Punainen liina

Pienin joululiinoistani on tähden muotoinen. Äiti on kirjaillut punaisen kankaan valkoisella langalla, kynttilöitä ja kuusen oksia. Liina lähetettiin kotiin Suomeen joululahjaksi, äidinäidille.
Äiti oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, samassa perheessä molemmat kerrat. Liinan hän kirjaili toisen oleskelunsa aikana, silloinkin hän oli vielä alle kouluikäinen.

Äiti piti joulusta. Perinteet saivat hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Muistan hänen kätensä, jotka sytyttivät adventtikynttilät, sunnuntai toisensa perään. Sormet olivat hoikat ja kauniit, hyvin vakaat, miltei juhlalliset.

Äidin joulun odotus ja jännitys tarttuivat meihin lapsiin. Minuun liikaakin, joulua edeltävät päivät olivat täynnä vatsakipuja. Jouluaterian syöminen oksetti, kunnes Mummu, äidinäiti ehdotti, että lahjat jaettaisiin ennen ruokailua. Sitten ruokakin maistuisi paremmin.

Isän tiskattua astiat asetuimme piiriin olohuoneen lattialle, käsi kädessä. Oli piirileikkien aika. Räven raskar över isen, Hej tomtegubbar slå i glasen ja niin me pyörimme ympäri, ympäri, kunnes joku kompastui ja veti koko nauravan ja hengästyneen piirin lattialle.

Rakastan pientä, punaista liinaani. Sen reunat ovat hapsuntuneet, enkä uskalla enää pestä sitä. Ajattelen äitiä, joka kaikesta kokemastaan huolimatta, pystyi rakastamaan ja arvostamaan elämää. Ehkä minun pitäisi kantaa tuota liinaa aina mukanani. Se voisi muistuttaa minua mustina hetkinäni, että aina on olemassa toivoa, ei ehkä ihan nurkan takana, mutta jossain. Jossain.

 

***

Taikakuvat #74 JOULU

 

 

 

Mainokset

Päässä surisee, tarvitsen lisää ruuveja

 

fiksatiivi

 

Vapunpäivä kuluu työn merkeissä Tunnen itseni aatteen ihmiseksi. Naapurit ovat saaneet parvekkeensa pestyä, kukat laitettua laatikoihin, ovat levittäneet lepolasset ja kattaneet pöydille kuohuvaa ja syötävää. Minun parvekkeeni on peitetty sanomalehdille, on aurinkoinen ja suhteellisen tyyni päivä, olen fiksannut tauluja, joissa akryylin lisäksi on peiteväriä, pastellia ja tussia. Ilmassa on leijunut mukava tuoksu, ei tietenkään yhtä herkullinen kuin vastapäisen talon pihalta tuleva grillatun makkaran hengähdys.

Ruuvit loppuivat kesken. Tavallista tässä huushollissa. Olen kaivanut piikillä reikiä, kiertänyt ruuveja puuhun, viritellyt rautalankaripustuksia. Peukalossa on kolo. Hyvä, että ruuvit loppuivat ennen kuin peukalo irtosi kokonaan.

Hioin muutamat kehykset, maalasin ne ja tänään olisi pitänyt levittää lakkaa pinnoille. Löysin huonekalulakkapurkin, sain sen auki lievähköä suurempaa väkivaltaa käyttäen, todetakseni vain, että lakka oli reippaasti kuivunut. Ei auttanut purkin lämmittely, ei erilaisten litkujen avulla pehmennys. Pakko ostaa ruuvien lisäksi lakkaa. Kukkarossa on kaksikymmentä euroa, enempää ei ole ennen seuraavaa rahapäivää. Hmm, onnistuisikohan kynsilakalla lakkaaminen? En ole koskaan kokeillut. Kokeilenpa. Ei siitä ainakaan haittaa voi olla.

Päässäni surraa tarinoita, mutta en ehdi kirjoittaa niitä. Surina ei onneksi ole häiritsevää.

Muuten, ei parveketta kannata vielä kuurata. Kohta koivut alkavat roiskia norkkojaan ja kaikki muuttuu keltaiseksi. Ikkunatkin. On koko kesä aikaa siivota. Jos haluaa.

 

ruuvailua

 

 

 

 

Don’t Bitch Around Much Anymore

 

no bitchin' blues

 

 

Ain’t been bitchin’
’bout nothin’ lately.
No, no, no,
nothin’ lately.
Slay this itch,
eatin ’ me greatly,
o,o,o,
fuckin’ greatly.

Sittin’ here, easin’ my mind,
rollin’ pills, drinkin’ wine.
Raspin’ out this pitiful song.
Pathetic blues. I’m far gone.

Ain’t been livin’
a lot lately.
No, no, no,
at all lately.
I’ve got this blues,
niblin’ me greatly,
o,o,o,
fuckin’ greatly.

Sittin’ here, losin’ my mind,
countin’ my days till the end of time.
Nothin ‘to lose, less to win,
no need for bitchin’, no need for pins.

 

 

*** 

Laulaminen on ollut mielessäni viime päivinä. Näin jopa unta, että olin koelauluissa. Katson varmaan liikaa laulukilpailuja televisiosta. Tai ehkä kaipaan laulamista

Syntyi laulun sanat. Kunpa osaisi säveltää. No, mennään blueskaavalla.

 

 

 

Laulukirjan viides kappale

 

Tuntui pyhäinhäväistykseltä käydä sellaisen laulun kimppuun, josta on tehty täydellinen tulkinta. Frank Sinatran esittämä, Matt Dennisin ja Earl Brentin vuonna 1946 kirjoittama Angel Eyes älppäriltä Frank Sinatra Sings for Only The Lonely vuodelta 1958 on juuri sellainen kappale.

Laulusta on tullut jazz standardi, jonka on levyttänyt jokainen itseään kunnioittava artisti.

Koettaessani perustella itselleni, miten kehdata edes yrittää omaa tulkintaa enkelisilmistä, löysin kaksi hataraa, heikosti yhdistävää tekijää Frankin ja itseni välillä. Ol’ Blue Eyes, Frankin lempinimi, sopii myös minuun. Minä en kylläkään tupakoi laulaessani. Muuten vain.

Melodia on simppeli, toistoa on paljon, joten laulusta tulee helposti monotoninen. Toisaalta laulussa on värikästä harmonista vaihtelua, joka antaa paljon mahdollisuuksia. Haasteellista. Onneksi ette pysty kuuntelemaan tulkintaani. Nauttikaa sen sijaan vanhan sinisilmän tunnelmoinnista.

Laulukirjan muut laulut ovat täällä. Ja muut sunnuntaiklassikot löytyvät täältä.

 

 


Laulukirjan neljäs kappale

 

Bobby Hebbin vuonna 1963 kirjoittama ja 1966 levyttämä Sunny on laulukirjani neljäs laulu. Sunny on useasti levytetty tämän jälkeen. Itselleni tutuin on upean Cherin myöskin vuonna 1966 levyttämä  versio. Nuoremmalle sukupolvelle iskee varmaan Boney M:n diskosovitus vuodelta 1976….


Sunnyn melodia on simppeli, joten kappaleen laulaminen teetti työtä, jotta siihen sai mielenkiintoisia variaatioita. Laulunopettaja nosti tempoa rutkasti ja tämä oli varmaan yksi nopeimmista lauluista, joita olen laulanut. Hengästytti.

Bonuksena upea duo, jossa Ella ja Tom esittävät tyylikkään tulkintansa laulusta.

Muita tämän sunnuntain aurinkoisia klassikoita täällä. Ja laulukirjani muut osat löytyvät täältä.


 

 

Laulukirjan kolmas kappale

 

Laulukirjan kolmas laulu on jazzstandardi You Don’t Know What Love Is, jonka sävelsi  Gene De Paul ja sanoitti Don Raye. Laulu julkaistiin vuonna 1941.

Monet laulajat ovat levyttäneet kappaleen, tässä makupaloja, joita tarjoavat Dinah Washington, Billie HolidayEtta James ja Nina Simone. Instrumentaalilevytyksiä löytyy myös runsaasti. Se paha puoli näissä jazz- ja bluesklassikoissa on omaa laulamista ajatellen, että aina löytyy kymmeniä, jotka ovat tulkinneet kappaleet niin paljon paremmin, upeammin ja karismaattisemmin kuin minä. No, sellaiset ajatukset ovat turhaa piinaa ja mykistävät ihmisen, joten olen ottanut haasteena saada itseäni tyydyttävä sovitus ulos suustani.

Tämä laulu tuntui erityisen haasteelliselta, sillä sen sävelkulku ei virrannut mielestäni loogisesti, joten jouduin todellakin tahkoamaan sävelen kanssa ennen kuin pystyin aloittamaan variaatioita. Vaatii kärsivällisyyttä, jota minulla ei kamalasti ole. Opin kuitenkin melodian, mutta edelleenkin tämä on yksi hankalimmista kappaleista laulukirjassa.

Olen valinnut kuultavaksi Elvis Costellon ja Chet Bakerin yhteistyönä syntyneen loistavan version vuodelta 1986.

Laulukirjan muut osat ovat täällä ja muita sunnuntaiklassikkoja pääsee kuuntelemaan täältä.

 

 


Laulukirjan toinen kappale

 

Laulukirjassa on tänä sunnuntaina vuorossa toinen kappale.

Jazz standardien ja ikivihreiden laulaminen on haastavaa. Mielessä soi eri huippuartistien tulkinnat samoista kappaleista, joihin itse koettaa saada jotain uutta, jotain omaa. Ei ole helppoa.

Tempoa muuttamalla, rytmiä vaihtamalla, melodiaa varioimalla syntyy joskus tahdin verran jotain uutta. No, onhan sekin jotain.

Dream A Little Dream of Me on klassikko vuodelta 1931. Melodian takana on parivaljakko AndreSchwardt, sanat ovat Gus Kahnin. Laulun levytti ensimmäisenä Ozzie Nelson And His Orchestra.


 

Kappale on useasti levytetty. Bing Crosbyn tulkinta on iisiä samettia ja silkkiä korville, nautittavaa äänen hallinnan virtuositeettia. Ella ja Louis ovat omaa luokkaansa. Doris Dayn hidas versio on uskollinen alkuperäiselle sovitukselle.

The Mamas & the Papas-yhtyeen cover kappaleesta on varmaan tunnetuin. Mama Cassin soljuvan kaunis ääni hyväilee korvaa.


 

Muita korvia helliviä klassikoita löytyy täältä.

 

 

 

Laulukirjan ensimmäinen kappale

 

EDIT 9.1.2011 klo 20.13: Mikään hurja tai uusi paljastus tämä laulaminen ei ollut. Olen kirjoittanut harrastuksestani täällä ja täällä ja täällä ja täälläkin


***

Tuossa muutama syksy sitten, niin kuin syksyisin on ihmisillä tapana puhkua intoa, päätin minäkin aloittaa jälleen uuden harrastuksen. Liikuntamuotoja on tullut tähän ikään mennessä kokeiltua jo kohtalaisen paljon, joten ajattelin toteuttaa elinikäisen haaveeni.

Aloitin laulutunnit.

 

Olen aina laulanut, itsekseni tosin, ja musiikki on minulle tärkeää. Hieman oudolta tuntui kuitenkin istua ja odottaa ensimmäisen laulutunnin alkua musiikkiopiston tiloissa. Olisin sopinut muiden penkeillä istuvien oppilaiden isoäidiksi. Pelotti, suoraan sanoen. Hirvitti, vaikka minulla ei ollutkaan ikäviä muistoja koulun laulutunneista tai laulukokeista.

 

Ensimmäinen laulutunti oli piinallinen. Ääneni tärisi, jalkani tärisivät, käteni tärisivät ja taisi päänikin tutista. Jännitys on epämukavaa. Opettajani (olisi sopinut tyttärekseni ikänsä puolesta) oli kuitenkin lempeä ja kannustava, eikä seuraavien tuntien aikana enää esiintynyt tärinää.

 

Ehdin käydä laulutunneilla aika pitkään, huomasin, että jostain syystä ääneni taipui jatsiin, mikä oli minulle yllätys. Olin ajatellut kähiseväni viskibassollani räkäistä bluesia. Opettaja kuitenkin taivutti äänialaani sitkeästi ja minä seurasin perästä. Duubiduubiduu.

 

Kun elämäni seitsemäs masennusjakso alkoi näyttää merkkejään, laulutunneille lähteminen muuttui työlääksi. Mikäli pääsin tunnille, olin tyytyväinen, sillä laulaminen on terapeuttista. Toisaalta äänen muodostaminen palleasta koskettaa niin paljon tunteita, että saatoin purskahtaa itkuun kesken laulun. No, totuin siihen, kuten myös opettajani.

 

Masennus syveni, ja tapahtui niin kuin Lepis kirjoitti eilen. Aloin lähettää tekstareita: ”en jaksa”. Kerran viikossa, monen viikon ajan.

Kunnes päätin lopettaa tunnit. Oli turhaa maksaa sellaisesta, mitä ei käyttänyt.

 

Tämä pitkä intro liittyy sunnuntaiklassikoihin. Ajattelin aloittaa sarjan Laulukirjani, esitellä sitä musiikkia, jota tunneilla lauloin. Laulaminen tapahtui omaksi ilokseni, en pystyisi koskaan esiintymään, en laulamaan julkisesti. Karaokeakaan en ole koskaan laulanut.

Haluan säästää kuulijoita, siksi lauluja esittävät legendaariset esiintyjät, en minä.

 

Masennus on ikävä elinkumppani. Se tappaa voiman tehdä sitä mistä saa voimaa. Tällä hetkellä mietin tuntien uudelleen aloittamista, joten elinkumppanini on häädetty vaatekaappiin. Toivottavasti pysyykin siellä.

 

Maalasin kuvan itsestäni laulamassa jazz-klubilla, Luovan lauantain aihe sopi tähän kaikkeen kuin nakutettu. Kuvaa pääsee katsomaan täällä.

 

Laulukirjan ensimmäinen laulu on Fats Wallerin Ain’t Misbehavin’ vuodelta 1929.

 

Muita sunnuntaiklassikkoja löydät täältä.