Tänään en saa myöhästyä

 

 

junalaiturilla aamu
näin aikaista
en ole pitkään aikaan kokenut
nukkunut vain
heräämisen aika tulee myöhemmin
jos on tullakseen
aina se ei ole tarpeen

mutta nyt
nyt on aikataulu
hetken kiinni järjestäytyneessä yhteiskunnassa
laivalla tallinnaan muiden tavoin
olen yhtä

mies kävelee laiturin reunalla
katsoo kiskoja pysähtyy jatkaa matkaa
älä hyppää älä
ei tänä päivänä kun minulla on kellonaika
ei vielä kiire mutta kohta
älä hyppää
tänä aamuna juna ei saa myöhästyä
elä vielä hetki toinenkin mieti

satamassa tuntia liian aikaisin
tunnen itseni normaaliksi olen ajoissa varautunut kaikkeen
enimmäkseen pahimpaan

 

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.

 

Huhtikuun matka

 

Huhtikuu oli merkillinen kuukausi, levollisuus päällimmäisenä tunteena. Olen yrittänyt olla hetkessä, nauttia mitään tapahtumattomista päivistä, päivistä, jolloin on ollut ohjelmaa. Olen onnistunut. Uskallanko uskoa, että ne ajat, jolloin surin menneitä ja murehdin tulevaa, pysyisivät poissa? Onko tämä matka, jota olen tehnyt kohta kymmenen vuotta, vihdoinkin muuttumassa matkaksi, jota haluan? Matka, jossa on hyvä, turvallinen olla.

Pääsiäisenä maalasin ikonin. En ole minkään kirkkokunnan jäsen, en kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Ikonin tekemisen syy oli Teemakuun haasteessa: kokeile jotain uutta.
Katsoin netistä ikonimaalarin haastattelun, opin, että ikoneita ei signeerata, ikonit siunataan niiden valmistuttua. Jätin siis työn ilman nimeäni, siunausta en tarvitse, työni ei ole pyhä, vaikka oloni sitä maalatessa oli ihmeen harras.

Olen oppinut itsestäni, että hyvin moni uusi asia ahdistaa, pelottaa ja saa minut epävarmaksi. Olen koukussa tuttuun ja turvalliseen, mutta huhtikuun aikana huomasin, että kun oloni on perusturvallinen, uusi ei suista minua raiteiltani. Vuosia tein maalauksia, joihin purin kaiken mustan sisältäni. Ne kuvat ovat matkalaukussa, en ole koskaan julkaissut niitä missään. Se oli pakonomaista toimintaa, joka auttoi hetken ajan pakenemaan ajatuksiaan.
Nyt huhtikuussa käsillä tekeminen on tuntunut vain hyvältä. Jopa uuden tekeminen.

ATC-korttien koko yllätti minut, olen nähnyt niitä kortteja monessa blogissa, mutta en ole koskaan käsittänyt, miten pieniä ne ovat. 64 x 89 mm. Nyt ihmettelen, miten niin pikkuiseen tilaan voi saada mahtumaan niin paljon kaunista. Kokeilin ja tein ensimmäisen korttini. Muistin jälleen, että olen enemmän lankku- kuin koristemaalari, mutta en antanut periksi. Korttia piirtäessäni ajattelin miniatyyreja, joita näin ystävän kanssa pari viikkoa sitten Sinebrychoffin museossa. Uskomattomia taideteoksia. Ehkä pitäisi joskus kokeilla.

Huhtikuun matkan lähestyessä määränpäätään, kokeilin värillisiä, vesiliukoisia grafiittikyniä. Piirsin kaupungin, jossa ei sada räntää, ei tule rakeita. Jossa maa ei ole valkoinen vappuaattona. Tässä kaupungissa on vaihtoasema, astun laiturille auringonpaisteeseen, jään odottamaan junaani. Matka jatkuu.

Ajatusteni siedettävä keveys

 

Bussissa on ensimmäistä kertaa kuuma, pakko riisua takki, se punaruudullinen, josta eräälle ystävälle tulee mieleen Bay City Rollersit, toiselle punk-vaatteet. Itselleni se on takki, joka ei ole musta. Tummia talvivaatteita on tässä kaupungissa tarpeeksi. Talvella haluan värejä, kesän tullessa pukeudun mustavalkoiseen.
Kaivan (punaisesta) laukusta punaisen kirjan. Se on kovakantinen, hankalan kokoinen. Yleensä suosin matkalukemisena pokkareita, pehmeät kannet on helpompi litistää mahtumaan. Tämä kirja, Sami Liuhdon alkuvuodesta ilmestynyt Canti Di Assisi, on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa. On pelottanut tarttua kirjaan, sillä todennäköisesti siinä on viittauksia kaikkiin niihin runoilijoihin ja kirjailijoihin, joiden tuotantoa en ole lukenut, filosofeihin, joiden ajatusten helmet eivät sano minulle mitään. Lukuhistoriastani puuttuvat Rimbaudit, Proustit, Poundit ja niin edelleen. James Joycea olen lukenut puolen kirjan verran. Venäläiset klassikot. Kyllä, olen nähnyt niitä elokuvina, tv-sarjoina. Jonkun Tsehovin novellin (Kirsikkapuisto?) luin (melkein kokonaan) aikanaan, kun hain Teatterikorkeakouluun, pääsykokeita varten piti opetella repliikkejä (en päässyt kouluun, ei minun vaan Turkan häpeä).
Viittausten kavahtaminen ei johdu oman tietämättömyyden häpeästä, vaan ärtymyksestä sen suhteen, että todennäköisesti en saa kaikkea irti tekstistä.

Tungen punaisen takin, vihreän huivin kassiin, joka lepää kengilläni (punaiset). Kassissa on pakastemarjoja, edessä yli puolen tunnin bussimatka. Uuden Lidlin kätevyys CityCenterissä alkaa vaikuttaa vähemmän käytännölliseltä. Kaisaniemen mukulakivillä kassi keikahtaa jaloiltani, poimin pari pussia kotimaista puolukkaa takaisin kassiin. Mukulakivet jatkuvat ruuhkan aikana kauan, kirjan sivuilla olevat sananeliöt pomppivat hajataitteisissa silmissäni. Kirjan sisus on taitettu kauniisti, pidän epätavallisesta sommittelusta ja kuten aavistinkin, en ymmärrä lukemaani. Palindromit huomaan. Miten jonkun aivot vääntyvät sellaisten tekemiseen? Minulle riittää saippuakauppias. Hetken kuluttua lisään sanan autioitua. Se on kaunis.
Eniten minua koskettavat Samin metrorunot, ymmärrän tuon tunteen, olen kirjoittanut satoja kilometrejä. Ärsyttää, ettei koko teos ole yhtä metrorunoa. Ärsyttää, että bussi pysähtyy joka pysäkille, mikä ihme tässä Helsingissä ruuhka-aikana!

Helinin Hannuun viitataan usein, en ihmettele, Samissa ja Hannussa on paljon samaa, rakkaus kieleen, halu uudistaa ilmaisua. Näin ainakin luulen, tunsin Hannun paremmin ihmisenä kuin runoilijana. Samin kohdalla on samoin, ja oikeastaan minulla on hyvin vähän sanomista runoudesta. Joko tykkään tai en. Sama on kuvataiteen laita, pidän katsomastani tai sitten en. Teos koskettaa (niin hyvässä kuin pahassa) tai sitten ei. Näkemäni synnyttää ajatuksia tai sitten ei.

Kotipysäkillä puhaltaa kylmä tuuli. Istun parkkipaikkaa reunustavalle matalalle metalliputkiaidalle, vedän takin ylleni, huivi jää kassiin (nythän on kohta jo vappu!). Poltan tupakan, viisi minuuttia ei enää tee pakasteille sen suurempaa hallaa. Canti di Assisi, Assisin laulu, painaa laukussa enemmän kuin ajatukseni. En jaksa laittaa painoa sille, että en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, en ole sanallinen kriitikko, en edes kriitikko. Minä vain pidän tai sitten en. Tällä kertaa se on ”pidän”, laimea verbi, joka tuo mieleen Facebookin tykkää-peukun. Olkoon, tykkään ja sydän vielä lisäksi.
Reaktio. Se kai on se tärkein.

(huom. kirjan lukemiseen ei mennyt puoli tuntia, vaan useamman bussimatkan verran aikaa, tässä on kuvattu vain lukemisen viimeiset kolmekymmentä minuuttia)

Kuutostiellä

 

Rekat nostavat sateen ilmaan. Bussi on myöhässä, kuutostietä pitkin kulkee vain raskaita kuormia. Aikoja sitten en olisi seisonut tässä odottamassa linja-autoa. Istuisin jo rekan nupissa, lämpimässä, korkealla.

En ole liftannut vuosiin, vuosikymmeniin. Ohjaamot ovat liian korkealla, lonkka ei taipuisi askelmille. Kaupungissakin kiitän niiaavia Hsl:n busseja. Niiaus kertoo kunnioituksesta ikää kohtaan. Niin se on.

Yritän vanhaa keinoa, sytytän tupakan. Ennen se tarkoitti sitä, että seuraava auto otti kyytiin. Ei enää. Värjöttelemme selät vasten tuulia, takaraivo helmeilee vesipisaroista.

Maantien marraskuinen mustuus tunkeutuu takin alle, viiltää selkää kylmällä kädellä. Jalat turpoavat saappaissa, keho huutaa juomaa, on niin jano, mutta ei voi juoda, sillä on ajateltava vessoja, on pidettävä rakko kurissa. Pikavuorojen vessat ovat liian ahtaita, liian matalalla. Pään kolautuksia on varottava.

Linja-auto vastaa käden heilautukseen, kurvaa pysäkille. Hyvästelen ystäväni, etsin itselleni istumapaikan tyhjästä bussista. Nukahdan saman tien, näen unta kuumasta asvaltista, notkeista jaloista.

Matkalla

Ei kelloa,
ei kalenteria.
Aikataulut junalaitureilla,
linja-autoasemilla.

Päämäärätön määränpääni.

 

 

 
***

Runotorstai #425 PÄÄMÄÄRÄ

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: P

 

poissa kotoa

 

paahdetta pihalla

 

paatteja

 

pakollinen positivismi

 

pilvee, pilvee

 

patsaita

 

puhaltavia päitä

 

pehmeitä petikavereita päiväunilla

 

paluu kotiin peeceen pariin

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: O

 

olohuone, onni, oranssi, outous, omenalimonadi, olotila, ohrapuuro, olemattomuus, osmankäämi, omatunto

 

Lyhyen paikallisjunamatkan aikana olotila heittää surusta vahingoniloon. Katson ulos junan ikkunasta ja kuuntelen samalla käytävän toisella puolella käytävää keskustelua. Nuoret pojat vertaavat kokemuksiaan Linnanmäestä, Jukuparkista, Särkänniemestä. Nuoruuden into kutittaa korviani mukavasti. Käännyn katsomaan puhujia, he ovat kaikki varusmiehiä.
Alkaa itkettää. Juuri tuollaisia lähetettiin rintamalle, pieniä poikia, elämää täynnä.

Pyyhin silmät. Ärsyttää tuleva, uuden Tuntemattoman sotilaan filmatisointi. Leffa täynnä keski-ikäisiä äijiä.

Yritän hillitä ärtymystä. Usein se tunne alkaa saman tien ahdistaa, ahdistus muuttuu peloksi ja saa kropan ja mielen katoamaan vähitellen näkyvistä. Olen monta kertaa Pasilan kohdalla lakannut olemasta, astunut ulos junasta, palannut saman tien kotiin turvaan ennen täydellistä katoamista.

Saan epämiellyttävän tunteen katoamaan nipistämällä itseäni. Sattuu, olen siis olemassa.

Vieressäni istuva nainen selaa kännykällään iltapäivälehden sivuja, hyppää sitten katsomaan facebookia. Ees taas. En näe, lataako hän linkkejä seinälleen facebookissa, tekisi mieli kurottaa ja katsoa tarkemmin. Yksi sekunti ja linkki leviää kuin tauti. Kaikilla julkaisualustoilla. Kukaan ei nykyään enää välitä siitä, onko uutinen tosi. Mielipidekin riittää uutiseksi. Omatunto on kadonnut. Kukaan ei julkaise oikaisuja. Ihmiset eivät välitä enää.

Kaisaniemen kohdalla juna pysähtyy, tätä tapahtuu nykyään useammin kuin ennen. Junia liikkuu enemmän, raiteita on liian vähän, on odotettava vapautuvaa laituritilaa. Kännykkäkuplassaan vellovat ihmiset säntäävät pystyyn, ryntäävät ovelle, katsovat närkästyneinä ympärilleen, kun ulos ei pääsekään.
Juna nytkähtää liikkeelle ja katras horjahtaa, melkein kaatuu, kolhii itseään lastenvaunuihin ja polkupyöriin, mutta kukaan ei pudota kännykkäänsä.

Naurattaa ja huomaan olevani vahvasti olemassa, aika onnellinenkin.