Kun naama on kuin petolinnun perse ja ottaa selfien, niin eikö kyseessä ole sittenkin belfie?

Otsikon mukainen ajatus iski tänä aamuna. Poninhäntä siirtynyt otsalle, yksisarvisen taikaa. Tyynyliinan painamat rypyt siksakkia poskilla. Jos nyt ottaisin selfien, se olisi belfie, mutta koska en milloinkaan ota selfieitä, ei pelkoa.
Jos nappaa kuvan tissivaosta tai sikspäkeistään, kyseessä on boobfie. Tosin niin tukevia push-upeja ei ole vielä tullut eteen, että saisin itselleni tissivaon. Ei pelkoa.

En minä näkisi näitä aamuja, ellei Lainakoira veisi minua lenkille. Nukkuisin pitkään ja vaikka heräisin aikaisin, en todellakaan lähtisi ulos. Lainakoiran kanssa on toisin ja havaitsen aamu-usvat.
Viime talvena huomasin, että ihminen ei kuole, vaikka hän liikkuisi ulkona enemmänkin kuin pakolliset kauppareissut. Lainakoira oli luonani kolme kuukautta ja kännykän matkamittari näytti meidän kävelleen tuona aikana 900 kilometriä. Kuulostaa hurjalta määrältä, mutta kun joka päivä käy vapaaehtoisesti ulkona neljä kertaa, niin kilometrejä kertyy (melkein) itsestään.

Toisinaan aamulenkillä tulee ajatelleeksi kaikenlaista joutavaa. Toisinaan myös oivaltaa jotain. Joskus kevään korvalla tajusin vihdoin mitä tarkoittaa pyyteetön auttaminen. Se on sitä, että ei odota itseään autettavan millään tavoin, ei mitään vastavuoroisuutta tai anna-hyvän-kiertää-systeemiä. Mikäli tuota ei tajua, on tuomittu elämään katkerana ja pettyneenä hamaan loppuun asti. Kukapa sellaista loppua elämälleen toivoo?
Helpotti tuo oivallus.

Lainakoiralla ei ole pahemmin riistaviettiä. Oravia ja jäniksiä se luimuilee, samoin kissoja, mutta ei puhettakaan, että lähtisi niiden perään. Vahtivietti on myös aika olematon. Tulen kaupasta, riisun takin eteisessä, kannan kassit keittiöön. Vasta kun avaan jääkaapin oven tyhjentääkseni kassien sisällön hyllyille, koira havahtuu sohvalla. Vanhuus tai huonokuuloisuus ei koiraa paina, hän on vain aika hillitty luonteeltaan. Murtovarkaan paras kaveri. Kaikkien hyvä ystävä.

Olen vuosien aikana kuvannut ruskaa, talventörröttäjiä, kuurankukkia ja kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kyllästymiseen asti. Ne ovat joka vuosi samanlaiset, ne on kaikki nähty, mutta silti tämä luonnon väripaletti näinä aamuina jaksaa edelleen sykähdyttää, kunhan unohdan kaikki nämä turhanaikaiset ajatukset, jotka toisinaan täyttävät korvieni välin. Huokaan Lainakoiralle, näetkö, niin ihanaa punaista, katso nyt, mutta koiraa kiinnostaa tietenkin enemmän mutaisesta maasta nousevat tuoksut, joita oma nenäni ei haista. Koetan vielä houkutella koiraa katsomaan veteen, näkyykö jo taimenien nousua. Koira vilkaisee kerran, tehdäkseen minulle mieliksi, vaikka innostukseni ei pahemmin häntää heilauta. Rapsutan kiitokseksi.

Lainakoira hoitaa mielenterveyttäni. Tuntuu, että se kupla, jossa olen vuosien ajan ollut toisinaan vangittuna, toisinaan vapaaehtoisesti, alkaa laajentua. Toivon, että muutkin saisivat kokea vastaavaa avartumista. En jaksa kuplia ympärilläni, jokainen omassa poterossaan, omaansa fanaattisesti puolustaen, toisia yhtä fundamentalistisesti halveksien. Mikäli et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Mietin, miksi on luvallista ivata, lynkata ja riepotella vastapuolta, eikä huomaa sen olevan vihapuhetta. Mikäli vastapuoli tekee samoin, se on vihapuhetta. Nämä kuplat hämmentävät minua, samoin häkellyttää ihan tolkunkin ihmisten sokeus omalle toiminnalleen. Haluan pysytellä kaukana näistä kuplista.

Liikumme yleensä siihen aikaan aamusta, että hätäisimmät pyöräilijät ovat jo ehtineet työpaikoilleen. Nuo virtaviivaisissa kypärissään suihkivat, joille jokainen polkaisu on suoritus tulla nopeammaksi, vahvemmaksi, voittajaksi. Suurin osa koirien ulkoiluttajista on myös ehtinyt tehdä lenkkinsä Ei tarvitse väistää näitä kännykkäänsä katsovia, mitään muuta näkemättömiä ihmisiä, joiden toisessa kädessä flexin kauaskantoisessa päässä pomppii nelikymmenkiloinen aamuhaukkuja.
Meillä on oma rauha, aurinko yrittää kavuta korkeammalle, mutta sitä vaivaa sama laiskuus kuin minuakin. Kun vaan vähemmällä pääsee, niin hyvä juttu. Lainakoira alkaa olla sama mieltä, vilkaisee taakseen vähän väliä kysyen, eikö jo aamulenkki riittäisi, ollaan kävelty jo aika kauan, on nälkä.
Totta.

Mainokset

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Tarinoita

Aikanaan Hoitokoiran kävelyttäessä minua, huomasin, että koiran kanssa kulkeminen on sosiaalinen tapahtuma. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että vointini on paljon parempi kuin silloin. Jaksan puhua ihmisten kanssa paremmin, ei ole tarvetta sukeltaa metsän suojaan mahdollisen puhekumppanin tullessa vastaan. Elämäntarinoita olen näiden kuukausien aikana kuullut monta.

***

Useamman kerran viikossa Lainakoira ja minä tapaamme bussipysäkillä vanhan leidin. Hän kulkee rollaattorilla ja on kertonut ajavansa bussilla niin usein kuin mahdollista läheiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa, katsomaan maailmanmenoa, tapaamaan tuttuja, juttelemaan ihmisille. Hän lähentelee yhdeksääkymppiä, on pieni ja linnunluinen, hänen hymynsä on herkässä. Odotan koiran kanssa bussin tuloa nähdäkseni, pysähtyykö bussi riittävän lähelle jalkakäytävää. Silloin leidi haluaa nostaa rollaattorinsa itse bussiin. Mikäli bussi jää kauemmaksi, autan rollaattorin bussiin ja samalla yritän estää koiraa hyppäämästä kyytiin, sillä hän rakastaa julkisilla liikkumista.

***

Täällä on monta koulua ja usein heittäessäni keppejä koirapuistossa, koululaiset kulkevat aitauksen ohi. Tytöt haluavat silittää Lainakoiraa, varmaan pojatkin, mutta ehkä eivät kehtaa pyytää. Eräs tyttö kertoo, että hänen tädillään on koira ja he matkustavat kesäisin tädin luo ja silloin hän saa leikkiä koiran kanssa. Kotona tytöllä on pehmoleluna koira, ja hän kysyy, olenko huomenna puistossa, hän voisi tulla näyttämään leluaan meille.
Seuraavana päivänä näen tytön ja koiransa. Koira on saanut kaulaansa punaisen nauhan, tyttö vetää koiraa maata pitkin. Koira ei kuulema tottele aina, tyttö kertoo. Saan silittää pehmolelua.

***

Joni on kehitysvammainen. Hän ojentaa kättään varovasti Lainakoiraa kohti. Jonin äiti sanoo Jonin säteilevän positiivista energiaa, yleensä eläimet vaistoavat sen ja pitävät Jonista. Lainakoira nuuhkii Jonin lapasta. Äiti pyytää Jonia ottamaan vantun pois. Lainakoira nuolaisee Jonin kättä, harvinainen tapaus, sillä Lainakoira ei pahemmin suukottele ihmisiä.

***

Vanhojen ihmisten vapisevat kädet, kävelysauvat ja pyörätuolit tuntuvat olevan asioita, joita Lainakoira ei oikein tajua. Aluksi hän oli hieman epäluuloinen, tärisevät kädet pelottivat, mutta nykyään hän tuntuu tajuavan, että nuo kädet haluavat hyvää, haluavat silittää ja paijata. Koira rakastaa sellaista huomiota ja hän jää mielellään pidemmäksikin aikaa kyhjöttämään huomion antajan jalkoihin.

***

Poika kantaa suksia. Lainakoira pysähtyy ja katsoo poikaa. Poika arvelee, että koira ihmettelee, mitä sukset ovat. Myönnän, että niin saattaa olla ja kysyn, onko koulussa ollut hiihtoa. Poika huokaisee ja kertoo hiihtokilpailusta, jossa on tullut viimeiseksi. Minäkin huokaisen ja kerron hiihtokilpailusta, jossa minäkin olen aikanaan tullut viimeiseksi. Pojalla on hauska tapa puhua. Tunnetila: ärtynyt. Olo: väsynyt. Päätös: ei koskaan enää hiihtämistä. Toive: tulisi jo kevät ja lumi sulaisi.
Olen samaa mieltä hänen kanssaan.

***

Kevät saisi jo tulla ja lumet sulaa.

 

 

 

 

Se tunne

 

Se tunne, kun heräät aamulla, lasket jalkasi lattialle ja kuulet olohuoneesta kiihkeää läpsytystä. Koira heiluttaa häntäänsä lattiaa vasten, on valmis uuteen päivään.

Se tunne, kun viet roskat ja palaat kotiin. Koira tervehtii sinua kuin kauan matkalla ollutta ystävää, pyörii riemusta ja kiipeää syliisi.

Se tunne, kun etsit pitkiä kalsareitasi (kieltäydyn kutsumasta niitä legginseiksi), käyt läpi jokaisen vaatepinon, nostat jokaisen tyynyn, pöyhit likapyykkikoria ja lopulta löydät kalsarit koiran alta. Puet lämmitetyt housut jalkaasi, eikä pakkanen tunnu enää niin purevalta.

Se tunne, kun koira kuuntelee sinua, ei keskeytä, antaa suunvuoron.

Se tunne, kun koira heittäytyy selälleen eteesi ja odottaa, että tartut harjaan ja silität takut turkista.

Se tunne, kun koira katsoo luottavin silmin.

Se tunne, kun olet ahdistunut ja koira tulee viereesi, painautuu lähelle ihan hiljaa, nuolee kättäsi ja tajuat, että sanoja ei tarvita, riittää, että on läsnä.

Kuulema koira on ihmisen paras ystävä. En laisinkaan ihmettele. Koira on todellinen egobuustaaja. Olen rakastettu, minua tarvitaan, minusta iloitaan, minua kuunnellaan. Minulla on jotain annettavaa.
Minulla ihmisenä on paljon opittavaa koiralta. Voisin olla parempi ystävä ihmiselle. Enemmän koiran kaltainen.

 

 

 

 

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Havainnoinnin hurmaa

Tarkempi tutkimus tuottaa tarkempia tuloksia. Tämähän ei ole mitenkään yllättävää. Täytyy vain muistaa tämä tosiasia ja pitää mieli joustavana ja avoimena.
Ja silmät auki.

Aikaisemminhan jaottelin ihmisten ulkoiluttajat kahteen kategoriaan. Nyt olen huomannut, että tämä lajittelu ei ole todellakaan mitenkään riittävä. On nimittäin ilmennyt, että Hauska-kakkapussia käyttävät ulkoilutettavat voidaan jakaa neljään alakategoriaan. Ainakin neljään, sillä voi olla, että eksaktimpi tarkkailu tuo vielä uusia huomioita.

Mutta nyt näihin neljään alalajiin. Eilen, kun narttu vei minut lenkille, huomasimme jo kaukaa koiran hihnan päässä ihmisen, joka kumartui kiltisti noukkimaan jätökset pussiin. Kävelimme toisiamme vastaan, ohitus sujui mallikkaasti. Vilkaisin tien piennarta. Siinä oli kauniisti rusetille solmittu muovipussi. Käännyin katsomaan taakseni. Totta, ihminen ei heiluttanut käsissään mitään, hihnassa ei roikkunut mitään. Ihminen oli todellakin kerännyt kakat pussiin ja jättänyt sitten pussin mukavasti maatumaan lumikasaan.

Huomion järkyttämänä seurasin ulkoiluttajaani. Tulimme pieneen metsikköön tai mitä nyt nämä kaupungin pusikot ovatkaan. Puun oksassa roikkui kakkapussi! Strange fruit alkoi soida päässäni, siitä tuli sitten korvamato koko loppupäiväksi.

Yhdellä lenkillä löytyi siis kaksi uutta alaluokkaa. Silmilläni olen aikaisemmin todistanut kolmannen ihmistyypin, joka kiikuttaa pussin roskikseen, niitäkin (roskiksia) löytyy täältä. Epäilykseni heräsi kuitenkin, niin kuin perusteellisessa tiedetutkimuksessa on tärkeää. Saattaa olla, että kakankerääjissä on vielä yksilöitä, jotka ovat turhautuneita ja epätoivoisia huomatessaan lähimmän roskiksen sijaitsevan seuraavan mutkan takana. Nämä saattavat (huom. saattavat, sillä en ole vielä todistanut tätä oletustani oikeaksi) piilottaa pussinsa lumen alle, kätkeä sen kannon koloon tai mitä nyt aina kekseliäs ihmismieli tuleekaan keksineeksi. Nämä jemmaajat saattavat siis olla neljäs alaryhmä.

Tutkimukseni jatkuvat edelleen. Olen oikeastaan aika innostunut tästä tieteenalasta. Samalla saan liikuntaa, rapsakkaa pakkasilmaa keuhkoihin ja mieli ilostuu.
En minä todellakaan koskaan kuvitellut eloni muuttuvan tällaiseksi, mutta niin se elämä vaan heittelee. Mitä vähemmän liikun gallerioissa, näyttelyissä ja muissa vastaavissa, sitä enemmän opin ihmisistä.

 

 

 

 

Sähkötupakan paikka

 

Minähän en ole sanan varsinaisessa merkityksessä mikään kerrostalokyttääjä niin kuin naapuritalon akka, joka sormet veressä nyppii kuihtuneita kanervia parvekkeellaan. Lähinnä kutsuisin itseäni ympäristön tarkkailijaksi, ilmiöiden erittelijäksi, vuodenaikojen vaihtumista seuraavaksi analyyttiseksi havainnoijaksi.

Nyt kun tuo ihmisen ulkoiluttaja on ilmestynyt huusholliini, olen observoinut erilaisia ulkoilutettavia ihmisiä ja päätynyt tässä näkö- ja hajuhavaintoihin perustuvassa tutkimuksessani siihen, että koirat ulkoiluttavat kahdenlaista ihmistyyppiä.

Pienet koirat, nämä Fifit, Lulut, Cocot ja Bellat, vetävät hihnan toisessa päässä ihmistä, joka pysähtyy kiltisti, kun koira kyykistyy tarpeilleen. Tämä ihminen kaivaa taskustaan Hauska-kakkapussin jo valmiiksi ennen kuin pikku-Pontus on pudottanut jäniksen papanan kokoiset ruskeat kuulansa jalkakäytävälle. Pallerot katoavat kakkapussiin, Pontus saa taputuksen ja kiitokseksi namun.

Sitten on tämä ihminen, jota kaapin kokoinen Rocky, Salama ja Kyllikki kiskoo perässään. Tämä ihminen kääntää selkänsä ulkoiluttajalleen, kun tämä losauttaa saavillisen paskaa kävelytielle. Ihminen varoo katsomasta taakseen, mennyt on mennyttä, mitä sitä turhaan kaapimaan vanhaa kuonaa. Katse eteenpäin.

Tällaisia juttuja minä noteeraan ketjutupakoidessani parvekkeella. Yritän olla köhimättä ja räkimättä limoja ulos, jotta tutkimusolosuhteet eivät häiriintyisi. Pitäisi varmaan hankkia sähkötupakkaa, jotta terveys ei kokonaan hupenisi tieteen vuoksi. Toisaalta, tutkimustulokseni piristävät päiviäni sen verran paljon, että en anna pienen tulehtumisen vaaran haitata.

Koiria on tuhansia erilaisia, ihmisiä siis ainoastaan kahdenlaisia. Eli se siitä special snowflake-syndroomasta meidän ihmisten kohdalla. Onneksi olemme sentään koirillemme ainutlaatuisia. Eiväthän he muuten jaksaisi ulkoiluttaa meitä.

Kun jokin riittää

Kun koira ulkoiluttaa minua, mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Viime päivinä olen hihnan toisessa päässä miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Tänä aamuna sain vastauksen.

Onnellisuus on sitä, ettei ole paha olo.

Se kuulostaa simppeliltä, mutta ihminen, joka tietää masennuksen/ahdistuksen tuoman nurjan mustuuden, ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan. Onnea ei omalla kohdallani tuo ulkopuoliset seikat, kaikki mahdollisuus ja mahdottomuus ovat oman pääni sisällä. Totta kai tämä koira tekee minut onnelliseksi, mutta yhtä onnellinen olin esimerkiksi viime kesänä, kun jynssäsin kodin, avasin kuusi vuotta kiinni olleita ikkunoita ja pesin ne. Selkä, lonkka ja polvet itkivät, konttasin iltaisin piikkimatolla varmana siitä, että seuraavana aamuna en pysty kävelemään.
Mutta olin onnellinen, sillä minulla ei ollut paha olla. Särkyjä, kipuja kyllä, mutta pään sisällä rauha.
Samaa ei-pahaa-oloa tunnen, kun istun sohvalla, katson talviurheilua telkkarista ja virkkaan. On vain hyvä olo.

Muistan tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran neljän vuoden jälkeen huomasin, että minulla ei ole pahaa oloa. Kävelin ystävän kanssa hänen luokseen, näin, että omenapuut olivat kukassa. Takanani oli monta päiväsairaalajaksoa, terapia, osastohoito suljetulla. Aikoja, joiden silloin luulin jatkuvan ikuisuuteen, vaikka en edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaan tuntiin.

Tuon omenankukkakävelyn jälkeen on tullut putoamisia, niitä on mahtunut ihan riittävästi tähän viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta se päivä oli ensimmäinen toivon suhteen: on olemassa päiviä, jolloin ei ole paha olo.

Masennus ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua. Samoin on ahdistuksen laita. Nykyään olen vain kymmenen vuotta viisaampi itseni suhteen. Tiedän, mitä minun on tehtävä, kun ahdistus kiristää otettaan. Tiedän, miten pysyn kuopan reunalla, enkä päästä itseäni putoamaan. Mikään ulkopuolinen ei voi minua auttaa, tukea voin saada, mutta enemmän kuin muihin ihmisiin, uskon itseeni. Iloiset ja onnelliset elämäntapahtumat ovat mukavia, mutta kuitenkin ne ovat plaseboa. En anna ulkopuolisten, ihmisten ja tapahtumien, vaikuttaa omaan olooni, haluan olla sellaisesta riippumaton. Minun on tultava toimeen itseni kanssa, se on tärkeintä.

Mieletön havainto tajuta, että mitään muuta en tarvitse onnellisuuteen. Riittää, ettei ole paha olo.

Ainakin tänään se riittää.

 

Oivallus

 

Olen aina ollut enemmän kuin surkea tähtäämisessä. En aikanaan osunut edes suureen puunrunkoon, johon tikkataulu oli kiinnitetty. Kun tikkataulu siirrettiin puuliiterin seinälle, tikkani lensivät liiterin katolle.

Koirapuistossa on muutama mänty. Heitän koiralle keppiä, se iskeytyy joka kerta puuhun, singahtaa joko päähäni tai aidan ulkopuolelle. Koira, joka ei ole mitenkään noutaja luonteeltaan, katsoo minua hölmistyneenä. Poimin heittämäni kepakon takkini hupusta, heitän kalikan uudelleen. Sama tulos. Koira on ikävystyneen näköinen.

Teen huonosta tähtäystaidostani itselleni vahvuuden. Otan kepin hyppysiini, suljen toisen silmäni ja tähtään lähimpään mäntyyn. Keppi singahtaa pitkän matkan koirapuiston toiselle puolelle, koira säntää vauhtiin ja lähtee järsimään puupalasta.
Oivallukseni jälkeen minusta on tullut aika kelpo heittäjä.

 

Lämmin pakkanen

 

Pitkä ruska-aika on pudonnut tielle, keltaista vaahteranlehteä nilkkoihin asti. Aikaisemmin viikolla aamuaurinko on ollut punainen siellä, missä se on näkynyt. Saharan hiekka kulkee pidempiä matkoja kuin itse olen edes jaksanut ajatella.

Aurinko on palannut tännekin. Uskallan toivoa, että voisin julistaa itseni fyysisesti terveeksi näiden viikkojen jälkeen. Olen saanut luokseni hoitokoiran muutamaksi päiväksi, olen jaksanut kulkea hänen kanssaan enemmän kuin viikkoihin.

Viime yön sumu on niin sankka, että koira katoaa näkyvistä ollessamme iltalenkillä. Hihnan pää liukenee harmaaseen, kuulen neljän tassun rapinan pakastuvilla lehdillä. Heijastimen vilkkuvalo keinuu hiljaisessa yössä.

Tänä aamuna kuuntelemme putoavien koivun lehtien rapinaa, pientä, terävää ääntä. Keltainen rouskuu askeleittemme alla, pensaat ovat saaneet sokerikuorrutuksen. Minua väsyttää, mutta koira on elämää täynnä. Jokainen kolo on tukittava, jokainen jälki nuuskittava. Kaiken aikaa eteen tulee uutta ja mielenkiintoista. Kadehdittava suhtautuminen elämään, opin häneltä paljon.

Nyt hän nukkuu keittiön lattialla, laminaatti kylpee auringossa, kotini lämpimin paikka. Toinen lämmin paikka vapautuu, kun nousen tästä sohvalta. Hetkessä joku muu on vallannut istuimen. Lämpö tekee hyvää, auringon lämpö, kosketuksen lämpö, karvainen kerä kyljessä jälleen tulevana yönä.