Kesän ensimmäisiä päiviä

 

Kesäni on akkujen lataamisen aikaa. Ei ole paloa kirjoittaa, ei maalata. Inspis ja luovuus ovat lomalla, niin minäkin. Kuvaaminenkin on sattumanvaraista. Tässä muutamia kesän ensimmäisiä hetkiä.

 

Voikukat olivat ja menivät.

 

Fallkullan kotieläintilalla.

 

Uudet kukat puhkeavat loistoon.

 

Ylhäältä näkee paremmin.

 

Halosenniemi

 

Lottamuseon pihalta

 

Ainola

 

Erkkola

 

Aleksis Kiven kuolinmökki

 

Fiskars, Petteri Masalinin veistos KAJO, johon voi halutessaan kirjoittaa puupalalle onnen aiheita elämässään ja naulata puun paikoilleen.

 

Kanto kukkapenkkinä.

 

Seuralainen.

Matkakassi on purettu, parin päivän päästä pakkaan sen jälleen uudestaan. Kesä on nyt.

 

 

 

 

Mainokset

Ehdottomasti kielletty

Näillä seuduilla suositellaan sisäkoiria.

 

Tämä taloyhtiö arvostaa puhtautta, eikä pidä kierimistä soveliaana.

Pallopeleistä ja lapsista syntyy kiusallista ääntä, jopa yleisillä nurmikkoplänteillä.

Täällä saa sentään ulkoiluttaa koiraa.

Sama taloyhtiö uskoo tiedotusten toistamiseen.

Ja kerta vielä.

Kävelytien varressa jälleen yleinen nurmikkopläntti, jonne ei parane poiketa.

 

Onnellinen

 

Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.

Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.

Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.

Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.

En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.

Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?

Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.

Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.

Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.

Olla onnellinen.

 

 

 

Marraskuun selätys 21-25

#21
Lainakoiran aika mennä kotiinsa. Olemme molemmat rutinoituneita junalla matkustajia. Rautatieläisinä lapsuudenkodin perheelläni oli ilmaiset junamatkat. Meillä ei ollut autoa, joten harvat lomareissut tehtiin junalla. Samalla kulkuneuvolla olen jatkanut aikuisikäni. Työmatkat lähijunilla, junalla kaupunkiin ja toiseen, junalla vuosien ajan hoitamaan isää. Koetin joskus laskea, kuinka paljon kilometrejä on mennyt kiskoilla. Päädyin yli sataantuhanteen kilometriin.
Rautatieläisen tyttärenä matkojani suojelee kiskojen pyhimys. Pahimmillaan juna on ollut myöhässä kymmenen minuuttia.

#22
Asuin lapsuuden ja nuoruuteni ratapihan vieressä. Kuului tapaan loikkia kiskojen yli, kun piti oikaista matkaa. Mikäli tavaravaunuja oli kiskoilla, kömmittiin vaunujen alta. Liikkuvien junien vieressä odotettiin kiskojen vapautumista.
Silti tasoristeykset kammottavat minua. Lainakoiran kodin lähellä on valvottu tasoristeys, joka on surullisen kuuluisa itsemurhapaikkana. Tasoristeyksessä on puomit ja hälytysvalot ja varoitusääni ja tiedän, mihin aikaan junat ohittavat paikan, mutta silti meni vuosi ennen kuin uskalsin ylittää kiskot.
Fobioissa ei ole mitään kovinkaan järjellistä.
Tänä aamuna askelsin jo reippaasti Lainakoiran kanssa kiskoja kohti. Yöpakkanen yllätti ja putosin suoraan polvilleni jalan livettyä altani. Pahin painajainen. Keskellä risteystä, junia voi tulla molemmista suunnista ja minä kontillani.
Auto pysähtyi kohdallani ja kuski huikkasi avoimesta ikkunasta tarvitsenko apua. Ei edes nolottanut perinteiseen tapaan, kun mätkähtää maahan. Olin liian kauhuissani.
Pääsin ylös ilman apua, Lainakoiran hihna edelleen tiukasti kädessäni.
Viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen juna. Siitä viisi minuuttia ja toinen. Seisoimme tasoristeyksen vieressä, sillä olin päättänyt ottaa kuvan paikasta, johon lankesin.
Pelosta huolimatta.

#23
Kahdella Fölin bussilla katsomaan Tepaa vanhainkotiin. Hän purskahtaa ilosta itkuun nähdessään minut. Halaamme, silitän poskea, lämmitän viileitä käsiä.
Ennen junan lähtemistä takaisin kotiin, kuvaan kaupungin runnotun torin. Keskustassa on hiljaista. Paikallisbussien kauppatorin pysäkit on siirretty sivukaduille. Ihmisillä ei ole asiaa keskustaan, sillä toria ei enää ole. On vain epämääräisiä kulkureittejä huputettujen talojen välissä, liian ahtaita väyliä kulkea rollaattoreiden, pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa.
Muuttuva kaupunki. Se ei tunnu tällä hetkellä omalta lapsuudenkaupungilta.

#24
Ilman Lainakoiraa ei ole syytä mennä ulos. Teen koneella Teemataiteen marraskuun haastevastauksia, televisio näyttää Rukan kisoja. Jossain vaiheessa muistan, että ihmisen on syötävä jaksaakseen.
Väsyttää.

#25
Televisio auki koko päivän, Rukalla hiihdetään, hypätään mäkeä, kannustetaan kilpailijoita.
Selaan koneelta tiedostoja löytääkseni Riitan luotsaamaan runosunnuntaihin päivääni sopivia rivejä.

 

Marraskuun selätys 1-6

Lepis on luotsannut marraskuun selätystä jo vuodesta 2007, pitkä haaste siis! Valokuva- ja taideblogini täyttyvät kaikenlaisista haasteista, joten valjastetaan nyt sitten tämä blogi marraskuun nujertamiseen.
Arkisia kuvia arkisilla teksteillä.

#1
Yksi syy, miksi aikanaan luovutin (vanha Nokiani toimi silloin vielä ihan hyvin) ja hankin älykännykän, oli se, että esimerkiksi matkalippuja ei tarvitse tulostaa, kun kännykässä on passeli sovellus, kuten VR Mobiili. Kätevää, etenkin, kun en omista tulostinta.
Marraskuun ekana oli jälleen tarvetta matkalipulle.

#2
Odottaessamme junan lähtöä Helsinkiin, kävelimme aseman puistossa. Muistin tulevan viikon MakroTex-haasteen marraskuu ja siinähän sitä marraskuun värimaailmaa oli taivaan täydeltä. Kuva kuin tussilla tehty.
Muutama räpsy ja koiran kanssa junaan.

#3
Paras marraskuun selättäjäni tulee olemaan jälleen Lainakoira, joka auttoi minua viime vuonnakin kahlaamaan läpi samaisen kuukauden. Kun koira ulkoiluttaa ihmistä, ei kelillä ole mitään merkitystä.
Totta.

#4
Runsas ulkoilu kosteassa kelissä aiheuttaa runsasta nenän ja silmien kostumista. Jatkuvaa niiskutusta, kun sekä nokka että silmät vuotavat. Ennen lenkille lähtöä on syytä täyttää taskut nenäliinoilla.

#5
Kirjastoreissu, palautin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan (Muruja, 2011). Kirja oli uusintalukukierroksella, luin sen aikanaan heti tuoreeltaan. Kirjaa on sanottu nuortenkirjaksi, mutta sopii myös aikuisille luettavaksi. Maria on peruskoulussa, kun hän sairastuu äkillisesti, joutuu sairaalaan ja palaa kotiin pyörätuolissa. Kirja kertoo ihmisten ennakkoluuloista, Marian omasta sopeutumisesta sairauteen, jolle ei löydy edes nimeä saatikka sitten lääkettä tai ennustetta etenemisestä/paranemisesta.

#6
Ruotsalaisuuden päivä. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin Tove Janssonin kauniit sanat Erna Tauron säveltämänä ja Bo Anderssonin laulamana.

 

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Pitkä kuuma kesä

Eilen palautin peiton pussilakanan sisään. En sen takia, että luulen kesän loppuneen, vaan siksi, että flunssa on alkanut. Ensimmäinen tulevan syksyn merkki.

Kun kamerassa aikanaan oli filmi, kuvauskohteet mietittiin tarkoin. Kuvien kehittäminen oli kallista, jokaisen otoksen piti olla täydellinen. Usein ei ollut, mutta muisto oli tärkein. Muistot ystävistä, juhlista, matkoista, kuvauksen arvoisista hetkistä.
Nykyään tuntuu olevan tärkeintä kuvata itseään, harvemmin muita ihmisiä.

Kamera on kulkenut mukanani kaiken kesää, mutta olen huomannut tulleeni laiskaksi kuvaamisen suhteen. Digivuosien aikana olen ottanut kymmeniä tuhansia kuvia, enää en jaksa innostua ikuistamaan nupulla olevia terälehtiä, en tageja, en auringonlaskuja, en säiden pieksemiä seiniä, en ruostuneita ovia, en talventörröttäjiä, en lumella säihkyviä timantteja. Olen ne kaikki kuvannut jo niin monena vuonna. Jos säilyttäisin kuvia, voisin napata vuodenaikaan tai mielentilaan sopivan otoksen ja julkaista sen.
Enää en pidä suurta kuvavarastoa. Mikäli en julkaise kuvaa, poistan sen. En tarvitse enää kuvia. Ainoastaan muistot läheisistä säilytän, mutta niitä en julkaise.

Pitkä kuuma kesä alkoi toukokuussa. Tässä muutama hetki. Kuvat suurenevat klikkaamalla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juttutuokio

 

Viereisestä pöydästä tarjotaan iltapäivälehteä luettavaksi. Kiitän ei,
kaivan possun rapean korvan koiralle syötäväksi, juon kolmen euron
happy hour-oluttani. Tunnin kuluttua hinta nousee neljään euroon,
silloin olen kotona. ”Taitaa olla jo vanha koira”, mies sanoo, sulkee lehden,
tyhjentää tuoppinsa. ”Se on vain harmaa, neljävuotias”. Mies ihmettelee
koiran rauhallisuutta, johtunee possun korvasta. Kohautan olkapäitäni, ehkä,
kohautan toistamiseen, kun mies miettii, hakisiko vielä yhden halvan kaljan.
Päätösten tekeminen muiden puolesta ei ole minun juttuni. ”Otatko sinä?”
Pudistan päätäni, oma päätös on helppo.
”Mistä se muuten johtuu, että naiset, joilla on koira, ovat paljon sopuisampia
kuin kissanaiset?” Vastaan, etten tiedä miksi, en edes tiedä, pitääkö
se paikkansa, en juurikaan mieti sellaisia asioita,
harvoin mietin mitään. ”Eka vaimo otti koiran, kun erottiin,
olisi pitänyt sittenkin jäädä, mutta kun se kissanainen tuli. Se
kissa oli sekopäinen,
mutta lievä tapaus siihen naiseen verrattuna.”
Kuuntelen, siinä olen enemmän kuin hyvä. Koira on rouskuttanut possunsa,
nuolee terassin puulattialta teräviä muruja,
kaadan vettä pullosta juomakuppiin. Korvat janottavat, kuumottavat.
Kohta lähdemme, tarina ei ole vielä ohi, eivät ne koskaan lopu,
kuten eivät nämä kävelytkään lupiinien keskellä.
”Kiukkuinen, kateellinen ja katkera.” Hätkähdän, muistan miehen puhuvan
kissanaisestaan. Rapsutan koiraa, se nousee, venyttelee, katsoo kysyvästi,
mennään, kyllä. ”Hullu se oli ja helvetin mustasukkainen.”
Hyvästelen miehen, hän kiittää juttutuokiosta, mukavasta seurasta,
silittää koiraa. Kotimatkalla näemme oravan ja mustarastaita,
koira ei ole kiinnostunut.
Naapurin kissa istuu ikkunassaan, niin ylös ei koira näe. 

 

 

 

 

 

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.