Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Mainokset

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

 

Birgitta Björnin matkakertomus Onnellisesti perille, alanimeltään Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan, on lukunautinto. Kirjan takakannessa kirjoittaja kertoo ajatuksesta, joka vähitellen muuttuu päähänpinttymäksi: on pakko päästä kävelemään Espanjaan, on nähtävä ja koettava pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostelaan.


”Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan, sillä vain kerran hän on kävellyt yhtäjaksoisesti 15 kilometriä.”

Alkusanoissa Birgitta kertoo itsestään: ”…olen heikkoharteinen…vaihtelevia vaivoja muuallakin kuin joka paikassa…sosiaalisuus on vaistopakkani heikoin lenkki…jonkin verran vessasiisteysintoilija…varsin ötökkäkammoinen…”

Kirjan taitto on selkeä. Vasemmalla puolella on tietoa päivämatkasta, yöpymispaikoista, säätilasta. Oikealla puolella Birgitta kertoo kokemuksistaan aihealueittain, esim. yöpaikan varaaminen, vessat, asuinkaverit, kuka mistäkin syystä on matkalla jne.

Kirjan upeat ja värikylläiset kuvat on ottanut Ari Rosenberg.

Pidän Birgitan tavasta kirjoittaa. Myös kuvataiteellisesti lahjakkaana hän kirjoittaa hyvin visuaalisesti, matkalla on helppoa ja mukavaa pysyä vauhdissa mukana.

Eniten kirjassa kiehtoi eri pyhiinvaeltajien syyt lähteä matkaan. Pakanana oleminen ei todellakaan ole mikään syy jäädä kotiin. Birgitta kirjoittaa, että matkan aikana herkistyy tietenkin kuuntelemaan itseään, mutta myös kanssakulkijoitaan. Oppii kuulemaan, näkemään ja tuntemaan, kuka haluaa olla yksin, kuka kaipaa seuraa. Oppii antamaan apua, oppii arvostamaan muita, huomaa saavansa apua ja tukea.
Tuollainen herkistyminen riittää mielestäni kenelle tahansa syyksi lähteä matkaan.

Vanhana kävelijänä näin itseni usein viljavien peltojen ja hehkuvien kukkaniittyjen keskellä kulkemassa Birgitan ja muiden kävelijöiden kanssa. Tosin epätasainen maasto olisi varmaan saanut minut tekemään U-käännöksen heti alussa. Pitkien kävelyjen aika on valitettavasti ohi kohdallani.
Onneksi on kirjoja, jotka tuovat uusia paikkoja koettavakseni. Onneksi voin myös kotona ollessani ja pienempiä matkoja tehdessäni oppia itsestäni ja myös muista ihmisistä asioita, jotka on hyvä tietää.

Birgitan kirjaan liittyvässä blogissa on Birgitan luonnoksia ja piirustuksia matkan varrelta. Ne nähdessäni aloin toivoa uutta, toisenlaista kirjaa tästä pyhiinvaelluksesta. Kirja olisi enemmän päiväkirjanomainen, vähemmän opaskirjan oloinen. Haluaisin lukea enemmän ajatuksista, joita käy läpi tällaisen rankan kävelyn aikana. Omien tunteiden peilaamista maisemaan ja päinvastoin, kuvituksena Birgitan upeat piirustukset.

Onnellisesti perille-kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin myös Leena Lumi, pappilanmummo ja Kinttupolut. Kirjaa on hankittu kirjastoihin todella hyvin ympäri Suomen ja tietenkin myös verkkokirjakaupoista voi ostaa omansa, esim. Adlibris. Suosittelen! Viehättävä, sympaattinen kirja ja ne vessahommatkin sujuivat loppujen lopuksi hyvin.

Birgitta Björn
Onnellisesti perille
BoD 2017
ISBN: 9789523396906
104 sivua

 

 

Esther Helmiä: Surun tie

 

Suru ei kysy lupaa tulla. Runoissani kuljen matkaa surun viedessä huomiseen. Nämä sanat ovat minun suruni.

Näin lukee Esther Helmiän runokirjan Surun tie takakannessa. Kokoelman runot ovat syntyneet vuoden aikana, surutyönä äidin kuoltua. Runot ovat henkilökohtaisia, mutta samaan aikaan yleisiä, sillä jokainen, joka on kokenut läheisen, rakkaan ihmisen kuoleman, tunnistaa surussa itsensä.

Suru ei todellakaan pyydä lupaa muuttaa asuinkumppaniksi. Ei auta, vaikka kieltäisi, vaikka vihaisi, vaikka yrittäisi kääntää selkänsä. Suru ei jätä.

Ole vahva
en ole
Anna ajan tehdä tehtävänsä
en anna

Suru lamauttaa surijan. Keskittymiskyky katoaa ajatusten pyöriessä kehää. Kaikki tuntuu turhalta, merkityksettömältä. Kaikki voima menee siihen, että pystyy hengittämään.

Mihin hävisivät tähdet
mihin luovuuteni helmet

Veit myös kirjaimet
vääristit värini

Mitä sain tilalle
kuristavan otteen

Suru ei ole vain muistoissa ja tunteissa. Suru näkyy huoneissa.

Villasukat sinisen kirjavat
nykerönä sänkysi edessä
kuin jalkasi vielä niissä

Aika, se jota vihaa, jonka parantavaan ja armolliseen voimaan ei halua uskoa, tekee kuitenkin tehtäväänsä. Suru muuttaa muotoaan, vaikkakin usein aivan liian hitaasti. Vähitellen sanat palaavat, värit maailmaan, huomaa kesän saapuneen, ajan kuluneen.

Kirjoitan sinut minuun

Estherin runot tulevat lähelle, työntyvät lukijan ihon alla, nostavat mieleen omat itkut.

Kun suru vielä tulee kylään
annan sille tilaa
Se jää vain hetkeksi
tänään tiedän sen

Mutta muistosi ovat aina

Surun tie kuuluu Mediapinnan Suomi 100-runosarjaan, kokoelmaa voi ostaa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris. Kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Riitta ja UUna.

Esther Helmiä Surun tie
Mediapinta 2017
ISBN: 9789522361516
69 sivua

 

 

 

 

Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa

 

Ari Kokkosen Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa on kaunis runoelma kahden yksinäisen ihmisen sattumanvaraisesta kohtaamisesta. Proosarunot ovat tunteellisia ja herkkiä, mutta Ari ei sorru pateettisuuteen tai melodraamaan. Sanat on maalattu hienovaraisella siveltimellä, kevyellä ja pehmeällä.

Minun villapaitani sopi sinulle hyvin,
sinun ruskeisiin silmiin,
vaaleat kangashousut,
joista sinun paljaat varpaasi pilkahtivat,
vaatteesi roikkuivat pyykkinarulla eteisessä,
ne näyttivät sopeutuneen tänne hyvin,
oli lähes kodikasta.
Kaksi kahvikuppia keittiön pöydällä

Nautin suunnattomasti näiden runojen lukemisesta. Olen seurannut Arin kirjallista tuotantoa kauan, ensin hänen blogissaan, myöhemmin runokokoelmiensa kautta. Arin ilmaisu on kehittynyt, varmistunut vuosien myötä ja hän on tavoittanut oman, kiehtovan äänensä proosarunoissaan.

Kun talojen ikkunoista näkee valon,
tietää siellä jonkun asuvan, piipusta nousevasta savukiehkurasta
huomaa elämän,
jonkun on täytynyt sytyttää tulen,
joka tuo lämmön,
sen joka antaa
elämälle merkityksen.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Arin kirjaa saa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris myy kokoelmaa. Kirjasta kannattaa tehdä myös hankintapyyntö omaan kirjastoosi!

Ari Kokkonen
Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa
Mediapinta (2017)
69 sivua
ISBN 9789522360700

Myös Kirja vieköön-blogin Riitta on kirjoittanut runokokoelmasta.

 

***

Luettuani Arin runoja muutaman kerran, alkoi surettaa, sillä kustannustoimittamisella, esilukemisella ja oikolukemalla kokoelma olisi mielestäni läpäissyt seulan ja olisi voinut tulla julkaistuksi jossain suuremmassa kustantamossa. Omakustantajana tiedän, miten sokeaksi sitä tulee oman tekstinsä kirjoitusvirheille, kielioppivirheille ja toistoille. Tämän takia olen viimeisten kirjojeni kohdalla käyttänyt pariakin esilukijaa (kiitos heille).
Kokoelmassa silmääni pistäneet em. ongelmat eivät onneksi poistaneet lukunautintoa, sillä sitä nämä runot ovat. Nautinnollisia.

 

 

 

 

Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.

 

Ajatusteni siedettävä keveys

 

Bussissa on ensimmäistä kertaa kuuma, pakko riisua takki, se punaruudullinen, josta eräälle ystävälle tulee mieleen Bay City Rollersit, toiselle punk-vaatteet. Itselleni se on takki, joka ei ole musta. Tummia talvivaatteita on tässä kaupungissa tarpeeksi. Talvella haluan värejä, kesän tullessa pukeudun mustavalkoiseen.
Kaivan (punaisesta) laukusta punaisen kirjan. Se on kovakantinen, hankalan kokoinen. Yleensä suosin matkalukemisena pokkareita, pehmeät kannet on helpompi litistää mahtumaan. Tämä kirja, Sami Liuhdon alkuvuodesta ilmestynyt Canti Di Assisi, on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa. On pelottanut tarttua kirjaan, sillä todennäköisesti siinä on viittauksia kaikkiin niihin runoilijoihin ja kirjailijoihin, joiden tuotantoa en ole lukenut, filosofeihin, joiden ajatusten helmet eivät sano minulle mitään. Lukuhistoriastani puuttuvat Rimbaudit, Proustit, Poundit ja niin edelleen. James Joycea olen lukenut puolen kirjan verran. Venäläiset klassikot. Kyllä, olen nähnyt niitä elokuvina, tv-sarjoina. Jonkun Tsehovin novellin (Kirsikkapuisto?) luin (melkein kokonaan) aikanaan, kun hain Teatterikorkeakouluun, pääsykokeita varten piti opetella repliikkejä (en päässyt kouluun, ei minun vaan Turkan häpeä).
Viittausten kavahtaminen ei johdu oman tietämättömyyden häpeästä, vaan ärtymyksestä sen suhteen, että todennäköisesti en saa kaikkea irti tekstistä.

Tungen punaisen takin, vihreän huivin kassiin, joka lepää kengilläni (punaiset). Kassissa on pakastemarjoja, edessä yli puolen tunnin bussimatka. Uuden Lidlin kätevyys CityCenterissä alkaa vaikuttaa vähemmän käytännölliseltä. Kaisaniemen mukulakivillä kassi keikahtaa jaloiltani, poimin pari pussia kotimaista puolukkaa takaisin kassiin. Mukulakivet jatkuvat ruuhkan aikana kauan, kirjan sivuilla olevat sananeliöt pomppivat hajataitteisissa silmissäni. Kirjan sisus on taitettu kauniisti, pidän epätavallisesta sommittelusta ja kuten aavistinkin, en ymmärrä lukemaani. Palindromit huomaan. Miten jonkun aivot vääntyvät sellaisten tekemiseen? Minulle riittää saippuakauppias. Hetken kuluttua lisään sanan autioitua. Se on kaunis.
Eniten minua koskettavat Samin metrorunot, ymmärrän tuon tunteen, olen kirjoittanut satoja kilometrejä. Ärsyttää, ettei koko teos ole yhtä metrorunoa. Ärsyttää, että bussi pysähtyy joka pysäkille, mikä ihme tässä Helsingissä ruuhka-aikana!

Helinin Hannuun viitataan usein, en ihmettele, Samissa ja Hannussa on paljon samaa, rakkaus kieleen, halu uudistaa ilmaisua. Näin ainakin luulen, tunsin Hannun paremmin ihmisenä kuin runoilijana. Samin kohdalla on samoin, ja oikeastaan minulla on hyvin vähän sanomista runoudesta. Joko tykkään tai en. Sama on kuvataiteen laita, pidän katsomastani tai sitten en. Teos koskettaa (niin hyvässä kuin pahassa) tai sitten ei. Näkemäni synnyttää ajatuksia tai sitten ei.

Kotipysäkillä puhaltaa kylmä tuuli. Istun parkkipaikkaa reunustavalle matalalle metalliputkiaidalle, vedän takin ylleni, huivi jää kassiin (nythän on kohta jo vappu!). Poltan tupakan, viisi minuuttia ei enää tee pakasteille sen suurempaa hallaa. Canti di Assisi, Assisin laulu, painaa laukussa enemmän kuin ajatukseni. En jaksa laittaa painoa sille, että en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, en ole sanallinen kriitikko, en edes kriitikko. Minä vain pidän tai sitten en. Tällä kertaa se on ”pidän”, laimea verbi, joka tuo mieleen Facebookin tykkää-peukun. Olkoon, tykkään ja sydän vielä lisäksi.
Reaktio. Se kai on se tärkein.

(huom. kirjan lukemiseen ei mennyt puoli tuntia, vaan useamman bussimatkan verran aikaa, tässä on kuvattu vain lukemisen viimeiset kolmekymmentä minuuttia)

Haja-ajattelua

itetein

Ei värien valitseminen ole vaikeaa. Vähän kaikkea, mutta tällä kertaa ei sinistä, ei ruskeaa, ei turkoosia, ei valkoista, ei keltaista. Kaikkia muita sitten.
Peitto on valmis, jämälankoja, joitain uusia keriä, puuvillaa. Monta peittoa olen virkannut, nyt tein ekan ihan vaan itselleni, muut ovat menneet lahjoiksi.
Oikeaa kättä särkee, sormien suoristaminen tekee kipeää. Muistan mummin kädet, käppyrässä kaikkien kalastajalangasta virkattujen päiväpeittojen jälkeen.

Tekisi mieli maalata. En vaan tiedä, minne enää lykkään taulut. Niitä on joka paikassa. Sängyn ja sohvan alla, ulkovarastossa, kaapeissa. Seinillä. Tukehdun tähän tavarapaljouteen, siksi digitöiden tekeminen tuntuu niin paljon järkevämmältä. Kone säilöö ja paljon.

nro6

Ystävälle maalasin taulun. Hänen toivomuksestaan. Olemme kuvassa teinejä, pahimmassa murrosiässä. Lintsaamme koulusta, istumme jokirannassa juomassa olutta. Taikkarin mäellä kertoo tuosta ajasta.
Nostalgista, mutta en todellakaan kaipaa teininä oloa. Epävarmuutta, tunteiden vuoristorataa, ihastumisia, pettymyksiä. Humpsahtaminen aikuisuuteen, no ainakin tunnetasaantuminen kohdallani, noiden kipeiden vuosien jälkeen, oli pelastus.

Taikkarin mäestä tuli mieleen, että todennäköisesti sanon tämän vuoden aikana irti omakustanteideni ylläpitosopimuksen BoDilla. Taikkari ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Kirjoja menee niin harvakseltaan kaupaksi, että turha maksaa turhasta. Ainoastaan Sairaalapäiväkirja myy tasaisesti.
Kannattaa siis viimeistään nyt tilata, jos haluaa jonkun kirjani. Itsekin pitäisi ostaa ne, eivät löydy hyllystäni, olen lahjoittanut kaikki omat kappaleeni.
Juri Nummelin kirjoitti Taikkarista ja Toisesta painoksesta Turun Sanomissa ja Kirjavinkeistä löytyy muiden kirjojen arvostelut. Kotisivulta ostopaikat.

Kirjoista edelleen, Mediapinta-palvelukustantamo osallistuu itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaan tarjoamalla kirjoittajille mahdollisuuden julkaista oman kirjan ilmaiseksi. Blogituttuni Arin, joka nykyään julkaisee enimmäkseen Facbookissa, runokirja ilmestyy tässä sarjassa, onnittelut.

Minulla on luvun alla Sami Liuhdon blogikirja vuodelta 2012. Kirjassa on monta sataa sivua ja se sisältää blogikirjoitusten lisäksi linkit ja kommentit. Mielenkiintoista luettavaa, mutta fonttikoko 9 alkaa olla näille silmille turhan pientä. Päivänvalokirja.
Esimerkiksi BlogBookerissa voi painattaa oman bloginsa ennen kuin se katoaa bittiavaruuteen.

Taivas on valkoinen, ilma täynnä räntää. Ulkoilun aika. Jalassa icebugit, jotka ovat pitäneet minut toistaiseksi pystyssä iljanteisilla kaduilla. Kotona sen sijaan pyörähdin ympäri, villasukat ja laminaattilattia, liukasta. Löysät nivelsiteet itkivät, nilkkatuki auttaa. Pienin askelin kevättä kohti.

 

cold5

 

Uuna Syrjäsuo: Ikkuna joka oli ovi

 

uunan-kansi

kannen kuva Uunan

Nuorena matkaa tulevaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin huomaa matkustavansa menneessä.

Kuvataiteilija ja kirjailija Uuna Syrjäsuon runokokoelma Ikkuna joka oli ovi (BoD 2016) koostuu kolmesta osasta. Kolmas osio sisältää hai(na)kuja, ”runoja, joissa ensimmäisessä säkeessä on yksi sana, toisessa kaksi ja kolmannessa kolme.” Näistä runoista löytyy osuvia, kirkkaita ajatuksia, aforismin kaltaisia huomioita, mutta myös huumoria, joka kutkuttaa.

Tabletti
karvas suussa
virkistävä punaisena joulupöydässä.

Kokoelman toisen osan runot kertovat minuuden etsinnästä. Kuka minä olen, tämäkö, joka vanhenee, sisältä vielä nuori. Runoissa liikutaan unimaailmassa, etsitään vastauksia luonnosta, tuosta voimanlähteestä, joka on kirjoittajalle hyvin tärkeä. Tuleva on edessä, sinne on tahto, halu, mutta toisinaan unet pitävät kiinni vanhassa. Suunta on kuitenkin selkeä: edessä on toivoa antava tulevaisuus.

Nuorena matkaa tulevaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin huomaa matkustavansa menneessä. Näin tapahtuu kokoelman ensimmäisessä osiossa, johon minun oli enemmän kuin helppo samaistua. Runojen kertoja istuu junassa, kiskot vievät eteenpäin, ajatukset kulkevat eri suuntaan. Matkatessa on helppoa antaa ajatusten kulkea omia reittejään. Junan ikkunan takana vaihtuvat maisemat antavat ajatuksille suunnan, muistot vyöryvät mieleen.
Tämä ensimmäinen osio iski minuun eniten. Ehkä siksi, että takanani on tuhansia kilometrejä junissa ja busseissa. Ehkä siksi, että matkustaminen on olotila, jossa on helppo olla, lähes olematon tunne, ei ole lähtöpaikkaa, ei ole määränpäätä. Sitä vain on, tarttuu muistikirjaan, kynään, kirjoittaa.

Uuna on julkaissut aikaisemmin viisi kirjaa. Kivet kasvavat hitaasti (Utla 2004), Siltarumpu (BoD 2009), Koipeliini ja Tassu (BoD 2009), Haaveileva heinä (BoD 2012) ja Ulle dulle doff (BoD 2012).

Ikkuna joka oli ovi on mielestäni Uunan tähänastisista ehyin ja koskettavin kokoelma runoja. Suosittelen ja lämpimästi. Saatavilla eri verkkokirjakaupoista, linkit vievät adlibriksen sivuille.

Uuna Syrjäsuo
Ikkuna joka oli ovi
BoD 2016
80 sivua, pehmeäkantinen
ISBN:9789523393394

 

 

 

Kari Välimäki: Sikafarmari

 

Sikafarmari 200

 

Isopeikkonakin tunnettu Kari Välimäki on julkaissut ensimmäisen romaaninsa. Karin novellikokoelma Todensanat ilmestyi 2014 ja hän on mukana kirjoittajana lukuisissa eri antologioissa.

Sikafarmari-kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan absurdina veijaritarinana. Absurdiuden Kari ammentaa meidän päivästämme, länsimaisesta maailmasta, jossa mikään ei riitä, jossa mikään ei tunnu enää miltään, jossa elämyshakuisuudesta on tullut leipälaji. Kun elämäntapamme rinnalle nostetaan tarkasteltavaksi se osa maapallon väestöstä, jolle ei riitä mitään tästä yltäkylläisyydestä, absurdiuden ainekset ovat valmiina (ovat ne valmiina muulloinkin, aina ei vaan jaksa ajatella…).

Veijareita en tästä kirjasta löytänyt. Kirjan päähenkilö Kalevi, kuten kirjan muutkin miehet, edustavat siirtomaavallan aikaista (hmm, myös nykyisinkin esiintyvää kantaväestöjen ylemmyydentuntoa) herra-asennetta. Miehen kuva tässä kirjassa on olla ahne ja vielä ahneempi. Miehen tehtävä on tulla rikkaaksi ja panna niin paljon naisia kuin on mahdollista.

Kaikiltahan tämä ei onnistu, ei päähenkilö Kaleviltakaan, joka löytää syyn yleensä muista, itsensä ulkopuolelta. Kalevi on mies öisellä nakkikioskilla, valmis räjähtämään hetkellä tai toisella. Maailma murjoo, kohtelee kaltoin, puukottaa selkään, on vittumaista säätilaa ja rupisena riippana ainainen pätemättömyyden tunne. 

Tosi mies on jotain muuta ja sitä unelmaa kohti Kalevi yrittää tarinan edetessä kurottaa.

Välimäen kieli on rikasta, runsasta ja sujuvaa, mutta ollakseen veijaritarina, lukijan (minun) olisi pitänyt tuntea kai sympatiaa Kalevia tai muita kirjan henkilöitä kohtaan (ehkä tämä sympatian tuntemisen puute johtuu omasta inhorealistisesta maailmankuvastani?). Mietin myös, miten Kari itse näkee ja kokee nämä mieshahmonsa, onko tämä (taas) sukupuolikysymys? Enkö vaan voi ymmärtää miehiä ja miehenä olemisen haasteita? Vai onko Kari itse niin veijari, että älyttää Susua?

Täydellisenä vastakohtana miehiselle pisnesuholle, on Välimäen naiskuva. Nainen on mystinen, pehmeä, tuoksuva, maistuva. Naisen vartalon kaaret sinkauttavat maapallon radaltaan, naisella on kaikki valta, nainen kuljettaa miestä kuin sikaa narussa. Nainen on alku ja loppu ja kaikki siltä väliltä. Nainen herättää pelkällä olemassaolollaan miehen halun, himon. Nainen on miehelle vastuuvapaus.

Romaani on totta kai satiiria, äkkijyrkkää kärjistystä, ja se tekee kirjasta viihdyttävän. Kirjan luettuaan lukijalla saattaa olla aavistus, minkälaiset arvot kirjoittajalla on.

Ehkä.

Terävin pilkka osuu kaupallisuuteen, kuluttamiseen, geenimanipulaatioon, luonnonvarojen järjettömään tuhlaukseen jne, vaikka Kari ei todellakaan saarnaa tässä kirjassa. Riippuu varmaan lukijasta, mitkä seikat hän poimii lukemastaan, mitkä moninaiset koukut tekstissä tarttuvat, eivätkä päästä irti.

Ajatuksia herättävän kirjan kirjoitit, Kari. Kiitos.

 

***

Kari Välimäki

Sikafarmari

Osuuskumma 2016

kansikuva Jaana Ojalainen

ISBN 978-952-6642-63-5

Kirjaa saa verkkokirjakaupoista, esim. adlibris.