Ehdottomasti kielletty

Näillä seuduilla suositellaan sisäkoiria.

 

Tämä taloyhtiö arvostaa puhtautta, eikä pidä kierimistä soveliaana.

Pallopeleistä ja lapsista syntyy kiusallista ääntä, jopa yleisillä nurmikkoplänteillä.

Täällä saa sentään ulkoiluttaa koiraa.

Sama taloyhtiö uskoo tiedotusten toistamiseen.

Ja kerta vielä.

Kävelytien varressa jälleen yleinen nurmikkopläntti, jonne ei parane poiketa.

 

Mainokset

Pyllykirja

 

Koira ehti olla hereillä hyvän ajan
ennen kuin ihminen heräsi sohvaltaan.
Joutessaan ja jottei unohtaisi
koira kirjasi koiranunensa Pyllykirjaan,
sen verran hauska juttu,
tulisi paljon tassutuksia. Mietti pitäisikö
profiilikuva päivittää, nykyinen oli jo
pari viikkoa vanha. Tosin häntä komeasti kippuralla.
Antoi olla.

Ihminen tempoi taas mahdottomasti,
vaappui jäisellä kadulla,
lopulta pyllähti maahan. Koira nappasi
kuvan, oli se niin suloinen se ihminen
siinä könytessään ylös peffa lumessa.

Ihminen heitti maksalaatikon kuppiin
ihan miten sattui niin kuin yleensä.
Koira painoi tassun kuvan ruokaan, otti kuvan,
laittoi Pyllykirjaan.
#näinmeilläsyödään

Kahvilassa koira nuuhki märkiä saappaita,
tuijotteli pöydän pohjaa, nukahti. Unohti näkemänsä
unen ennen heräämistä. Harmitti.

Kotimatkalla pysähtyi kuvaamaan seinän vieruksia,
porttikäytäviä ja kadunkulmissa olevia sähkökaappeja.
Arveli, että monenlaiset keltaiset läiskät herättäisivät
ihailua pyllykavereissa. Kuvat saattaisivat mennä jopa jakoon.
Ainakin tulisi paljon tassutuksia.

Päiväunien aikaan
ihminen laski päänsä tyynylle, avasi suunsa ammolleen.
Nenä vinkui, kuola valui leukaa pitkin.
On ne niin söpöjä nukkuessaan,
koira huokaisi, otti kännykällä jälleen kuvan.
#minunmuru #ihmisetonihania
Joskus vielä pitäisi kuvata ihmistä iltajumpan aikaan.
Vatsalihasliikkeitä tehdessä se oli hassun julman näköinen.

Ennen iltalenkille lähtöä koira laittoi
Pyllykirjaan kyselyn parhaasta pyllymäestä,
pyysi erityisesti kaveripiirinsä asiantuntijoilta vinkkejä
onnistuen tägäämään muutaman koht kuuluisan huippurodun.
Vastauksista ei niin piitannut,
ihminen käveli omia polkujaan, eikä ymmärtänyt pyllyhuumoria,
mutta saipahan koira kerrottua kaikille keitä se tunsi.

Yöksi puhelin lataukseen, sänkyyn ihmisen viereen.
Tilaa oli taas vähän, tuskin jalkojaan pääsi oikaisemaan.
Onneksi ihminen haparoi aamuyöstä vessaan,
silloin saisi koko sängyn omakseen.

 

***

#runosunnuntai

***

Viikon 8 krapu, haastesanat ovat perhe, vauhti, mustelma.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen kirjoitus.
Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogissani. Jätä oman krapusi url-osoite jommankumman blogin kommentteihin. Annettujen haastesanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Viime viikolla krapuja kirjoitti jälleen todella moni! Kiitos kaikille! Lista viime viikon osallistujista löytyy täältä.

 

 

 

 

 

Marraskuun selätys 21-25

#21
Lainakoiran aika mennä kotiinsa. Olemme molemmat rutinoituneita junalla matkustajia. Rautatieläisinä lapsuudenkodin perheelläni oli ilmaiset junamatkat. Meillä ei ollut autoa, joten harvat lomareissut tehtiin junalla. Samalla kulkuneuvolla olen jatkanut aikuisikäni. Työmatkat lähijunilla, junalla kaupunkiin ja toiseen, junalla vuosien ajan hoitamaan isää. Koetin joskus laskea, kuinka paljon kilometrejä on mennyt kiskoilla. Päädyin yli sataantuhanteen kilometriin.
Rautatieläisen tyttärenä matkojani suojelee kiskojen pyhimys. Pahimmillaan juna on ollut myöhässä kymmenen minuuttia.

#22
Asuin lapsuuden ja nuoruuteni ratapihan vieressä. Kuului tapaan loikkia kiskojen yli, kun piti oikaista matkaa. Mikäli tavaravaunuja oli kiskoilla, kömmittiin vaunujen alta. Liikkuvien junien vieressä odotettiin kiskojen vapautumista.
Silti tasoristeykset kammottavat minua. Lainakoiran kodin lähellä on valvottu tasoristeys, joka on surullisen kuuluisa itsemurhapaikkana. Tasoristeyksessä on puomit ja hälytysvalot ja varoitusääni ja tiedän, mihin aikaan junat ohittavat paikan, mutta silti meni vuosi ennen kuin uskalsin ylittää kiskot.
Fobioissa ei ole mitään kovinkaan järjellistä.
Tänä aamuna askelsin jo reippaasti Lainakoiran kanssa kiskoja kohti. Yöpakkanen yllätti ja putosin suoraan polvilleni jalan livettyä altani. Pahin painajainen. Keskellä risteystä, junia voi tulla molemmista suunnista ja minä kontillani.
Auto pysähtyi kohdallani ja kuski huikkasi avoimesta ikkunasta tarvitsenko apua. Ei edes nolottanut perinteiseen tapaan, kun mätkähtää maahan. Olin liian kauhuissani.
Pääsin ylös ilman apua, Lainakoiran hihna edelleen tiukasti kädessäni.
Viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen juna. Siitä viisi minuuttia ja toinen. Seisoimme tasoristeyksen vieressä, sillä olin päättänyt ottaa kuvan paikasta, johon lankesin.
Pelosta huolimatta.

#23
Kahdella Fölin bussilla katsomaan Tepaa vanhainkotiin. Hän purskahtaa ilosta itkuun nähdessään minut. Halaamme, silitän poskea, lämmitän viileitä käsiä.
Ennen junan lähtemistä takaisin kotiin, kuvaan kaupungin runnotun torin. Keskustassa on hiljaista. Paikallisbussien kauppatorin pysäkit on siirretty sivukaduille. Ihmisillä ei ole asiaa keskustaan, sillä toria ei enää ole. On vain epämääräisiä kulkureittejä huputettujen talojen välissä, liian ahtaita väyliä kulkea rollaattoreiden, pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa.
Muuttuva kaupunki. Se ei tunnu tällä hetkellä omalta lapsuudenkaupungilta.

#24
Ilman Lainakoiraa ei ole syytä mennä ulos. Teen koneella Teemataiteen marraskuun haastevastauksia, televisio näyttää Rukan kisoja. Jossain vaiheessa muistan, että ihmisen on syötävä jaksaakseen.
Väsyttää.

#25
Televisio auki koko päivän, Rukalla hiihdetään, hypätään mäkeä, kannustetaan kilpailijoita.
Selaan koneelta tiedostoja löytääkseni Riitan luotsaamaan runosunnuntaihin päivääni sopivia rivejä.

 

Marraskuun selätys 16-20

#16
Vuoden 2017 kesä oli pimeä, kolea ja sateinen. Sytytin kynttilät jo elokuun aikana. Tämänvuotinen kesä oli toista lajia, valoisa, lämmin ja poutainen. Lokakuu ehti kulua jo pitkälle ennen kuin kynttiläaika alkoi.

#17
Lämpimän syksyn merkkejä nämä kissat. Olen tähän asti nukkunut ikkuna auki. En muista tällaista marraskuuta.

#18
Varjoja! Niitä ei ole juurikaan näkynyt marraskuun aikana, mutta sunnuntaina varjot olivat pitkät ja kauniit.

#19
Lähistöllä on useampikin peruskoulu. Päiväkävelyllä Lainakoiran kanssa vastaan tulee koulusta palaavia lapsia. Monet tytöt kysyvät, saako Lainakoiraa silittää.
Saa.
Yksikään poika ei ole tullut sellaista kysymään.
Koulujen lähimaastoissa on erilaisia suunnistusrasteja. Opettajat ovat viitseliäitä.

#20
Longinoja kiemurtelee kävelylenkkien läheisyydessä. Puroa on talkoovoimin vuosien aikana kunnostettu ja nyt vesistön rantamille on pystytetty opastauluja. Puron varrella on iltaisin paljon ihmisiä loka-marraskuussa seuraamassa taimenten nousua kutemaan puroon. Otsalamput välkkyvät pimeässä. Tutustumisen arvoinen paikka.

 

Marraskuun selätys 12-15

#12
Levollinen päivä. Teemataiteessa on marraskuun aiheena maa ja/tai metalli. Nautin kiireettömyydestä tehdessäni haastevastausta. Kun uppoutuu kuvien tekemiseen, käsitöihin, ulkoiluun, tv-sarjoihin, on helppo unohtaa oma pää. Niin kuin ennenkin, mieliala on sahannut ylös-alas pakollisen pysähtymisen jälkeen.

#13
Vaaleanpunaiset kirjaimet erottuvat hyvin harmaassa maisemassa. One love – yksi rakkaus. En voi olla miettimättä, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Yksi rakkaus yhtä kohdetta kohtaan? Yksi rakkaus, josta jakaa monelle? Mahdollisuutta rakastua vain kerran? Yleismaailmallinen rakkaus?
Onneksi Lainakoira kiskoo minua eteenpäin, saan muuta ajateltavaa.

#14
Sauvakävelijöitä on paljon. Aamulenkillä sauvojen kanssa liikkeellä on enimmäkseen seniorikansalaisia. Päivälenkillä vastaan tulee kypsemmässä keski-iässä olevia kävelijöitä. Iltalenkillä meidät ohittavat työstä palanneet sauvojat.
Tuntuu, että niin kuin koiria ulkoiluttaville niin myös sauvojille kelit eivät paljon sanele liikkumista. Sää on pukeutumiskysymys.

#15
Tänään näkyi hetken aikaa valoa.

 

Marraskuun selätys 7-11

#7

Tiistaikahvilla Lainakoiran, ystävän ja hänen koiransa kanssa Tuomarinkylässä Ravintola Annan kartanossa. Paikka toivottaa myös koirat tervetulleeksi, mikä on mukavaa ainakin koirien omistajien kannalta. Tiedä sitten mitä koirattomat asiakkaat ajattelevat. Joka paikkaan ei koiria tarvitse päästää, olen sitä mieltä.
Tänne siis pääsimme.

#8

Sumu on ollut sakeaa, ei tuulta. Kaunista. Pellot ovat täynnä ihania tuoksuja Lainakoiran mielestä. Kura, muta ja kuolleet lehdet.

#9

Ystävän kanssa tutustumassa Kalasataman uuteen kauppakeskukseen Rediin eli hyvä syy tavata kahvilla (ilman koiraa). Kahvin lisäksi löysimme hävikkiruokakaupan, mielenkiintoinen tuttavuus.

#10

Sain eräältä ystävältä synttärilahjaksi Ticketmasterin lahjakortin, jolle löysin käyttöä, kun menin samaisen ystävän kanssa katsomaan ja kuuntelemaan a cappella-yhtye FORKin joulukeikkaa. FORKmaiseen tapaan kyseessä ei ollut mikään ihan perinteinen joulukonsertti. Huikea esitys jälleen kerran yhtyeeltä.

#11

Viikko pulkassa ja olen väsynyt. En tajunnut olevani väsynyt ennen kuin läheinen huomautti asiasta minulle. Olen viime päivinä tullut ja mennyt, ollut sosiaalinen ja taas mennyt. Kävellyt koiran kanssa reilun viikon aikana melkein sata kilometriä. Läheinen oli huolissaan siitä, että minulla alkaa mennä liian lujaa, etten muista pysähtyä ja vaan olla.
Totta. Nyt on jarruttamisen aika. On maltettava kuunnella omaa päätään. Ehdittävä nukkua päiväunia.
Ja ulkoilutettava koiraa ilman maratonimeininkiä.

 

 

 

Marraskuun selätys 1-6

Lepis on luotsannut marraskuun selätystä jo vuodesta 2007, pitkä haaste siis! Valokuva- ja taideblogini täyttyvät kaikenlaisista haasteista, joten valjastetaan nyt sitten tämä blogi marraskuun nujertamiseen.
Arkisia kuvia arkisilla teksteillä.

#1
Yksi syy, miksi aikanaan luovutin (vanha Nokiani toimi silloin vielä ihan hyvin) ja hankin älykännykän, oli se, että esimerkiksi matkalippuja ei tarvitse tulostaa, kun kännykässä on passeli sovellus, kuten VR Mobiili. Kätevää, etenkin, kun en omista tulostinta.
Marraskuun ekana oli jälleen tarvetta matkalipulle.

#2
Odottaessamme junan lähtöä Helsinkiin, kävelimme aseman puistossa. Muistin tulevan viikon MakroTex-haasteen marraskuu ja siinähän sitä marraskuun värimaailmaa oli taivaan täydeltä. Kuva kuin tussilla tehty.
Muutama räpsy ja koiran kanssa junaan.

#3
Paras marraskuun selättäjäni tulee olemaan jälleen Lainakoira, joka auttoi minua viime vuonnakin kahlaamaan läpi samaisen kuukauden. Kun koira ulkoiluttaa ihmistä, ei kelillä ole mitään merkitystä.
Totta.

#4
Runsas ulkoilu kosteassa kelissä aiheuttaa runsasta nenän ja silmien kostumista. Jatkuvaa niiskutusta, kun sekä nokka että silmät vuotavat. Ennen lenkille lähtöä on syytä täyttää taskut nenäliinoilla.

#5
Kirjastoreissu, palautin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan (Muruja, 2011). Kirja oli uusintalukukierroksella, luin sen aikanaan heti tuoreeltaan. Kirjaa on sanottu nuortenkirjaksi, mutta sopii myös aikuisille luettavaksi. Maria on peruskoulussa, kun hän sairastuu äkillisesti, joutuu sairaalaan ja palaa kotiin pyörätuolissa. Kirja kertoo ihmisten ennakkoluuloista, Marian omasta sopeutumisesta sairauteen, jolle ei löydy edes nimeä saatikka sitten lääkettä tai ennustetta etenemisestä/paranemisesta.

#6
Ruotsalaisuuden päivä. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin Tove Janssonin kauniit sanat Erna Tauron säveltämänä ja Bo Anderssonin laulamana.

 

Kun naama on kuin petolinnun perse ja ottaa selfien, niin eikö kyseessä ole sittenkin belfie?

Otsikon mukainen ajatus iski tänä aamuna. Poninhäntä siirtynyt otsalle, yksisarvisen taikaa. Tyynyliinan painamat rypyt siksakkia poskilla. Jos nyt ottaisin selfien, se olisi belfie, mutta koska en milloinkaan ota selfieitä, ei pelkoa.
Jos nappaa kuvan tissivaosta tai sikspäkeistään, kyseessä on boobfie. Tosin niin tukevia push-upeja ei ole vielä tullut eteen, että saisin itselleni tissivaon. Ei pelkoa.

En minä näkisi näitä aamuja, ellei Lainakoira veisi minua lenkille. Nukkuisin pitkään ja vaikka heräisin aikaisin, en todellakaan lähtisi ulos. Lainakoiran kanssa on toisin ja havaitsen aamu-usvat.
Viime talvena huomasin, että ihminen ei kuole, vaikka hän liikkuisi ulkona enemmänkin kuin pakolliset kauppareissut. Lainakoira oli luonani kolme kuukautta ja kännykän matkamittari näytti meidän kävelleen tuona aikana 900 kilometriä. Kuulostaa hurjalta määrältä, mutta kun joka päivä käy vapaaehtoisesti ulkona neljä kertaa, niin kilometrejä kertyy (melkein) itsestään.

Toisinaan aamulenkillä tulee ajatelleeksi kaikenlaista joutavaa. Toisinaan myös oivaltaa jotain. Joskus kevään korvalla tajusin vihdoin mitä tarkoittaa pyyteetön auttaminen. Se on sitä, että ei odota itseään autettavan millään tavoin, ei mitään vastavuoroisuutta tai anna-hyvän-kiertää-systeemiä. Mikäli tuota ei tajua, on tuomittu elämään katkerana ja pettyneenä hamaan loppuun asti. Kukapa sellaista loppua elämälleen toivoo?
Helpotti tuo oivallus.

Lainakoiralla ei ole pahemmin riistaviettiä. Oravia ja jäniksiä se luimuilee, samoin kissoja, mutta ei puhettakaan, että lähtisi niiden perään. Vahtivietti on myös aika olematon. Tulen kaupasta, riisun takin eteisessä, kannan kassit keittiöön. Vasta kun avaan jääkaapin oven tyhjentääkseni kassien sisällön hyllyille, koira havahtuu sohvalla. Vanhuus tai huonokuuloisuus ei koiraa paina, hän on vain aika hillitty luonteeltaan. Murtovarkaan paras kaveri. Kaikkien hyvä ystävä.

Olen vuosien aikana kuvannut ruskaa, talventörröttäjiä, kuurankukkia ja kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kyllästymiseen asti. Ne ovat joka vuosi samanlaiset, ne on kaikki nähty, mutta silti tämä luonnon väripaletti näinä aamuina jaksaa edelleen sykähdyttää, kunhan unohdan kaikki nämä turhanaikaiset ajatukset, jotka toisinaan täyttävät korvieni välin. Huokaan Lainakoiralle, näetkö, niin ihanaa punaista, katso nyt, mutta koiraa kiinnostaa tietenkin enemmän mutaisesta maasta nousevat tuoksut, joita oma nenäni ei haista. Koetan vielä houkutella koiraa katsomaan veteen, näkyykö jo taimenien nousua. Koira vilkaisee kerran, tehdäkseen minulle mieliksi, vaikka innostukseni ei pahemmin häntää heilauta. Rapsutan kiitokseksi.

Lainakoira hoitaa mielenterveyttäni. Tuntuu, että se kupla, jossa olen vuosien ajan ollut toisinaan vangittuna, toisinaan vapaaehtoisesti, alkaa laajentua. Toivon, että muutkin saisivat kokea vastaavaa avartumista. En jaksa kuplia ympärilläni, jokainen omassa poterossaan, omaansa fanaattisesti puolustaen, toisia yhtä fundamentalistisesti halveksien. Mikäli et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Mietin, miksi on luvallista ivata, lynkata ja riepotella vastapuolta, eikä huomaa sen olevan vihapuhetta. Mikäli vastapuoli tekee samoin, se on vihapuhetta. Nämä kuplat hämmentävät minua, samoin häkellyttää ihan tolkunkin ihmisten sokeus omalle toiminnalleen. Haluan pysytellä kaukana näistä kuplista.

Liikumme yleensä siihen aikaan aamusta, että hätäisimmät pyöräilijät ovat jo ehtineet työpaikoilleen. Nuo virtaviivaisissa kypärissään suihkivat, joille jokainen polkaisu on suoritus tulla nopeammaksi, vahvemmaksi, voittajaksi. Suurin osa koirien ulkoiluttajista on myös ehtinyt tehdä lenkkinsä Ei tarvitse väistää näitä kännykkäänsä katsovia, mitään muuta näkemättömiä ihmisiä, joiden toisessa kädessä flexin kauaskantoisessa päässä pomppii nelikymmenkiloinen aamuhaukkuja.
Meillä on oma rauha, aurinko yrittää kavuta korkeammalle, mutta sitä vaivaa sama laiskuus kuin minuakin. Kun vaan vähemmällä pääsee, niin hyvä juttu. Lainakoira alkaa olla sama mieltä, vilkaisee taakseen vähän väliä kysyen, eikö jo aamulenkki riittäisi, ollaan kävelty jo aika kauan, on nälkä.
Totta.

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Tarinoita

Aikanaan Hoitokoiran kävelyttäessä minua, huomasin, että koiran kanssa kulkeminen on sosiaalinen tapahtuma. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että vointini on paljon parempi kuin silloin. Jaksan puhua ihmisten kanssa paremmin, ei ole tarvetta sukeltaa metsän suojaan mahdollisen puhekumppanin tullessa vastaan. Elämäntarinoita olen näiden kuukausien aikana kuullut monta.

***

Useamman kerran viikossa Lainakoira ja minä tapaamme bussipysäkillä vanhan leidin. Hän kulkee rollaattorilla ja on kertonut ajavansa bussilla niin usein kuin mahdollista läheiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa, katsomaan maailmanmenoa, tapaamaan tuttuja, juttelemaan ihmisille. Hän lähentelee yhdeksääkymppiä, on pieni ja linnunluinen, hänen hymynsä on herkässä. Odotan koiran kanssa bussin tuloa nähdäkseni, pysähtyykö bussi riittävän lähelle jalkakäytävää. Silloin leidi haluaa nostaa rollaattorinsa itse bussiin. Mikäli bussi jää kauemmaksi, autan rollaattorin bussiin ja samalla yritän estää koiraa hyppäämästä kyytiin, sillä hän rakastaa julkisilla liikkumista.

***

Täällä on monta koulua ja usein heittäessäni keppejä koirapuistossa, koululaiset kulkevat aitauksen ohi. Tytöt haluavat silittää Lainakoiraa, varmaan pojatkin, mutta ehkä eivät kehtaa pyytää. Eräs tyttö kertoo, että hänen tädillään on koira ja he matkustavat kesäisin tädin luo ja silloin hän saa leikkiä koiran kanssa. Kotona tytöllä on pehmoleluna koira, ja hän kysyy, olenko huomenna puistossa, hän voisi tulla näyttämään leluaan meille.
Seuraavana päivänä näen tytön ja koiransa. Koira on saanut kaulaansa punaisen nauhan, tyttö vetää koiraa maata pitkin. Koira ei kuulema tottele aina, tyttö kertoo. Saan silittää pehmolelua.

***

Joni on kehitysvammainen. Hän ojentaa kättään varovasti Lainakoiraa kohti. Jonin äiti sanoo Jonin säteilevän positiivista energiaa, yleensä eläimet vaistoavat sen ja pitävät Jonista. Lainakoira nuuhkii Jonin lapasta. Äiti pyytää Jonia ottamaan vantun pois. Lainakoira nuolaisee Jonin kättä, harvinainen tapaus, sillä Lainakoira ei pahemmin suukottele ihmisiä.

***

Vanhojen ihmisten vapisevat kädet, kävelysauvat ja pyörätuolit tuntuvat olevan asioita, joita Lainakoira ei oikein tajua. Aluksi hän oli hieman epäluuloinen, tärisevät kädet pelottivat, mutta nykyään hän tuntuu tajuavan, että nuo kädet haluavat hyvää, haluavat silittää ja paijata. Koira rakastaa sellaista huomiota ja hän jää mielellään pidemmäksikin aikaa kyhjöttämään huomion antajan jalkoihin.

***

Poika kantaa suksia. Lainakoira pysähtyy ja katsoo poikaa. Poika arvelee, että koira ihmettelee, mitä sukset ovat. Myönnän, että niin saattaa olla ja kysyn, onko koulussa ollut hiihtoa. Poika huokaisee ja kertoo hiihtokilpailusta, jossa on tullut viimeiseksi. Minäkin huokaisen ja kerron hiihtokilpailusta, jossa minäkin olen aikanaan tullut viimeiseksi. Pojalla on hauska tapa puhua. Tunnetila: ärtynyt. Olo: väsynyt. Päätös: ei koskaan enää hiihtämistä. Toive: tulisi jo kevät ja lumi sulaisi.
Olen samaa mieltä hänen kanssaan.

***

Kevät saisi jo tulla ja lumet sulaa.