Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.

 

Ajatusteni siedettävä keveys

 

Bussissa on ensimmäistä kertaa kuuma, pakko riisua takki, se punaruudullinen, josta eräälle ystävälle tulee mieleen Bay City Rollersit, toiselle punk-vaatteet. Itselleni se on takki, joka ei ole musta. Tummia talvivaatteita on tässä kaupungissa tarpeeksi. Talvella haluan värejä, kesän tullessa pukeudun mustavalkoiseen.
Kaivan (punaisesta) laukusta punaisen kirjan. Se on kovakantinen, hankalan kokoinen. Yleensä suosin matkalukemisena pokkareita, pehmeät kannet on helpompi litistää mahtumaan. Tämä kirja, Sami Liuhdon alkuvuodesta ilmestynyt Canti Di Assisi, on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa. On pelottanut tarttua kirjaan, sillä todennäköisesti siinä on viittauksia kaikkiin niihin runoilijoihin ja kirjailijoihin, joiden tuotantoa en ole lukenut, filosofeihin, joiden ajatusten helmet eivät sano minulle mitään. Lukuhistoriastani puuttuvat Rimbaudit, Proustit, Poundit ja niin edelleen. James Joycea olen lukenut puolen kirjan verran. Venäläiset klassikot. Kyllä, olen nähnyt niitä elokuvina, tv-sarjoina. Jonkun Tsehovin novellin (Kirsikkapuisto?) luin (melkein kokonaan) aikanaan, kun hain Teatterikorkeakouluun, pääsykokeita varten piti opetella repliikkejä (en päässyt kouluun, ei minun vaan Turkan häpeä).
Viittausten kavahtaminen ei johdu oman tietämättömyyden häpeästä, vaan ärtymyksestä sen suhteen, että todennäköisesti en saa kaikkea irti tekstistä.

Tungen punaisen takin, vihreän huivin kassiin, joka lepää kengilläni (punaiset). Kassissa on pakastemarjoja, edessä yli puolen tunnin bussimatka. Uuden Lidlin kätevyys CityCenterissä alkaa vaikuttaa vähemmän käytännölliseltä. Kaisaniemen mukulakivillä kassi keikahtaa jaloiltani, poimin pari pussia kotimaista puolukkaa takaisin kassiin. Mukulakivet jatkuvat ruuhkan aikana kauan, kirjan sivuilla olevat sananeliöt pomppivat hajataitteisissa silmissäni. Kirjan sisus on taitettu kauniisti, pidän epätavallisesta sommittelusta ja kuten aavistinkin, en ymmärrä lukemaani. Palindromit huomaan. Miten jonkun aivot vääntyvät sellaisten tekemiseen? Minulle riittää saippuakauppias. Hetken kuluttua lisään sanan autioitua. Se on kaunis.
Eniten minua koskettavat Samin metrorunot, ymmärrän tuon tunteen, olen kirjoittanut satoja kilometrejä. Ärsyttää, ettei koko teos ole yhtä metrorunoa. Ärsyttää, että bussi pysähtyy joka pysäkille, mikä ihme tässä Helsingissä ruuhka-aikana!

Helinin Hannuun viitataan usein, en ihmettele, Samissa ja Hannussa on paljon samaa, rakkaus kieleen, halu uudistaa ilmaisua. Näin ainakin luulen, tunsin Hannun paremmin ihmisenä kuin runoilijana. Samin kohdalla on samoin, ja oikeastaan minulla on hyvin vähän sanomista runoudesta. Joko tykkään tai en. Sama on kuvataiteen laita, pidän katsomastani tai sitten en. Teos koskettaa (niin hyvässä kuin pahassa) tai sitten ei. Näkemäni synnyttää ajatuksia tai sitten ei.

Kotipysäkillä puhaltaa kylmä tuuli. Istun parkkipaikkaa reunustavalle matalalle metalliputkiaidalle, vedän takin ylleni, huivi jää kassiin (nythän on kohta jo vappu!). Poltan tupakan, viisi minuuttia ei enää tee pakasteille sen suurempaa hallaa. Canti di Assisi, Assisin laulu, painaa laukussa enemmän kuin ajatukseni. En jaksa laittaa painoa sille, että en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, en ole sanallinen kriitikko, en edes kriitikko. Minä vain pidän tai sitten en. Tällä kertaa se on ”pidän”, laimea verbi, joka tuo mieleen Facebookin tykkää-peukun. Olkoon, tykkään ja sydän vielä lisäksi.
Reaktio. Se kai on se tärkein.

(huom. kirjan lukemiseen ei mennyt puoli tuntia, vaan useamman bussimatkan verran aikaa, tässä on kuvattu vain lukemisen viimeiset kolmekymmentä minuuttia)

Haja-ajattelua

itetein

Ei värien valitseminen ole vaikeaa. Vähän kaikkea, mutta tällä kertaa ei sinistä, ei ruskeaa, ei turkoosia, ei valkoista, ei keltaista. Kaikkia muita sitten.
Peitto on valmis, jämälankoja, joitain uusia keriä, puuvillaa. Monta peittoa olen virkannut, nyt tein ekan ihan vaan itselleni, muut ovat menneet lahjoiksi.
Oikeaa kättä särkee, sormien suoristaminen tekee kipeää. Muistan mummin kädet, käppyrässä kaikkien kalastajalangasta virkattujen päiväpeittojen jälkeen.

Tekisi mieli maalata. En vaan tiedä, minne enää lykkään taulut. Niitä on joka paikassa. Sängyn ja sohvan alla, ulkovarastossa, kaapeissa. Seinillä. Tukehdun tähän tavarapaljouteen, siksi digitöiden tekeminen tuntuu niin paljon järkevämmältä. Kone säilöö ja paljon.

nro6

Ystävälle maalasin taulun. Hänen toivomuksestaan. Olemme kuvassa teinejä, pahimmassa murrosiässä. Lintsaamme koulusta, istumme jokirannassa juomassa olutta. Taikkarin mäellä kertoo tuosta ajasta.
Nostalgista, mutta en todellakaan kaipaa teininä oloa. Epävarmuutta, tunteiden vuoristorataa, ihastumisia, pettymyksiä. Humpsahtaminen aikuisuuteen, no ainakin tunnetasaantuminen kohdallani, noiden kipeiden vuosien jälkeen, oli pelastus.

Taikkarin mäestä tuli mieleen, että todennäköisesti sanon tämän vuoden aikana irti omakustanteideni ylläpitosopimuksen BoDilla. Taikkari ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Kirjoja menee niin harvakseltaan kaupaksi, että turha maksaa turhasta. Ainoastaan Sairaalapäiväkirja myy tasaisesti.
Kannattaa siis viimeistään nyt tilata, jos haluaa jonkun kirjani. Itsekin pitäisi ostaa ne, eivät löydy hyllystäni, olen lahjoittanut kaikki omat kappaleeni.
Juri Nummelin kirjoitti Taikkarista ja Toisesta painoksesta Turun Sanomissa ja Kirjavinkeistä löytyy muiden kirjojen arvostelut. Kotisivulta ostopaikat.

Kirjoista edelleen, Mediapinta-palvelukustantamo osallistuu itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaan tarjoamalla kirjoittajille mahdollisuuden julkaista oman kirjan ilmaiseksi. Blogituttuni Arin, joka nykyään julkaisee enimmäkseen Facbookissa, runokirja ilmestyy tässä sarjassa, onnittelut.

Minulla on luvun alla Sami Liuhdon blogikirja vuodelta 2012. Kirjassa on monta sataa sivua ja se sisältää blogikirjoitusten lisäksi linkit ja kommentit. Mielenkiintoista luettavaa, mutta fonttikoko 9 alkaa olla näille silmille turhan pientä. Päivänvalokirja.
Esimerkiksi BlogBookerissa voi painattaa oman bloginsa ennen kuin se katoaa bittiavaruuteen.

Taivas on valkoinen, ilma täynnä räntää. Ulkoilun aika. Jalassa icebugit, jotka ovat pitäneet minut toistaiseksi pystyssä iljanteisilla kaduilla. Kotona sen sijaan pyörähdin ympäri, villasukat ja laminaattilattia, liukasta. Löysät nivelsiteet itkivät, nilkkatuki auttaa. Pienin askelin kevättä kohti.

 

cold5

 

Uuna Syrjäsuo: Ikkuna joka oli ovi

 

uunan-kansi

kannen kuva Uunan

Nuorena matkaa tulevaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin huomaa matkustavansa menneessä.

Kuvataiteilija ja kirjailija Uuna Syrjäsuon runokokoelma Ikkuna joka oli ovi (BoD 2016) koostuu kolmesta osasta. Kolmas osio sisältää hai(na)kuja, ”runoja, joissa ensimmäisessä säkeessä on yksi sana, toisessa kaksi ja kolmannessa kolme.” Näistä runoista löytyy osuvia, kirkkaita ajatuksia, aforismin kaltaisia huomioita, mutta myös huumoria, joka kutkuttaa.

Tabletti
karvas suussa
virkistävä punaisena joulupöydässä.

Kokoelman toisen osan runot kertovat minuuden etsinnästä. Kuka minä olen, tämäkö, joka vanhenee, sisältä vielä nuori. Runoissa liikutaan unimaailmassa, etsitään vastauksia luonnosta, tuosta voimanlähteestä, joka on kirjoittajalle hyvin tärkeä. Tuleva on edessä, sinne on tahto, halu, mutta toisinaan unet pitävät kiinni vanhassa. Suunta on kuitenkin selkeä: edessä on toivoa antava tulevaisuus.

Nuorena matkaa tulevaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin huomaa matkustavansa menneessä. Näin tapahtuu kokoelman ensimmäisessä osiossa, johon minun oli enemmän kuin helppo samaistua. Runojen kertoja istuu junassa, kiskot vievät eteenpäin, ajatukset kulkevat eri suuntaan. Matkatessa on helppoa antaa ajatusten kulkea omia reittejään. Junan ikkunan takana vaihtuvat maisemat antavat ajatuksille suunnan, muistot vyöryvät mieleen.
Tämä ensimmäinen osio iski minuun eniten. Ehkä siksi, että takanani on tuhansia kilometrejä junissa ja busseissa. Ehkä siksi, että matkustaminen on olotila, jossa on helppo olla, lähes olematon tunne, ei ole lähtöpaikkaa, ei ole määränpäätä. Sitä vain on, tarttuu muistikirjaan, kynään, kirjoittaa.

Uuna on julkaissut aikaisemmin viisi kirjaa. Kivet kasvavat hitaasti (Utla 2004), Siltarumpu (BoD 2009), Koipeliini ja Tassu (BoD 2009), Haaveileva heinä (BoD 2012) ja Ulle dulle doff (BoD 2012).

Ikkuna joka oli ovi on mielestäni Uunan tähänastisista ehyin ja koskettavin kokoelma runoja. Suosittelen ja lämpimästi. Saatavilla eri verkkokirjakaupoista, linkit vievät adlibriksen sivuille.

Uuna Syrjäsuo
Ikkuna joka oli ovi
BoD 2016
80 sivua, pehmeäkantinen
ISBN:9789523393394

 

 

 

Kari Välimäki: Sikafarmari

 

Sikafarmari 200

 

Isopeikkonakin tunnettu Kari Välimäki on julkaissut ensimmäisen romaaninsa. Karin novellikokoelma Todensanat ilmestyi 2014 ja hän on mukana kirjoittajana lukuisissa eri antologioissa.

Sikafarmari-kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan absurdina veijaritarinana. Absurdiuden Kari ammentaa meidän päivästämme, länsimaisesta maailmasta, jossa mikään ei riitä, jossa mikään ei tunnu enää miltään, jossa elämyshakuisuudesta on tullut leipälaji. Kun elämäntapamme rinnalle nostetaan tarkasteltavaksi se osa maapallon väestöstä, jolle ei riitä mitään tästä yltäkylläisyydestä, absurdiuden ainekset ovat valmiina (ovat ne valmiina muulloinkin, aina ei vaan jaksa ajatella…).

Veijareita en tästä kirjasta löytänyt. Kirjan päähenkilö Kalevi, kuten kirjan muutkin miehet, edustavat siirtomaavallan aikaista (hmm, myös nykyisinkin esiintyvää kantaväestöjen ylemmyydentuntoa) herra-asennetta. Miehen kuva tässä kirjassa on olla ahne ja vielä ahneempi. Miehen tehtävä on tulla rikkaaksi ja panna niin paljon naisia kuin on mahdollista.

Kaikiltahan tämä ei onnistu, ei päähenkilö Kaleviltakaan, joka löytää syyn yleensä muista, itsensä ulkopuolelta. Kalevi on mies öisellä nakkikioskilla, valmis räjähtämään hetkellä tai toisella. Maailma murjoo, kohtelee kaltoin, puukottaa selkään, on vittumaista säätilaa ja rupisena riippana ainainen pätemättömyyden tunne. 

Tosi mies on jotain muuta ja sitä unelmaa kohti Kalevi yrittää tarinan edetessä kurottaa.

Välimäen kieli on rikasta, runsasta ja sujuvaa, mutta ollakseen veijaritarina, lukijan (minun) olisi pitänyt tuntea kai sympatiaa Kalevia tai muita kirjan henkilöitä kohtaan (ehkä tämä sympatian tuntemisen puute johtuu omasta inhorealistisesta maailmankuvastani?). Mietin myös, miten Kari itse näkee ja kokee nämä mieshahmonsa, onko tämä (taas) sukupuolikysymys? Enkö vaan voi ymmärtää miehiä ja miehenä olemisen haasteita? Vai onko Kari itse niin veijari, että älyttää Susua?

Täydellisenä vastakohtana miehiselle pisnesuholle, on Välimäen naiskuva. Nainen on mystinen, pehmeä, tuoksuva, maistuva. Naisen vartalon kaaret sinkauttavat maapallon radaltaan, naisella on kaikki valta, nainen kuljettaa miestä kuin sikaa narussa. Nainen on alku ja loppu ja kaikki siltä väliltä. Nainen herättää pelkällä olemassaolollaan miehen halun, himon. Nainen on miehelle vastuuvapaus.

Romaani on totta kai satiiria, äkkijyrkkää kärjistystä, ja se tekee kirjasta viihdyttävän. Kirjan luettuaan lukijalla saattaa olla aavistus, minkälaiset arvot kirjoittajalla on.

Ehkä.

Terävin pilkka osuu kaupallisuuteen, kuluttamiseen, geenimanipulaatioon, luonnonvarojen järjettömään tuhlaukseen jne, vaikka Kari ei todellakaan saarnaa tässä kirjassa. Riippuu varmaan lukijasta, mitkä seikat hän poimii lukemastaan, mitkä moninaiset koukut tekstissä tarttuvat, eivätkä päästä irti.

Ajatuksia herättävän kirjan kirjoitit, Kari. Kiitos.

 

***

Kari Välimäki

Sikafarmari

Osuuskumma 2016

kansikuva Jaana Ojalainen

ISBN 978-952-6642-63-5

Kirjaa saa verkkokirjakaupoista, esim. adlibris.

 

 

 

 

Sirpa Hietala: Että olisit läsnä (valokuvat Anne Jouhtinen)

 

että olisit läsnä

 

Maaliskuussa
lumen lähdön ja ensivalon aikaan
sinä lähdit.
Minä nukuin lattialla
päällystakkiisi kääriytyneenä.

Ikävä itki itkemistään,
hyppi pitkin seinää.
Ratikka kolisteli ohi.
Kopisevat askeleet.
Naurunremakka,
lapsen hätääntynyt itku.

Sirpa Hietalan runoteos Että olisit läsnä on vahvaa, elämänmakuista ja intohimoista lyriikkaa. Sirpa maalaa sanoilla tunnelmia, joihin minun on helppo samaistua. Kirjan runojen kuvituksena on monitaitelija Anne Jouhtisen väkevät valokuvat.

Kirjan saatesanoissa Sirpa kertoo:

…Synnyin kaksi kuukautta liian aikaisin, josta sitten happivajauksen seurauksena tuli CP-vamma ja lonkkavika… Ulkopuolisuus, vierauden tunne, maailman ja elämän havainnointi ovat pistäneet kirjoittamaan….

Kivet vierivät. Rolling Stones.
Kaunis olen!
Musiikki valuu kuin viini.
Nautin kiihkeistä lanteistani.
Hulmuavista
hiuksistani.
Pyörätuolini on hetken
valtaistuin.
Ja minä,
illan kuningatar.

 

Sirpan runoissa on myös huumoria, elämän ja itsetarkkailijan havainnot eivät ole vain mustia, värien koko kirjo on aina läsnä.

Vainajan viimeinen toive:
Haudatkaa kuten elin,
pyörätuolissa, pystypäin.

 

Kirjaa voi tilata suoraan Sirpalta, sirpa.hietala(at)saunalahti.fi

 

 

Pirjo Aarnio: Bostonin Punainen Hehku

 

bostonin punainen hehku

 

Monivuotinen blogiystäväni, jonka olen tavannut myös ihan elävässä elämässä, Tanssiva harmaa pantteri julkaisi keväällä kirjan Bostonin Punainen Hehku. Kirja on kokoelma novelleja, runoja ja kertomuksia Pirjon kirjoitusuran ajalta. Saatesanoissa Pirjo kertoo, ettei ole muokannut vanhoja tekstejään, alkaen 90-luvulta, vaan on koonnut kirjaan oman kirjoitusprosessinsa kehittymisen.

Kokoelmassa on useampi, nimetty osa, esim. Naistenpäivänä, Yksinäinen vanhus, Lähiöelämää, joiden alle Pirjo on valinnut tarinoitaan. Novellit ovat slice of life-tyyppisiä, pieniä hetkiä ihmisen elämässä, taitekohtia, joilla voi olla suurempikin vaikutus tulevaisuuteen tai –niin kuin usein- ei vaikutusta, vain ohitse mennyt hetki. Pirjon kieli on lakonista, pidän itsekin samanlaisesta tavasta kirjoittaa. Dialogit vievät tarinoita eteenpäin, turha sanoilla maalailu jää vähemmälle, lukijaan luotetaan, että hän täyttää tyhjät kohdat omilla tulkinnoillaan.

Kokoelman lopussa on Pirjon runoja, osa riimiteltyjä nonsense-runoja, osa havaintoja ja kokemuksia naisen elämästä. Ylipäänsä koko kirjan voi lukea naisen kehityskaarena, ei pelkästään tekijän vaan kaikkien naisten osalta. Tuttuja tunteita naisille, miksei myös miehille, tilanteita, joihin voi samaistua. Arjen harmautta ja kauneutta.
Kirjassa on myös Pirjon valokuvia, eri osioiden otsikkokuvina.

Kirjaa oli jonkin verran hankala lukea kaunokirjallisena teoksena. Ehkä tähän vaikutti toteutuksen dokumentaarisuus, tarinoiden yhteydessä mainittiin kirjoitusvuosi ja mahdollinen sijoitus eri kirjoituskilpailuissa. Toivonkin, että Pirjon seuraava teos on puhtaasti novellikokoelma tai romaani, Pirjolta löytyy sellaiseen kykyä ja näkemystä.

Tanssiva harmaa pantteri-blogin kautta voit tiedustella kirjaa.

Pirjo Aarnio
Bostonin punainen hehku

ISBN  978-952-93-3558-9
170 sivua

Paska paikka

EDIT 8.4.2014: olipa p***a suoritus minulta, kun en laittanut tähän kirjoitukseen enemmän linkkejä sinne, mistä tätä kirjaa saa. Sitä saa useimmista verkkokirjakaupoista, esimerkiksi suomalaisesta, cdonista, prismasta, adlibriksesta, tietenkin osuuskummasta ja varmaan myös muistakin, kannattaa tsekata nettikaupan kirjahakua käyttäen. Ehdottaa voi myös omalle kirjastolle tämän kirjan hankkimista.

Unohtuu linkkien laittaminen, kun nykyään saa kaiken verkosta.

 

kansi_todensanat-1-normal

 

Isopeikko on hämmästyttänyt meitä tarinoillaan täällä Blogistaniassa hirmu monen vuoden ajan. Varmaan yhtä kauan kuin mitä itsekin olen ollut olemassa. Se on kauan se. Ja yhtä kauan olen miettinyt, minkälaiset aivopoimut synnyttävät noita huikeita tarinoita. Peikolla tuntuu olevan samanlaiset tippaleipäpolut kuin itsellänikin on.

Isopeikon tarinoita voi nyt lukea kirjana. Todensanat on lyhytproosakokoelman nimi, kustantajana Osuuskumma ja painovuosi on 2014. Kannessa lukee Kari Välimäki, mutta älkää antako sen häiritä. Isopeikko nämä on kirjoittanut. Kannen kuvittaja Jaana Ojalainen virittää lukijan oikealle taajuudelle kutkuttavalla kuvalla, jotta tämä ei täysin eksyisi ryhtyessään lukemaan kirjaa. Eksymisen vaara on nimittäin kohtalainen, kun sukeltaa Isopeikon Surrealislandiaan ja Absurdistaniaan. Nuo ovat maita jotka kuulostavat eksoottisilta ja voisi kuvitella niiden sijaitsevan pannukakkumaailmamme äärimmäisessä reunassa, jatkuvan putoamisvaaran uhan alla. Vaan ehei, nuo maat ovat tässä ja me olemme niiden asukkaita.

Novellit kertovat ihmisen suhteesta luontoon, miten upeaa on tuhota elinympäristöä, miten tulla toimeen, kun luonto pistää hanttiin. Kumpi on vahvempi, luonto vai ihminen. Novelleissa kerrotaan ahneudesta, pakkomielteistä, rakkaudesta, ihmissuhteista. Hmm, novellien aihepiiri on kattava kuvaus ihmisyydestä. Novellit pursuavat irrallisia ja solmittuja langanpätkiä, lukijasta riippunee, mitä solmuja käy avaamaan vai tyytyykö jättämään tietyt solmut paikoilleen. Joskus solmujen avaaminen voi tehdä liian kipeää.

Isopeikko tarinoi sujuvasti,  sanat eivät pursua, mitään tajunnanvirtaa ei tarvitse lukea, vaikka novellien aiheet ovat aika tajuttomia toisinaan. Tosikoille tämä kokoelma ei ole, sillä kirjassa on ihanan mustaa huumoria, kuten yhdessä suosikkinovellissani Isomummun resepti. Nam.

Todensanat on inspiroiva kirja. Omat tarinani ovat olleet tänä talvena maalauksissa, nyt on sellainen tunne, että jaksaisin kirjoittaa jotain. Toivon mukaan löydän myös nenälleni Isopeikon aikoinaan minulle hankkimat vaaleanpunaiset lasit, samanlaiset kuin Peikollakin, jolla on kyky kirjoittaa tarinoihinsa toivoa, iloa ja onnellisia loppuja.

(tuo otsikko viittaa novelliin Todensanat, jossa lausutut sanat muuttuvat todeksi ja huomaa lilluvansa paikassa, joka on täynnä sitä itseään, kun varomattomasti manailee)

Onnellisen miehen keittokirja

 

kangas1

Blogistanian iki-ihana Unelma blogista Mamman maailma on valokuvannut ruoka-annokset Pentti Oskari Kankaan kirjaan Onnellisen miehen keittokirja –ilman keittoja (Herrankukkaro Oy/Lotus Hill ry, 2013, kannen kuvitus Heikki Aro).

Pentti Oskari Kangas on monitekijä, useat varmaan muistavat hänen perustamansa yhtyeen Pentti Oskari Kankaan Seitsemän Seinähullua Veljestä. Minäkin muistan istuneeni aikoinani veljesten keikkabussissa, mutta ei siitä sen enempää.

Kangas on jättänyt keikkailut, nykyään hän toimii matkailuyrittäjänä, tuottajana, kalankasvattajana, kirjailijana. Hän on vuosien ajan kirjannut ylös ruokaohjeita ja hänen perjantaireseptinsä lähtee viikottain lähes 100 000 saajalle. Ilmaiseksi.

kangas3

Unelma on kokannut ja kuvannut tämän keittokirjan ruuat. Kirja on sopivan kokoinen käteen, valokuvat ovat herkullisen näköisiä ja olen löytänyt suussa sulavia ruokalajeja: Pääsiäislammasta kaffessa, Lyökin mamman tyrnisilakat, Frimannin tätien piparkakut. Ainoa ruokalaji, jota hieman vierastin oli Lihaton pyttis. Siis, lihaton pyttipannu???? Ei mennyt jakeluun…rakastan lihaa liikaa.

Kirjassa on reseptejä liha- ja kalaruokiin, kasvisruokiin, jälkiruokiin ja leivonnaisiin. Sitä sun tätä-osiosta löytyy ohjeita esim. erilaisiin juomiin ja banaanimunakkaaseen.

Kangas on toiminut myös kenttätyöntekijänä Sri Lankassa, köyhien lasten ja vammaisten Lotus Hill-hankkeessa. Keittokirjan myynnillä tuetaan Lotus Hill ry:n toimintaa Sri Lankassa.

Suosittelen! Herkullinen kirja itselle ja ystävälle.

kangas2