Ville Hänninen, Kirjan kasvot

 

 

Tietokirjailija, toimittaja ja Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja Ville Hännisen (linkissä mielenkiintoinen Hännisen haastattelu, jossa hän kertoo tästä kirjasta) teos Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS, 2017, 335 s.), on upea kunnianosoitus suomalaiselle kansitaiteelle.
Kirjojen kannet ovat aina kiinnostaneet minua, joskus jopa ostin antikvariaateista kirjoja pelkästään kansien takia, sisältö ei ollut niin tärkeä. Esimerkiksi piirrettyjen/maalattujen amerikkalaisten rikospokkareiden kannet hurmaavat aina vaan.

Hännisen kirja esittelee yhden kansikuvan Suomen itsenäisyyden jokaiselta vuodelta. Hänninen on tehnyt perusteellista työtä etsiessään ja kirjoittaessaan jokaisesta kannesta mielenkiintoista faktaa. Kansien tekijöiden esittelyn lisäksi Hänninen valottaa eri aikakausien, tyyli- ja poliittisten suuntausten osallisuutta kirjojen kanteen. Näin ollen kirja on myös tuhti kulttuurikatsaus satavuotiseen Suomeen.

Lukijan kirja vie matkalle menneeseen. Miten niin monien kirjojen kannet voivatkaan olla niin tuttuja! Tuo kirja oli vanhempien kirjahyllyssä…tuonkin minä olen lukenut joskus…missähän tämä kirja on, varmaan kipattu jonnekin muutossa…en minä tuosta kirjasta muista mitään, mutta kannen muistan ja kuvituksen…
Suloinen nostalgia lämmittää, kun lukee Riksin sarjasta (sarjan nimi saa selityksensä kirjassa), SaPo-dekkareista, LOVE-kirjoista. Tulee olo, että tuo kirja olisi etsittävä jostain divarista, tuonkin voisi lukea uudestaan, miksi olen laittanut niin paljon kirjoja eteenpäin!! Olisi ihanaa edelleen omistaa tuokin kirja, ihan vaan vaikkapa kansikuvan takia…

Ville Hännisen Kirjan kasvot-kirjan haluaisin myös omistaa, en vaan lainata kirjastosta, sillä itselleni kirja toimi inspiraationa omiin kuvien tekemiseeni.
Täytyy katsella alennusmyyntejä.

 

Mainokset

Aino Riihiaho: Kutsun muistot luokseni

 

Luvun alla on ollut Aino Riihiahon runokokoelma Kutsun muistot luokseni. Olen iloinen muiden muistoista, vaihtelua omiini, moneen kertaan muistettuihin. Kokoelman ensimmäinen osa maalaa sanoilla pohjoisen vuodenkiertoa. Näkymät ovat tuttuja Ainon blogin kuvista, tunturien tykkilumet, hämärän hellä huoma, soiden tuoksu, kesän lyhyt vierailu. Pohjoisen maisemat ovat rakkaita Ainolle ja sen kiintymyksen hän on punonut sanoihin ja säkeisiin koskettavan konkreettisesti.

Missä pilvet hyväilevät maata,
missä tunturin laki sukeltaa pilviin,
on kaukana kaikki muu.
Kaunis ja karu luonto
ei armoa tunne,
ei kartta, kompassi paljon auta,
jos ei tiedä,
mistä on lähtenyt,
minne menossa.
Harhaluuloa, toiveajattelua vain,
että kaikki polut johtaisivat
autiotuvalle,
mutta valkean poron
voi silloin kohdata.

Minulle, etelän, kesän ja kaupungin lapselle pohjoinen on käsittämätön ilmansuunta, mutta ymmärrän häntä, joka siellä viihtyy.

Kokoelman toinen osa Tunnemyrskyjä tuo kipeitä muistoja lukijan ulottuville. On muistoja, joita ei haluaisi kutsua luokseen, mutta päästäkseen niistä irti, ne on kohdattava, joskus useastikin, ennen kuin voi heittää jäähyväiset ja muistaa myös se menneen hyvä.

Herään yksinäisyyteni
huutoon.
Uni roikkuu silmäripsissä
ja pakottaa ne
pysymään kiinni.
Veren kohina voimistuu
sietämättömäksi
puolikuuroissa korvissani.
En halua herätä
todellisuuteen.
Kutsun muistot luokseni
vaihtoehtona tyhjälle.
Kutsun ne lohduksi
rakentamaan siltaa
uuteen päivään.

Kolmannessa Riimitellen-osassa on suussa sulavia riimejä, sanoilla leikittelyä. Suomen kielen kaunis moniäänisyys, sanojen merkitykset ja sointuvuus elävät vahvasti Ainon riimeissä.

Kirjaa myy esim. Adlibris.

Aino Riihiaho
Kutsun muistot luokseni
Mediapinta, Suomi 100-runokirjaa,2017
99 sivua
ISBN 9789522365217

 

 

 

 

 

 

 

Mennyt aika palaa

 

Viime viikot olen elänyt vahvasti menneessä. Operaattorini halusi palkita uskollisen kanta-asiakkuuteni, valitsin kolmen kuukauden ilmaisen HBO Nordicin katseltavaksi. Olen maratoonannut vanhoja sarjoja, viimeksi sain katsottua Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Sarjan jaksot tuovat mieleen muistokatkelmia lapsuudesta: käsi kädessä isän kanssa kävelyllä kaupungilla. Vastaan tulee tuttuja, isä nostaa hattuaan, tervehtii. Äidillä on hihaton neule, saman värinen villatakki heitetty olkapäille, yhdellä napilla kiinni, helmet kaulalla. Vierailemme enon luona, enon vaimo laittaa tuhkakupin pöytään, sillä vanhempani tupakoivat, eno vaimoineen ei. Veljen yksivuotispäivänä televisio on auki, Kennedy on juuri ammuttu Dallasissa. En ymmärrä asiasta mitään, olen liian pieni, aikuiset itkevät, vaikka pöydässä on kakkua. Armstrong laskeutuu portaita pitkin kuun pinnalle. Äidillä ja minulla on samanlaiset minihameet, punaisia kukkia mustalla pohjalla.

Jaksojen välissä luen Reijo Valtan toimittamaa kirjaa Kultakauden taiteilija (Kustantamo Helmivyö, 2017). Kokoelmassa on novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taitelijoista 1900-luvun taitteesta. Nautin lukemastani, erityisesti pidän Eino Leinon ja Juhani Ahon teksteistä. Vanhahtava kieli on herkullista, suussa sulavaa, oivaltavaa. Reijo Valta kiteyttää taidekentän entisen ja nykyisen, ikuisen tilan saatesanoissaan: ”…resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Näinhän elettiin ja toimittiin Suomen taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.”
Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Muistot muuttuvat, olen huomannut. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ikävät muistot liukenevat näkymättömiin hyvien muistojen vahvistuessa. Se on oikeastaan aika armollista, luonteen särmät pehmenevät samaan aikaan, olotilasta tulee lempeämpi, kärsivällisempikin ehkä.

Katson sarjoja, virkkaan uutta päiväpeitettä. Hetkien ajan mennyt on voimakkaasti läsnä, minulla on kaikki se aika, kaikki nämä muistot. Silti, kaipuu saada uusia muistoja kasvaa minussa. Olen pysynyt liian kauan paikallani, perunut matkoja, jäänyt tähän. Olen kyllästynyt kehooni, jolla ei ole vastustuskykyä, joka nappaa ilmasta kaikki virukset, kun jätän tämän pysähtyneen tilani ja menen ulos. Palaan siis television äärelle, yritän muistaa olla kärsivällinen, hion edelleen sileämmäksi tätä luonnettani.
Olen kohta silkkiäkin siloisempi.

 

Miessfääreissä

 

Miessfääri on Petteri Paksuniemen tänä vuonna ilmestynyt novellikokoelma (Joko-Joko, Helsinki, 2017). Kirja on pieni, 128 sivua, mahtuu hyvin laukkuun, voisi luulla lukevansa sen nopeasti.
Vaan ei.

Kokoelmassa on neljä novellia, Miessfääri, Maan ja taivaan välissä, Tamminiemen tiedonantaja, Välähdyksiä. Olen aikaisemmin kirjoittanut pitäväni Paksuniemen novellistiikasta, josta on riisuttu pois (omasta mielestäni) kaikki turha. Ei ylenpalttista maalailua, kirjailija luottaa lukijaansa, tarinat kulkevat eteenpäin omalla painollaan, ei mitään pakotettua. Kielen helppolukuisuudesta huolimatta ja verrattuna muihin Paksuniemen kirjoihin, joita olen lukenut, niin Miessfääri ei ollut kevyttä luettavaa. Kirja ei ole vakava, ei tosikkomainen, ei todellakaan. Asiaa ja sisältöä oli vaan niin runsaasti, että jokaisen novellin jälkeen oli pidettävä kunnon lukutauko.

Niminovelli Miessfääri on tragikoominen kertomus cis-heteromiehestä, joka yrittää tulla toimeen halujensa kanssa. Päähenkilön hanke kuolettaa lihan vaatimukset vie tällaisen aseksuaalisen naisoletettu-lukijan mielenkiintoiseen maailmaan. Kunnioitan Paksuniemen kykyä ja uskallusta nauraa henkilöilleen. Liian usein törmää fiktiivisiin, saatikka sitten autofiktiivisiin henkilöihin, jotka tosikkomaisuudessaan eivät vetoa. Kovat kundit eivät ehkä tanssi, mutta osaavat nauraa myös itselleen, eivät vain vittuilla muille.
Tämä novelli oli riemastuttava, surullinen. Ehkä joku näkee tässä myös kannanottoa ja hätähuutoa valkoisten, keski-ikäisten heteromiesten puolesta.

Maan ja taivaan välissä on tarinointia parhaimmillaan. Tapahtumapaikkana minulle eksoottinen jänkhä, murre sen mukaista. Tosia ihmisiä, iskevää sanailua, tarkkanäköistä ihmisen ymmärtämistä.

Tamminiemen tiedonantajaa lukiessani nauroin ääneen. Novellin päähenkilö johdattaa kaksi pariskuntaa läpi Tamminiemen. Koska itse olen muinoin toiminut matkaoppaana, kaikki sympatiani ovat oppaan puolella. Kaikkitietävät ja vääriin asioihin huomionsa kiinnittävät opastettavat eivät ole opastettua kierrostaan ansainneet. Tämän novellin jälkeen vuosi 1974 sai aivan uuden merkityksen. Sen enempää en paljasta, lukekaa itse.

Kokoelman viimeinen osa Välähdyksiä pohjautuu Paksuniemen ex-vaimon taidemaalari Veera Blomstedtin (1975-2014) kirjoituksiin. Blomstedt sairasti skitsofreniaa ja hän tappoi itsensä vuonna 2014. Kirjoitukset menivät ihon alle, julma ja säälimätön sairaus näyttää armottomat kasvonsa näissä teksteissä.

***

Kirjaa voi tilata suoraan kirjailijalta petteripaksuniemi@gmail.com hintaan 13 € (sisältää postituskulut). Kirjaa saa myös verkkokirjakaupoista ja hyvin varustetuista kirjastoista.

Petteri Paksuniemi Miessfääri
Joko-Joko, Helsinki 2017
kansi Laura Honkasalo

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

 

Birgitta Björnin matkakertomus Onnellisesti perille, alanimeltään Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan, on lukunautinto. Kirjan takakannessa kirjoittaja kertoo ajatuksesta, joka vähitellen muuttuu päähänpinttymäksi: on pakko päästä kävelemään Espanjaan, on nähtävä ja koettava pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostelaan.


”Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan, sillä vain kerran hän on kävellyt yhtäjaksoisesti 15 kilometriä.”

Alkusanoissa Birgitta kertoo itsestään: ”…olen heikkoharteinen…vaihtelevia vaivoja muuallakin kuin joka paikassa…sosiaalisuus on vaistopakkani heikoin lenkki…jonkin verran vessasiisteysintoilija…varsin ötökkäkammoinen…”

Kirjan taitto on selkeä. Vasemmalla puolella on tietoa päivämatkasta, yöpymispaikoista, säätilasta. Oikealla puolella Birgitta kertoo kokemuksistaan aihealueittain, esim. yöpaikan varaaminen, vessat, asuinkaverit, kuka mistäkin syystä on matkalla jne.

Kirjan upeat ja värikylläiset kuvat on ottanut Ari Rosenberg.

Pidän Birgitan tavasta kirjoittaa. Myös kuvataiteellisesti lahjakkaana hän kirjoittaa hyvin visuaalisesti, matkalla on helppoa ja mukavaa pysyä vauhdissa mukana.

Eniten kirjassa kiehtoi eri pyhiinvaeltajien syyt lähteä matkaan. Pakanana oleminen ei todellakaan ole mikään syy jäädä kotiin. Birgitta kirjoittaa, että matkan aikana herkistyy tietenkin kuuntelemaan itseään, mutta myös kanssakulkijoitaan. Oppii kuulemaan, näkemään ja tuntemaan, kuka haluaa olla yksin, kuka kaipaa seuraa. Oppii antamaan apua, oppii arvostamaan muita, huomaa saavansa apua ja tukea.
Tuollainen herkistyminen riittää mielestäni kenelle tahansa syyksi lähteä matkaan.

Vanhana kävelijänä näin itseni usein viljavien peltojen ja hehkuvien kukkaniittyjen keskellä kulkemassa Birgitan ja muiden kävelijöiden kanssa. Tosin epätasainen maasto olisi varmaan saanut minut tekemään U-käännöksen heti alussa. Pitkien kävelyjen aika on valitettavasti ohi kohdallani.
Onneksi on kirjoja, jotka tuovat uusia paikkoja koettavakseni. Onneksi voin myös kotona ollessani ja pienempiä matkoja tehdessäni oppia itsestäni ja myös muista ihmisistä asioita, jotka on hyvä tietää.

Birgitan kirjaan liittyvässä blogissa on Birgitan luonnoksia ja piirustuksia matkan varrelta. Ne nähdessäni aloin toivoa uutta, toisenlaista kirjaa tästä pyhiinvaelluksesta. Kirja olisi enemmän päiväkirjanomainen, vähemmän opaskirjan oloinen. Haluaisin lukea enemmän ajatuksista, joita käy läpi tällaisen rankan kävelyn aikana. Omien tunteiden peilaamista maisemaan ja päinvastoin, kuvituksena Birgitan upeat piirustukset.

Onnellisesti perille-kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin myös Leena Lumi, pappilanmummo ja Kinttupolut. Kirjaa on hankittu kirjastoihin todella hyvin ympäri Suomen ja tietenkin myös verkkokirjakaupoista voi ostaa omansa, esim. Adlibris. Suosittelen! Viehättävä, sympaattinen kirja ja ne vessahommatkin sujuivat loppujen lopuksi hyvin.

Birgitta Björn
Onnellisesti perille
BoD 2017
ISBN: 9789523396906
104 sivua

 

 

Esther Helmiä: Surun tie

 

Suru ei kysy lupaa tulla. Runoissani kuljen matkaa surun viedessä huomiseen. Nämä sanat ovat minun suruni.

Näin lukee Esther Helmiän runokirjan Surun tie takakannessa. Kokoelman runot ovat syntyneet vuoden aikana, surutyönä äidin kuoltua. Runot ovat henkilökohtaisia, mutta samaan aikaan yleisiä, sillä jokainen, joka on kokenut läheisen, rakkaan ihmisen kuoleman, tunnistaa surussa itsensä.

Suru ei todellakaan pyydä lupaa muuttaa asuinkumppaniksi. Ei auta, vaikka kieltäisi, vaikka vihaisi, vaikka yrittäisi kääntää selkänsä. Suru ei jätä.

Ole vahva
en ole
Anna ajan tehdä tehtävänsä
en anna

Suru lamauttaa surijan. Keskittymiskyky katoaa ajatusten pyöriessä kehää. Kaikki tuntuu turhalta, merkityksettömältä. Kaikki voima menee siihen, että pystyy hengittämään.

Mihin hävisivät tähdet
mihin luovuuteni helmet

Veit myös kirjaimet
vääristit värini

Mitä sain tilalle
kuristavan otteen

Suru ei ole vain muistoissa ja tunteissa. Suru näkyy huoneissa.

Villasukat sinisen kirjavat
nykerönä sänkysi edessä
kuin jalkasi vielä niissä

Aika, se jota vihaa, jonka parantavaan ja armolliseen voimaan ei halua uskoa, tekee kuitenkin tehtäväänsä. Suru muuttaa muotoaan, vaikkakin usein aivan liian hitaasti. Vähitellen sanat palaavat, värit maailmaan, huomaa kesän saapuneen, ajan kuluneen.

Kirjoitan sinut minuun

Estherin runot tulevat lähelle, työntyvät lukijan ihon alla, nostavat mieleen omat itkut.

Kun suru vielä tulee kylään
annan sille tilaa
Se jää vain hetkeksi
tänään tiedän sen

Mutta muistosi ovat aina

Surun tie kuuluu Mediapinnan Suomi 100-runosarjaan, kokoelmaa voi ostaa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris. Kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Riitta ja UUna.

Esther Helmiä Surun tie
Mediapinta 2017
ISBN: 9789522361516
69 sivua

 

 

 

 

Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa

 

Ari Kokkosen Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa on kaunis runoelma kahden yksinäisen ihmisen sattumanvaraisesta kohtaamisesta. Proosarunot ovat tunteellisia ja herkkiä, mutta Ari ei sorru pateettisuuteen tai melodraamaan. Sanat on maalattu hienovaraisella siveltimellä, kevyellä ja pehmeällä.

Minun villapaitani sopi sinulle hyvin,
sinun ruskeisiin silmiin,
vaaleat kangashousut,
joista sinun paljaat varpaasi pilkahtivat,
vaatteesi roikkuivat pyykkinarulla eteisessä,
ne näyttivät sopeutuneen tänne hyvin,
oli lähes kodikasta.
Kaksi kahvikuppia keittiön pöydällä

Nautin suunnattomasti näiden runojen lukemisesta. Olen seurannut Arin kirjallista tuotantoa kauan, ensin hänen blogissaan, myöhemmin runokokoelmiensa kautta. Arin ilmaisu on kehittynyt, varmistunut vuosien myötä ja hän on tavoittanut oman, kiehtovan äänensä proosarunoissaan.

Kun talojen ikkunoista näkee valon,
tietää siellä jonkun asuvan, piipusta nousevasta savukiehkurasta
huomaa elämän,
jonkun on täytynyt sytyttää tulen,
joka tuo lämmön,
sen joka antaa
elämälle merkityksen.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Arin kirjaa saa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris myy kokoelmaa. Kirjasta kannattaa tehdä myös hankintapyyntö omaan kirjastoosi!

Ari Kokkonen
Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa
Mediapinta (2017)
69 sivua
ISBN 9789522360700

Myös Kirja vieköön-blogin Riitta on kirjoittanut runokokoelmasta.

 

***

Luettuani Arin runoja muutaman kerran, alkoi surettaa, sillä kustannustoimittamisella, esilukemisella ja oikolukemalla kokoelma olisi mielestäni läpäissyt seulan ja olisi voinut tulla julkaistuksi jossain suuremmassa kustantamossa. Omakustantajana tiedän, miten sokeaksi sitä tulee oman tekstinsä kirjoitusvirheille, kielioppivirheille ja toistoille. Tämän takia olen viimeisten kirjojeni kohdalla käyttänyt pariakin esilukijaa (kiitos heille).
Kokoelmassa silmääni pistäneet em. ongelmat eivät onneksi poistaneet lukunautintoa, sillä sitä nämä runot ovat. Nautinnollisia.

 

 

 

 

Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.