Kun jokin riittää

Kun koira ulkoiluttaa minua, mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Viime päivinä olen hihnan toisessa päässä miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Tänä aamuna sain vastauksen.

Onnellisuus on sitä, ettei ole paha olo.

Se kuulostaa simppeliltä, mutta ihminen, joka tietää masennuksen/ahdistuksen tuoman nurjan mustuuden, ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan. Onnea ei omalla kohdallani tuo ulkopuoliset seikat, kaikki mahdollisuus ja mahdottomuus ovat oman pääni sisällä. Totta kai tämä koira tekee minut onnelliseksi, mutta yhtä onnellinen olin esimerkiksi viime kesänä, kun jynssäsin kodin, avasin kuusi vuotta kiinni olleita ikkunoita ja pesin ne. Selkä, lonkka ja polvet itkivät, konttasin iltaisin piikkimatolla varmana siitä, että seuraavana aamuna en pysty kävelemään.
Mutta olin onnellinen, sillä minulla ei ollut paha olla. Särkyjä, kipuja kyllä, mutta pään sisällä rauha.
Samaa ei-pahaa-oloa tunnen, kun istun sohvalla, katson talviurheilua telkkarista ja virkkaan. On vain hyvä olo.

Muistan tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran neljän vuoden jälkeen huomasin, että minulla ei ole pahaa oloa. Kävelin ystävän kanssa hänen luokseen, näin, että omenapuut olivat kukassa. Takanani oli monta päiväsairaalajaksoa, terapia, osastohoito suljetulla. Aikoja, joiden silloin luulin jatkuvan ikuisuuteen, vaikka en edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaan tuntiin.

Tuon omenankukkakävelyn jälkeen on tullut putoamisia, niitä on mahtunut ihan riittävästi tähän viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta se päivä oli ensimmäinen toivon suhteen: on olemassa päiviä, jolloin ei ole paha olo.

Masennus ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua. Samoin on ahdistuksen laita. Nykyään olen vain kymmenen vuotta viisaampi itseni suhteen. Tiedän, mitä minun on tehtävä, kun ahdistus kiristää otettaan. Tiedän, miten pysyn kuopan reunalla, enkä päästä itseäni putoamaan. Mikään ulkopuolinen ei voi minua auttaa, tukea voin saada, mutta enemmän kuin muihin ihmisiin, uskon itseeni. Iloiset ja onnelliset elämäntapahtumat ovat mukavia, mutta kuitenkin ne ovat plaseboa. En anna ulkopuolisten, ihmisten ja tapahtumien, vaikuttaa omaan olooni, haluan olla sellaisesta riippumaton. Minun on tultava toimeen itseni kanssa, se on tärkeintä.

Mieletön havainto tajuta, että mitään muuta en tarvitse onnellisuuteen. Riittää, ettei ole paha olo.

Ainakin tänään se riittää.

 

Mainokset

Oivallus

 

Olen aina ollut enemmän kuin surkea tähtäämisessä. En aikanaan osunut edes suureen puunrunkoon, johon tikkataulu oli kiinnitetty. Kun tikkataulu siirrettiin puuliiterin seinälle, tikkani lensivät liiterin katolle.

Koirapuistossa on muutama mänty. Heitän koiralle keppiä, se iskeytyy joka kerta puuhun, singahtaa joko päähäni tai aidan ulkopuolelle. Koira, joka ei ole mitenkään noutaja luonteeltaan, katsoo minua hölmistyneenä. Poimin heittämäni kepakon takkini hupusta, heitän kalikan uudelleen. Sama tulos. Koira on ikävystyneen näköinen.

Teen huonosta tähtäystaidostani itselleni vahvuuden. Otan kepin hyppysiini, suljen toisen silmäni ja tähtään lähimpään mäntyyn. Keppi singahtaa pitkän matkan koirapuiston toiselle puolelle, koira säntää vauhtiin ja lähtee järsimään puupalasta.
Oivallukseni jälkeen minusta on tullut aika kelpo heittäjä.

 

Lämmin pakkanen

 

Pitkä ruska-aika on pudonnut tielle, keltaista vaahteranlehteä nilkkoihin asti. Aikaisemmin viikolla aamuaurinko on ollut punainen siellä, missä se on näkynyt. Saharan hiekka kulkee pidempiä matkoja kuin itse olen edes jaksanut ajatella.

Aurinko on palannut tännekin. Uskallan toivoa, että voisin julistaa itseni fyysisesti terveeksi näiden viikkojen jälkeen. Olen saanut luokseni hoitokoiran muutamaksi päiväksi, olen jaksanut kulkea hänen kanssaan enemmän kuin viikkoihin.

Viime yön sumu on niin sankka, että koira katoaa näkyvistä ollessamme iltalenkillä. Hihnan pää liukenee harmaaseen, kuulen neljän tassun rapinan pakastuvilla lehdillä. Heijastimen vilkkuvalo keinuu hiljaisessa yössä.

Tänä aamuna kuuntelemme putoavien koivun lehtien rapinaa, pientä, terävää ääntä. Keltainen rouskuu askeleittemme alla, pensaat ovat saaneet sokerikuorrutuksen. Minua väsyttää, mutta koira on elämää täynnä. Jokainen kolo on tukittava, jokainen jälki nuuskittava. Kaiken aikaa eteen tulee uutta ja mielenkiintoista. Kadehdittava suhtautuminen elämään, opin häneltä paljon.

Nyt hän nukkuu keittiön lattialla, laminaatti kylpee auringossa, kotini lämpimin paikka. Toinen lämmin paikka vapautuu, kun nousen tästä sohvalta. Hetkessä joku muu on vallannut istuimen. Lämpö tekee hyvää, auringon lämpö, kosketuksen lämpö, karvainen kerä kyljessä jälleen tulevana yönä.

 

Kiitos kaikille…

 

joonakalenteri

 

…Joonaa äänestäneille taannoisessa valokuvakilpailussa, juuri 12 vuotta täyttänyt herrasmies pääsi ensi vuoden kalenterin kanteen. Mullan syönti siis kannattaa 😀

 

 

 

Äänestä <3

 

kuvakisa

 

Parsonrussellinterrierit ry:n kalenterikuvakisa on käynnissä. Viime vuonna osallistuin mallina Hoitokoirani, kohta 12 vuotta täyttävä Joona, voitimme silloin yhden kategorian ja kaikki lähettämäni kuvat pääsivät tämän vuoden kalenteriin, kiitos äänestäjien, jotka olette siis te!

Linkistä pääsee äänestämään. Olen tällä kertaa mukana kolmessa kategoriassa, kussakin kahdella kuvalla (huono strategia, mutta oli lieviä valitsemisvaikeuksia…). Käy äänestämässä ihanaa Joonaa, yllä on kuvien numerot ja mallikuvat.  Äänestysaikaa on 18.9.2016 klo 22:00 saakka. Kiitos ❤

 

 

 

 

 

Koiran elämää valokuvamallina

 

kuvakisa

 

Hoitokoirani on hyvä valokuvamalli. Hän pysyy paikoillaan kiitettävän kärsivällisesti ennen kuin pitkästyneenä ummistaa silmänsä toivottaen minut kamerani kanssa jonnekin ihan muualle.

Parsonrusselinterrierit ry:n kalenterikuvakisassa on kolme kuvaani suloisesta hoitokoirastani, käyhän äänestämässä! Aikaa on 30.8. klo 22.00 saakka.

Kategoriassa Vesieläin kuvani on nro 3
Kategoriassa Talven touhut kuvani on nro 3
ja
Kategoriassa Huippuhetki kuvani on nro 5

Kiitämme, hän ja minä.

 

 

 

Koiran elämää 9

 

Minulla on muinoin ja nykyäänkin aina välillä ollut ongelmia auktoriteettien kanssa. Noin periaatteessa en ole vastarannankiiski, mutta olen aina halunnut perusteluja miksi tehdä jotain, joka mielestäni on kyseenalaista tai vähemmän fiksua. Jos selitykset ovat olleet asiallisia, olen hyväksynyt auktoriteetin, käskyn, pyynnön tai määräyksen, hampaita kiristellen, mutta kuitenkin.

Hoitokoira on muokannut minua pehmeämmäksi. Hän on opettanut minut tottelemaan ilman sen suurempaa käskyttämistäkään. Heitän pallon, hoitokoira juoksee pallon viereen, odottaa. Huutelen tuo pallo, pallo tänne, etsi pallo ja Hoitokoira katsoo minua säälivästi. Pallohan on tässä, etutassujen välissä, ei sitä tarvitse enää etsiä. Etkö sinä näe?

Näenhän minä, kävelen koiran ja pallon luo. Taistelemme hetken hampaat irvessä pallosta, terrierit osaavat pitää puolensa. Lopulta Hoitokoira armahtaa, irrottaa hampaansa ja saan heittää pallon uudelleen. Leikkimme lopuksi käyn noukkimassa pihalta kaikki heittämäni pallot. Hoitokoira torkkuu lepolassissa, tarkkailee silti, että teen homman kunnolla.

Olen minä niin vietävissä nykyään.

 

 

 

Minusta maanantaina

 

Kaari on lennellyt ympäri Blogistaniaa ja haastanut bloggaajia seuraavaan haasteeseen. Tavoistani poiketen vastaan mielelläni, mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa uusi viikko puhumalla vain itsestään. Olen sitä paitsi aika nuutunut saatuani tuolla taideblogini puolella helmikuun 29faces-haasteen suoritettua, 29 kasvoa tuli tehtyä kuukaudessa, pakko pitää breikkiä maalaamisesta ja vähän irrotella pään ruuveja kirjoittamalla. Kuvitan tämän haasteen noilla kasvoilla, kuvituksella ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa.
Tai sitten on.

day22 sweet sue

Kaarin saatesanat haasteeseen: Keräsin kymmenen pientä kysymystä hieman muunneltuina sveitsiläisestä aikakauslehdestä. Kuinka vastaisit joko sanoin ja/tai kuvin?

1. Mistä löydät parhaimmat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?

En tiedä noista parhaimmista aiheista, mutta näen tarinoita ihmisissä. Minulla on jatkuvasti tuntosarvet ojossa, poimin ilmeitä, sanoja, vuorovaikutuksia ympäriltäni. Kun olen kunnossa, se on inspiroivaa, mutta kääntöpuolena on se, että huomioiden tekeminen väsyttää ja silloin on pakko erakoitua, suojella itseään, etteivät tarinat mene liian paljon ihon alle.

day26 shark

 

2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?

Mahdotonta sanoa, mikä on muisto, mikä on jokin lapsuuden valokuva, josta on kerrottu jotain. Toistuvat unetkin voivat muuttua muistoksi. Lapsuuteni on aika hämärän peitossa.

days 27-28-29

 

3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?

Sain joskus kymmenvuotiaana kummitädiltäni Pariisin tuliaisena metallisen rannekorun, jossa oli muutama Pariisin nähtävyys, Eiffel-torni, Notre Dame jne. Luulen, että se on vanhin säilynyt esine, jota olen kuljettanut mukanani muutosta toiseen.

day23 wind

 

4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?

Äiti luki Barnens bästa– kirjoja, niissä oli loruja, satuja, faktaa eläimistä ja luonnosta yms. Isä luki minulle Aku Ankkaa.

day17 propeller beanie

 

5. Oletko kirjojen lukija?

Olin kirjojen lukija vuosikymmenien ajan, viikossa meni 4-6 kirjaa. Masennuksen takia kadotin kykyni lukea kirjoja, en pystynyt keskittymään, en muistamaan lukemaani. Monta vuotta meni lukematta, samoin katsomatta elokuvia, niidenkin seuraaminen oli liian vaikeaa. Nykyään pystyn lukemaan ollessani matkalla jonnekin junassa, linja-autossa. Kotisohvalla lukeminen ei onnistu vieläkään. Kaipaan lukemista.

day15 paint

 

6. Mistä nykyaika kärsii?

Jessus mikä kysymys! No, vastataan, kun kerran tähän haasteeseen ryhdyin. Yhteisöllisyyden puutteesta kärsitään. Some antaa illuusion yhteisöllisyydestä, on niin helppoa mennä mukaan online, elävässä elämässä teot jäävät puuttumaan, kukaan ei ehdi mitään, koska pitää huolehtia omasta statuksestaan ja olostaan.
Ja juu, syyllistyn tuohon itsekin.

day19 bloodpressure

 

7. Mitä arvostat tänä päivänä?

Rakastan arkea, tasaisia, mitään tapahtumattomia päiviä, tasaista elämää.

day18 brown

 

8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?

No, tietysti Kaarin kanssa ja Kaarin luona! Olisi hyvä syy matkusta Amerikkaan, jossa en ole koskaan käynyt.

day14 detail

 

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?

Hoitokoirani on ehdottomasti paras sleeping buddy!

day21 ready

 

10. Tänään sinua kohtaa onni! Mitä pukisit päällesi?

Jess, vihdoin jotain päälle pantavaa! Olen viettänyt melkein viikon lökähousuissa ja virttyneessä maalauspaidassani, parannellut tautia, mutta nyt, kun sain luvan, vedän ylleni mustan minihameen, mustavalkoisen topin, mustan maksivillatakin ja mustat korkeavartiset saappaat, mustat sukkahousut, kirkkaan oranssin huivi kaulaan. Ja jep, alusvaatteet myös. Vähäks olen särmän näköinen, pitäisi melkein lähteä liikenteeseen.
Enpä jaksa.

day24 henna

 

 

 

 

 

Koiran elämää 8

 

Hoitokoira vilkaisee minua oven raosta, ymmärtää heti. Hän hyppää petaamattomaan sänkyyni, järjestelee etutassuillaan peittoja pesäksi, ei ole tyytyväinen, tyrkkää takapuolellaan tyynyjä pehmeämmiksi.

Turvapaikka valmistuu. Hoitokoira kutsuu minut katseellaan, käperryn hänen viereensä, eikä hän pahastu, vaikka turkki kastuu kyynelistäni.

Koiran elämää 7

 

Hoitokoira on tottunut ulkoilemaan metsäpoluilla, kävelyteillä, omassa pihassa. Löydämme aamukävelyllä koirapuiston, Hoitokoira haistelee metalliaitaa kiinnostuneena. Onko hänen silmissään kaipausta?

Kysyn Hoitokoiran tuojalta asiasta. Koirapuistoja on kaksi, toinen isoille koirille, toinen pienille. Kumpi Hoitokoira on? Olen aika tietämätön näissä koira-asioissa, myönnän.

– Hän on egoltaan suuri, mutta kooltaan pieni eli pienten koirien puolelle.

Asia selvä, Hoitokoira muistuttaa tässäkin suhteessa ihmisiä. Seuraavana aamuna vien Hoitokoiran pienten koirien puistoon. Muita ei ole paikalla, mutainen ja savinen aitaus on kokonaan meitä varten. Irrotan Hoitokoiran hihnan. Hän katsoo minua. Mitä nyt pitäisi tehdä?

– Juokse! Olet vapaa! No, ainakin aitaan asti. Vapaa! Juokse! Jipii!

Nostan maasta hyvin liettyneen näköisen kepin, heitän sen voimalla ilmaan. Se singahtaa olkani yli, en ollut koskaan hyvä pesäpallossakaan. Hoitokoira tajuaa jutun juonen. Hän kiertää minut, löytää kepin, nuuskii sitä, palaa luokseni. Noukin kepin lätäköstä, viskaan sen uudestaan, nyt vähän pidemmälle ja eteenpäin. Hoitokoira ampaisee kepin perään. Jess. Alamme päästä jyvälle.

Lähtiessämme koirapuistosta kurainen ja märkä Hoitokoira vilkaisee olkansa yli minua. Hän hymyilee minulle rohkaisevasti, ikään kuin vakuuttaen, että seuraavalla kerralla heitän ja ennen kaikkea haen kepin paljon paremmin ja nopeammin.