Marraskuun selätys 1-6

Lepis on luotsannut marraskuun selätystä jo vuodesta 2007, pitkä haaste siis! Valokuva- ja taideblogini täyttyvät kaikenlaisista haasteista, joten valjastetaan nyt sitten tämä blogi marraskuun nujertamiseen.
Arkisia kuvia arkisilla teksteillä.

#1
Yksi syy, miksi aikanaan luovutin (vanha Nokiani toimi silloin vielä ihan hyvin) ja hankin älykännykän, oli se, että esimerkiksi matkalippuja ei tarvitse tulostaa, kun kännykässä on passeli sovellus, kuten VR Mobiili. Kätevää, etenkin, kun en omista tulostinta.
Marraskuun ekana oli jälleen tarvetta matkalipulle.

#2
Odottaessamme junan lähtöä Helsinkiin, kävelimme aseman puistossa. Muistin tulevan viikon MakroTex-haasteen marraskuu ja siinähän sitä marraskuun värimaailmaa oli taivaan täydeltä. Kuva kuin tussilla tehty.
Muutama räpsy ja koiran kanssa junaan.

#3
Paras marraskuun selättäjäni tulee olemaan jälleen Lainakoira, joka auttoi minua viime vuonnakin kahlaamaan läpi samaisen kuukauden. Kun koira ulkoiluttaa ihmistä, ei kelillä ole mitään merkitystä.
Totta.

#4
Runsas ulkoilu kosteassa kelissä aiheuttaa runsasta nenän ja silmien kostumista. Jatkuvaa niiskutusta, kun sekä nokka että silmät vuotavat. Ennen lenkille lähtöä on syytä täyttää taskut nenäliinoilla.

#5
Kirjastoreissu, palautin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan (Muruja, 2011). Kirja oli uusintalukukierroksella, luin sen aikanaan heti tuoreeltaan. Kirjaa on sanottu nuortenkirjaksi, mutta sopii myös aikuisille luettavaksi. Maria on peruskoulussa, kun hän sairastuu äkillisesti, joutuu sairaalaan ja palaa kotiin pyörätuolissa. Kirja kertoo ihmisten ennakkoluuloista, Marian omasta sopeutumisesta sairauteen, jolle ei löydy edes nimeä saatikka sitten lääkettä tai ennustetta etenemisestä/paranemisesta.

#6
Ruotsalaisuuden päivä. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin Tove Janssonin kauniit sanat Erna Tauron säveltämänä ja Bo Anderssonin laulamana.

 

Mainokset

Sometan/oletan/tylsän/elämäni/kiinnostavan

Aamukävely ilman Lainakoiraa tuntuu älyttömältä. Ajatukset eivät kulje, eivät jalatkaan mitenkään vapaaehtoisesti. Selkä ei kysy mielipidettäni, se vaatii huutamalla liikuntaa viime viikon lojumisen jälkeen.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin. Olen kateellinen noille ihmisille, heidän ei tarvitse kuin kulkea koiran perässä, heidän ei tarvitse arvailla tienhaaroista mielenkiintoisempaa. Koira seuraa hajuja, ihminen seuraa koiraa.
Haluaisin olla yhtä vietävissä.

Kahlaan lehdissä, paikoin sateen kastama keltaisuus on liukasta. Olen viime päivinä katsonut ikkunasta lehtien putoamista, ilma sakeanaan oranssia, rapisevaa ääntä. Kaunista. Syksy ei masenna, en tunne alakuloa. Mielialani eivät ole koskaan olleet vuodenajoista kiinni.

Ylämäessä alkaa heikottaa, tulee huono olo. Olen taas unohtanut syödä aamupalan. Toiset elävät syödäkseen, toiset syövät elääkseen. Minä unohdan usein syömisen. Taskussa on onneksi suussa sulavia glukoosipastilleja, ensiapu tähän tuttuun unohtamiseen.
Tyhmä mikä tyhmä, en koskaan opi.

Ennen kävelyä olen selannut blogeja, lukenut uutisia, tutustunut somen tarjontaan. Aamurutiineja kahvin kera. Some on enimmäkseen pettymys, ihmiset heittävät seinilleen linkkejä eri uutisiin, linkkejä Twitteriin, puolesta ja vastaan, kommentoivat että ”hyvä juttu”, ”asiaa”, ”juuri näin”. Ei sen enempää. Joku toinen on sanonut sen, mitä mieltä itsekin olen.
Mielipiteeni on näin todettu totuudeksi.
Toisinaan menee päiviä, viikkoja, etten käy somessa.

Ronin blogikirjoituksia odotan. Roni on helsinkiläinen taidepedagogi ja hän kutsuu blogiaan syöpäpäiväkirjaksi. Blogikirjoitukset kertovat hänen sairautensa lisäksi paljon muustakin. Roni on äärettömän lahjakas kirjoittaja, teksti on sujuvaa, tarkkanäköistä, hauskaa, koskettavaa. Hänen teksteihinsä on helppo uppoutua, sanat kuljettavat mieltä kiinnostaviin suuntiin. Hän tekee herkullisia huomioita ihmisistä, itsestään, ympäristöstä. Ihailen sellaista rohkeutta kirjoittaa.

Aamuiset askeleet ovat vieneet minut naapurilähiössä sijaitsevalle kirpputorille. Muistan väärin, luulin kirpparin aukeavan kymmeneltä. Ehei, vasta kahdeltatoista. Kahden tunnin päästä. No, säästyypä nekin rahat.
Mietin hetken reittiä kotiin. Sama vai eri? Päätän olla vähemmän tylsä ja palaan kotiin toista reittiä.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin.

 

Kerttu Lehto: Wikken kulmalla ja muita runoja

 

(Wikken kulma on Turun kauppatorin laidalla sijaitsevan Wiklund-tavaratalon pääsisäänkäynti, treffipaikka turkulaiseen tapaan, vrt. Stockan kellon alla Helsingissä.)

Sain Kokkosen Arilta vinkin tästä runokirjasta. Ari arveli, että minua saattaisi kiinnostaa Turkuun sijoittuvat runot, koska ensimmäisessä runokirjassani Taikkarin mäellä liikutaan Turun kaduilla ja Aurajoen rannoilla. Helmetistä ei kirjaa löytynyt, joten tuli kaukolainattua Kerttu Lehdon Wikken kulmalla ja muita runoja Turun kirjastosta.

Wikken kulmalla on Kerttu Lehdon (s. 1990) esikoisrunokirja. Kokoelma on ilmestynyt Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa-kirjasarjassa vuonna 2017. Odotin kirjan nimen perusteella sisällöstä paljon paikallisväriä, oma moka, joten ensimmäisen lukukerran jälkeen olin lievästi pettynyt. Tuttuja paikkoja oli muutama, mutta enimmäkseen runot liikkuivat kirjoittajan sisäisessä maailmassa, mikä ei tietenkään ole poikkeuksellista runoudessa.
Jätin kirjan rauhaan pariksi viikoksi ja tartuin siihen sitten uudestaan ilman ennakko-odotuksia. Kannatti.

Tunge nyt jo saatana
positiivisuus ja optimismi
helvetin parane pian kortit
perseeseesi!

Minulla on oikeus olla surullinen
ahdistunut ja peloissani.
Enkä vittu tarvitse mitään palopuheita
ilosta, kukista ja laulusta!
Enkä perkele aio ainakaan
parantua IKINÄ!

Ole nyt jo saatana hiljaa
ja anna minun unohtaa!
Etkä vittu vajoa itsesääliin
se on minun etuoikeuteni!

Turkulainen-lehden haastattelussa Lehto kertoo runojensa syntyvaiheista, kuntoutumisesta sairastettuaan psyykkisesti, onnellisuuden opettelusta. Nämä runot ovat tunnemaailmaltaan tuttuja, samaistuttavia ja ehkä ne siksi puhuttelivat minua eniten. Onneksi itse en aikanaan saanut osakseni toivotuksia positiivisuuden ja optimismin kaiken voittavasta tehosta. Liikuntaa tosin suositeltiin lääkäreiden toimesta.

Ei varmasti ole ollut helppoa sinullakaan/kun tytär on hullu/(HULLU!)/etkä keksi mitä teit väärin/vaikkei se ollutkaan sinun vikasi.

Väkeviä sanoja, omat tunteet vuosikymmenien takaa nousivat pintaan. Ja muutama vuosikymmen myöhemmin: korvaan sanan tytär sanalla äiti. Syyllisyyden jatkumo.

Lehdon runoissa on myös huumoria, mustaa sellaista, niin kuin usein meillä, jotka yritämme selvitä elämästä hengissä edes iltaan asti. Kokoelmassa on myös runoja rakkaudesta, yksinäisyydestä, onnen hetkistä. Lehto kirjoittaa konstailematta, suoraan. Löysin kokoelmasta kolme osiota, en tiedä, onko Lehto kootessaan ajatellut jaottelun sillä tavalla. Ensimmäisen osan runot ovat havainnointia yhteiskunnasta, ilmiöistä, ihmisistä yleisemmällä tasolla. Toisessa osassa hulluus ja siihen liittyvät tunteet ovat keskiössä ja kolmannen osan runoissa Lehto kuvaa sydämen tunteita, yksinäisyydestä ihmisten yhteyteen.

Suositeltava runokokoelma. Toivottavasti kuulen Kerttu Lehdosta vielä.

Kerttu Lehto
Wikken kulmalla ja muita runoja
Mediapinta 2017
66 sivua, pehmeäkantinen
ISBN 9789522368294

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

Maija Haavisto: Raskas vesi

 

Runokirjat kulkevat kevyesti olkalaukussani. Junissa ja busseissa on turha lukea romaaneja, nukahdan helposti, unohdan juonen, kirjat ovat liian painavia. Runoon on helppo palata, selata sivuja, lukea uudestaan, sulkea kannet.

aamun valossa toivon, että osani
olisi kevyempi:
herätä hyiseen hämärään
nuokkua ruuhkabussin humuun

Viimeiset pari kuukautta laukussani on ollut Maija Haaviston esikoisrunoteos Raskas vesi (Aviador, 2018). Kirjoittajana Maija ei kuitenkaan ole uransa alussa. Häneltä on ilmestynyt seitsemän romaania, lastenkirja ja hän on kirjoittanut lukuisan joukon lääketieteellisiä julkaisuja. Maija on asunut Amsterdamissa jo vuosia.

kun muut juoksevat tukka hulmuten
minä makaan sängyssä ja huudan
”on kiire!”

Kokoelman nimi vei välittömästi ajatukseni norjalaiseen tv-sarjaan Taistelu kuoleman vedestä, joka nähtiin televisiossa vajaa kolme vuotta sitten. Raskaan veden tuotannolla oli suuri merkitys saksalaisten ydintutkimukselle toisen maailmansodan aikana.
Raskas vesi toimii tietenkin myös kielikuvana veden ollessa monimuotoinen elementti: voit kellua veden syleilyssä, olla painoton ja vapaa, mutta voit myös hukkua, vajota pohjaan asti veden voimasta.
Jo ennen runokokoelman avaamista kirjan mielenkiintoinen nimi herätti siis minussa monia ajatuksia. Tämä on aika harvinaista, yleensä mielenkiinto syntyy vasta sivuja kääntäessä.

jos aamulla unohtaisi herätä
ehkä nukkuisi niin kauan
että ei ehtisi olla

Osa kokoelman runoista on nimetty, osa ei. Sanat ja säkeet kulkevat kevyesti ja tiivistetysti. Runot ovat lyhyitä, mutta eivät välttämättä helppolukuisia. Sanoissa on painoa, raskautta, näennäisestä vaivattomuuden tunteesta huolimatta. Runojen maailma liikkuu yksilöstä yhteiskuntaan, minuudesta maailmaan, hurmiosta tuskaan.

42

kaikkien kuumeiden takana
suuri polttouuni nielee
ihmisiä ja interleukiineja
puhaltaa niistä lieskoja ja
peittoa hylkivää kipristävää ihoa
pikimustalle karrelle palanutta
tangossa kieppuvaa tehobroileria

42 celsiusasteen lämpötila
koaguloi proteiinit ja tekee
aivoista pannacottaa
mutta me emme yllä
niin pitkälle, vain
klimppiseen kiisseliin

En ole runojen analysoija, olen runon lukija, runon kokija. Nämä Maijan runot pitävät otteessaan, löydän niistä jokaisella lukukerralla uusia ulottuvuuksia. Ei ihme, että kokoelma on viihtynyt laukussani näinkin kauan.

***

Maija Haavisto
Raskas vesi
Aviador 2018, kovakantinen, 68 sivua
ISBN 978-952-7063-38-5

***

#runosunnuntai

 

 

 

Edullisesti novelleja suoraan kirjailijalta

 

Kirjailija Petteri Paksuniemi kauppaa suoraan kirjojaan, joita löytyi muutossa. Tarjolla on rajoitettu erä novellikokoelmia:

Jouten (Avain, 2011) 5€ + postikulut 5,60€

Mukavuusalue (Joko-Joko, 2015) 5€ + postikulut 2,80/kpl

sekä rajoittamattomasti Miessfääriä (Joko-Joko 2017) 10€ postikuluineen.

Toimi nopeasti! petteripaksuniemi@gmail.com

Olen kirjoittanut Petterin novelleista täällä, Miessfääristä voi lukea täällä.

Aurinko paistaa, hyvä hetki kadota maisemista muutamaksi päiväksi. Palaillaan.

Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä

 

 

Heräävä seksuaalisuus. Uteliaisuus. Löytäminen. Toiselle vuosikymmenelle ehdittyäni vanhempien kirjahyllystä löytyi muuta luettavaa kuin siihenastiset Viisikot, Tarzanit ja Pepit. Lady Chatterleyn rakastaja, John Clelandin Fanny Hill, Ivar Lo-Johanssonin Onni, Norman Mailerin Hirvipuisto. Lolita oli mielestäni pitkäveteinen.
Myöhemmin hankin omaan kirjahyllyyni Herra Jackin ihmeellisen huoneen, Hirveän Hospadorin ja muita eroottisen kirjallisuuden helmiä. Artemis Kelosaaren Omenatarha sopii mainiosti uudeksi helmeksi kokoelmaan.

Artemis Kelosaaren (1989) Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä (2017) on turkulaisen kustantamo Helmivyön eroottisen kirjallisuuden sarjan ensimmäinen teos. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Lontooseen. Hyvä ratkaisu. Kirjasta olisi todennäköisesti tullut tunnelmaltaan paljon ahdistavampi, mikäli kyse olisi ollut nykyaikaan sijoittuvasta tarinasta. Sumuinen Lontoo viime vuosituhannelta etäännyttää paremmin tarinan kohti fiktiota.
Apple Cinnamon on mieskurtisaanien kruunattu kuningas. Strawberry on nuori poika, jota aletaan kouluttaa yhtä taianomaiseksi poikarakastajaksi. Pyhän Johannes Evankelistan kammottavassa poikakodissa elävät viheliäistä elämäänsä Will ja Dick. Näiden neljän tiet kohtaavat huikeissa juonenkäänteissä.

Omenatarha on äärettömän taitavasti, mukaansatempaavasti ja viihdyttävästi kirjoitettu. Vaikka teema, avoimen homoeroottinen tarina, ei kiinnostaisikaan, tämä kirja kiinnostaa. Vaikka genre, kauhu- ja fantasia-aineksia, ei viehättäisi, tämä kirja viehättää. Omenatarha henkii menneen maailman dekadenssia, se kuiskii Oscar Wilden, Apollinairen ja muiden aikalaisten henkeä ymmärtäen tarinan henkilöitä makaabereista elämänkäänteistä huolimatta. Kelosaari koukuttaa lukijansa täydellisesti. Salaisuudet paljastuvat vasta lopussa.
Vahva, vahva suositus ennakkoluulottomalle lukijalle.

Pehmeäkantinen 260 s.
ISBN 978-952-7211-11-3
Kansi: J.T. Lindroos Aubrey Beardsleyn pohjalta.

***

Kannattaa myös tutustua kustantamo Helmivyön muihin teoksiin. Joukossa on harvinaisempia herkkuja ja mielenkiintoisia uutuuspainoksia, esimerkiksi Volter Kilpeä, Arthur Conan Doylea, unohdettuja suomalaisia kirjailija ja paljon muuta.

Novellikokoelma Miessfääri nyt edullisesti

 

 

Joko-Jokon huikea muuttokuormankevennysale!
Joko-Jokon va. pääkonttorin ja varaston muuttaessa on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus hankkia omakseen Petteri Paksuniemen viimevuotinen klassikkokokoelma Miessfääri – ”novellistiikan taidonnäytteeksikin” parjattuja novelleja – postikuluineen 8 euroa kotiinkannettuna tai 5 euroa kädestä käteen. Suoraan itse novellistilta puumerkillä varustettuna!
Ota yhteyttä petteripaksuniemi@gmail.com.

Oma arvioni tästä Petterin upeasta kokoelmasta löytyy täältä.

 

 

 

Poliisin eristämä alue & Lähettiläät

 

Mika Kivelän (s. 1971, Turku) Poliisin eristämä alue. Runot 2010-2017 (MKK, 2017) sitoo yhteen Kivelän kolme aikaisempaa runokokoelmaa, Haudattu (2010), Dumdum (2012) ja Räkäkännirakkautta (2015). Kokoelman lopusta löytyy myös viisi uutta runoa tältä vuodelta.
Niin kuin Colt iski aikanaan mieheen makuun, niin teki myös tämä kokoelma minulle. Olen suomalainen, jonka sielunmaisema ei ole metsää ja järveä. Kaupungin kadut, takapihat, kusiset porttikäytävät ja puhtoiset lähiöt saavat tuntemaan oloni kotoisaksi. Näihin maisemiin Kivelän proosarunot sijoittuvat. Kivelä kertoo ihmisistä, joista emme haluaisi kuulla, emme nähdä, emme tietää. Runot saattavat näyttäytyä tottumattomien silmiin raadollisilta ja rumilta, mutta Kivelän sanoissa on lämpöä, huumoria ja kunnioitusta. Jokainen ihminen on runon arvoinen.
Kivelä ei säästä itseäänkään, runoista löytyy itseironiaa, itselle nauramista. Kivelää pidetään osana turkulaista katurunoutta, mutta mielestäni juuri tuo itsensä alttiiksi pistäminen runoissa osoittaa, että hän on enemmän tai jotain muuta.
Vaikka runoissa liikutaan enimmäkseen Turussa, niin paikallistuntemusta ei tarvita. Runojen paikat ja henkilöt ovat kansallisia, kansainvälisiä, heitä on joka paikassa.
Samoin on rakkauden laita. Sitä löytyy kaikkialta. Myös Kivelän kirjasta.

Kulttuurivihkot aloitti syksyllä 2017 kirjojen julkaisutoiminnan. Syksyllä ilmestyi kaksi runokokoelmaa ja Tuomas Kailan lyhytproosakokoelma Lähettiläät. Nettisivujen mukaan Tuomas Kaila (s. 1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja, muusikko ja media-alan yrittäjä. Lähettiläät on Kailan ensimmäinen proosamuotoinen teos.
Olen lyhytproosan ystävä (in every fat book there’s a thin book wanting to get out) ja ihastuin tähän tarinakokoelmaan täysillä. Vaikea uskoa, että kyseessä on tekijän ensimmäinen proosateos.
Kokoelman tarinat kertovat lähettiläistä ympäri maailman. Tarinoita ei ole nimetty, otsikkona on eri maiden lippuja (huomasin, että tunnistin tosi vähän lippuja…). Kokoelman huumori on mustaakin mustempaa, satiirin viiltävä miekka repii lukijaa kutkuttavalla tavalla. Tarinoissa juuri mikään ei ole sitä, miltä se näyttää, kunnes lukija huomaa, että juuri niinhän se sitten onkin. Tai sitten ei. Kaiken tämän huumorin alla on raadollisia tarinoita ihmiskohtaloista, kaltoinkohtelusta, alas polkemisesta. Lähettiläiden mielentila ei päästä lukijaa helpolla.
Vahva, vahva suositus lukijalle, joka haluaa tutustua taitavaan tarinankertojaan.

Mielenterveysviikon lukuvinkit

 

On menossa Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikko. En kirjoita mielenterveydestä tällä kertaa sen enempää, haluan vaan vinkata Suketuksen blogissa olleeseen haasteeseen linkittää mielenterveyttä edistäviä ja mielenterveydestä kertovia kirjoja. Eli sinne katsomaan, mikäli haluat lukuvinkkejä, paljon mielenkiintoisia opuksia.

Pidetään huolta toisistamme.

 

Ville Hänninen, Kirjan kasvot

 

 

Tietokirjailija, toimittaja ja Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja Ville Hännisen (linkissä mielenkiintoinen Hännisen haastattelu, jossa hän kertoo tästä kirjasta) teos Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS, 2017, 335 s.), on upea kunnianosoitus suomalaiselle kansitaiteelle.
Kirjojen kannet ovat aina kiinnostaneet minua, joskus jopa ostin antikvariaateista kirjoja pelkästään kansien takia, sisältö ei ollut niin tärkeä. Esimerkiksi piirrettyjen/maalattujen amerikkalaisten rikospokkareiden kannet hurmaavat aina vaan.

Hännisen kirja esittelee yhden kansikuvan Suomen itsenäisyyden jokaiselta vuodelta. Hänninen on tehnyt perusteellista työtä etsiessään ja kirjoittaessaan jokaisesta kannesta mielenkiintoista faktaa. Kansien tekijöiden esittelyn lisäksi Hänninen valottaa eri aikakausien, tyyli- ja poliittisten suuntausten osallisuutta kirjojen kanteen. Näin ollen kirja on myös tuhti kulttuurikatsaus satavuotiseen Suomeen.

Lukijan kirja vie matkalle menneeseen. Miten niin monien kirjojen kannet voivatkaan olla niin tuttuja! Tuo kirja oli vanhempien kirjahyllyssä…tuonkin minä olen lukenut joskus…missähän tämä kirja on, varmaan kipattu jonnekin muutossa…en minä tuosta kirjasta muista mitään, mutta kannen muistan ja kuvituksen…
Suloinen nostalgia lämmittää, kun lukee Riksin sarjasta (sarjan nimi saa selityksensä kirjassa), SaPo-dekkareista, LOVE-kirjoista. Tulee olo, että tuo kirja olisi etsittävä jostain divarista, tuonkin voisi lukea uudestaan, miksi olen laittanut niin paljon kirjoja eteenpäin!! Olisi ihanaa edelleen omistaa tuokin kirja, ihan vaan vaikkapa kansikuvan takia…

Ville Hännisen Kirjan kasvot-kirjan haluaisin myös omistaa, en vaan lainata kirjastosta, sillä itselleni kirja toimi inspiraationa omiin kuvien tekemiseeni.
Täytyy katsella alennusmyyntejä.