Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Kevään merkki

 

Kevät ja kevään merkit. Täällä meillä päin ei niin nuuhkita noita koirien paskoja, joten eivät ärsytä. Parempi kulkea pää pystyssä kuin rypeä jätöksissä. Sen sijaan varma ja odotettu kevään merkki on naapuritalon ylimmän kerroksen parvekkeen oven avautuminen ja sen myötä esiin tuleva silmänilo.

Kun olen ansaitulla aamutupakalla (koko yö polttamatta!), kuikuilen toiverikkaana naapuritaloa. Ja kyllä vain! Ovi avautuu ja nuori mies tulee ripustamaan pyyhkeensä parvekkeelle kuivumaan. Todennäköisesti hän käy talvisinkin salilla tai tekee kotona wöökauttiaan, mutta pyyhe kuivuu kylppärissä.

Naapuritalo on pahasti hieman kuolleessa kulmassa, joten joudun roikkumaan ihan pikkiriikkisen kaiteen yli. Samalla teen kevätsiivousta, hinkkaan parvekkeen kaidetta ja minulla onkin meidän talomme kiiltävin kaide! Tosin vain yhdestä kohtaa, mutta kuitenkin.

Joskus miehen lapset pomppivat isänsä kanssa parvekkeella, ärsyttävää, sillä kersat peittävät juuri upean sikspäkin silmiltäni. En ymmärrä, miksi miehen vaimo ei voi viedä noita mukuloita tarhaan ja kouluun ja antaa miehensä olla rauhassa parvekkeella.

Miten minä rakastankaan kevättä!

 

Kirjaimet elämässäni: G

 

Judy Garland, Graham Greene, Gibraltar, Gotlanti, John Grant, graniitti, Granada, Gabrielle, G-mies Jerry Cotton

 

Mummu piti huuliharppua jääkaapin päällä. Hän puhalsi harppuun vain yksin ollessaan, mutta jos pyysimme kauan, hartaasti, hän meni keittiöön, otti huuliharpun, pyyhkäisi siitä näkymättömät pölyt ja soitti Gabriellen. Osasimme sanat, lauloimme mukana.

Valo siivilöityi pieneen huoneeseen ohuen verhon takaa, seinän takaa kuului kangaspuiden tahti, naapuri elätti itseään kutomalla mattoja. Mummu soitti, me lauloimme, eikä se melodia pääty koskaan, ei koskaan.
Kaipaan kotiin.

Gabrielle, torka tåren
När det grönskar i snåren
Skall jag komma med våren
Hem igen, Gabrielle

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: E

 

Espanja, erakko, Englanti, Edvard Hooper, Elimäki, eläminen, ennen, elokuvat, Stina Ekblad

 

Miten tuskaisaa oli, kun vanhat ihmiset alkoivat puhua siitä, minkälaista oli ennen. Pitkästyttävää, tylsää, mielenkiinnotonta. Nuorena ei halua olla kuin tässä ja nyt, katsoa vain eteenpäin, jos sinnekään.

Kun halu katsoa taaksepäin syntyy vuosikymmeniä myöhemmin, huomaa, ettei ole enää ketään, jota kuunnella, keltä kysyä. Kaikki ne vanhat ihmiset ovat kuolleet, on itse muuttunut siksi vanhaksi, joka kertoo samat ennen-jutut, ihmetellen, että olenko todellakin kertonut tästä jo ennen.

Olet.  Monta kertaa.

Tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Aikanaan isä lähetti vuosittain kortin tämän päivän kunniaksi. Hannulta tuli aina meili, jossa hän toivotti hyvää akkainpäivää. Se oli ennen.

Joko olen kertonut tämän?

Olet kertonut, mutta ei se mitään. Hyvää naistenpäivää sinullekin.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: C

 

c-kasetti, Coca Cola-kamera, Creedence Clearwater Revival, Casablanca, Centrumin tavaratalo

 

Emme koskaan saaneet Coca Cola-kameraa. Kameraa varten piti kerätä 20 kpl pullon korkissa olevia tarroja, lähettää tarrat ja maksaa postiennakkomaksuna 16 mk. Meillä ei juotu limuja, ne olivat liian kalliita. En muista, mitä me joimme, Rymd-mehujuomajauhe tuli kauppoihin vasta 1970-luvulla.

Veikkaan mustaviinimarjamehua. Muistan vielä sen maun ja tunnen itseni heti sairaaksi.

Ihan kaikissa muissa perheissä oli Coca Cola-kamera. Meidän piireissämme se oli statuksen merkki. Kamera kertoi, että perheessä juotiin poreilevia limuja, ei kotona keitettyjä mehuja.

Yhtään ei lohduttanut, että perheellämme oli jonkinlainen kamera, jolla otettiin valokuvia kesäisin.

Se ei ollut Cokis-kamera.

Coca Cola-kameraa hankittiin vuonna 1966 Suomessa 123 000 kappaletta. Kului vuosia ja neljätoistavuotiaana ostin kesätyötienesteillä itselleni kameran ja mustavalkofilmiä.

En vieläkään juo Coca Colaa. En mustaviinimarjamehuakaan.

Kaiku

 

Heti herättyäni tiesin, että on Kaiku-päivän aika. Päivän vietto vaatii tiettyä mielentilaa ja sopivaa mielenlaatua. Olin juuri oikeassa vireessä ajaessani metrolla Itäkeskukseen. Periaatteessa mikä tahansa paikka sopii Kaiku-päivän viettämiseen, mutta ostoskeskuksissa on se hyvä puoli, että pääsee liukkaasti siirtymään kaupasta toiseen, jos tulee kiire.

Join aamukahvit kahvilan peränurkassa, nauratti. Päivästä tulisi hyvä, kuulin sen jo näin aamuvarhain. Kulautin loput kahvista ja siirryin pyöreän pöydän viereen. Sen ääressä istui äiti, jonka MacBook Pro oli pöydällä, tarpeeksi kaukana syöttötuolissa istuvasta yksivuotiaasta.

– ISTU!

Karjaisuni sai äidin hätkähtämään.

– SINÄ OLET IHAN MAHDOTON! ÄLÄ HÄIRITSE MINUA, ISTU ALAS!
– Mitä vittua?

Äiti oli hämmentyneen näköinen, mutta hän alkoi näyttää myös vihaiselta kysyessään kysymyksensä.

– No sitä vittua, että toimin vain kaikunasi. Hyvää päivänjatkoa.

Hooätämmässä oli ahdasta. Pujottelin kuitenkin sujuvasti, kuuntelin kaiun aiheita ympärilläni. Niitä oli monia, mutta mikään ei oikein innostanut minua, kunnes kaupasta pois lähtiessäni inspis iski.  Perhe seisoi kuin tarjottimella, joten en voinut vastustaa kiusausta.

– Idiootti, tervehdin perheen isää. – Lopeta nyt se huutaminen tai minä lähden.

Käännyin äitiä kohti, hymyilin.

– Mä en kestä sua, miks sun täytyy aina olla tollanen? Sä oot tuhma, eikä me syödä hampurilaisia. Sä pilaat aina kaiken.

Itkevä lapsi oli vaiennut. En odottanut vanhempien kiittävän minua, eivät ne koskaan tee niin. Ihmeen oudon näköisiksi vaan menevät, kun niille puhuu kuin lapsille.

Puolenpäivän aikaan Kaikuna oleminen riitti minulle. Olin lopen uupunut karjuttuani ja kirottuani parin tunnin ajan. Käsivarret olivat hellänä, joissakin vanhemmissa on niin paljon massaa, että on rankkaa ravistella heitä.

Kotiin, kurkun kurlausta puuduttavalla suuvedellä ja suihkuun, pitkään, puhdistavaan suihkuun.

Turisti

 

Kotikaupunki ilman lapsuudenkotia tekee minusta turistin. Huomaan, että minulla on enemmän aikaa kuin vuosiin kävellä näillä kaduilla. Ostoslistaa ei ole, ei painavia kauppakasseja, ei jonottamista apteekissa.
Isää ei ole.

Saan yöpyä ystävän tyhjänä olevassa asunnossa, siitä muodostuu tukikohtani, matkaajan lepopaikka, johon vetäytyä olemaan yksin. Tarpeeton allakkani täyttyy kellonajoista ja nimistä. Tapaan ystäviä ruokailun merkeissä, ainoa keino, että muistan syödä. Viihdyn, mutta ensimmäisen kerran tunnen olevani ulkopuolinen tässä kaupungissa. Olen todellakin vain käymässä täällä, ilman sen kummempia velvoitteita, ilman huolta ja huolenpitoa.

Olen turisti, istahdan sateen hellittäessä terassille, unohdan vilun ja katson ihmisiä, jotka tietävät minne mennä, mitä tehdä, mitä olla. Voisin tehdä kaikkea, käydä museoissa, näyttelyissä, joihin en ole vuosiin ehtinyt mennä, kulkea pitkin jokirantaa ja viipyä matkalla, hidastaa askeleitani, jopa pysähtyäkin.

Ehkä seuraavalla kerralla. On ensin totuttava tähän uuteen rooliin, oltava ei-kenenkään-tytär, oltava vain oma itsensä, matkalla jossain päin Suomea.

Kaipaus

 

Suru asuu pienissä asioissa. Veli soittaa laivalta, ensimmäinen risteily, ettei osta isälle tupakkaa. Minäkin jätin Tarjoustalon rekkiin alennuksessa olevat vihreät college-housut, olisivat olleet juuri isän väriä.

Velvollisuus

Koska olin syntynyt vanhimmaksi lapsenlapseksi, asemani ei koskaan muuttunut. Nuorin lapsenlapsi oli hetken ajan nuorin, sitten hän luovutti paikkansa uudelle tulokkaalle.

Vanhimman velvollisuuteen kuului lukea jouluevankeliumi ennen joulupäivällistä.

Serkku oli kaksi kuukautta minua nuorempi, mutta hän sai istua rauhassa. Hän oli poika, se myös vankisti hänen turvaansa. Poikien ei tarvinnut tehdä tiettyjä asioita, tytöt oli luotu sellaiseen. 

Vihasin ääneen lukemista, vihasin esiintymistä, mutta eniten vihasin lipeäkalaa, joka oli asetettu pöydälle juuri kohdalleni. Mummi rakasti lipeäkalaa, eikä hän koskaan kysynyt, pitikö kukaan muu siitä. Lipeäkalaa oli oltava ja paljon. Voin vannoa, että kalaa oli enemmän kuin kaikkia muita jouluruokia yhteensä. En muista väärin.

Evankeliumin jälkeen kaikki lauloivat yhdessä Enkeli taivaan, nuorimmat tätieni sylissä, pulleina ja unessa. Kalan pinta muuttui kelmeämmäksi, säkeistöjä oli laulussa paljon. Ukin ruokarukouksen aikana näin äidin puristavan isän kättä, istuin heidän vieressään..

Lipeäkala lähti kiertämään, katsoin sen etenemistä pöydän ympäri. Tiesin, että oli turha toivoa lautasen tyhjenevän kokonaan ennen kuin se palaisi jälleen kohdalleni. Tänä jouluna yrittäisin ottaa vain pienen palan, minun oli oltava nopea ennen kuin mummi ehtisi laittaa kalaa lautaselleni.

Tarjoilulautasen palatessa luokseni lähes koskemattomana äiti vilkaisi minua, otti sormistani kiinni, silitteli. Kuulin hänen hyräilevän, aivan hiljaa, vain minun korvilleni, vakuuttaen, että kohta lähtisimme kotiin, tanssisimme kuusen ympärillä.

Hej, tomtegubbar, slå i glasen och låt oss lustiga vara! En liten tid vi leva här, med mycket möda och stort besvär. Hej tomtegubbar…

Isänpäivä

 

Ei minua ennen mitkään päivät herkistäneet, ei joulu, ei ystävänpäivä, ei itsenäisyys. Äitienpäivänä tunsin lähinnä vain vihaa, äiti kuoli liian nuorena. En osannut itkeä, en kaivata, tuntui vain niin turhalta.
Turhia päiviä, kollektiivista ajattelun manipulointia, nyt kaikki yhdessä tuntemaan.

Tämän päivän itku tuli yllätyksenä. Järkyttävän suuri kaipaus, ääretön tyhjyys, isän ikävä. En voi enää soittaa isälle. Tänään kaikki itkemättömät itkut, suremattomat surut iskevät. Kehoni on uupunut, kouristuksena tulevat kyyneleet, ahdistus ja paniikki ravisuttavat minua, joka olen aina luullut kulkevani omaa tietäni, olevani kaiken sellaisen yläpuolella, jota olen luullut sentimentaalisuudeksi, melodraamaksi.

En sytytä kynttilää isän haudalle, hautakivi ei ole vielä paikallaan, uurna on laskematta.

Isän reipas tyttö ei jaksa tänään olla reipas.