Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita tarinoita hulluudesta

Viivi Rintasen (s. 1990) toinen sarjakuvakirja Sarjakuvaterapiaa ja muita tarinoita hulluudesta (Suuri Kurpitsa) ilmestyi viime vuoden puolella. Viivin ensimmäinen sarjakuvateos Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa) on vuodelta 2015.

Viivin kotisivuilta:

”Kahdentoista sarjakuvanovellin takana ovat todelliset henkilöt, joiden mielenterveystarinat Viivi Rintanen kuvitti Hulluussarjakuvia-blogiinsa vuosina 2015-2020. Osallistavan blogin sarjakuvia julkaistaan ensi kertaa kokoelmana, joka sisältää myös 60 sivua ennen julkaisematonta, tekijän elämästä kertovaa sarjakuvaa.

Kirjan nimitarina Sarjakuvaterapiaa kuvaa aikaa, jolloin Viivi piirsi muiden kokemuksia sarjakuviksi ja kävi läpi omaa elämäänsä psykoterapiassa. Mitä tapahtuu, kun vuosia syömishäiriön ja loppuun palamisen välillä sahannut nainen puhuu terapeutille äidistään, koirastaan, kuntosalinsa anorektisesta juoksijasta ja inhoamastaan lifestyle-bloggaajasta?
Omaelämäkerrallinen psykoterapiakuvaus nivoo kaikki kertomukset yhteen ja näyttää myötätunnon, puhumisen ja kuuntelemisen muutosvoiman.”

Kirjan visuaalinen ilme on vahva ja värikylläinen. Viivin vesiväritöissä ei säästellä vettä, ei värejä ja siksi pinnoista muodostuu eläviä ja runsaita.
Sarjakuvanovellien henkilöt kuvaavat rehellisesti ja koskettavasti elämänsä kipukohtia, taistelujaan eri mielenterveyshäiriöiden kanssa. Paikoitellen tarinat menevät syvälle ihon alle, mutta toivoa on myös mukana sarjakuvassa.

Viivin teos on Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaana. Voittaja valitaan maaliskuun lopussa.

Kirjaa on saatavilla eri verkkokirjakaupoista sekä suoraan Viiviltä itseltään signeerauksen kera.

Vahva suositus!

Pertti Hagelberg: Sanoitettuja kuvia, kuvitettuja sanoja

 

Somerolaisen Pertti Hagelbergin tie on vienyt vuosien aikana asumaan ympäri Etelä-Suomea. Kamera on kulkenut vuosikymmeniä mukana ja näiden vuosien satoa on Hagelberg koonnut kirjaansa Sanoitettuja kuvia, kuvitettuja sanoja (BoD 2020) palattuaan jälleen Somerolle viettämään eläkepäiviään.

Olen nähnyt auringon appelsiinipuussa –
vähässä ovat valittamisen aiheet.

Valokuvien lisäksi jokaisella aukeamalla on sanoja: runoja, ajatuksia, huomioita.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan: Talvea pakoon, Keväästä kesään ja Syksystä kohti talvea. Valokuvat ovat enimmäkseen maisemakuvia, täyteläisiä, värikylläisiä ja maalauksellisia. Osa on enemmän, toiset vähemmän muokattuja valokuvia.

Markkinatungoksen takaa
ihmispäiden yläpuolelta
tajunnanvirtaan
iski saatanallinen riffi.

Mies ja kitara
ja mikä jumalainen meno.

Hagelbergin kirja on kaunista katsottavaa, mielenkiintoista luettavaa. Kirja, jota voi selailla aina uudestaan.

Outona vieraalla maalla
vieraana oudolla maalla.

Pakenisin
huomaamatta,
piiloutuisin
sivuun katseilta
jos vain saisin tilaisuuden.

Lähtö
antaisi mahdollisuuden palata.

Kirjaa on saatavilla verkkokirjakaupoista, esimerkiksi Adlibris. Myös Somerolla sijaitsevasta Somerkirjasta voi tilata kirjan. Voit tehdä hankintaehdotuksen myös omaan kirjastoosi.

Pertti Hagelberg kirjoittaa myös blogia, käyhän kurkkaamassa.

Talvi sovittelee varovasti jääpeitettä järven harteille.
Rannalla huurtuneet heinät totuttelevat tulevaan,
odottavat lumipeitettä suojakseen.

 

 

 

Kirsti Ellilä: Lepra

Kirjailija Kirsti Ellilän uusin kirja Lepra (Arktinen banaani, 2019) on vahvasti ja sujuvasti kirjoitettu teos aikanaan Orivedellä sijainneesta leprasairaalasta. Sairaala suljettiin 1950-luvun alussa spitaalisten määrän vähentyessä luonnollisen poistuman eli kuolemien johdosta ja uuden lääkityksen alkaessa purra lepraan.

Kirja on juonivetoinen ja suurilta osin fiktiivinen, mutta kirjailijalla on myös kytkös Orivedelle: hänen isoisotätinsä toimi aikanaan leprasairaalaan johtajana ja tämä täti on esikuvana kirjan Matildalle. Kirjassa on mukana myös kirjeenvaihtoa Matildan ja muiden päähenkilöiden väliltä. Kirjeet sulautuvat tarinaan saumattomasti.

(Kirjan juonesta en sen tarkemmin kerro. Jos haluat tietää lisää, esim. blogeissa Lukihäirikkö ja Kirsin kirjanurkka juonta on avattu enemmän.)

Minua viehättää Ellilän tapa kirjoittaa henkilöistään empaattisesti ja lempeästi. Oli sitten kyseessä diakonissat, leprasairaat tai maalliset juopot, Ellilältä löytyy myötätuntoa kaikille. Hän ei arvostele toisten elämänkatsomusta, ei saarnaa, vaan nostaa esille kysymyksiä, joihin myös lukija väistämättä alkaa miettiä omaa kantaansa: minkälainen on oikeudenmukaisuus tässä maailmassa, suoko se luvan rakkauteen ja onneen meille kaikille vai vain terveille, tunnollisille ja tuottaville ihmisille? Missä menee kärsimyksen ylittyvä raja ja kumpi on tehokkaampi tapa venyttää sitä rajaa: kehittää lääkkeitä tai uskoa rukouksen ja puhtauden voimaan? Vai tarvitaanko molempia? Mikä on ihmisen arvo, kun häneltä riisutaan sairauden takia iho, raajat, elämä?

Moraaliset ja eettiset pohdinnat eivät hyökkää silmille tekstistä, Ellilä ei siis julista mitään, vaan nuo kysymykset lomittuvat tähän juonellisesti jännittävään kirjaan saumattomasti.

Todellinen lukuromaani, jota ei malta päästää pois käsistään.

Kirsti Ellilä
Lepra
Arktinen Banaani 2019
304 sivua

 

Aino Riihiaho Tuulentavoittelija

 

 

Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. Raapale keksittiin 1980-luvulla englantilaisten scifi-harrastajien keskuudessa, josta sen toi vuosikymmenen lopulla Suomeen Aikakone-lehti (nro 2/1989). Suomenkielisen sanan raapale keksi kirjailija Johanna Sinisalo, joka itsekin kirjoitti raapaleita. (Wikipedia)

Aino Riihiahon Tuulentavoittelija (runokirja.fi-kirjasarja, Mediapinta 2018) on kokoelma raapaleita. Kirjan tarinoista, muistoista, elämän havainnoinnista jäi hymy lukijan huulille. On taito tiivistää sanottavansa sataan sanaan. Kokeilkaa itse, jos ette usko!

Kokoelma on jaettu neljään osaan: Elämä on, Muistuu mieleen, Päivästä toiseen ja Elämän kinttupoluilla. Riihiaho on Koillismaalla asuva kirjailija-valokuvaaja, jonka blogi KuvaKirjeitä Karsikonperältä on myös tutustumisen arvoinen. Aino kuvaa pohjoisen vuodenaikoja valokuvissaan, jotka ovat henkeäsalpaavan kauniita.

Kokoelman minäkertoja samoaa vaaroilla ja soilla. Ei ole kiirettä, ajatuksensa voi antaa vapaasti tulla ja mennä. On aikaa pysähtyä, aistia luonnon kauneus, jatkaa matkaa, kun siltä tuntuu. Aino maalaa sanoillaan esimerkiksi Koillismaan talvesta henkeäsalpaavan kauniita näkyjä. Sielu lepää hitaissa askelissa. Samanlainen pakottomuus on näissä raapaleissa. Niitä lukee hitaasti, ihan vain sen takia, että kiire unohtuu lukijalla. Monessa raapaleessa on mukana myös ihanaa huumoria, lähinnä itselle nauramista.

Ikäihmisen huolia

Haluaa tai ei, ikääntyminen ei tuo toivottuakin mukanaan.
Heinäsirkat ovat lopettaneet sirittämästä, silmien päällä on yöverhojen lisäksi myös päiväverhot. Pituudestakin kadonnut vaivihkaa sentti pari, mutta vaa’alla käydessä paino pitää kutinsa. Lisääntyy mieluummin. Mitäs, kun ruoka maistuu, eikä santsata saisi.
Herkuttelu alkaa olla elämän suurimpia iloja!
Terveyskeskus muuttuu tutuksi, apteekki samoin.
Jaloista katoaa jousto ja äkkiliike vihlaisee ikävästi.

Ihmeellistä, liekö tottakaan, jos jonain aamuna ei tunne kipua missään. On ilo huomata olevansa sittenkin hengissä.

Kovin paha, jos unohtaa kuka on. Ei tunne peiliin katsoessa itseään, eikä näytä vieressä nukkujakaan kovin tutulta. Pelästyy pahan kerran, missä on, Omassa vai jonkun muun sängyssä.

Kaikkihan me vanhenemme, jokainen päivä tuo mukanaan uuden säryn, toisen kivun ja kaiken muun väistämättömän, joka kuuluu ikääntymiseen, mutta virkistävää lukea kirjoituksia, jossa näistä realiteeteista ei valiteta. Näissä raapeleissa ei ole katkeruutta. Sellainen nostaa hymyn huulille.

Ainolta olen aikaisemmin lukenut ja kirjoittanut hänen runokokoelmastaan Kutsun muistot luokseni.

Ai niin, mikäli vielä haluaa tiivistää sanottavansa lyhyemmäksi, voi kokeilla krapua eli sadan sanan novellia ja tuohon sataan sanaan lasketaan mukaan myös otsikko.

Aino Riihiaho
Tuulentavoittelija
78 sivua
Mediapinta
ISBN 9789528102793

 

 

 

 

Marraskuun selätys 1-6

Lepis on luotsannut marraskuun selätystä jo vuodesta 2007, pitkä haaste siis! Valokuva- ja taideblogini täyttyvät kaikenlaisista haasteista, joten valjastetaan nyt sitten tämä blogi marraskuun nujertamiseen.
Arkisia kuvia arkisilla teksteillä.

#1
Yksi syy, miksi aikanaan luovutin (vanha Nokiani toimi silloin vielä ihan hyvin) ja hankin älykännykän, oli se, että esimerkiksi matkalippuja ei tarvitse tulostaa, kun kännykässä on passeli sovellus, kuten VR Mobiili. Kätevää, etenkin, kun en omista tulostinta.
Marraskuun ekana oli jälleen tarvetta matkalipulle.

#2
Odottaessamme junan lähtöä Helsinkiin, kävelimme aseman puistossa. Muistin tulevan viikon MakroTex-haasteen marraskuu ja siinähän sitä marraskuun värimaailmaa oli taivaan täydeltä. Kuva kuin tussilla tehty.
Muutama räpsy ja koiran kanssa junaan.

#3
Paras marraskuun selättäjäni tulee olemaan jälleen Lainakoira, joka auttoi minua viime vuonnakin kahlaamaan läpi samaisen kuukauden. Kun koira ulkoiluttaa ihmistä, ei kelillä ole mitään merkitystä.
Totta.

#4
Runsas ulkoilu kosteassa kelissä aiheuttaa runsasta nenän ja silmien kostumista. Jatkuvaa niiskutusta, kun sekä nokka että silmät vuotavat. Ennen lenkille lähtöä on syytä täyttää taskut nenäliinoilla.

#5
Kirjastoreissu, palautin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan (Muruja, 2011). Kirja oli uusintalukukierroksella, luin sen aikanaan heti tuoreeltaan. Kirjaa on sanottu nuortenkirjaksi, mutta sopii myös aikuisille luettavaksi. Maria on peruskoulussa, kun hän sairastuu äkillisesti, joutuu sairaalaan ja palaa kotiin pyörätuolissa. Kirja kertoo ihmisten ennakkoluuloista, Marian omasta sopeutumisesta sairauteen, jolle ei löydy edes nimeä saatikka sitten lääkettä tai ennustetta etenemisestä/paranemisesta.

#6
Ruotsalaisuuden päivä. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin Tove Janssonin kauniit sanat Erna Tauron säveltämänä ja Bo Anderssonin laulamana.

 

Sometan/oletan/tylsän/elämäni/kiinnostavan

Aamukävely ilman Lainakoiraa tuntuu älyttömältä. Ajatukset eivät kulje, eivät jalatkaan mitenkään vapaaehtoisesti. Selkä ei kysy mielipidettäni, se vaatii huutamalla liikuntaa viime viikon lojumisen jälkeen.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin. Olen kateellinen noille ihmisille, heidän ei tarvitse kuin kulkea koiran perässä, heidän ei tarvitse arvailla tienhaaroista mielenkiintoisempaa. Koira seuraa hajuja, ihminen seuraa koiraa.
Haluaisin olla yhtä vietävissä.

Kahlaan lehdissä, paikoin sateen kastama keltaisuus on liukasta. Olen viime päivinä katsonut ikkunasta lehtien putoamista, ilma sakeanaan oranssia, rapisevaa ääntä. Kaunista. Syksy ei masenna, en tunne alakuloa. Mielialani eivät ole koskaan olleet vuodenajoista kiinni.

Ylämäessä alkaa heikottaa, tulee huono olo. Olen taas unohtanut syödä aamupalan. Toiset elävät syödäkseen, toiset syövät elääkseen. Minä unohdan usein syömisen. Taskussa on onneksi suussa sulavia glukoosipastilleja, ensiapu tähän tuttuun unohtamiseen.
Tyhmä mikä tyhmä, en koskaan opi.

Ennen kävelyä olen selannut blogeja, lukenut uutisia, tutustunut somen tarjontaan. Aamurutiineja kahvin kera. Some on enimmäkseen pettymys, ihmiset heittävät seinilleen linkkejä eri uutisiin, linkkejä Twitteriin, puolesta ja vastaan, kommentoivat että ”hyvä juttu”, ”asiaa”, ”juuri näin”. Ei sen enempää. Joku toinen on sanonut sen, mitä mieltä itsekin olen.
Mielipiteeni on näin todettu totuudeksi.
Toisinaan menee päiviä, viikkoja, etten käy somessa.

Ronin blogikirjoituksia odotan. Roni on helsinkiläinen taidepedagogi ja hän kutsuu blogiaan syöpäpäiväkirjaksi. Blogikirjoitukset kertovat hänen sairautensa lisäksi paljon muustakin. Roni on äärettömän lahjakas kirjoittaja, teksti on sujuvaa, tarkkanäköistä, hauskaa, koskettavaa. Hänen teksteihinsä on helppo uppoutua, sanat kuljettavat mieltä kiinnostaviin suuntiin. Hän tekee herkullisia huomioita ihmisistä, itsestään, ympäristöstä. Ihailen sellaista rohkeutta kirjoittaa.

Aamuiset askeleet ovat vieneet minut naapurilähiössä sijaitsevalle kirpputorille. Muistan väärin, luulin kirpparin aukeavan kymmeneltä. Ehei, vasta kahdeltatoista. Kahden tunnin päästä. No, säästyypä nekin rahat.
Mietin hetken reittiä kotiin. Sama vai eri? Päätän olla vähemmän tylsä ja palaan kotiin toista reittiä.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin.

 

Kerttu Lehto: Wikken kulmalla ja muita runoja

 

(Wikken kulma on Turun kauppatorin laidalla sijaitsevan Wiklund-tavaratalon pääsisäänkäynti, treffipaikka turkulaiseen tapaan, vrt. Stockan kellon alla Helsingissä.)

Sain Kokkosen Arilta vinkin tästä runokirjasta. Ari arveli, että minua saattaisi kiinnostaa Turkuun sijoittuvat runot, koska ensimmäisessä runokirjassani Taikkarin mäellä liikutaan Turun kaduilla ja Aurajoen rannoilla. Helmetistä ei kirjaa löytynyt, joten tuli kaukolainattua Kerttu Lehdon Wikken kulmalla ja muita runoja Turun kirjastosta.

Wikken kulmalla on Kerttu Lehdon (s. 1990) esikoisrunokirja. Kokoelma on ilmestynyt Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa-kirjasarjassa vuonna 2017. Odotin kirjan nimen perusteella sisällöstä paljon paikallisväriä, oma moka, joten ensimmäisen lukukerran jälkeen olin lievästi pettynyt. Tuttuja paikkoja oli muutama, mutta enimmäkseen runot liikkuivat kirjoittajan sisäisessä maailmassa, mikä ei tietenkään ole poikkeuksellista runoudessa.
Jätin kirjan rauhaan pariksi viikoksi ja tartuin siihen sitten uudestaan ilman ennakko-odotuksia. Kannatti.

Tunge nyt jo saatana
positiivisuus ja optimismi
helvetin parane pian kortit
perseeseesi!

Minulla on oikeus olla surullinen
ahdistunut ja peloissani.
Enkä vittu tarvitse mitään palopuheita
ilosta, kukista ja laulusta!
Enkä perkele aio ainakaan
parantua IKINÄ!

Ole nyt jo saatana hiljaa
ja anna minun unohtaa!
Etkä vittu vajoa itsesääliin
se on minun etuoikeuteni!

Turkulainen-lehden haastattelussa Lehto kertoo runojensa syntyvaiheista, kuntoutumisesta sairastettuaan psyykkisesti, onnellisuuden opettelusta. Nämä runot ovat tunnemaailmaltaan tuttuja, samaistuttavia ja ehkä ne siksi puhuttelivat minua eniten. Onneksi itse en aikanaan saanut osakseni toivotuksia positiivisuuden ja optimismin kaiken voittavasta tehosta. Liikuntaa tosin suositeltiin lääkäreiden toimesta.

Ei varmasti ole ollut helppoa sinullakaan/kun tytär on hullu/(HULLU!)/etkä keksi mitä teit väärin/vaikkei se ollutkaan sinun vikasi.

Väkeviä sanoja, omat tunteet vuosikymmenien takaa nousivat pintaan. Ja muutama vuosikymmen myöhemmin: korvaan sanan tytär sanalla äiti. Syyllisyyden jatkumo.

Lehdon runoissa on myös huumoria, mustaa sellaista, niin kuin usein meillä, jotka yritämme selvitä elämästä hengissä edes iltaan asti. Kokoelmassa on myös runoja rakkaudesta, yksinäisyydestä, onnen hetkistä. Lehto kirjoittaa konstailematta, suoraan. Löysin kokoelmasta kolme osiota, en tiedä, onko Lehto kootessaan ajatellut jaottelun sillä tavalla. Ensimmäisen osan runot ovat havainnointia yhteiskunnasta, ilmiöistä, ihmisistä yleisemmällä tasolla. Toisessa osassa hulluus ja siihen liittyvät tunteet ovat keskiössä ja kolmannen osan runoissa Lehto kuvaa sydämen tunteita, yksinäisyydestä ihmisten yhteyteen.

Suositeltava runokokoelma. Toivottavasti kuulen Kerttu Lehdosta vielä.

Kerttu Lehto
Wikken kulmalla ja muita runoja
Mediapinta 2017
66 sivua, pehmeäkantinen
ISBN 9789522368294

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

Maija Haavisto: Raskas vesi

 

Runokirjat kulkevat kevyesti olkalaukussani. Junissa ja busseissa on turha lukea romaaneja, nukahdan helposti, unohdan juonen, kirjat ovat liian painavia. Runoon on helppo palata, selata sivuja, lukea uudestaan, sulkea kannet.

aamun valossa toivon, että osani
olisi kevyempi:
herätä hyiseen hämärään
nuokkua ruuhkabussin humuun

Viimeiset pari kuukautta laukussani on ollut Maija Haaviston esikoisrunoteos Raskas vesi (Aviador, 2018). Kirjoittajana Maija ei kuitenkaan ole uransa alussa. Häneltä on ilmestynyt seitsemän romaania, lastenkirja ja hän on kirjoittanut lukuisan joukon lääketieteellisiä julkaisuja. Maija on asunut Amsterdamissa jo vuosia.

kun muut juoksevat tukka hulmuten
minä makaan sängyssä ja huudan
”on kiire!”

Kokoelman nimi vei välittömästi ajatukseni norjalaiseen tv-sarjaan Taistelu kuoleman vedestä, joka nähtiin televisiossa vajaa kolme vuotta sitten. Raskaan veden tuotannolla oli suuri merkitys saksalaisten ydintutkimukselle toisen maailmansodan aikana.
Raskas vesi toimii tietenkin myös kielikuvana veden ollessa monimuotoinen elementti: voit kellua veden syleilyssä, olla painoton ja vapaa, mutta voit myös hukkua, vajota pohjaan asti veden voimasta.
Jo ennen runokokoelman avaamista kirjan mielenkiintoinen nimi herätti siis minussa monia ajatuksia. Tämä on aika harvinaista, yleensä mielenkiinto syntyy vasta sivuja kääntäessä.

jos aamulla unohtaisi herätä
ehkä nukkuisi niin kauan
että ei ehtisi olla

Osa kokoelman runoista on nimetty, osa ei. Sanat ja säkeet kulkevat kevyesti ja tiivistetysti. Runot ovat lyhyitä, mutta eivät välttämättä helppolukuisia. Sanoissa on painoa, raskautta, näennäisestä vaivattomuuden tunteesta huolimatta. Runojen maailma liikkuu yksilöstä yhteiskuntaan, minuudesta maailmaan, hurmiosta tuskaan.

42

kaikkien kuumeiden takana
suuri polttouuni nielee
ihmisiä ja interleukiineja
puhaltaa niistä lieskoja ja
peittoa hylkivää kipristävää ihoa
pikimustalle karrelle palanutta
tangossa kieppuvaa tehobroileria

42 celsiusasteen lämpötila
koaguloi proteiinit ja tekee
aivoista pannacottaa
mutta me emme yllä
niin pitkälle, vain
klimppiseen kiisseliin

En ole runojen analysoija, olen runon lukija, runon kokija. Nämä Maijan runot pitävät otteessaan, löydän niistä jokaisella lukukerralla uusia ulottuvuuksia. Ei ihme, että kokoelma on viihtynyt laukussani näinkin kauan.

***

Maija Haavisto
Raskas vesi
Aviador 2018, kovakantinen, 68 sivua
ISBN 978-952-7063-38-5

***

#runosunnuntai

 

 

 

Edullisesti novelleja suoraan kirjailijalta

 

Kirjailija Petteri Paksuniemi kauppaa suoraan kirjojaan, joita löytyi muutossa. Tarjolla on rajoitettu erä novellikokoelmia:

Jouten (Avain, 2011) 5€ + postikulut 5,60€

Mukavuusalue (Joko-Joko, 2015) 5€ + postikulut 2,80/kpl

sekä rajoittamattomasti Miessfääriä (Joko-Joko 2017) 10€ postikuluineen.

Toimi nopeasti! petteripaksuniemi@gmail.com

Olen kirjoittanut Petterin novelleista täällä, Miessfääristä voi lukea täällä.

Aurinko paistaa, hyvä hetki kadota maisemista muutamaksi päiväksi. Palaillaan.

Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä

 

 

Heräävä seksuaalisuus. Uteliaisuus. Löytäminen. Toiselle vuosikymmenelle ehdittyäni vanhempien kirjahyllystä löytyi muuta luettavaa kuin siihenastiset Viisikot, Tarzanit ja Pepit. Lady Chatterleyn rakastaja, John Clelandin Fanny Hill, Ivar Lo-Johanssonin Onni, Norman Mailerin Hirvipuisto. Lolita oli mielestäni pitkäveteinen.
Myöhemmin hankin omaan kirjahyllyyni Herra Jackin ihmeellisen huoneen, Hirveän Hospadorin ja muita eroottisen kirjallisuuden helmiä. Artemis Kelosaaren Omenatarha sopii mainiosti uudeksi helmeksi kokoelmaan.

Artemis Kelosaaren (1989) Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä (2017) on turkulaisen kustantamo Helmivyön eroottisen kirjallisuuden sarjan ensimmäinen teos. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Lontooseen. Hyvä ratkaisu. Kirjasta olisi todennäköisesti tullut tunnelmaltaan paljon ahdistavampi, mikäli kyse olisi ollut nykyaikaan sijoittuvasta tarinasta. Sumuinen Lontoo viime vuosituhannelta etäännyttää paremmin tarinan kohti fiktiota.
Apple Cinnamon on mieskurtisaanien kruunattu kuningas. Strawberry on nuori poika, jota aletaan kouluttaa yhtä taianomaiseksi poikarakastajaksi. Pyhän Johannes Evankelistan kammottavassa poikakodissa elävät viheliäistä elämäänsä Will ja Dick. Näiden neljän tiet kohtaavat huikeissa juonenkäänteissä.

Omenatarha on äärettömän taitavasti, mukaansatempaavasti ja viihdyttävästi kirjoitettu. Vaikka teema, avoimen homoeroottinen tarina, ei kiinnostaisikaan, tämä kirja kiinnostaa. Vaikka genre, kauhu- ja fantasia-aineksia, ei viehättäisi, tämä kirja viehättää. Omenatarha henkii menneen maailman dekadenssia, se kuiskii Oscar Wilden, Apollinairen ja muiden aikalaisten henkeä ymmärtäen tarinan henkilöitä makaabereista elämänkäänteistä huolimatta. Kelosaari koukuttaa lukijansa täydellisesti. Salaisuudet paljastuvat vasta lopussa.
Vahva, vahva suositus ennakkoluulottomalle lukijalle.

Pehmeäkantinen 260 s.
ISBN 978-952-7211-11-3
Kansi: J.T. Lindroos Aubrey Beardsleyn pohjalta.

***

Kannattaa myös tutustua kustantamo Helmivyön muihin teoksiin. Joukossa on harvinaisempia herkkuja ja mielenkiintoisia uutuuspainoksia, esimerkiksi Volter Kilpeä, Arthur Conan Doylea, unohdettuja suomalaisia kirjailija ja paljon muuta.