Jotain, mitä vielä ei ole

Aina laboratoriokäynnin jälkeen Hanna meni terveyskeskuksen vieressä olevalle kirpputorille. Harvoin hän osti mitään, kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi, astioita, vaatteita.

Hän piti kirpputorien tunnelmasta, esineiden tarinoista. Joku oli tuonut myyntiin öljyvärimaalauksia, taulut esittivät samaa peltomaisemaa eri vuodenaikoina. Varmaan jostain kuolinpesästä.

Hanna tutki esineitä, kuunteli tarinoita. Kynttilänjalkoja, kippoja, kuppeja. Hän näki pyöreän, kannellisen ruukun. Se oli selvästikin uurna. Hän avasi kannen, nuuhkaisi tyhjyyttä. Kuka toi uurnan kirpputorille? Eikö sille ollut sittenkään tullut tarvetta? Oliko joku onnistunut petkuttamaan kuolemaa?

Hanna osti uurnan, sellaista hänellä ei vielä ollut täysinäisissä kaapeissaan. Ehkä hänkin onnistuisi huiputtamaan kuolemaa.
Tai edes viivyttämään.

***

Viikon 7 krapusanat ovat pelto, laboratorio, astia.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

BLOGitse

Aino

Kirsti Kaija

riitta k

uggla

Repu

Aina

AilaKaarina

Aimarii

 

 

 

Rehellinen asiantuntija

Vanhetessaan Minna alkoi pelätä, että kukaan ei löytäisi häntä, jos hän kuolisi kotiin. Ajatus omasta mätänevästä ruumiista kammotti häntä.

Minna oli elänyt elämänsä rehellisesti, niin kuin hänelle oli opetettu. Hän oli suorasanainen, eikä hän pelännyt neuvoa ihmisiä. Ulkopuolisena näki asiat paremmin. Minna oli myös kokenut elämässään vastoinkäymisiä. Hän oli selvinnyt koettelemuksistaan. Miksi eivät siis muutkin kuuntelemalla hänen neuvojaan.

Tytär ei pitänyt enää yhteyttä. Ystävät olivat kadonneet vuosien varrella Minnan suorasukaisuuden takia.
Ehkä naapurit kutsuisivat huoltomiehen paikalle, kun Minnan asunnosta alkaisi tulvia kalman haju? Saattoiko naapureihin luottaa?

Tuskin. Naapureista ei ollut kuin riesaa. Samanlaisia idiootteja kuin kaikki muutkin ihmiset.

***

Viikon 42 krapusanat ovat asunto, rehellinen, pelätä.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

riitta k

BLOGitse

Kirsti Kaija

Aimarii

Repu

anli itse

Der Seidenspinner

Uuna

AilaKaarina

 

Saturday Classics 180720

 

 

Jope Ruonansuu menehtyi tänään 56-vuoden iässä. Lauantaiklassikkona soitan hänen rakastavan kappaleensa meistä turkulaisista, kepeät mullat.

Muita klassikoita täällä.

 

 

 

Ari Kokkonen 1957-2020

Torstaina, toinen päivä heinäkuuta, suru-uutinen saapui. Blogiystäväni vuosien ajalta, runoilija ja valokuvaaja Ari Kokkonen menehtyi Turun Karina-kodin saattohoito-osastolla.

Tutustuin Ariin aikoinaan blogien kautta 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Blogistania oli silloin suht pieni yhteisö ja monet bloggaajat kirjoittivat runoja ja ottivat valokuvia. Haasteblogit RunoTorstai ja ValokuvaTorstai keräsivät yhteen meidät. Opimme tuntemaan muita bloggaajia, ystävystyimme, pidimme muutenkin yhteyttä.

Olin julkaissut ensimmäisen kirjani BoDin kautta ja Ari otti yhteyttä minuun, hänellä oli unelmana saada runonsa kirjan kansien väliin. Syntyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa Runoja (BoD, 2009). Seuraavina vuosina ilmestyi useampikin runokokoelma, samoin kirja Arin valokuvista. Arin runoja ja raapaleita julkaistiin myös eri kokoelmissa.

Viime vuosikymmenen lopussa Ari alkoi julkaista runojaan issuussa, jossa kokoelmat ovat edelleen ilmaiseksi luettavissa. Pimeyden jälkeen-kokoelma kertoo Arin kamppailusta viimesyksyisen syövän kanssa. Hoidot purivat ja kerroskuvauksessa kevään korvalla kaikki näytti hyvältä. Ari jaksoi jo pyöräillä, kiertää Turkua ja valokuvata.

Nyt toukokuussa syöpäpesäkkeitä löytyi Arin aivoista, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Ari siirtyi Karina-kotiin. Arin suhtautuminen tulevaan kuolemaansa oli tyyni, hyväksyvä ja rauhallinen. Hän kertoi tehneensä jo tarpeeksi, saavuttaneensa elämässä paljon hyviä asioita. Hänen oli aika lähteä.

Olen ylittänyt ajan railon, poikkeaman jatkumossa,
unohtanut ajan vaatimukset, merkityksen eiliselle.
Täytyy olla tyyntynyt kuin meri, nähdäkseen pinnan alle,
sukeltamatta pohjaan, nähdäkseen enemmän,
kuullakseen selvemmin, päästäkseen pinnalle takaisin.
Minä olen unohtanut kuinka ollaan, ja kuitenkin tunnen
olevani osallisena kaikkeen.

(Kulkea varjojen päällä putoamatta, BoD, 2012)

 

Tuli vaan mieleen

Stig framåt i vagnen. Spotta ej på golvet.

Vanhempi kansaosa muistanee musiikkitoimittaja Stig Framåtin, joka aiheutti pahennusta Yömyöhä-ohjelmassa 1970-luvun lopulla soittamalla Tuomari Nurmion Kurjan matkamiehen.
Tuli vaan mieleen, kun katsoin netistä Raitiovaunumuseon kylttejä.

Kukaan tuskin enää sylkäisee lattialle. Tai mistä minä tiedän, mitä ihmiset tekevät kotonaan. Kadulle ei kuitenkaan ole suotavaa räkiä näinä aikoina. Tosin edelleen keski-ikäiset ja sitä vanhemmat miesoletetut tekevät niin. Tekisi mieli antaa sellaiselle tyypille koirankakkapussi ja sanoa, että kerää räkäs, mutta parempi pitää tänä korona-aikana henkilökohtainen reviiri tavallistakin laajempana.
Ei tule turpaankaan.

Jäätelöpuikkopakkaukset olivat loppu kaupassa. Ovat varmaan hygieenisempiä pieniin käsiin.
Tuli vaan mieleen.

***

Viikon 13 krapusanat ovat puikko, sylkäistä, henkilökohtainen.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin Caran ja minun blogissa. Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki joko Caran tai minun blogiin, blogeistamme löydät myös osallistujalistan.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

riitta k

anli itse

Aimarii

BLOGitse

Paavo

Aina

Marra

 

Jäähyväiset

Vanhempieni osoitekirja muistaa minua paremmin osoitteet, joissa olen asunut. Itse muistan kyllä paikat kaikissa neljässä kaupungissa, kaikki ne kolmetoista kotia, joita minulla on ollut.
Lapsuudenkodeista muistan kolme.

Eilen kävin kaupungissa, jossa asuin kauan sitten. Jyhkeä kivitalo oli paikoillaan, mutta sisäpihalle ei enää päässyt. Porttikäytävä oli lukittu kaltereilla ja ovikoodilla. Suljettu menneisyys.

Muistan silti, vaikka asunnon jäähyväisistä on jo pitkä aika.

Jäähyväiset aktivoivat muistoja, unia. Viime öinä kuolleet rakkaani ovat käyneet luonani. En juurikaan ole nähnyt heistä unia näiden vuosien aikana, mutta viimeisen kuukauden aikana he ovat tulleet uniini ystävällisinä ja rakastavina. Olen herännyt onnellisena, mutta myös haikeana, sillä hyvästelyt tekevät aina myös kipeää.

 

Eläville ja kuolleille

Facebookissahan on sellainen ominaisuus, että halutessasi voit kertoa syntymäpäiväsi julkisesti, jolloin kaverisi saavat hälytyksen kyseisen päivän koittaessa. Rumpujen päristessä seinäsi täyttyy onnitteluista. Kaverit, jotka eivät muuten koskaan ilmoita olemassaolostaan, ilmestyvät paikalle jättämään onnittelunsa.

Sama ilmiö tapahtuu, vaikka olisit kuollut, jos vaan profiilisi on edelleen Facebookissa. Vuodesta toiseen on kavereita, jotka eivät ole kuulleet kuolemastasi tai jotka eivät muista, että olet kuollut, eivätkä ole pahemmin seuranneet päivityksiäsi, joita ei ole enää pitkään aikaan ilmestynyt.
Näiden kuolleiden seinällä on syntymäpäivänä tietenkin myös sellaisia, jotka muistavat ja ajattelevat kuollutta, haluavat lähettää terveisiä sinne jonnekin.

Ikuinen elämä, jonka seuraaminen on kiusallista ja groteskia.

Vai olenko vain kateellinen noista onnitteluista, joita kuolleet(kin) saavat? Muistan lapsellisen jännityksen, jolla odotin viimevuotista syntymäpäivääni, sellaista, joka on vain kerran kymmenessä vuodessa. Saisinko lahjoja? Kortteja? Kaikkea sellaista, josta tietäisin, että minut muistetaan, vaikka syntymäpäivääni ei ole Facebookissa.

Itse en liity syntymäpäiväsankarien onnittelijoihin Facebookin seinillä. Jos kaveri on hyvä tuttu, laitan meiliä, ihan sellaisen vanhanaikaisen.
Kuolleille hyville tutuille en lähetä mitään muuta kuin kaipaavan ajatuksen, jonka jätän vain itseni tietoon.

 

Ikkuna

 

Tepan pyyntö on aina sama; voinko tarkistaa, saako ikkunan auki. Menen sänkyyn hänen vierelleen. Hän on laihtunut olemattomiin, mahdumme hyvin saman peiton alle.

– Miksi ikkunaa ei saa auki? Minä haluan hypätä, en jaksa enää.
– Se voisi olla huono lento, vastaan jälleen kerran. – Voi olla, ettet kuolisi, murskaisit vain lonkkasi ja jalkasi ja kituisit sairaalassa.
– En minä jaksa tätäkään kitumista. Minä haluan kuolla.

Tepan lähimuisti on mennyt. Vanhoja asioita hän ei jaksa enää muistella. Mielessä on vain vanhainkodin ylimmässä kerroksessa oleva ikkuna, jota ei saa auki.

Halaan lähtiessä, hän katsoo olkani yli ikkunaa. Kysyy, saako ikkunan auki.

 

***

Viikon 10 krapusanat ovat halata, pyyntö, lento.

Viime viikolla olin muualla, mutta krapu ei jäänyt välistä, tuli hiukka jälkijunassa. Se löytyy täältä.

Kiitos kaikille jälleen kerran, nauttikaahan krapuilemisesta ja käykää myös lukemassa ja kommentoimassa muiden sataa sanaa Ja vielä ehtii mukaan, uudet krapusanat tulevat eetteriin vasta sunnuntaina 😀 

 

VIIKON 10 OSALLISTUJAT

Cara

Suttastiina

SK

Risa

Ilona Winebridge

BLOGitse

Aimarii

Der Seidenspinner

Maarit

anli itse

Repu

Sus

AilaKaarina

HPöllö

 

 

 

 

 

 

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Kun jokin riittää

Kun koira ulkoiluttaa minua, mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Viime päivinä olen hihnan toisessa päässä miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Tänä aamuna sain vastauksen.

Onnellisuus on sitä, ettei ole paha olo.

Se kuulostaa simppeliltä, mutta ihminen, joka tietää masennuksen/ahdistuksen tuoman nurjan mustuuden, ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan. Onnea ei omalla kohdallani tuo ulkopuoliset seikat, kaikki mahdollisuus ja mahdottomuus ovat oman pääni sisällä. Totta kai tämä koira tekee minut onnelliseksi, mutta yhtä onnellinen olin esimerkiksi viime kesänä, kun jynssäsin kodin, avasin kuusi vuotta kiinni olleita ikkunoita ja pesin ne. Selkä, lonkka ja polvet itkivät, konttasin iltaisin piikkimatolla varmana siitä, että seuraavana aamuna en pysty kävelemään.
Mutta olin onnellinen, sillä minulla ei ollut paha olla. Särkyjä, kipuja kyllä, mutta pään sisällä rauha.
Samaa ei-pahaa-oloa tunnen, kun istun sohvalla, katson talviurheilua telkkarista ja virkkaan. On vain hyvä olo.

Muistan tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran neljän vuoden jälkeen huomasin, että minulla ei ole pahaa oloa. Kävelin ystävän kanssa hänen luokseen, näin, että omenapuut olivat kukassa. Takanani oli monta päiväsairaalajaksoa, terapia, osastohoito suljetulla. Aikoja, joiden silloin luulin jatkuvan ikuisuuteen, vaikka en edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaan tuntiin.

Tuon omenankukkakävelyn jälkeen on tullut putoamisia, niitä on mahtunut ihan riittävästi tähän viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta se päivä oli ensimmäinen toivon suhteen: on olemassa päiviä, jolloin ei ole paha olo.

Masennus ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua. Samoin on ahdistuksen laita. Nykyään olen vain kymmenen vuotta viisaampi itseni suhteen. Tiedän, mitä minun on tehtävä, kun ahdistus kiristää otettaan. Tiedän, miten pysyn kuopan reunalla, enkä päästä itseäni putoamaan. Mikään ulkopuolinen ei voi minua auttaa, tukea voin saada, mutta enemmän kuin muihin ihmisiin, uskon itseeni. Iloiset ja onnelliset elämäntapahtumat ovat mukavia, mutta kuitenkin ne ovat plaseboa. En anna ulkopuolisten, ihmisten ja tapahtumien, vaikuttaa omaan olooni, haluan olla sellaisesta riippumaton. Minun on tultava toimeen itseni kanssa, se on tärkeintä.

Mieletön havainto tajuta, että mitään muuta en tarvitse onnellisuuteen. Riittää, ettei ole paha olo.

Ainakin tänään se riittää.