. Opin silloin, että vaikeneminen ja huomiotta jättäminen ovat paras keino hiljentää vastustaja, jolla on menossa henkilökohtainen kostoretki. Blogitrollit antoivat jo tuolloin esimakua siitä, minkälaiseksi some oli muuttumassa.

***

Merkille pantavaa, että vuonna 2011 en julkaissut kirjaa 😀

Kelataas aikaa taaksepäin. 2006 julkaisin vanhassa Vuodatus-blogissa omaa aapistani, saatoin ajan tasalle kirjaimet ja ilmiöt niihin liittyen. Samaan syssyyn uudistin peruskoulun matematiikkaa, uskomusoppeja ja mitä näitä onkaan. Vuonna 2011 sain kuvittajan tälle peruskoulun uudelle opsilleni ja lähetin kässärin Arktiseen Banaaniin, josta otettiin yhteyttä ja sovittiin tapaamisesta. Kuvittajan kanssa lounastimme sitten kustantamon väen kanssa, mietimme kässärin viilausta sekä lisäyksiä ja seuraavana päivänä sähköpostiini tuli kustantamon graafikon ehdotus kansikuvaksi.

Blogissani alkoi uusi kategoria kässäristä kirjaksi, jossa minun oli tarkoitus kirjoittaa tulevan julkaisuni syntyvaiheista. Jokaisen blogiosan kuvittajaksi pyysin jotakuta bloggaajaa, lähetin heille seuraavan pätkän kertomusta ja sain paluupostissa kuvituksen. Autofiktiivistä tarinaa, jonka piti lopulta viimeisessä osassa huipentua siihen, että olisin esitellyt uusimman kirjani, Arktisen Banaanin julkaiseman Opintie-kirjan.

Juu, näin ei tapahtunut. Miksi, sitä en saanut koskaan tietää, kustantamosta ei vastattu enää yhteydenottoihini. Hmm. Mitään kirjallista sopimusta minulla ei kustantamon kanssa ollut, joten päätin unohtaa jutun (tämä onnistui noin kahdessa vuodessa).
Piti sitten taas ite-kustantaa, joten työstin blogissa ilmestyneestä jatkotarinastani kässärin, kässäristä kirjan Goottiemon kauhujen lipas. Kirjassa wannabe-kirjailija valmistelee kässäriä, jonka Trooppinen Hilla-kustantamo on julkaisemassa. Kirjassa on myös kuvitus, bloggaajien kuvia en laittanut kirjaan, ihan sanasto/teoste-syistä, alkuperäisen Aapis-kirjan kuvittaja teki kuvituksen.

Ja näin siis ilmestyi Goottiemon kauhujen lipas vuonna 2012. Tämän pienoisromaanin kuin myös Sairaalapäiväkirjan kirjailijasopimus BoDin kanssa raukeaa 31.12, jonka jälkeen kirjoja ei ole enää saatavissa kuin hyvin varustetuista kirjastoista.
(Tuo AB:n julkaisematta jäänyt kirja kummittelee muuten vieläkin joissakin verkkokaupoissa)

 

 

…jatkuu…10 vuotta 10 kirjaa

 

 

Ensimmäiset Valkoiset talot-romaanin henkilötarinoista syntyivät 90-luvun lopussa. Olin kirjoittanut Kolmiokirjalle kymmenittäin novelleja ja pokkareita, kun uudenlaiset tarinat alkoivat ilmestyä tekstinkäsittelykoneen pienelle näytölle.
Kymmenisen vuotta myöhemmin eli 2009 julkaisin BoDilla Valkoiset talot-romaanin. Kirja on yhdenpäivänkertomus eri ihmisistä samassa taloyhtiössä ja kirjan luvut voi lukea myös itsenäisinä novelleina.
Lukijapalaute oli enimmäkseen myönteistä, mutta sain myös kuulla, että eihän ihmisten elämä voi olla näin kurjaa, että kaikilla menee huonosti. Mielestäni olen kuvannut suht normaaleja elämän käännekohtia romaanissani, sellaisia, joita olen nähnyt ja itsekin kokenut. En tiedä…ehkä minä elän erilaisessa maailmassa.

***

Keskiäkäinen alkoi ilmestyä blogissani vuonna 2008 ja syy hänen syntymäänsä oli se huomio, että jossain vaiheessa tätä elämääni olin muuttunut muusasta mesenaatiksi. Hämmentävää, raadollista. Luonnollista.
2009 yhden kuvan sarjiksia oli kasassa sen verran, että päätin julkaista kirjan Keskiäkäisiä hajatelmia. Sarjisten lisäksi kirjasta löytyy osioita, jotka olen otsikoinut: Miten parisuhdetta ei kannata hoitaa vol. 1-7, Vinkkejä, Keho ja Mieli sekä Ilmiöitä.
Jossain vaiheessa kiersin eri myyjäisissä kauppaamassa tekemiäni koruja, neuleita jne. Myynnissä oli myös Keskiäkäis-kortteja, jotka osoittautuivat jonkinlaiseksi hitiksi.
Bloggaajat ottivat myös Keskiksen omakseen, mistä osoituksena blogi Keskiäkäisen Garderobi, jossa on nähtävillä tukku upeita luomuksia, joita eri bloggajat ovat pukeneet Keskiäkäisen ylle, kannattaa klikata katsomaan!
Valkoiset talot ja Keskiäkäisiä hajatelmia elävät viimeistä vuottaan painettuina kirjoina, nyt syksyn tullen irtisanon kirjailijasopimukset BoDin kanssa. Mutta vielä näitä kirjoja on saatavilla verkkokirjakaupasta lähellä sinua ja rakkaasta kirjastolaitoksestamme.

jatkuu….

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Päivien erilaisuus

 

Viikoissa on niin erilaisia päiviä. Yllättäviäkin. Tänään pitäisi olla viikon lämpimin päivä, yli +10 astetta. Helsingissä +2, tuntuu kuin -2 Foreca kertoo. Voihan tämä ollakin viikon kuuminta aikaa, kuka tietää loppuviikon säästä vielä mitään.

Positiivisestikin voi yllättyä. Olin bussilla matkalla Itäkeskukseen. Pysäkillä kuski sammutti auton, takaa alkoi heti kuulua levotonta liikehdintää, hätäisimmät ehtivät soittaa jonnekin ja kertoa tulevansa myöhässä. Kului puoli minuuttia, kuski nousi kopistaan ja toivotti matkustajille mukavaa matkantekoa uuden kuljettajan kyydissä. Uusi kuski tuli autoon, tervehti meitä matkustajia ja sanoi, että lähdetään ihan heti.
Takaa kuului iloisia vastatervehdyksiä.
Kumpikaan kuljettajista ei ollut kantasuomalainen.

Tervehtiminen. Huomaaminen. Ei siihen paljon tarvita, että tuntee itsensä näkyväksi.

Kirpputorin vaaterekin ääressä minulle sanottiin, että minulla on kauniit hiukset. Kehuja oli ikäiseni mies, hän hymyili, jatkoi matkaansa syvemmälle myymälään. Ei iskuyritystä, vain toteamus. Huomaamista.

Tänään on sellainen päivä, että tulevan kirjani taitto ja kansikuva alkavat olla lähes valmiit. Vielä menee muutama tovi ennen kuin alan massiivisen mainoskampanjan. Kirjasta tule printtikirja, vaikka tiedän hyvin, ettei se tulee olemaan myyntimenestys. Tällä hetkellä minua viehättää ajatus e-kirjoista, ei niiden lukeminen vaan tekeminen. Maailma hukkuu kirjoihin, kahden kuukauden takaiset uutuudet päätyvät alelaareihin, kirjakaupat eivät ota myyntihyllyihinsä kuin takuuvarmoja hittejä sikäli mikäli kirjakauppoja enää edes on. Antikvariaatit sanovat ei kiitos, kun niille tarjoaa hyllyistään kirjoja.

Viime viikolla vietin työläitä päiviä koostamalla issuussa e-kirjan, joka sisältää kaikki näyttelyissäni olleet maalaukset ja valokuvat. No, nyt se on tehty ja olisihan ne hetket voinut viettää turhemminkin. Ai, miten? Esimerkiksi lukemalla jatkuvalla syötöllä uutisotsikoita tästä ajastamme. Alan olla siinä iässä, että mantran toistaminen ”ennen kaikki oli paremmin” lähestyy kaiken aikaa.
Kirjatkin olivat parempia ennen.