Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Mainokset

Lauantain toivottomat 9

 

Joululaulut eivät herätä minussa sen kummempaa tunteenpaloa. En mitenkään pidä niistä, en erityisemmin vihaa niitä. Kauppojen joululaulutaustamusiikki ei häiritse, johtunee osittain varmaan siitä, että käyn niin harvoin ostoskeskuksissa. Jos satun kauppaan, jossa musiikki raikaa, en ahdistu, oikeastaan vaan suljen korvani, jos en pidä kuulemastani.

Viimeistään marraskuun puolivälissä ihmiset alkavat valittaa siitä, miten ihan liian aikaisin joululaulut alkavat soida kaupoissa. Tänäkin vuonna. Hmm, tuntuu jälleen ensimmäisen maailman ongelmalta tavarapaljoutemme keskellä. No, onhan minullakin samanlaisia ongelmia, mutta ei niistä tässä sen tarkemmin.

Niinpä tämän lauantain toivoton toivomaton ei ole joululaulu. Olisin kyllä voinut soittaa minkä tahansa Vesa-Matti Loirin tai Samuli Edelmannin esittämän joululaulun, mutta se olisi johtunut vain siitä syystä, että nuo kaksi artistia saavat selkäpiini karmimaan.
Joululaulut eivät sitä tee.

Tämä sen sijaan on niin ällö kappale, että pakko soittaa se iloksenne.

Lauantain toivottomat 8

 

Tämä aamu on ollut tavallista rankempi. Olen uinut syvissä, ahdistavissa ja mieltä repivissä syövereissä tehdessäni valintaa Stingin ja Phil Collinsin välillä. On nimittäin lauantai ja lauantain toivomattomien toivottomien aika.

Hrrrrrr, molemmat laulajat värisyttävät minua.
Epämukavasti.
En vaan tykkää kummastakaan laulajasta. Mitään sanomattomat äänet. Aikansa legendoja, grammarin gari grandeja, hrrrrrrrrr, kylmäsee.

Olen paha ihminen.

En vaan tykkää.

 

 

***

Sitten jotain hauskempaa: vielä on aikaa osallistua arvontaan. Sitten voit kuunnella musiikin, jos haluat.

(tai toisinpäin)

 

 

 

 

 

 

 

 

Lauantain toivottomat 7

 

Lauantain toivomattomat toivottomat ovat jääneet unholaan kesän aikana. Onneksi on tulossa pitkä, pimeä ja ankea syksy, jonka mustuutta voi entisestään syventää esittelemällä kauheita klassikkokappaleita, joita en halua kuunnella.

Kesän loppumisessa on yksi hyvä puoli: enää ei tarvitse kuunnella Maaritin Jäätelökesää. Olen inhonnut laulua sen julkaisemisesta (1978) asti, sillä laulajan nasaali käy liikaa korviin ja kammoan niitä pieniä rock’nrollandbluesandjazzräkäisy-yrityksiä. Samanlaisia vilunväristyksiä hiipii ihollani, jos joudun kuuntelemaan Maaritin muita kappaleita kuten Hymypoika, Lainaa vain jne.
En vaan tykkää.

Kesäbiisit ovat usein sen takia mainioita, että niitä renkutetaan vain sen hyvin lyhyen kesän ajan, sitten ne jäävät unholaan. Valitettavasti joistakin tulee klassikoita kansan korvissa, eikä niistä pääse enää koskaan eroon.

Nyt iski kauhea ajatus. Jos kuuntelisin Jäätelökesää ja se takaisi kesän jatkumisen puolen vuoden ajan, olisinko valmis siihen?
Olisin. Kesän loppuminen on kamalaa. Uhrautuisin.

Mikä on sinun kesäkappaleesi, jonka haluat unohtaa?

 

 

 

 

 

Lauantain toivottomat 6

 

Tämä artisti saa inhon väreet tutisemaan ihollani. Ihan liian letkeää ja positiivista menoa, ei kestä.

Parasta tällä videolla on alussa nähty mainos.

 

 

 

 

 

Lauantain toivottomat 5 -ei todellakaan!

 

Kyllä nyt on mennyt toivottomaksi. On lauantai ja pitäisi heittää tänne blogiin joku inhokkitoivomaton kappale.

Ehei, ei onnistu, muahhaa. Olen niin fiiliksissä, että pakko ylistää tunnetilaa ihanalla musiikilla. Jos joku vielä epäilee, ettei minulla ole muuta elämää kuin roikkuminen netin linjoilla löysässä hirressä,  niin voin vakuuttaa, että luulija on väärässä! Olen nimittäin katsonut tähän mennessä kaikki futismatsit Brasilian MM-kisoissa, enkä näe mitään syytä, etten katsoisi loppuja otteluitakin.  Ei silloin ehdi olla online.

Elokuvasta Orfeu Negro Elizeth Cardoson upea bossa nova-klassikko Manha de Carnaval.

Lauantain toivottomat 4

 

 

Joskus muinoin, vuonna Kekkonen, Kekkonen ja Kekkonen, Turun Humalistonkadulla oli tupakkakauppa, jossa hönkien lisäksi myytiin jukebokseista poistettuja singlejä. Jukeboksihan on levyautomaatti (selitys sen varalta, että lukijoissa olisi muka nuorempaa väkeä…ai niin, Kekkonen pitää kai myös selittää. Hän toimi Suomen presidenttinä ennen kuin keksittiin, että pressan virkaan voidaan valita joskus muitakin miehiä ja nainen). Suomessa käytettiin silloin markka-nimistä valuuttaa ja jukeboksiin kun laittoi markan, sai valita kolme levyä kuultavaksi. Tai soittaa samaa kappaletta kolme kertaa. Koko baari pääsi näin ollen siis nauttimaan jonkun rikkaan rahoista ja valitettavasti myös musiikkimausta.

Tuosta tupakkakaupasta ostin pienenä palleroisena ensimmäisen Beatles-singleni All my Loving. Beatlesit olivat ihania ja heidän levyjään tulee veivattua vielä nykyäänkin. Melkein koko tuotanto on mieleeni, mutta on yksi kappale, jota en vaan voi kuunnella. Inhoan sitä. Vihaan sitä. En tiedä, johtuuko ällötykseni Simo Salmisesta, joka teki coverin biisistä, Keltainen jäänsärkijä (sanat ovat kyllä hyvät, mutta tuo Simon laulu…). Tai ehkä vatsanpurut tulevat, kun on kuunneltava Ringo Starrin ääntä. Meno taustalla on kyllä ylen hilpeää, tuntuu, että kukaan ei ole ollut äänitysstudiossa selvin päin tahi huumehitta, siihen joukkoon voisin noin periaatteessa hyvinkin liittyä, vaan ei. En kestä tätä laulua!

 

Ystäville

 

YSTÄVÄT                                                     NIMETÖN MYYTY                                     RUUSULAAKSON TYTTÖ MYYTY

ystävät nimetön girl of rosevalley

 30×40, akryyli, 25€                                      40×50, akryyli, 25€                                 30×40, öljyväriliitu/gesso, 15€

 

Eilen oli lauantai ja olisi pitänyt esitellä lauantain toivoton toivomaton, mutta koska minulla on ihan elämää(kin), eikä lauantai ollut mitenkään toivoton, niin jäi nyt sitten (taas) välistä.

Sosiaalinen lauantai, tapasin kaksi ystävää ja tämä kirjoitus on ylistys ystäville. Ystävien kanssa voi olla oma itsensä. Ystävien seurassa ei tarvitse olla varpaillaan. Ystävät eivät pompottele mielialojensa vaihtumisten takia. Ystävien kanssa voi syödä ja puhua samalla suolistotutkimuksista. Ystäviä on ihana halata ja tulla halatuksi. Ystävät välittävät muistakin kuin itsestään. Ystävien kanssa voi olla hiljaa ja puhua päällekkäin. Ystävät haluavat tietää, mitä muille kuuluu, ystävät eivät puhu vain itsestään. Ystävien kanssa aika lentää ja me lennämme ajan mukana.

Kiitos teille, ystäväni.

***

Projekti Muusasta Mesenaatiksi on edelleen käynnissä! Kolme teosta on löytänyt uuden, hyvän kodin, mutta vielä tuolla sängyn alla, sohvan alla, matkalaukuissa, kaapeissa, komeroissa lusii kymmeniä kodittomia tauluja. Valitsin tänään näytille ystävyydestä ja luottamuksesta kertovia tauluja.

LUOTTAMUS                                             MERIHEVOSET                                                    ENNEN ESITYSTÄ MYYTY

luottamus merihevoset ennen esitystä

30×40, mixed media, 15€                        20×20, mixed media, 20€                              30×40, akryyli, 25€

Lauantain toivottomat 3

 

Tänään hyljeksin maaaaahtiballaaaadeja, niitä suuria lauluja, joissa briljeerataan vokaalisesti, venytetään vokaaleja ja jotka tarjoavat ehtymättömän varaston koelauluja kaikille innokkaille yrittäjille erilaisissa laulukilpailuissa.

Heviballadit menettelevät, mutta nämä Whitney Houstonit, Celine Dionit ja Mariah Careyt, ounou. Ei tipu myöskään korvakäytäviä pitkin esim. Andrea Bocelli, jota jossain vaiheesta tunki joka tuutista.

Ehkä elämää suuremmat laulut pelottavat tällaista tunnelukkoista ihmistä. En nimittäin tunne muuta kuin ärtymystä joutuessani vahingossa kuuntelemaan tällaista mahtipontista musiikkia.

Lauantain toivottomat 2

 

Tältä artistilta olisin voinut valita minkä tahansa kappaleen, kaikki ovat korkealla toivomattomuuslistallani. Tiettyyn rajaan asti patetia, melodraama ja musiikin omintakeinen tulkinta menettelevät, mutta Vesa-Matti Loiri ei koskaan. Petän ja romutan varmaan suomalaisuuteni ja sielunmaisemani tunnustamalla julkisesti, että Loiria ei vaan voi kuunnella. Ei voi.  Loiri on tekotaiteellista scheissea korvissani.

Koska tänään käydään Kööpenhaminassa Euroviisujen finaali, niin valitsin tämän päivän toivottomaksi Loirin euroviisuedustuskappaleen Huilumies vuodelta 1980.

Suosittelen kuuntelemaan ilman volyymia.