Kun jokin riittää

Kun koira ulkoiluttaa minua, mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Viime päivinä olen hihnan toisessa päässä miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Tänä aamuna sain vastauksen.

Onnellisuus on sitä, ettei ole paha olo.

Se kuulostaa simppeliltä, mutta ihminen, joka tietää masennuksen/ahdistuksen tuoman nurjan mustuuden, ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan. Onnea ei omalla kohdallani tuo ulkopuoliset seikat, kaikki mahdollisuus ja mahdottomuus ovat oman pääni sisällä. Totta kai tämä koira tekee minut onnelliseksi, mutta yhtä onnellinen olin esimerkiksi viime kesänä, kun jynssäsin kodin, avasin kuusi vuotta kiinni olleita ikkunoita ja pesin ne. Selkä, lonkka ja polvet itkivät, konttasin iltaisin piikkimatolla varmana siitä, että seuraavana aamuna en pysty kävelemään.
Mutta olin onnellinen, sillä minulla ei ollut paha olla. Särkyjä, kipuja kyllä, mutta pään sisällä rauha.
Samaa ei-pahaa-oloa tunnen, kun istun sohvalla, katson talviurheilua telkkarista ja virkkaan. On vain hyvä olo.

Muistan tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran neljän vuoden jälkeen huomasin, että minulla ei ole pahaa oloa. Kävelin ystävän kanssa hänen luokseen, näin, että omenapuut olivat kukassa. Takanani oli monta päiväsairaalajaksoa, terapia, osastohoito suljetulla. Aikoja, joiden silloin luulin jatkuvan ikuisuuteen, vaikka en edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaan tuntiin.

Tuon omenankukkakävelyn jälkeen on tullut putoamisia, niitä on mahtunut ihan riittävästi tähän viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta se päivä oli ensimmäinen toivon suhteen: on olemassa päiviä, jolloin ei ole paha olo.

Masennus ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua. Samoin on ahdistuksen laita. Nykyään olen vain kymmenen vuotta viisaampi itseni suhteen. Tiedän, mitä minun on tehtävä, kun ahdistus kiristää otettaan. Tiedän, miten pysyn kuopan reunalla, enkä päästä itseäni putoamaan. Mikään ulkopuolinen ei voi minua auttaa, tukea voin saada, mutta enemmän kuin muihin ihmisiin, uskon itseeni. Iloiset ja onnelliset elämäntapahtumat ovat mukavia, mutta kuitenkin ne ovat plaseboa. En anna ulkopuolisten, ihmisten ja tapahtumien, vaikuttaa omaan olooni, haluan olla sellaisesta riippumaton. Minun on tultava toimeen itseni kanssa, se on tärkeintä.

Mieletön havainto tajuta, että mitään muuta en tarvitse onnellisuuteen. Riittää, ettei ole paha olo.

Ainakin tänään se riittää.

 

Mainokset

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.

 

 

 

 

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Levollisuus

 

Päivien samankaltaisuus on kaunista. Yritän pitää näistä hetkistä kiinni, kun kaikki on tuttua ja turvallista, kun minua ympäröi pumpulinpehmeä tavallinen arki.
Nuoralla tanssijana (ehkä nykyisin ennemminkin vaappujana) tiedän, että koska tahansa voin pudota, milloin tahansa voi tapahtua jotain sellaista sisälläni tai ulkopuolellani, joka pistää nuoran heilumaan liian suuressa kaaressa.

  

Olen poistunut mukavuusalueeltani, ihmeekseni se on ollut mukavaa, ei laisinkaan stressaavaa. Teemataiteessa on huhtikuun haasteena tehdä jotain itselleen uutta, kokeilla uusia välineitä, tekniikoita, tyylisuuntia. Näin olen tehnyt.

Se, että huomaa elämän positiivisen tasaisuuden, ei tarkoita itsetyytyväisyyttä. Se on sitä, että ei inhoa itseään sillä hetkellä. Muistan myös nuo mustat tunteet, joista aikanaan kirjoitin Sairaalapäiväkirjaan:

EI PALUUTA

Miten voi olla näin täynnä tyhjyyttä.
Mikään ei liikuta. Ei kohti
iloa, ei kohti surua.
Musta möykky keskellä tyhjyyttä,
lujempi kiveä, lujempi kiveä.
Onkohan avaruudessa tällaista?
Leijua tyhjyydessä, kohti
mustaa aukkoa. Toivoen, peläten,
toivoen, että se nielaisee lopullisesti.
Ei paluuta.

MASENNUS

Kun inhoaa itseään,
kun vihaa itseään,
kun tietää, ettei itsessä ole mitään,
ei mitään, ei mitään, ei mitään muuta kuin
syyllisyys kaikesta.

Se on masennusta.

 

Kun kirjoitin noita muistiinpanoja Aurorassa, minuun koski. Nyt olen tyytyväinen, että nuo rivit ovat tallessa. Tänään huomaan, että päivät voivat muuttua. Haluaisin valaa samaa toivoa ystävääni, mutta tiedän enemmän kuin hyvin, miten muiden hyvää tarkoittavat sanat voivat ärsyttää. Riittää, että on läsnä, puhumatta.

***

Uusi kirjani on kohta lähdössä painoon. Tuntuu jälleen hieman tyhjältä, niin kuin aina jonkin projektin valmistuttua. Toivon, että tämä tyhjyys jatkuu tällaisena, aika hyvänä. Alla olevassa kuvassa (klik suuremmaksi niin näkee lukea) on kirjan takakansi, johon eräs henkilö on tehnyt tekstin, ei siis omani. Kirjan hinnaksi tulee jotain 15-20 euron välillä. Tulen myymään kirjaa jossain vaiheessa ennakkona signeerauksineen (hih) ja totta kai se tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin.
Että tällaista. Tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

 

Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha

 

Eräs jakso (jotta muistaisin, jotta osaisin varoa)

 

Kuopan seinät ovat palapeileistä,
ikään kuin tarvitsisin peilejä näyttämään
minkälainen olen.
Ruma.
Luotaantyöntävä.
Kolmas peili ei näytä mitään,
olen jälleen muuttunut näkymättömäksi,
leijunut kuopan nurkkaan läpinäkyvässä dissosiaatiossa.

Kuulen äänet, vaikka kuoppa onkin syvä.
Sihiseviä, sähiseviä käärmeen sihahduksia.
Kuulen kyllä, että minusta puhutaan,
miettivät, mitä tekisivät minulle.
Neuvoa-antavia köysitikkaita pudotetaan kuoppaan.

Hengitä on kirjoitettu alimmalle tikaspuulle.
En halua, sehän tässä juuri on pahinta.
En halua enää hengittää, haluan kuolla,
sillä tiedän, että maailma tulee olemaan parempi paikka ilman minua.
Olen epäonnistunut kaikessa.
Olen pettymys tyttärenä.
Surkea vaimo.
Ja lapset. Haluan säästää heidät, tehdä edes jotain hyvää heidän puolestaan.
Haluan kuolla.

Omenankukat kukkivat, tule katsomaan,
minulle hoilataan kuopan reunalta. Mennään yhdessä halaamaan puita.
Sylini on lahosientä, tapan puut, mutta antakaa minulle moottorisaha.

Toisinaan kuopan ulkopuolella on hiljaista. Silloin kiipeän peiliseinää pitkin,
huomaan, että he eivät puhu minusta, mutta se ei voi olla totta.
Ainakin he ajattelevat minusta pahaa.
Pahasta ei voi ajatella hyvää.

Vuorokauden tunnit eivät saavuta kuopan pohjaa. Olen nukkunut sata ja yksi päivää,
eikä tämä väsymys lopu koskaan. Miten se voisikaan loppua,
eihän tämä väsyminen itseeni mihinkään katoa ennen kuin kuolen.
Hyönteiset lisääntyvät hiusteni takuissa, mutta en voi mennä suihkuun.
Tiedän, että vesi liuottaa minut, valun viemäristä putkistoon,
kuonaksi kuonan joukkoon, tuomittu kiertämään ikuisesti,
vesienpuhdistuslaitos kotinani.
Ikuinen elämä kammottaa.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: R

 

Ronda, Rosencrantz and Guildenstern Are Dead, Ruotsi, Rabat, rutiinit, rakkaus

 

Tapasin B:n muutama viikko sitten. Hän oli käymässä Helsingissä ja Suomessa ensimmäistä kertaa, ensimmäinen oli myös kohtaamisemme. Olemme lähetelleet joulukortteja vuosien ajan, meilailleet satunnaisesti, olleet enemmän kuin vieraita toisillemme.

Yhteinen historia saattoi meidät aikanaan yhteen. Äitini oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, perheessä, jonka pojasta tuli myöhemmin B:n isä. Hiuksen ohut yhteys, silti niin vahva. B tuntui kuin siskolta.

Kävelimme pitkin Helsingin rantoja, puhumista oli paljon, emmekä ehtineet päästä tarpeeksi syvälle tarinoihin, joita äitini kertoi, joita B:n isä oli kertonut. Äiti on ollut kuolleena jo kohta kolmekymmentä vuotta, B:n isä vähemmän, ja hetken ajaksi he syntyivät uudelleen. B muisti joitain vastauksia kysymyksiini, joita en koskaan ehtinyt äidiltä kysyä, mutta edelleen janoan tietää enemmän.

B:n halaus oli lämmin, vahva, yhtä haluton päästämään irti kuin omani.

 

 

Mittaa ihmisen arvo