Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Mainokset

Pitkä kuuma kesä

Eilen palautin peiton pussilakanan sisään. En sen takia, että luulen kesän loppuneen, vaan siksi, että flunssa on alkanut. Ensimmäinen tulevan syksyn merkki.


Kun kamerassa aikanaan oli filmi, kuvauskohteet mietittiin tarkoin. Kuvien kehittäminen oli kallista, jokaisen otoksen piti olla täydellinen. Usein ei ollut, mutta muisto oli tärkein. Muistot ystävistä, juhlista, matkoista, kuvauksen arvoisista hetkistä.
Nykyään tuntuu olevan tärkeintä kuvata itseään, harvemmin muita ihmisiä.

Kamera on kulkenut mukanani kaiken kesää, mutta olen huomannut tulleeni laiskaksi kuvaamisen suhteen. Digivuosien aikana olen ottanut kymmeniä tuhansia kuvia, enää en jaksa innostua ikuistamaan nupulla olevia terälehtiä, en tageja, en auringonlaskuja, en säiden pieksemiä seiniä, en ruostuneita ovia, en talventörröttäjiä, en lumella säihkyviä timantteja. Olen ne kaikki kuvannut jo niin monena vuonna. Jos säilyttäisin kuvia, voisin napata vuodenaikaan tai mielentilaan sopivan otoksen ja julkaista sen.
Enää en pidä suurta kuvavarastoa. Mikäli en julkaise kuvaa, poistan sen. En tarvitse enää kuvia. Ainoastaan muistot läheisistä säilytän, mutta niitä en julkaise.

Pitkä kuuma kesä alkoi toukokuussa. Tässä muutama hetki. Kuvat suurenevat klikkaamalla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juttutuokio

 

Viereisestä pöydästä tarjotaan iltapäivälehteä luettavaksi. Kiitän ei,
kaivan possun rapean korvan koiralle syötäväksi, juon kolmen euron
happy hour-oluttani. Tunnin kuluttua hinta nousee neljään euroon,
silloin olen kotona. ”Taitaa olla jo vanha koira”, mies sanoo, sulkee lehden,
tyhjentää tuoppinsa. ”Se on vain harmaa, neljävuotias”. Mies ihmettelee
koiran rauhallisuutta, johtunee possun korvasta. Kohautan olkapäitäni, ehkä,
kohautan toistamiseen, kun mies miettii, hakisiko vielä yhden halvan kaljan.
Päätösten tekeminen muiden puolesta ei ole minun juttuni. ”Otatko sinä?”
Pudistan päätäni, oma päätös on helppo.
”Mistä se muuten johtuu, että naiset, joilla on koira, ovat paljon sopuisampia
kuin kissanaiset?” Vastaan, etten tiedä miksi, en edes tiedä, pitääkö
se paikkansa, en juurikaan mieti sellaisia asioita,
harvoin mietin mitään. ”Eka vaimo otti koiran, kun erottiin,
olisi pitänyt sittenkin jäädä, mutta kun se kissanainen tuli. Se
kissa oli sekopäinen,
mutta lievä tapaus siihen naiseen verrattuna.”
Kuuntelen, siinä olen enemmän kuin hyvä. Koira on rouskuttanut possunsa,
nuolee terassin puulattialta teräviä muruja,
kaadan vettä pullosta juomakuppiin. Korvat janottavat, kuumottavat.
Kohta lähdemme, tarina ei ole vielä ohi, eivät ne koskaan lopu,
kuten eivät nämä kävelytkään lupiinien keskellä.
”Kiukkuinen, kateellinen ja katkera.” Hätkähdän, muistan miehen puhuvan
kissanaisestaan. Rapsutan koiraa, se nousee, venyttelee, katsoo kysyvästi,
mennään, kyllä. ”Hullu se oli ja helvetin mustasukkainen.”
Hyvästelen miehen, hän kiittää juttutuokiosta, mukavasta seurasta,
silittää koiraa. Kotimatkalla näemme oravan ja mustarastaita,
koira ei ole kiinnostunut.
Naapurin kissa istuu ikkunassaan, niin ylös ei koira näe. 

 

 

 

 

 

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.

 

 

 

 

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Jossain aurinko laskee

 

En ole vuosiin pysynyt näin paikallani. On kesä, ei kesämatkoja. Mökkirannat ovat näkemättä, rantavedet kahlaamatta, aurinko laskee vastapäisen talon taakse. Kesäkaupungin tapahtumat ovat jääneet kokematta.

Olen väsynyt. Haluan vain olla sohvalla, nyhertää ikuisia käsitöitäni, mennä nukkumaan ajoissa, herätä omassa sängyssäni. Mieliala on hyvä, tämä ei ole masennusta, ei mitään sellaista. Tunnen itseni vaan ikäisekseni. Uusi kokemus minulle ja ehkä siksi olen pysynyt paikoillani, kuulostellut tätä outoa olotilaa, huomioinut kropan joka ikisen muutoksen, säryn ja kivun. Ymmärtänyt, että en vaan jaksa enää samalla tavalla kuin ennen.

Harmittaa. Kyllä. Kaipaan kävelemistä, tuota ainoaa liikunnan muotoa, johon olen pystynyt. Olen jättänyt jäähyväiset niin monelle tavalle liikkua vuosien aikana, pitänyt kynsin ja hampain kiinni kävelystä. En halua menettää sitä. En halua tulla riippuvaiseksi muista ihmisistä, kukapa haluaisi. Aikanaan terapiassa jouduin opettelemaan avun pyytämistä, ihan järkyttävän vaikea tehtävä. Tappelin tätä älytöntä kotitehtävää vastaan viikkoja, kunnes alkoi nolottaa. Tuskin kehtasin enää mennä terapeutin luo. Tekemättömät läksyt hävettivät, olenhan aina ollut enemmän kuin suorittaja.

Annoin periksi, pyysin palvelusta (voileivän tekeminen…!), eikä tullut maailmanloppua. Tuli voileipä.

Viime kuukausien aikana olen miettinyt, mitä hyötyä siitä oli, että opin pyytämään apua. Ei mitään. Voileivän sain silloin vuosia sitten, mutta en muuta. Huomaan uskovani edelleen ihmisiin, mikään muu ei voi selittää tätä pettymyksen tunnetta.

Tänään lähden kävelemään. Kaipaan liikuntaa. Kaipaan myös matkalle, vaikka sohvakin kutsuu. Ehkä ensi viikolla nousen bussiin tai junaan, näen jossain auringonlaskun veden yllä.

 

 

Tänään en saa myöhästyä

 

 

junalaiturilla aamu
näin aikaista
en ole pitkään aikaan kokenut
nukkunut vain
heräämisen aika tulee myöhemmin
jos on tullakseen
aina se ei ole tarpeen

mutta nyt
nyt on aikataulu
hetken kiinni järjestäytyneessä yhteiskunnassa
laivalla tallinnaan muiden tavoin
olen yhtä

mies kävelee laiturin reunalla
katsoo kiskoja pysähtyy jatkaa matkaa
älä hyppää älä
ei tänä päivänä kun minulla on kellonaika
ei vielä kiire mutta kohta
älä hyppää
tänä aamuna juna ei saa myöhästyä
elä vielä hetki toinenkin mieti

satamassa tuntia liian aikaisin
tunnen itseni normaaliksi olen ajoissa varautunut kaikkeen
enimmäkseen pahimpaan

 

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.