Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha

 

Eräs jakso (jotta muistaisin, jotta osaisin varoa)

 

Kuopan seinät ovat palapeileistä,
ikään kuin tarvitsisin peilejä näyttämään
minkälainen olen.
Ruma.
Luotaantyöntävä.
Kolmas peili ei näytä mitään,
olen jälleen muuttunut näkymättömäksi,
leijunut kuopan nurkkaan läpinäkyvässä dissosiaatiossa.

Kuulen äänet, vaikka kuoppa onkin syvä.
Sihiseviä, sähiseviä käärmeen sihahduksia.
Kuulen kyllä, että minusta puhutaan,
miettivät, mitä tekisivät minulle.
Neuvoa-antavia köysitikkaita pudotetaan kuoppaan.

Hengitä on kirjoitettu alimmalle tikaspuulle.
En halua, sehän tässä juuri on pahinta.
En halua enää hengittää, haluan kuolla,
sillä tiedän, että maailma tulee olemaan parempi paikka ilman minua.
Olen epäonnistunut kaikessa.
Olen pettymys tyttärenä.
Surkea vaimo.
Ja lapset. Haluan säästää heidät, tehdä edes jotain hyvää heidän puolestaan.
Haluan kuolla.

Omenankukat kukkivat, tule katsomaan,
minulle hoilataan kuopan reunalta. Mennään yhdessä halaamaan puita.
Sylini on lahosientä, tapan puut, mutta antakaa minulle moottorisaha.

Toisinaan kuopan ulkopuolella on hiljaista. Silloin kiipeän peiliseinää pitkin,
huomaan, että he eivät puhu minusta, mutta se ei voi olla totta.
Ainakin he ajattelevat minusta pahaa.
Pahasta ei voi ajatella hyvää.

Vuorokauden tunnit eivät saavuta kuopan pohjaa. Olen nukkunut sata ja yksi päivää,
eikä tämä väsymys lopu koskaan. Miten se voisikaan loppua,
eihän tämä väsyminen itseeni mihinkään katoa ennen kuin kuolen.
Hyönteiset lisääntyvät hiusteni takuissa, mutta en voi mennä suihkuun.
Tiedän, että vesi liuottaa minut, valun viemäristä putkistoon,
kuonaksi kuonan joukkoon, tuomittu kiertämään ikuisesti,
vesienpuhdistuslaitos kotinani.
Ikuinen elämä kammottaa.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: R

 

Ronda, Rosencrantz and Guildenstern Are Dead, Ruotsi, Rabat, rutiinit, rakkaus

 

Tapasin B:n muutama viikko sitten. Hän oli käymässä Helsingissä ja Suomessa ensimmäistä kertaa, ensimmäinen oli myös kohtaamisemme. Olemme lähetelleet joulukortteja vuosien ajan, meilailleet satunnaisesti, olleet enemmän kuin vieraita toisillemme.

Yhteinen historia saattoi meidät aikanaan yhteen. Äitini oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, perheessä, jonka pojasta tuli myöhemmin B:n isä. Hiuksen ohut yhteys, silti niin vahva. B tuntui kuin siskolta.

Kävelimme pitkin Helsingin rantoja, puhumista oli paljon, emmekä ehtineet päästä tarpeeksi syvälle tarinoihin, joita äitini kertoi, joita B:n isä oli kertonut. Äiti on ollut kuolleena jo kohta kolmekymmentä vuotta, B:n isä vähemmän, ja hetken ajaksi he syntyivät uudelleen. B muisti joitain vastauksia kysymyksiini, joita en koskaan ehtinyt äidiltä kysyä, mutta edelleen janoan tietää enemmän.

B:n halaus oli lämmin, vahva, yhtä haluton päästämään irti kuin omani.

 

 

Mittaa ihmisen arvo

 

evvk

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: M

 

maalaaminen, matkustaminen, masennus, mökit, meri, musiikki, mustaherukka, mania, musikaalit, mannapuuro, mitättömyys

 

 
M-kirjaimessa tuntuu kiteytyvän minuuteni, mutta en minä kirjoita nyt masennuksesta. En kirjoita maniasta, jonka jaksot tuntuvat voimistuvan vuosi vuodelta.
En kuvaile olotilaani, kun pää on räjähtämäisillään toinen toistaan loistavimmista ideoista,
niin että ei malta nukkua, ei syödä, ei pysyä paikoillaan.
En paljasta kuvitelmiani, joissa omaan ylimaalliset kyvyt toteuttaa mitä vaan.
Piilotan riveiltä ärtymyksen, joka iskee pintaan,
kun minua häiritään,
huomiotani halutaan johonkin mikä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Maniassa minussa ei ole runoilijan vikaa. Olen liian täydellinen.
Sen voin kertoa, miten kaiken tämän mahtavuuteni alla majailee mitättömyys, joka ei ole kuviteltu tunne vaan oikea olo.


(olen varmaan maailman ainoa ihminen, nyyh, jota ei ole kutsuttu oman kirjan julkkareihin, kutsu lähti kyllä muille antologiaan kirjoittaneille, aika masentavaa)


Mitättömyyden tunne, joka yrittää pommittaa manian pirstaleiksi, saada minut muistamaan, mikä olen.


(en mitään, tarpeellinen ja siedetty vain silloin, kun minulta halutaan apua, kun minusta on jotain hyötyä)


Lennä, uneksi. Ja taas mätkähdä maahan, maan alle.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: H

 

hoitokoira, hyperventilaatio, Dennis Hopper, hulluus, Hedda, Hanami, Patricia Highsmith, Hassisen kone, helmipuuro, helle, Hulluussarjakuvat, hermosärky

 

Jos miettisin asiaa, voisin ihmetellä, miksi piirrän sarjakuvia. No, pohdin asiaa vähän, kunnes siirryn seuraavaan aiheeseen.

Päässäni on tuhoton määrä ideoita, muutama hyvä, toiset heikompia ja vaikka en osaa piirtää kuin vapisevia viivoja, piirrän silti. Sen takia aikanaan Keskiäkäinen ilmiintyi blogiin ja Keskiksen jälkeen Hedda. Oli vaan pakko piirtää, saada ajatukset kuviksi, sillä siinä vaiheessa olin väsynyt sanoihin, kyllästynyt tarinoihin. Kirjoittaminen oksetti, ahdisti ja piirtäminen piti hyperventilaation aisoissa.
Ainakin ajoittain.

Hedda ei hyperventiloi, häntä kyllä ahdistaa, mutta hän pitää itsensä kuosissa sulkeutumalla maailmalta, olemalla erakko. Itsekin yritän tehdä samoin, mutta yleensä ulkopuoliset ärsykkeet tunkeutuvat silti ihon alle, stressitaso kohoaa, samoin verenpaine ja sydämensyke, kunnes tulee tauko, eikä mikään enää tykytä, sydän on aivan hiljaa. Silloin tulee se hetki, jolloin on varma siitä, että nyt minä kuolen.

Kadehdin Heddaa ja Keskiäkäistä, ehkä minä siksi piirrän heitä. He ovat idoleitani, osaavat suhtautua elämään niin paljon rauhallisemmin kuin minä. Vaikka he ovat saaneet ulkoasunsa vapisevasta, epätasaisesta viivasta, he ovat silti mielessäni täydellisiä.
Tai ainakin tulevat toimeen paremmin päänuppinsa kanssa kuin piirtäjänsä.

(ja koska jokainen tilaisuus on myös markkinointitapahtuma, osta Hedda ja Zen-kirjani, pelasta kustantajani vararikolta. Hän uskoi minuun…)

(sarjakuvataiteilija Viivi Rintanen, jonka viiva ei vapise, on piirtämässä Hulluussarjakuvia, käy ihmeessä tutustumassa tarinoihin ja Viivin kuviin)

 

 

 

Tiedostoa ei löydy

 

Järjestän maailmankirjani uusiksi,
pieneltä planeetaltani poistan
kaiken turhan, juuri sen paskan, jota ilman voin elää.
Varmuudeksi ja vielä kerran tyhjennän välimuistin,
tuhoan virukset, nyt raksuttaa tyhjää, tyhjää.
Osoitekirjasta revin sivut, silppuan hyväksikäyttäjät,
enää en suostu.
Heitän reunan yli kaikki, joiden etunimi
on minä-minä,
jotka sanovat yhtä, puhuvat toista, arvaan kolmannen.
Ne kaikki, joilla on kiire kertoa minä-minästä, jotka eivät kysy, eivät kuuntele,
eivät mitään muuta kuin imevät kosteuden nahastani.
Ihoni alta revin persoonallisuushäiriöiset punkit.
Kateelliset kirput seivästän virkkuukoukulla, 0,75 on sopivan terävä.

Järjestän, järjestän ja järjestään saan ahaaelämyksiä, jokaisella hengenvedolla
voin paremmin.
Mikä on tämä ihana tyhjyys ympärilläni? Niin puhdasta, niin kevyttä,
beetasalpaajani unohtuvat kaapin hyllylle, hyperventiloin ilosta.
Läpinäkyvyys hellii minimalistista autiutta, neliömetrini kylpevät
saippuakuplan sisällä.

Jos tämä on kuoleman alkua, tervehdin sinua riemulla, kiitollisuudella.
Nyt minulla on voimaa sinulle. Jokainen katkeruutensa sisääni vuodattanut
häiriötekijä on eliminoitu, hukutettu taivaan kannen alle,
minulla on lupa tappaa, tappaa.
Järjestin sinulla tien tulla ilman esteitä, lukittuja portteja, umpeen kasvaneita
oviaukkoja muurissani.
Tuntuu ihan helvetin hyvältä.

 

 

***

Runotorstai #402 JÄRJESTYS

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: G

 

Judy Garland, Graham Greene, Gibraltar, Gotlanti, John Grant, graniitti, Granada, Gabrielle, G-mies Jerry Cotton

 

Mummu piti huuliharppua jääkaapin päällä. Hän puhalsi harppuun vain yksin ollessaan, mutta jos pyysimme kauan, hartaasti, hän meni keittiöön, otti huuliharpun, pyyhkäisi siitä näkymättömät pölyt ja soitti Gabriellen. Osasimme sanat, lauloimme mukana.

Valo siivilöityi pieneen huoneeseen ohuen verhon takaa, seinän takaa kuului kangaspuiden tahti, naapuri elätti itseään kutomalla mattoja. Mummu soitti, me lauloimme, eikä se melodia pääty koskaan, ei koskaan.
Kaipaan kotiin.

Gabrielle, torka tåren
När det grönskar i snåren
Skall jag komma med våren
Hem igen, Gabrielle

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: E

 

Espanja, erakko, Englanti, Edvard Hooper, Elimäki, eläminen, ennen, elokuvat, Stina Ekblad

 

Miten tuskaisaa oli, kun vanhat ihmiset alkoivat puhua siitä, minkälaista oli ennen. Pitkästyttävää, tylsää, mielenkiinnotonta. Nuorena ei halua olla kuin tässä ja nyt, katsoa vain eteenpäin, jos sinnekään.

Kun halu katsoa taaksepäin syntyy vuosikymmeniä myöhemmin, huomaa, ettei ole enää ketään, jota kuunnella, keltä kysyä. Kaikki ne vanhat ihmiset ovat kuolleet, on itse muuttunut siksi vanhaksi, joka kertoo samat ennen-jutut, ihmetellen, että olenko todellakin kertonut tästä jo ennen.

Olet.  Monta kertaa.

Tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Aikanaan isä lähetti vuosittain kortin tämän päivän kunniaksi. Hannulta tuli aina meili, jossa hän toivotti hyvää akkainpäivää. Se oli ennen.

Joko olen kertonut tämän?

Olet kertonut, mutta ei se mitään. Hyvää naistenpäivää sinullekin.

 

 

 

 

Turisti

 

Kotikaupunki ilman lapsuudenkotia tekee minusta turistin. Huomaan, että minulla on enemmän aikaa kuin vuosiin kävellä näillä kaduilla. Ostoslistaa ei ole, ei painavia kauppakasseja, ei jonottamista apteekissa.
Isää ei ole.

Saan yöpyä ystävän tyhjänä olevassa asunnossa, siitä muodostuu tukikohtani, matkaajan lepopaikka, johon vetäytyä olemaan yksin. Tarpeeton allakkani täyttyy kellonajoista ja nimistä. Tapaan ystäviä ruokailun merkeissä, ainoa keino, että muistan syödä. Viihdyn, mutta ensimmäisen kerran tunnen olevani ulkopuolinen tässä kaupungissa. Olen todellakin vain käymässä täällä, ilman sen kummempia velvoitteita, ilman huolta ja huolenpitoa.

Olen turisti, istahdan sateen hellittäessä terassille, unohdan vilun ja katson ihmisiä, jotka tietävät minne mennä, mitä tehdä, mitä olla. Voisin tehdä kaikkea, käydä museoissa, näyttelyissä, joihin en ole vuosiin ehtinyt mennä, kulkea pitkin jokirantaa ja viipyä matkalla, hidastaa askeleitani, jopa pysähtyäkin.

Ehkä seuraavalla kerralla. On ensin totuttava tähän uuteen rooliin, oltava ei-kenenkään-tytär, oltava vain oma itsensä, matkalla jossain päin Suomea.