Tyttö

 

Tää ois niitten laps. Se nukkuis. Tää ois isi. Sil ois jo herätys, sil ois kiire töihin. Se olis vaik johtaja.
Tää ois äiti. Se kysyis isiltä, koska isi tulee kotiin. Isi sanois, et sit joskus, ja sit tää äiti alkais huutaa, ettei se jaksa odottaa ja tää isi sanois, ettei tarvikkaan. Tää tyttö ois jo sit herännyt. Isi lähtis ja äiti itkis ja menis takas nukkuman.
Niitten lapsi söis karkkeja. Äiti antais sille joka päivä rahaa ja se saa hakee är-kioskilta namia.
Äiti itkis koko päivän. Tää tyttö pelais pleikkaa.
Niil ei oo koiraa, vaik tää tyttö haluis.

***

Viikon 16 krapusanat ovat herätys, johtaja, kioski.
Ja karapuhan on otsikko mukaan luettuna tasan sadan sanan tarina.
Laitathan oman krapusi linkin joko Caran tai minun blogiini.

OSALLISTUJAT

Cara

Sus’

BLOGitse

Risa

Suttastiina

anli itse

Ilona Winebridge

riitta k 

HPöllö

Der Seidenspinner

Marjatta Mentula

Sisko

 

 

 

 

Mainokset

Tarinoita

Aikanaan Hoitokoiran kävelyttäessä minua, huomasin, että koiran kanssa kulkeminen on sosiaalinen tapahtuma. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että vointini on paljon parempi kuin silloin. Jaksan puhua ihmisten kanssa paremmin, ei ole tarvetta sukeltaa metsän suojaan mahdollisen puhekumppanin tullessa vastaan. Elämäntarinoita olen näiden kuukausien aikana kuullut monta.

***

Useamman kerran viikossa Lainakoira ja minä tapaamme bussipysäkillä vanhan leidin. Hän kulkee rollaattorilla ja on kertonut ajavansa bussilla niin usein kuin mahdollista läheiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa, katsomaan maailmanmenoa, tapaamaan tuttuja, juttelemaan ihmisille. Hän lähentelee yhdeksääkymppiä, on pieni ja linnunluinen, hänen hymynsä on herkässä. Odotan koiran kanssa bussin tuloa nähdäkseni, pysähtyykö bussi riittävän lähelle jalkakäytävää. Silloin leidi haluaa nostaa rollaattorinsa itse bussiin. Mikäli bussi jää kauemmaksi, autan rollaattorin bussiin ja samalla yritän estää koiraa hyppäämästä kyytiin, sillä hän rakastaa julkisilla liikkumista.

***

Täällä on monta koulua ja usein heittäessäni keppejä koirapuistossa, koululaiset kulkevat aitauksen ohi. Tytöt haluavat silittää Lainakoiraa, varmaan pojatkin, mutta ehkä eivät kehtaa pyytää. Eräs tyttö kertoo, että hänen tädillään on koira ja he matkustavat kesäisin tädin luo ja silloin hän saa leikkiä koiran kanssa. Kotona tytöllä on pehmoleluna koira, ja hän kysyy, olenko huomenna puistossa, hän voisi tulla näyttämään leluaan meille.
Seuraavana päivänä näen tytön ja koiransa. Koira on saanut kaulaansa punaisen nauhan, tyttö vetää koiraa maata pitkin. Koira ei kuulema tottele aina, tyttö kertoo. Saan silittää pehmolelua.

***

Joni on kehitysvammainen. Hän ojentaa kättään varovasti Lainakoiraa kohti. Jonin äiti sanoo Jonin säteilevän positiivista energiaa, yleensä eläimet vaistoavat sen ja pitävät Jonista. Lainakoira nuuhkii Jonin lapasta. Äiti pyytää Jonia ottamaan vantun pois. Lainakoira nuolaisee Jonin kättä, harvinainen tapaus, sillä Lainakoira ei pahemmin suukottele ihmisiä.

***

Vanhojen ihmisten vapisevat kädet, kävelysauvat ja pyörätuolit tuntuvat olevan asioita, joita Lainakoira ei oikein tajua. Aluksi hän oli hieman epäluuloinen, tärisevät kädet pelottivat, mutta nykyään hän tuntuu tajuavan, että nuo kädet haluavat hyvää, haluavat silittää ja paijata. Koira rakastaa sellaista huomiota ja hän jää mielellään pidemmäksikin aikaa kyhjöttämään huomion antajan jalkoihin.

***

Poika kantaa suksia. Lainakoira pysähtyy ja katsoo poikaa. Poika arvelee, että koira ihmettelee, mitä sukset ovat. Myönnän, että niin saattaa olla ja kysyn, onko koulussa ollut hiihtoa. Poika huokaisee ja kertoo hiihtokilpailusta, jossa on tullut viimeiseksi. Minäkin huokaisen ja kerron hiihtokilpailusta, jossa minäkin olen aikanaan tullut viimeiseksi. Pojalla on hauska tapa puhua. Tunnetila: ärtynyt. Olo: väsynyt. Päätös: ei koskaan enää hiihtämistä. Toive: tulisi jo kevät ja lumi sulaisi.
Olen samaa mieltä hänen kanssaan.

***

Kevät saisi jo tulla ja lumet sulaa.

 

 

 

 

Punainen liina

Pienin joululiinoistani on tähden muotoinen. Äiti on kirjaillut punaisen kankaan valkoisella langalla, kynttilöitä ja kuusen oksia. Liina lähetettiin kotiin Suomeen joululahjaksi, äidinäidille.
Äiti oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, samassa perheessä molemmat kerrat. Liinan hän kirjaili toisen oleskelunsa aikana, silloinkin hän oli vielä alle kouluikäinen.

Äiti piti joulusta. Perinteet saivat hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Muistan hänen kätensä, jotka sytyttivät adventtikynttilät, sunnuntai toisensa perään. Sormet olivat hoikat ja kauniit, hyvin vakaat, miltei juhlalliset.

Äidin joulun odotus ja jännitys tarttuivat meihin lapsiin. Minuun liikaakin, joulua edeltävät päivät olivat täynnä vatsakipuja. Jouluaterian syöminen oksetti, kunnes Mummu, äidinäiti ehdotti, että lahjat jaettaisiin ennen ruokailua. Sitten ruokakin maistuisi paremmin.

Isän tiskattua astiat asetuimme piiriin olohuoneen lattialle, käsi kädessä. Oli piirileikkien aika. Räven raskar över isen, Hej tomtegubbar slå i glasen ja niin me pyörimme ympäri, ympäri, kunnes joku kompastui ja veti koko nauravan ja hengästyneen piirin lattialle.

Rakastan pientä, punaista liinaani. Sen reunat ovat hapsuntuneet, enkä uskalla enää pestä sitä. Ajattelen äitiä, joka kaikesta kokemastaan huolimatta, pystyi rakastamaan ja arvostamaan elämää. Ehkä minun pitäisi kantaa tuota liinaa aina mukanani. Se voisi muistuttaa minua mustina hetkinäni, että aina on olemassa toivoa, ei ehkä ihan nurkan takana, mutta jossain. Jossain.

 

***

Taikakuvat #74 JOULU

 

 

 

Ensimmäiset vuodet

 

Tietenkin putoan kalliolta, koska minua on kielletty kiipeämästä sinne. Yllyttäjät juoksevat kertomaan vanhemmilleni, että olen kuollut. Isä kantaa minut kotiin, äiti laastaroi polvet ja kyynärpäät. Isä lukee minulle Aku Ankkaa, eikä minua itketä enää niin paljon.

Makuuhuoneen ikkunasta näkee, koska isä on tulossa kotiin. Kun isä kääntyy naapuritalon nurkalta, juoksen hakemaan tyynyn ja menen porraskäytävään, ylimmälle portaalle. Istun tyynyllä ja odotan. Isä on joka kerta yllättynyt nähdessään minut.

Teini-ikäisenä tulen ystävän kanssa meille. Isä istuu pemppatyynyllä portailla, minua hävettää, ystävä nauraa, hänen mielestään minulla on hauska ja ihana isä.

Sama ystävä kertoo vuosikymmenien jälkeen muistavansa, että aina, kun tulimme koulun jälkeen kotiini, isäni oli paistanut lettuja tai ostanut meille piispanmunkit.

 

Töiden jälkeen isä pesee kätensä Swarfegalla. Mönjä on myrkynvihreää, tuoksuu hyvälle, tuoksuu isälle. Purkin kansi on liasta musta, siihen ei kannata koskea.

Olen tavannut saksalaisen pojan leirintäalueella, hän lähtee huomenaamulla pois Suomesta. Haluan nähdä hänet vielä viimeisen kerran, karkaan kotoa ja matkalla soitan puhelinkioskista kotiin. Itken, että minun on pakko tavata se poika. Isä on eri mieltä. Tulet kotiin, hän sanoo, olet vasta kaksitoista. Jos et tule heti, minä haen sinut.

Vasta pari vuotta myöhemmin tajuan, että ei isä olisi löytänyt minua leirintäalueelta.

Isä auttaa minua matematiikassa, historiassa, äidinkielessä. Äiti kuulustelee englannin ja ranskan sanoja. Isä opettaa saksaa. Suomen kielioppi saa isän innostumaan, itse en tunne samaa mielenkiintoa lauserakenteita ja sijamuotoja kohtaan. Historiasta pidämme molemmat, myös politiikasta, josta puhumme paljon. Isä ei hyväksy sortoa, ei syrjintää missään muodossa, ei ketään kohtaan ja pienenä luulen, että muu maailma ajattelee samalla tavalla kuin hän.

Kun muutan pois kotoa, isä antaa minulle kirjekuoressa avaimen ja mukana on kirje, jota olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet. Isä kirjoittaa avaimen olevan lapsuudenkotiini ja hänen sydämeensä.

 

 

 

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Kevään merkki

 

Kevät ja kevään merkit. Täällä meillä päin ei niin nuuhkita noita koirien paskoja, joten eivät ärsytä. Parempi kulkea pää pystyssä kuin rypeä jätöksissä. Sen sijaan varma ja odotettu kevään merkki on naapuritalon ylimmän kerroksen parvekkeen oven avautuminen ja sen myötä esiin tuleva silmänilo.

Kun olen ansaitulla aamutupakalla (koko yö polttamatta!), kuikuilen toiverikkaana naapuritaloa. Ja kyllä vain! Ovi avautuu ja nuori mies tulee ripustamaan pyyhkeensä parvekkeelle kuivumaan. Todennäköisesti hän käy talvisinkin salilla tai tekee kotona wöökauttiaan, mutta pyyhe kuivuu kylppärissä.

Naapuritalo on pahasti hieman kuolleessa kulmassa, joten joudun roikkumaan ihan pikkiriikkisen kaiteen yli. Samalla teen kevätsiivousta, hinkkaan parvekkeen kaidetta ja minulla onkin meidän talomme kiiltävin kaide! Tosin vain yhdestä kohtaa, mutta kuitenkin.

Joskus miehen lapset pomppivat isänsä kanssa parvekkeella, ärsyttävää, sillä kersat peittävät juuri upean sikspäkin silmiltäni. En ymmärrä, miksi miehen vaimo ei voi viedä noita mukuloita tarhaan ja kouluun ja antaa miehensä olla rauhassa parvekkeella.

Miten minä rakastankaan kevättä!

 

Kirjaimet elämässäni: G

 

Judy Garland, Graham Greene, Gibraltar, Gotlanti, John Grant, graniitti, Granada, Gabrielle, G-mies Jerry Cotton

 

Mummu piti huuliharppua jääkaapin päällä. Hän puhalsi harppuun vain yksin ollessaan, mutta jos pyysimme kauan, hartaasti, hän meni keittiöön, otti huuliharpun, pyyhkäisi siitä näkymättömät pölyt ja soitti Gabriellen. Osasimme sanat, lauloimme mukana.

Valo siivilöityi pieneen huoneeseen ohuen verhon takaa, seinän takaa kuului kangaspuiden tahti, naapuri elätti itseään kutomalla mattoja. Mummu soitti, me lauloimme, eikä se melodia pääty koskaan, ei koskaan.
Kaipaan kotiin.

Gabrielle, torka tåren
När det grönskar i snåren
Skall jag komma med våren
Hem igen, Gabrielle

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: E

 

Espanja, erakko, Englanti, Edvard Hooper, Elimäki, eläminen, ennen, elokuvat, Stina Ekblad

 

Miten tuskaisaa oli, kun vanhat ihmiset alkoivat puhua siitä, minkälaista oli ennen. Pitkästyttävää, tylsää, mielenkiinnotonta. Nuorena ei halua olla kuin tässä ja nyt, katsoa vain eteenpäin, jos sinnekään.

Kun halu katsoa taaksepäin syntyy vuosikymmeniä myöhemmin, huomaa, ettei ole enää ketään, jota kuunnella, keltä kysyä. Kaikki ne vanhat ihmiset ovat kuolleet, on itse muuttunut siksi vanhaksi, joka kertoo samat ennen-jutut, ihmetellen, että olenko todellakin kertonut tästä jo ennen.

Olet.  Monta kertaa.

Tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Aikanaan isä lähetti vuosittain kortin tämän päivän kunniaksi. Hannulta tuli aina meili, jossa hän toivotti hyvää akkainpäivää. Se oli ennen.

Joko olen kertonut tämän?

Olet kertonut, mutta ei se mitään. Hyvää naistenpäivää sinullekin.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: C

 

c-kasetti, Coca Cola-kamera, Creedence Clearwater Revival, Casablanca, Centrumin tavaratalo

 

Emme koskaan saaneet Coca Cola-kameraa. Kameraa varten piti kerätä 20 kpl pullon korkissa olevia tarroja, lähettää tarrat ja maksaa postiennakkomaksuna 16 mk. Meillä ei juotu limuja, ne olivat liian kalliita. En muista, mitä me joimme, Rymd-mehujuomajauhe tuli kauppoihin vasta 1970-luvulla.

Veikkaan mustaviinimarjamehua. Muistan vielä sen maun ja tunnen itseni heti sairaaksi.

Ihan kaikissa muissa perheissä oli Coca Cola-kamera. Meidän piireissämme se oli statuksen merkki. Kamera kertoi, että perheessä juotiin poreilevia limuja, ei kotona keitettyjä mehuja.

Yhtään ei lohduttanut, että perheellämme oli jonkinlainen kamera, jolla otettiin valokuvia kesäisin.

Se ei ollut Cokis-kamera.

Coca Cola-kameraa hankittiin vuonna 1966 Suomessa 123 000 kappaletta. Kului vuosia ja neljätoistavuotiaana ostin kesätyötienesteillä itselleni kameran ja mustavalkofilmiä.

En vieläkään juo Coca Colaa. En mustaviinimarjamehuakaan.