Edullisesti novelleja suoraan kirjailijalta

 

Kirjailija Petteri Paksuniemi kauppaa suoraan kirjojaan, joita löytyi muutossa. Tarjolla on rajoitettu erä novellikokoelmia:

Jouten (Avain, 2011) 5€ + postikulut 5,60€

Mukavuusalue (Joko-Joko, 2015) 5€ + postikulut 2,80/kpl

sekä rajoittamattomasti Miessfääriä (Joko-Joko 2017) 10€ postikuluineen.

Toimi nopeasti! petteripaksuniemi@gmail.com

Olen kirjoittanut Petterin novelleista täällä, Miessfääristä voi lukea täällä.

Aurinko paistaa, hyvä hetki kadota maisemista muutamaksi päiväksi. Palaillaan.

Mainokset

Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä

 

 

Heräävä seksuaalisuus. Uteliaisuus. Löytäminen. Toiselle vuosikymmenelle ehdittyäni vanhempien kirjahyllystä löytyi muuta luettavaa kuin siihenastiset Viisikot, Tarzanit ja Pepit. Lady Chatterleyn rakastaja, John Clelandin Fanny Hill, Ivar Lo-Johanssonin Onni, Norman Mailerin Hirvipuisto. Lolita oli mielestäni pitkäveteinen.
Myöhemmin hankin omaan kirjahyllyyni Herra Jackin ihmeellisen huoneen, Hirveän Hospadorin ja muita eroottisen kirjallisuuden helmiä. Artemis Kelosaaren Omenatarha sopii mainiosti uudeksi helmeksi kokoelmaan.

Artemis Kelosaaren (1989) Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä (2017) on turkulaisen kustantamo Helmivyön eroottisen kirjallisuuden sarjan ensimmäinen teos. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Lontooseen. Hyvä ratkaisu. Kirjasta olisi todennäköisesti tullut tunnelmaltaan paljon ahdistavampi, mikäli kyse olisi ollut nykyaikaan sijoittuvasta tarinasta. Sumuinen Lontoo viime vuosituhannelta etäännyttää paremmin tarinan kohti fiktiota.
Apple Cinnamon on mieskurtisaanien kruunattu kuningas. Strawberry on nuori poika, jota aletaan kouluttaa yhtä taianomaiseksi poikarakastajaksi. Pyhän Johannes Evankelistan kammottavassa poikakodissa elävät viheliäistä elämäänsä Will ja Dick. Näiden neljän tiet kohtaavat huikeissa juonenkäänteissä.

Omenatarha on äärettömän taitavasti, mukaansatempaavasti ja viihdyttävästi kirjoitettu. Vaikka teema, avoimen homoeroottinen tarina, ei kiinnostaisikaan, tämä kirja kiinnostaa. Vaikka genre, kauhu- ja fantasia-aineksia, ei viehättäisi, tämä kirja viehättää. Omenatarha henkii menneen maailman dekadenssia, se kuiskii Oscar Wilden, Apollinairen ja muiden aikalaisten henkeä ymmärtäen tarinan henkilöitä makaabereista elämänkäänteistä huolimatta. Kelosaari koukuttaa lukijansa täydellisesti. Salaisuudet paljastuvat vasta lopussa.
Vahva, vahva suositus ennakkoluulottomalle lukijalle.

Pehmeäkantinen 260 s.
ISBN 978-952-7211-11-3
Kansi: J.T. Lindroos Aubrey Beardsleyn pohjalta.

***

Kannattaa myös tutustua kustantamo Helmivyön muihin teoksiin. Joukossa on harvinaisempia herkkuja ja mielenkiintoisia uutuuspainoksia, esimerkiksi Volter Kilpeä, Arthur Conan Doylea, unohdettuja suomalaisia kirjailija ja paljon muuta.

Novellikokoelma Miessfääri nyt edullisesti

 

 

Joko-Jokon huikea muuttokuormankevennysale!
Joko-Jokon va. pääkonttorin ja varaston muuttaessa on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus hankkia omakseen Petteri Paksuniemen viimevuotinen klassikkokokoelma Miessfääri – ”novellistiikan taidonnäytteeksikin” parjattuja novelleja – postikuluineen 8 euroa kotiinkannettuna tai 5 euroa kädestä käteen. Suoraan itse novellistilta puumerkillä varustettuna!
Ota yhteyttä petteripaksuniemi@gmail.com.

Oma arvioni tästä Petterin upeasta kokoelmasta löytyy täältä.

 

 

 

Poliisin eristämä alue & Lähettiläät

 

Mika Kivelän (s. 1971, Turku) Poliisin eristämä alue. Runot 2010-2017 (MKK, 2017) sitoo yhteen Kivelän kolme aikaisempaa runokokoelmaa, Haudattu (2010), Dumdum (2012) ja Räkäkännirakkautta (2015). Kokoelman lopusta löytyy myös viisi uutta runoa tältä vuodelta.
Niin kuin Colt iski aikanaan mieheen makuun, niin teki myös tämä kokoelma minulle. Olen suomalainen, jonka sielunmaisema ei ole metsää ja järveä. Kaupungin kadut, takapihat, kusiset porttikäytävät ja puhtoiset lähiöt saavat tuntemaan oloni kotoisaksi. Näihin maisemiin Kivelän proosarunot sijoittuvat. Kivelä kertoo ihmisistä, joista emme haluaisi kuulla, emme nähdä, emme tietää. Runot saattavat näyttäytyä tottumattomien silmiin raadollisilta ja rumilta, mutta Kivelän sanoissa on lämpöä, huumoria ja kunnioitusta. Jokainen ihminen on runon arvoinen.
Kivelä ei säästä itseäänkään, runoista löytyy itseironiaa, itselle nauramista. Kivelää pidetään osana turkulaista katurunoutta, mutta mielestäni juuri tuo itsensä alttiiksi pistäminen runoissa osoittaa, että hän on enemmän tai jotain muuta.
Vaikka runoissa liikutaan enimmäkseen Turussa, niin paikallistuntemusta ei tarvita. Runojen paikat ja henkilöt ovat kansallisia, kansainvälisiä, heitä on joka paikassa.
Samoin on rakkauden laita. Sitä löytyy kaikkialta. Myös Kivelän kirjasta.

Kulttuurivihkot aloitti syksyllä 2017 kirjojen julkaisutoiminnan. Syksyllä ilmestyi kaksi runokokoelmaa ja Tuomas Kailan lyhytproosakokoelma Lähettiläät. Nettisivujen mukaan Tuomas Kaila (s. 1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja, muusikko ja media-alan yrittäjä. Lähettiläät on Kailan ensimmäinen proosamuotoinen teos.
Olen lyhytproosan ystävä (in every fat book there’s a thin book wanting to get out) ja ihastuin tähän tarinakokoelmaan täysillä. Vaikea uskoa, että kyseessä on tekijän ensimmäinen proosateos.
Kokoelman tarinat kertovat lähettiläistä ympäri maailman. Tarinoita ei ole nimetty, otsikkona on eri maiden lippuja (huomasin, että tunnistin tosi vähän lippuja…). Kokoelman huumori on mustaakin mustempaa, satiirin viiltävä miekka repii lukijaa kutkuttavalla tavalla. Tarinoissa juuri mikään ei ole sitä, miltä se näyttää, kunnes lukija huomaa, että juuri niinhän se sitten onkin. Tai sitten ei. Kaiken tämän huumorin alla on raadollisia tarinoita ihmiskohtaloista, kaltoinkohtelusta, alas polkemisesta. Lähettiläiden mielentila ei päästä lukijaa helpolla.
Vahva, vahva suositus lukijalle, joka haluaa tutustua taitavaan tarinankertojaan.

Mielenterveysviikon lukuvinkit

 

On menossa Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikko. En kirjoita mielenterveydestä tällä kertaa sen enempää, haluan vaan vinkata Suketuksen blogissa olleeseen haasteeseen linkittää mielenterveyttä edistäviä ja mielenterveydestä kertovia kirjoja. Eli sinne katsomaan, mikäli haluat lukuvinkkejä, paljon mielenkiintoisia opuksia.

Pidetään huolta toisistamme.

 

Ville Hänninen, Kirjan kasvot

 

 

Tietokirjailija, toimittaja ja Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja Ville Hännisen (linkissä mielenkiintoinen Hännisen haastattelu, jossa hän kertoo tästä kirjasta) teos Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS, 2017, 335 s.), on upea kunnianosoitus suomalaiselle kansitaiteelle.
Kirjojen kannet ovat aina kiinnostaneet minua, joskus jopa ostin antikvariaateista kirjoja pelkästään kansien takia, sisältö ei ollut niin tärkeä. Esimerkiksi piirrettyjen/maalattujen amerikkalaisten rikospokkareiden kannet hurmaavat aina vaan.

Hännisen kirja esittelee yhden kansikuvan Suomen itsenäisyyden jokaiselta vuodelta. Hänninen on tehnyt perusteellista työtä etsiessään ja kirjoittaessaan jokaisesta kannesta mielenkiintoista faktaa. Kansien tekijöiden esittelyn lisäksi Hänninen valottaa eri aikakausien, tyyli- ja poliittisten suuntausten osallisuutta kirjojen kanteen. Näin ollen kirja on myös tuhti kulttuurikatsaus satavuotiseen Suomeen.

Lukijan kirja vie matkalle menneeseen. Miten niin monien kirjojen kannet voivatkaan olla niin tuttuja! Tuo kirja oli vanhempien kirjahyllyssä…tuonkin minä olen lukenut joskus…missähän tämä kirja on, varmaan kipattu jonnekin muutossa…en minä tuosta kirjasta muista mitään, mutta kannen muistan ja kuvituksen…
Suloinen nostalgia lämmittää, kun lukee Riksin sarjasta (sarjan nimi saa selityksensä kirjassa), SaPo-dekkareista, LOVE-kirjoista. Tulee olo, että tuo kirja olisi etsittävä jostain divarista, tuonkin voisi lukea uudestaan, miksi olen laittanut niin paljon kirjoja eteenpäin!! Olisi ihanaa edelleen omistaa tuokin kirja, ihan vaan vaikkapa kansikuvan takia…

Ville Hännisen Kirjan kasvot-kirjan haluaisin myös omistaa, en vaan lainata kirjastosta, sillä itselleni kirja toimi inspiraationa omiin kuvien tekemiseeni.
Täytyy katsella alennusmyyntejä.

 

Aino Riihiaho: Kutsun muistot luokseni

 

Luvun alla on ollut Aino Riihiahon runokokoelma Kutsun muistot luokseni. Olen iloinen muiden muistoista, vaihtelua omiini, moneen kertaan muistettuihin. Kokoelman ensimmäinen osa maalaa sanoilla pohjoisen vuodenkiertoa. Näkymät ovat tuttuja Ainon blogin kuvista, tunturien tykkilumet, hämärän hellä huoma, soiden tuoksu, kesän lyhyt vierailu. Pohjoisen maisemat ovat rakkaita Ainolle ja sen kiintymyksen hän on punonut sanoihin ja säkeisiin koskettavan konkreettisesti.

Missä pilvet hyväilevät maata,
missä tunturin laki sukeltaa pilviin,
on kaukana kaikki muu.
Kaunis ja karu luonto
ei armoa tunne,
ei kartta, kompassi paljon auta,
jos ei tiedä,
mistä on lähtenyt,
minne menossa.
Harhaluuloa, toiveajattelua vain,
että kaikki polut johtaisivat
autiotuvalle,
mutta valkean poron
voi silloin kohdata.

Minulle, etelän, kesän ja kaupungin lapselle pohjoinen on käsittämätön ilmansuunta, mutta ymmärrän häntä, joka siellä viihtyy.

Kokoelman toinen osa Tunnemyrskyjä tuo kipeitä muistoja lukijan ulottuville. On muistoja, joita ei haluaisi kutsua luokseen, mutta päästäkseen niistä irti, ne on kohdattava, joskus useastikin, ennen kuin voi heittää jäähyväiset ja muistaa myös se menneen hyvä.

Herään yksinäisyyteni
huutoon.
Uni roikkuu silmäripsissä
ja pakottaa ne
pysymään kiinni.
Veren kohina voimistuu
sietämättömäksi
puolikuuroissa korvissani.
En halua herätä
todellisuuteen.
Kutsun muistot luokseni
vaihtoehtona tyhjälle.
Kutsun ne lohduksi
rakentamaan siltaa
uuteen päivään.

Kolmannessa Riimitellen-osassa on suussa sulavia riimejä, sanoilla leikittelyä. Suomen kielen kaunis moniäänisyys, sanojen merkitykset ja sointuvuus elävät vahvasti Ainon riimeissä.

Kirjaa myy esim. Adlibris.

Aino Riihiaho
Kutsun muistot luokseni
Mediapinta, Suomi 100-runokirjaa,2017
99 sivua
ISBN 9789522365217

 

 

 

 

 

 

 

Mennyt aika palaa

 

Viime viikot olen elänyt vahvasti menneessä. Operaattorini halusi palkita uskollisen kanta-asiakkuuteni, valitsin kolmen kuukauden ilmaisen HBO Nordicin katseltavaksi. Olen maratoonannut vanhoja sarjoja, viimeksi sain katsottua Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Sarjan jaksot tuovat mieleen muistokatkelmia lapsuudesta: käsi kädessä isän kanssa kävelyllä kaupungilla. Vastaan tulee tuttuja, isä nostaa hattuaan, tervehtii. Äidillä on hihaton neule, saman värinen villatakki heitetty olkapäille, yhdellä napilla kiinni, helmet kaulalla. Vierailemme enon luona, enon vaimo laittaa tuhkakupin pöytään, sillä vanhempani tupakoivat, eno vaimoineen ei. Veljen yksivuotispäivänä televisio on auki, Kennedy on juuri ammuttu Dallasissa. En ymmärrä asiasta mitään, olen liian pieni, aikuiset itkevät, vaikka pöydässä on kakkua. Armstrong laskeutuu portaita pitkin kuun pinnalle. Äidillä ja minulla on samanlaiset minihameet, punaisia kukkia mustalla pohjalla.

Jaksojen välissä luen Reijo Valtan toimittamaa kirjaa Kultakauden taiteilija (Kustantamo Helmivyö, 2017). Kokoelmassa on novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taitelijoista 1900-luvun taitteesta. Nautin lukemastani, erityisesti pidän Eino Leinon ja Juhani Ahon teksteistä. Vanhahtava kieli on herkullista, suussa sulavaa, oivaltavaa. Reijo Valta kiteyttää taidekentän entisen ja nykyisen, ikuisen tilan saatesanoissaan: ”…resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Näinhän elettiin ja toimittiin Suomen taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.”
Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Muistot muuttuvat, olen huomannut. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ikävät muistot liukenevat näkymättömiin hyvien muistojen vahvistuessa. Se on oikeastaan aika armollista, luonteen särmät pehmenevät samaan aikaan, olotilasta tulee lempeämpi, kärsivällisempikin ehkä.

Katson sarjoja, virkkaan uutta päiväpeitettä. Hetkien ajan mennyt on voimakkaasti läsnä, minulla on kaikki se aika, kaikki nämä muistot. Silti, kaipuu saada uusia muistoja kasvaa minussa. Olen pysynyt liian kauan paikallani, perunut matkoja, jäänyt tähän. Olen kyllästynyt kehooni, jolla ei ole vastustuskykyä, joka nappaa ilmasta kaikki virukset, kun jätän tämän pysähtyneen tilani ja menen ulos. Palaan siis television äärelle, yritän muistaa olla kärsivällinen, hion edelleen sileämmäksi tätä luonnettani.
Olen kohta silkkiäkin siloisempi.

 

Miessfääreissä

 

Miessfääri on Petteri Paksuniemen tänä vuonna ilmestynyt novellikokoelma (Joko-Joko, Helsinki, 2017). Kirja on pieni, 128 sivua, mahtuu hyvin laukkuun, voisi luulla lukevansa sen nopeasti.
Vaan ei.

Kokoelmassa on neljä novellia, Miessfääri, Maan ja taivaan välissä, Tamminiemen tiedonantaja, Välähdyksiä. Olen aikaisemmin kirjoittanut pitäväni Paksuniemen novellistiikasta, josta on riisuttu pois (omasta mielestäni) kaikki turha. Ei ylenpalttista maalailua, kirjailija luottaa lukijaansa, tarinat kulkevat eteenpäin omalla painollaan, ei mitään pakotettua. Kielen helppolukuisuudesta huolimatta ja verrattuna muihin Paksuniemen kirjoihin, joita olen lukenut, niin Miessfääri ei ollut kevyttä luettavaa. Kirja ei ole vakava, ei tosikkomainen, ei todellakaan. Asiaa ja sisältöä oli vaan niin runsaasti, että jokaisen novellin jälkeen oli pidettävä kunnon lukutauko.

Niminovelli Miessfääri on tragikoominen kertomus cis-heteromiehestä, joka yrittää tulla toimeen halujensa kanssa. Päähenkilön hanke kuolettaa lihan vaatimukset vie tällaisen aseksuaalisen naisoletettu-lukijan mielenkiintoiseen maailmaan. Kunnioitan Paksuniemen kykyä ja uskallusta nauraa henkilöilleen. Liian usein törmää fiktiivisiin, saatikka sitten autofiktiivisiin henkilöihin, jotka tosikkomaisuudessaan eivät vetoa. Kovat kundit eivät ehkä tanssi, mutta osaavat nauraa myös itselleen, eivät vain vittuilla muille.
Tämä novelli oli riemastuttava, surullinen. Ehkä joku näkee tässä myös kannanottoa ja hätähuutoa valkoisten, keski-ikäisten heteromiesten puolesta.

Maan ja taivaan välissä on tarinointia parhaimmillaan. Tapahtumapaikkana minulle eksoottinen jänkhä, murre sen mukaista. Tosia ihmisiä, iskevää sanailua, tarkkanäköistä ihmisen ymmärtämistä.

Tamminiemen tiedonantajaa lukiessani nauroin ääneen. Novellin päähenkilö johdattaa kaksi pariskuntaa läpi Tamminiemen. Koska itse olen muinoin toiminut matkaoppaana, kaikki sympatiani ovat oppaan puolella. Kaikkitietävät ja vääriin asioihin huomionsa kiinnittävät opastettavat eivät ole opastettua kierrostaan ansainneet. Tämän novellin jälkeen vuosi 1974 sai aivan uuden merkityksen. Sen enempää en paljasta, lukekaa itse.

Kokoelman viimeinen osa Välähdyksiä pohjautuu Paksuniemen ex-vaimon taidemaalari Veera Blomstedtin (1975-2014) kirjoituksiin. Blomstedt sairasti skitsofreniaa ja hän tappoi itsensä vuonna 2014. Kirjoitukset menivät ihon alle, julma ja säälimätön sairaus näyttää armottomat kasvonsa näissä teksteissä.

***

Kirjaa voi tilata suoraan kirjailijalta petteripaksuniemi@gmail.com hintaan 13 € (sisältää postituskulut). Kirjaa saa myös verkkokirjakaupoista ja hyvin varustetuista kirjastoista.

Petteri Paksuniemi Miessfääri
Joko-Joko, Helsinki 2017
kansi Laura Honkasalo

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.