Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Mainokset

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Levollisuus

 

Päivien samankaltaisuus on kaunista. Yritän pitää näistä hetkistä kiinni, kun kaikki on tuttua ja turvallista, kun minua ympäröi pumpulinpehmeä tavallinen arki.
Nuoralla tanssijana (ehkä nykyisin ennemminkin vaappujana) tiedän, että koska tahansa voin pudota, milloin tahansa voi tapahtua jotain sellaista sisälläni tai ulkopuolellani, joka pistää nuoran heilumaan liian suuressa kaaressa.

  

Olen poistunut mukavuusalueeltani, ihmeekseni se on ollut mukavaa, ei laisinkaan stressaavaa. Teemataiteessa on huhtikuun haasteena tehdä jotain itselleen uutta, kokeilla uusia välineitä, tekniikoita, tyylisuuntia. Näin olen tehnyt.

Se, että huomaa elämän positiivisen tasaisuuden, ei tarkoita itsetyytyväisyyttä. Se on sitä, että ei inhoa itseään sillä hetkellä. Muistan myös nuo mustat tunteet, joista aikanaan kirjoitin Sairaalapäiväkirjaan:

EI PALUUTA

Miten voi olla näin täynnä tyhjyyttä.
Mikään ei liikuta. Ei kohti
iloa, ei kohti surua.
Musta möykky keskellä tyhjyyttä,
lujempi kiveä, lujempi kiveä.
Onkohan avaruudessa tällaista?
Leijua tyhjyydessä, kohti
mustaa aukkoa. Toivoen, peläten,
toivoen, että se nielaisee lopullisesti.
Ei paluuta.

MASENNUS

Kun inhoaa itseään,
kun vihaa itseään,
kun tietää, ettei itsessä ole mitään,
ei mitään, ei mitään, ei mitään muuta kuin
syyllisyys kaikesta.

Se on masennusta.

 

Kun kirjoitin noita muistiinpanoja Aurorassa, minuun koski. Nyt olen tyytyväinen, että nuo rivit ovat tallessa. Tänään huomaan, että päivät voivat muuttua. Haluaisin valaa samaa toivoa ystävääni, mutta tiedän enemmän kuin hyvin, miten muiden hyvää tarkoittavat sanat voivat ärsyttää. Riittää, että on läsnä, puhumatta.

***

Uusi kirjani on kohta lähdössä painoon. Tuntuu jälleen hieman tyhjältä, niin kuin aina jonkin projektin valmistuttua. Toivon, että tämä tyhjyys jatkuu tällaisena, aika hyvänä. Alla olevassa kuvassa (klik suuremmaksi niin näkee lukea) on kirjan takakansi, johon eräs henkilö on tehnyt tekstin, ei siis omani. Kirjan hinnaksi tulee jotain 15-20 euron välillä. Tulen myymään kirjaa jossain vaiheessa ennakkona signeerauksineen (hih) ja totta kai se tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin.
Että tällaista. Tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

 

Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha

 

Eräs jakso (jotta muistaisin, jotta osaisin varoa)

 

Kuopan seinät ovat palapeileistä,
ikään kuin tarvitsisin peilejä näyttämään
minkälainen olen.
Ruma.
Luotaantyöntävä.
Kolmas peili ei näytä mitään,
olen jälleen muuttunut näkymättömäksi,
leijunut kuopan nurkkaan läpinäkyvässä dissosiaatiossa.

Kuulen äänet, vaikka kuoppa onkin syvä.
Sihiseviä, sähiseviä käärmeen sihahduksia.
Kuulen kyllä, että minusta puhutaan,
miettivät, mitä tekisivät minulle.
Neuvoa-antavia köysitikkaita pudotetaan kuoppaan.

Hengitä on kirjoitettu alimmalle tikaspuulle.
En halua, sehän tässä juuri on pahinta.
En halua enää hengittää, haluan kuolla,
sillä tiedän, että maailma tulee olemaan parempi paikka ilman minua.
Olen epäonnistunut kaikessa.
Olen pettymys tyttärenä.
Surkea vaimo.
Ja lapset. Haluan säästää heidät, tehdä edes jotain hyvää heidän puolestaan.
Haluan kuolla.

Omenankukat kukkivat, tule katsomaan,
minulle hoilataan kuopan reunalta. Mennään yhdessä halaamaan puita.
Sylini on lahosientä, tapan puut, mutta antakaa minulle moottorisaha.

Toisinaan kuopan ulkopuolella on hiljaista. Silloin kiipeän peiliseinää pitkin,
huomaan, että he eivät puhu minusta, mutta se ei voi olla totta.
Ainakin he ajattelevat minusta pahaa.
Pahasta ei voi ajatella hyvää.

Vuorokauden tunnit eivät saavuta kuopan pohjaa. Olen nukkunut sata ja yksi päivää,
eikä tämä väsymys lopu koskaan. Miten se voisikaan loppua,
eihän tämä väsyminen itseeni mihinkään katoa ennen kuin kuolen.
Hyönteiset lisääntyvät hiusteni takuissa, mutta en voi mennä suihkuun.
Tiedän, että vesi liuottaa minut, valun viemäristä putkistoon,
kuonaksi kuonan joukkoon, tuomittu kiertämään ikuisesti,
vesienpuhdistuslaitos kotinani.
Ikuinen elämä kammottaa.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: R

 

Ronda, Rosencrantz and Guildenstern Are Dead, Ruotsi, Rabat, rutiinit, rakkaus

 

Tapasin B:n muutama viikko sitten. Hän oli käymässä Helsingissä ja Suomessa ensimmäistä kertaa, ensimmäinen oli myös kohtaamisemme. Olemme lähetelleet joulukortteja vuosien ajan, meilailleet satunnaisesti, olleet enemmän kuin vieraita toisillemme.

Yhteinen historia saattoi meidät aikanaan yhteen. Äitini oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, perheessä, jonka pojasta tuli myöhemmin B:n isä. Hiuksen ohut yhteys, silti niin vahva. B tuntui kuin siskolta.

Kävelimme pitkin Helsingin rantoja, puhumista oli paljon, emmekä ehtineet päästä tarpeeksi syvälle tarinoihin, joita äitini kertoi, joita B:n isä oli kertonut. Äiti on ollut kuolleena jo kohta kolmekymmentä vuotta, B:n isä vähemmän, ja hetken ajaksi he syntyivät uudelleen. B muisti joitain vastauksia kysymyksiini, joita en koskaan ehtinyt äidiltä kysyä, mutta edelleen janoan tietää enemmän.

B:n halaus oli lämmin, vahva, yhtä haluton päästämään irti kuin omani.

 

 

Mittaa ihmisen arvo

 

evvk

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: M

 

maalaaminen, matkustaminen, masennus, mökit, meri, musiikki, mustaherukka, mania, musikaalit, mannapuuro, mitättömyys

 

 
M-kirjaimessa tuntuu kiteytyvän minuuteni, mutta en minä kirjoita nyt masennuksesta. En kirjoita maniasta, jonka jaksot tuntuvat voimistuvan vuosi vuodelta.
En kuvaile olotilaani, kun pää on räjähtämäisillään toinen toistaan loistavimmista ideoista,
niin että ei malta nukkua, ei syödä, ei pysyä paikoillaan.
En paljasta kuvitelmiani, joissa omaan ylimaalliset kyvyt toteuttaa mitä vaan.
Piilotan riveiltä ärtymyksen, joka iskee pintaan,
kun minua häiritään,
huomiotani halutaan johonkin mikä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Maniassa minussa ei ole runoilijan vikaa. Olen liian täydellinen.
Sen voin kertoa, miten kaiken tämän mahtavuuteni alla majailee mitättömyys, joka ei ole kuviteltu tunne vaan oikea olo.


(olen varmaan maailman ainoa ihminen, nyyh, jota ei ole kutsuttu oman kirjan julkkareihin, kutsu lähti kyllä muille antologiaan kirjoittaneille, aika masentavaa)


Mitättömyyden tunne, joka yrittää pommittaa manian pirstaleiksi, saada minut muistamaan, mikä olen.


(en mitään, tarpeellinen ja siedetty vain silloin, kun minulta halutaan apua, kun minusta on jotain hyötyä)


Lennä, uneksi. Ja taas mätkähdä maahan, maan alle.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: H

 

hoitokoira, hyperventilaatio, Dennis Hopper, hulluus, Hedda, Hanami, Patricia Highsmith, Hassisen kone, helmipuuro, helle, Hulluussarjakuvat, hermosärky

 

Jos miettisin asiaa, voisin ihmetellä, miksi piirrän sarjakuvia. No, pohdin asiaa vähän, kunnes siirryn seuraavaan aiheeseen.

Päässäni on tuhoton määrä ideoita, muutama hyvä, toiset heikompia ja vaikka en osaa piirtää kuin vapisevia viivoja, piirrän silti. Sen takia aikanaan Keskiäkäinen ilmiintyi blogiin ja Keskiksen jälkeen Hedda. Oli vaan pakko piirtää, saada ajatukset kuviksi, sillä siinä vaiheessa olin väsynyt sanoihin, kyllästynyt tarinoihin. Kirjoittaminen oksetti, ahdisti ja piirtäminen piti hyperventilaation aisoissa.
Ainakin ajoittain.

Hedda ei hyperventiloi, häntä kyllä ahdistaa, mutta hän pitää itsensä kuosissa sulkeutumalla maailmalta, olemalla erakko. Itsekin yritän tehdä samoin, mutta yleensä ulkopuoliset ärsykkeet tunkeutuvat silti ihon alle, stressitaso kohoaa, samoin verenpaine ja sydämensyke, kunnes tulee tauko, eikä mikään enää tykytä, sydän on aivan hiljaa. Silloin tulee se hetki, jolloin on varma siitä, että nyt minä kuolen.

Kadehdin Heddaa ja Keskiäkäistä, ehkä minä siksi piirrän heitä. He ovat idoleitani, osaavat suhtautua elämään niin paljon rauhallisemmin kuin minä. Vaikka he ovat saaneet ulkoasunsa vapisevasta, epätasaisesta viivasta, he ovat silti mielessäni täydellisiä.
Tai ainakin tulevat toimeen paremmin päänuppinsa kanssa kuin piirtäjänsä.

(ja koska jokainen tilaisuus on myös markkinointitapahtuma, osta Hedda ja Zen-kirjani, pelasta kustantajani vararikolta. Hän uskoi minuun…)

(sarjakuvataiteilija Viivi Rintanen, jonka viiva ei vapise, on piirtämässä Hulluussarjakuvia, käy ihmeessä tutustumassa tarinoihin ja Viivin kuviin)

 

 

 

Tiedostoa ei löydy

 

Järjestän maailmankirjani uusiksi,
pieneltä planeetaltani poistan
kaiken turhan, juuri sen paskan, jota ilman voin elää.
Varmuudeksi ja vielä kerran tyhjennän välimuistin,
tuhoan virukset, nyt raksuttaa tyhjää, tyhjää.
Osoitekirjasta revin sivut, silppuan hyväksikäyttäjät,
enää en suostu.
Heitän reunan yli kaikki, joiden etunimi
on minä-minä,
jotka sanovat yhtä, puhuvat toista, arvaan kolmannen.
Ne kaikki, joilla on kiire kertoa minä-minästä, jotka eivät kysy, eivät kuuntele,
eivät mitään muuta kuin imevät kosteuden nahastani.
Ihoni alta revin persoonallisuushäiriöiset punkit.
Kateelliset kirput seivästän virkkuukoukulla, 0,75 on sopivan terävä.

Järjestän, järjestän ja järjestään saan ahaaelämyksiä, jokaisella hengenvedolla
voin paremmin.
Mikä on tämä ihana tyhjyys ympärilläni? Niin puhdasta, niin kevyttä,
beetasalpaajani unohtuvat kaapin hyllylle, hyperventiloin ilosta.
Läpinäkyvyys hellii minimalistista autiutta, neliömetrini kylpevät
saippuakuplan sisällä.

Jos tämä on kuoleman alkua, tervehdin sinua riemulla, kiitollisuudella.
Nyt minulla on voimaa sinulle. Jokainen katkeruutensa sisääni vuodattanut
häiriötekijä on eliminoitu, hukutettu taivaan kannen alle,
minulla on lupa tappaa, tappaa.
Järjestin sinulla tien tulla ilman esteitä, lukittuja portteja, umpeen kasvaneita
oviaukkoja muurissani.
Tuntuu ihan helvetin hyvältä.

 

 

***

Runotorstai #402 JÄRJESTYS