Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Päivien erilaisuus

 

Viikoissa on niin erilaisia päiviä. Yllättäviäkin. Tänään pitäisi olla viikon lämpimin päivä, yli +10 astetta. Helsingissä +2, tuntuu kuin -2 Foreca kertoo. Voihan tämä ollakin viikon kuuminta aikaa, kuka tietää loppuviikon säästä vielä mitään.

Positiivisestikin voi yllättyä. Olin bussilla matkalla Itäkeskukseen. Pysäkillä kuski sammutti auton, takaa alkoi heti kuulua levotonta liikehdintää, hätäisimmät ehtivät soittaa jonnekin ja kertoa tulevansa myöhässä. Kului puoli minuuttia, kuski nousi kopistaan ja toivotti matkustajille mukavaa matkantekoa uuden kuljettajan kyydissä. Uusi kuski tuli autoon, tervehti meitä matkustajia ja sanoi, että lähdetään ihan heti.
Takaa kuului iloisia vastatervehdyksiä.
Kumpikaan kuljettajista ei ollut kantasuomalainen.

Tervehtiminen. Huomaaminen. Ei siihen paljon tarvita, että tuntee itsensä näkyväksi.

Kirpputorin vaaterekin ääressä minulle sanottiin, että minulla on kauniit hiukset. Kehuja oli ikäiseni mies, hän hymyili, jatkoi matkaansa syvemmälle myymälään. Ei iskuyritystä, vain toteamus. Huomaamista.

Tänään on sellainen päivä, että tulevan kirjani taitto ja kansikuva alkavat olla lähes valmiit. Vielä menee muutama tovi ennen kuin alan massiivisen mainoskampanjan. Kirjasta tule printtikirja, vaikka tiedän hyvin, ettei se tulee olemaan myyntimenestys. Tällä hetkellä minua viehättää ajatus e-kirjoista, ei niiden lukeminen vaan tekeminen. Maailma hukkuu kirjoihin, kahden kuukauden takaiset uutuudet päätyvät alelaareihin, kirjakaupat eivät ota myyntihyllyihinsä kuin takuuvarmoja hittejä sikäli mikäli kirjakauppoja enää edes on. Antikvariaatit sanovat ei kiitos, kun niille tarjoaa hyllyistään kirjoja.

Viime viikolla vietin työläitä päiviä koostamalla issuussa e-kirjan, joka sisältää kaikki näyttelyissäni olleet maalaukset ja valokuvat. No, nyt se on tehty ja olisihan ne hetket voinut viettää turhemminkin. Ai, miten? Esimerkiksi lukemalla jatkuvalla syötöllä uutisotsikoita tästä ajastamme. Alan olla siinä iässä, että mantran toistaminen ”ennen kaikki oli paremmin” lähestyy kaiken aikaa.
Kirjatkin olivat parempia ennen.

 

Tunteet

 

❤ Päivän tekstikiintiö tuli täyteen ja valui hieman ylikin tuolla taideblogin puolella. Teemataiteessa maaliskuun teemana on visio, aiheena tunteet. Eli hopi-hopi sinne tunteilemaan ❤

Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

 

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

 

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

 

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: K

kevät, kesä, kirjoittaminen, käveleminen, käsityöt, kamera, kerrostalot, kotitalous, Kekkonen, kansakoulu, keskikoulu, kaupunki, kirpputorit

Keskikoulun viidennen luokan luokkakuva on karua katsottavaa. Kaikilla kädet puuskassa, tylyt kivikasvot, neljäkymmentäkolme oppilasta iältään 15-18 vuotta. Osa oppilaista on käynyt kansakoulua viisi-kuusi vuotta, pyrkineet ja päässeet oppikouluun vuotta-kahta vanhempina.

Uskonnon opettaja lähtee itkien luokasta väisteltyään ensin jonkin aikaa appelsiinien kuoria, joita luokka kollektiivisesti heittää liitutaulua kohti. Biologian opettaja ei suostu teitittelemään Hannua tämän täytettyä 18 vuotta. Pienikokoisimpana poikana Juha pakotetaan liitutaulun vieressä olevaan kaappiin, hyökkää sieltä biologian tunnin aikana. Opettajan jalat menevät alta, rehtori tulee jälleen luokkaan. Ruokatauon jälkeen äidinkielen opettajan hiuksiin putoilee Jarin kattoon räkäisemiä ruuantähteitä. Kotitalouden opettaja heittää minut ulos keittiöstä yleensä jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. En halua käsitellä häntä samalla tavalla kuin muut tytöt, en kysyä, että missä voisi olla vika, kun äidin leipoma kakku ei nouse. Luokanvalvoja neuvottelee minulle kotitaloudesta vitosen kevättodistukseen, ehkä hän todella uskoo, että kotitalouden ehtojen suorittaminen olisi mahdoton tehtävä.

Pulpetteja riittää jokaiselle, mutta suurin osa meistä istuu lattialla, takaseinään nojaten. Pitää meikata välitunnille, ripsien taivuttajat kiertävät tyttöjen keskuudessa. Satu suorittaa keskikoulun suurentavan peilin avulla, finnit purskahtelevat sormien lomitse. Minä kirjoitan kaiken aikaa, siitä mitä näen, mitä kuulen. Kirjoitan aineisiin vitutsaatanatperkeleet, ryyppäämiset, tupakat ja pillerit, Kirsin fritsut, tyttöjen abortit, oman ahdistukseni. Äidinkielen opettaja pyyhkii hiuksistaan ruuan jätteet, laittaa Timon lukemaan ääneen aineeni, kertomuksiani meistä.  Tajuan tarinoiden vaikutuksen. Ne hiljentävät kuulijansa.

 

(tarinan henkilöiden nimet on muutettu)

 

 

Kirjaimet elämässäni: H

 

hoitokoira, hyperventilaatio, Dennis Hopper, hulluus, Hedda, Hanami, Patricia Highsmith, Hassisen kone, helmipuuro, helle, Hulluussarjakuvat, hermosärky

 

Jos miettisin asiaa, voisin ihmetellä, miksi piirrän sarjakuvia. No, pohdin asiaa vähän, kunnes siirryn seuraavaan aiheeseen.

Päässäni on tuhoton määrä ideoita, muutama hyvä, toiset heikompia ja vaikka en osaa piirtää kuin vapisevia viivoja, piirrän silti. Sen takia aikanaan Keskiäkäinen ilmiintyi blogiin ja Keskiksen jälkeen Hedda. Oli vaan pakko piirtää, saada ajatukset kuviksi, sillä siinä vaiheessa olin väsynyt sanoihin, kyllästynyt tarinoihin. Kirjoittaminen oksetti, ahdisti ja piirtäminen piti hyperventilaation aisoissa.
Ainakin ajoittain.

Hedda ei hyperventiloi, häntä kyllä ahdistaa, mutta hän pitää itsensä kuosissa sulkeutumalla maailmalta, olemalla erakko. Itsekin yritän tehdä samoin, mutta yleensä ulkopuoliset ärsykkeet tunkeutuvat silti ihon alle, stressitaso kohoaa, samoin verenpaine ja sydämensyke, kunnes tulee tauko, eikä mikään enää tykytä, sydän on aivan hiljaa. Silloin tulee se hetki, jolloin on varma siitä, että nyt minä kuolen.

Kadehdin Heddaa ja Keskiäkäistä, ehkä minä siksi piirrän heitä. He ovat idoleitani, osaavat suhtautua elämään niin paljon rauhallisemmin kuin minä. Vaikka he ovat saaneet ulkoasunsa vapisevasta, epätasaisesta viivasta, he ovat silti mielessäni täydellisiä.
Tai ainakin tulevat toimeen paremmin päänuppinsa kanssa kuin piirtäjänsä.

(ja koska jokainen tilaisuus on myös markkinointitapahtuma, osta Hedda ja Zen-kirjani, pelasta kustantajani vararikolta. Hän uskoi minuun…)

(sarjakuvataiteilija Viivi Rintanen, jonka viiva ei vapise, on piirtämässä Hulluussarjakuvia, käy ihmeessä tutustumassa tarinoihin ja Viivin kuviin)

 

 

 

Kohti uutta kirjaa 2

 

Hömpän helmet oli vuosina 2007-2010 ilmestynyt blogi, jossa käsiteltiin naisille suunnattua viihdekirjallisuutta. Koska muinoin toimin Kolmiokirjan avustajana, blogista löytyy kirjoitukseni viihdekirjoittamisesta.

Kirjailija-toimittaja Juri Nummeliniin tutustuin (muistaakseni) tuon blogin välityksellä ja Juri kirjoitti myöhemmin arvostelut kahdesta ensimmäisestä omakustanteestani Turun Sanomiin (arvostelua ei enää löydy, tässä arvostelu blogissa).

Jurin kautta tutustuin turkulaiseen kustantamo Turbatoriin Jurin pyytäessä minulta eroottista novellia suunnitteilla olevaan novellikokoelmaan, joka koostuisi suomalaisista eroottisista ja seksinovellista. Novellikokoelma Asentoja ilmestyi vuonna 2008.

Turbatorin priimus moottorina toimii Harri Kumpulainen ja hänelle lähetin käsikirjoituksen tässä syksyllä. Kässäri oli ollut valmis jo parin vuoden verran ja olin valmis julkaisemaan sen omakustanteena, mutta rahaa ei ollut. Periaatteessa omakustanteen julkaiseminen ei vie vararikkoon, BoDilla kirjan tekee satasella, mutta sitä satasta minulla ei ollut. Eikä olisi ollut varaa edes ostaa omia kappaleita annettavaksi tutuille.
Itse asiassa hyllyistäni ei juurikaan löydy omia kirjojani, siellä on pari Taikkarin mäellä-runokokoelmaa ja yksi Sairaalapäiväkirja.

Odotin Harrin vastausta, en juurikaan toiveikkaana, sillä lähettämäni käsikirjoitus oli omasta mielestänikin aika marginaaliaineistoa. Meiliä ei Harrilta tullut, mutta pari tuntia myöhemmin, selaillessani Facebookia, näin Harrin mainitsevan jossain kommentissa, että tulossa on SusuPetalin kirja Turbatorin kustantamana. Heh.

Turbatorin kirjailijoita ovat Jurin lisäksi Harri itse (Harri Erkki) Sami Liuhto, Matti Rag Paananen, Tapani Bagge, Boris Hurtta, Liisa Keitaanpää, Helena Numminen  ynnä muita mielenkiintoisia nimiä. Olen aika makeassa seurassa.

(kohti uutta kirjaa ykkösosa löytyy täältä)

Indiekirjailija täällä, hei!

 

 

 

Lähtölaskenta syksyyn on ollut käynnissä jo jonkin aikaa. Olen pysynyt paikoillani kuukauden, ylikin. Pysähtyminen on tehnyt hyvää, mutta nyt huomaan levottomuuden jälleen hiipivän ihoni alle. Rakastan erakoitumista, samalla se on vankila, josta on pakko paeta, jotta säilyisi elossa.

 

 

 

Kesä on kuvissa, muistin viipyvissä hetkissä. Oli hyvä kesä. Lomaa maalaamisesta, lomaa kirjoittamisesta, lomaa siivoamisesta.
Koska olen loman arvoinen.

 

 

 

Kutittava levottomuus on saanut tarttumaan väreihin, otan kiinni myös sanoista, joita mielessäni pyörii. Sekin tuntuu hyvältä, kunhan muistan, että minun on kiiruhdettava hitaasi. Muuten hajoan.

 

Viime syksyn kirjaprojekti Lassen kanssa tuli jälleen mieleeni, kun Kirjavinkeissä oli arvostelu Kultaisesta taljasta. Joskus syyskuun alussa hesari kirjoitti, että omakustanteet ovat nykyään indiekirjallisuutta.
Elin siis nähdäkseni tämänkin päivän. Kahdeksan kirjan jälkeen.

 

 

 

 

 

 

 

 

Huhtikuu

 

    

 

Eivät sanat ole olleet kadoksissa, vaikka en olekaan kirjoittanut pitkään aikaan. Sanoja on liikaa. Pääni käy ylikierroksilla, ärsykkeitä on jälleen tungokseen asti, tukehdun näkemääni, kuulemaani, kokemaani. Ahdistus lisääntyy ihon käydessä ohuemmaksi, ahdistuksen voittamiseksi teen kaikkea, ihan liian paljon, täysin vailla ajatusta, kaaos.

Hypomaniaa esiintyy toisinaan vakavan masennuksen yhteydessä, jossain vaiheessa tätä pään raivostuttavaa kiertokulkua. Hypo on keino peittää ahdistus, kun tekee koko ajan jotain, ei pysähdy ajattelemaan, ei tuntemaan. Hypo antaa hetkeksi euforian tunteen. Jaksan, osaan, haluan. Teen sen kaiken. Toteutan kaikki ideani ja enemmän.

 

 

Lääkäri kertoo tämän minulle, kertoo, ettei minulla ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tiedän sen itsekin, ystäväpiirissäni on bipolaarisia ihmisiä, eikä minun elämäni ole koskaan ollut samanlaista helvettiä kuin joillakin heillä toisinaan.

 

 

On vain tämä oma elämäni, joka nousukiidon jälkeen väistämättä menettää korkeutta pudotakseen jälleen. Yritän välttää tällä(kin) kertaa liian rajun maahan törmäämisen. Hidastan vauhtia, yritän nukkua enemmän, yritän muistaa syödä, yritän olla aiheuttamatta liikaa huolta niille läheisilleni, jotka ottivat asian puheeksi ja lähettivät minut lääkärille. Olen taakka ja se ajatus on merkki siitä, että laskeutuminen on hyvässä vauhdissa. Kaikkivoivan hypon jälkeen saapuvat vanhat tutut, itseinho, itseviha, itsetuho, mukanaan pettymys itseensä. Miksi jälleen? Viime vuosi oli ihanan tasainen, tuttua, turvallista arkea, juuri sellaista elämää, jota kaipaan. Mitään tapahtumattomia päiviä, rutiineja, rauhaa.

 

Huhtikuu on ollut rauhoittumisen aikaa. Näyttelytyöt valmistuivat jo maaliskuun loppuun mennessä (…tietenkin…), taulujen pystytysapu on tiedossa, avajaiset pidetään suunnitellusti, sillä kaikki tulijat tietävät minut, eivät ihmettele mitään, voin olla turvassa.

 

Jatkan arkea, muistan, että en ole osa tätä masennusta, masennus on vain osa minua. Joskus suurempi, joskus pienempi osa. Mutta vain osa.

Kiitos kaikille, jotka olette kyselleet vointiani. Olen olemassa edelleen.

Tämän kirjoituksen kuvitus on Teemataiteen huhtikuun metsä-aiheesta.