Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!

Kiitos Mellari

 

Mellunmäen vanhalla ostarilla sijaitseva Kulttuuritila Mellari lopettaa toimintansa tammikuun lopussa. Helsingin tilakeskus on sanonut Mellarin vuokrasopimuksen irti, ostari tullaan purkamaan, tilalle rakennetaan asuintaloja.

Itselleni Mellari oli tärkeä paikka. Aikanaan palasin takaisin ihmisten ilmoille lukuisissa myyjäisissä, joissa minulla oli myyntipöytä. Oli korkea kynnys ylittää oma ahdistus ja paniikki, asettautua myyntipöydän taakse, olla häpeämättä omia kädentöitään.
Mellarissa se onnistui.

Mellarissa olen pitänyt myös ensimmäisen näyttelyni, lokakuussa 2012. Sekin oli uroteko, uskallusta vaientaa häpeää, ujoutta, huonoa itsetuntoa.

 

Tuon ensimmäisen näyttelyn jälkeen pidin Johannan kanssa kaksi yhteisnäyttelyä Mellarissa. Niiden tiimoilta jouduin puhumaan silloiselle urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle. Selvisin hengissä.

Viimeisen näyttelyni Mellarissa pidin 2015.

Mellari on tarjonnut ilmaisen näyttelytilan lisäksi puitteet eri yhdistyksille toimia. Partiolaisia, työväenopistoa, sosiaaliviraston toimintaa mielenterveyskuntoutujille, suomen kielen ryhmiä maahanmuuttajille, erilaisia kokouksia, neulekerhoja, atk-opetusta ja laitteet, lehtisalin uutiset yms. Näyttelyiden aikana olen tavannut ihan tolkuttoman määrän ihmisiä, istunut heidän kanssaan Mellarin kahvilassa.

Kiitos, Mellari, jään kaipaamaan sinua.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: K

kevät, kesä, kirjoittaminen, käveleminen, käsityöt, kamera, kerrostalot, kotitalous, Kekkonen, kansakoulu, keskikoulu, kaupunki, kirpputorit

Keskikoulun viidennen luokan luokkakuva on karua katsottavaa. Kaikilla kädet puuskassa, tylyt kivikasvot, neljäkymmentäkolme oppilasta iältään 15-18 vuotta. Osa oppilaista on käynyt kansakoulua viisi-kuusi vuotta, pyrkineet ja päässeet oppikouluun vuotta-kahta vanhempina.

Uskonnon opettaja lähtee itkien luokasta väisteltyään ensin jonkin aikaa appelsiinien kuoria, joita luokka kollektiivisesti heittää liitutaulua kohti. Biologian opettaja ei suostu teitittelemään Hannua tämän täytettyä 18 vuotta. Pienikokoisimpana poikana Juha pakotetaan liitutaulun vieressä olevaan kaappiin, hyökkää sieltä biologian tunnin aikana. Opettajan jalat menevät alta, rehtori tulee jälleen luokkaan. Ruokatauon jälkeen äidinkielen opettajan hiuksiin putoilee Jarin kattoon räkäisemiä ruuantähteitä. Kotitalouden opettaja heittää minut ulos keittiöstä yleensä jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. En halua käsitellä häntä samalla tavalla kuin muut tytöt, en kysyä, että missä voisi olla vika, kun äidin leipoma kakku ei nouse. Luokanvalvoja neuvottelee minulle kotitaloudesta vitosen kevättodistukseen, ehkä hän todella uskoo, että kotitalouden ehtojen suorittaminen olisi mahdoton tehtävä.

Pulpetteja riittää jokaiselle, mutta suurin osa meistä istuu lattialla, takaseinään nojaten. Pitää meikata välitunnille, ripsien taivuttajat kiertävät tyttöjen keskuudessa. Satu suorittaa keskikoulun suurentavan peilin avulla, finnit purskahtelevat sormien lomitse. Minä kirjoitan kaiken aikaa, siitä mitä näen, mitä kuulen. Kirjoitan aineisiin vitutsaatanatperkeleet, ryyppäämiset, tupakat ja pillerit, Kirsin fritsut, tyttöjen abortit, oman ahdistukseni. Äidinkielen opettaja pyyhkii hiuksistaan ruuan jätteet, laittaa Timon lukemaan ääneen aineeni, kertomuksiani meistä.  Tajuan tarinoiden vaikutuksen. Ne hiljentävät kuulijansa.

 

(tarinan henkilöiden nimet on muutettu)

 

 

Kirjainten välissä

Oikeastaan piti jatkaa jii-kirjaimesta tuossa kirjaimet elämässäni-sarjassa, mutta takana on niin outo viikko, että ajatukset eivät oikein tahdo pysyä jiissä. Eivät ne ajatukset tahdo pysyä oikein missään, hölskyvät epämukavasti väsyneessä päässä.

Olen ollut tien päällä, olen ollut sosiaalinen. Kolmisen kuukautta olen pysynyt kotona, ladannut akkuja tai jotain muuta sellaista jaksaakseni paremmin. Jaksaakseni olla sosiaalinen. Näköjään olen onnistunut jotenkuten.

Tiistaina olin Johannan näyttelyn avajaisissa. Paikkana tuttu Mellari, jossa olen pitänyt omia näyttelyitä sekä pari näyttelyä Johannan kanssa. Jos liikut Helsingissä päin, suosittelen hakemaan väriterapiaa ja elämäniloa Mellunmäestä.

Junassa kohti Turkua nukun niin kuin aina. Kiskot tuudittavat uneen yhtä varmasti kuin VR kuljettaa perille. Myöhästymiset eivät haittaa minua, silloin saan nukkua pidempään.

Logomon katot ovat korkealla. Muistan ajan, jolloin tässä oli VR:n konevarikko, olen käynyt siellä monta kertaa vuosikymmeniä sitten, nyt tuntuu hämmentävältä, ikään kuin olisin astunut kulisseihin. FORK on yhtä hyvä kuin aina, antaudun musiikille ja tanssille, unohdan hämmennykseni.

Jossain vaiheessa matkaa huomaan Rantakasvin kirjoituksen kirjastani Pellen muotokuva. Tuntuu hyvältä. Noita omakustanteitani myydään harvakseltaan, ihmettelen ja olen kiitollinen jokaisesta myydystä kirjasta.

Tapaan ystävän ja menen hänen kanssaan kirjan julkistamistilaisuuteen, taidenäyttelyn avajaisiin. Huomaan, että keskittyminen alkaa olla tuskallista, alan väsyä. Uusi yöpaikka, lisää sosiaalisuutta. Kaipaan kotiin, hiljaisuuteen, mitään tekemättömyyteen.

Silti, rakastan matkalla olemista. Toivon vain, että jaksaisin enemmän. Matka jatkuu. Silti.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: G

 

Judy Garland, Graham Greene, Gibraltar, Gotlanti, John Grant, graniitti, Granada, Gabrielle, G-mies Jerry Cotton

 

Mummu piti huuliharppua jääkaapin päällä. Hän puhalsi harppuun vain yksin ollessaan, mutta jos pyysimme kauan, hartaasti, hän meni keittiöön, otti huuliharpun, pyyhkäisi siitä näkymättömät pölyt ja soitti Gabriellen. Osasimme sanat, lauloimme mukana.

Valo siivilöityi pieneen huoneeseen ohuen verhon takaa, seinän takaa kuului kangaspuiden tahti, naapuri elätti itseään kutomalla mattoja. Mummu soitti, me lauloimme, eikä se melodia pääty koskaan, ei koskaan.
Kaipaan kotiin.

Gabrielle, torka tåren
När det grönskar i snåren
Skall jag komma med våren
Hem igen, Gabrielle

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: F

 

faaraot, F. Scott Fitzgerald, Filmstar-maskara, Fii, Marianne Faithfull, en finne igen

Ennen Fiitä oli Rai, upeat psykedeeliset suihkepullot. Myrkyn vahvaa deodoranttia. Sitten siirryttiin Fiihin.
Fii-deodoranttipullo oli aina mukana. Sitä suihkuteltiin pitkin päivää, puseron läpi, jos oli paikassa, jossa ei voinut nostaa puseroa. Muuten paljaalle iholle, eikä se, että jo Railla valmiiksi raavittu kainalon iho ei näyttänyt paranemisen merkkejä, saanut lopettamaan suihkuttelua. Kokeilin eri tuoksuja, toivoen löytäväni pullon, joka saisi kainalot kutiamaan vähemmän.
En löytänyt.

Jossain vaiheessa äiti huomasi veripilkkuiset kainalot laamapaidassani, pakotti minut ihotautilääkärille ja siihen loppui Fiin käyttö. Pitkä hoito kainalon ihon ennalleen kursimiseksi, sen jälkeen hajusteettomat deodorantit, tuoksuttomat saippuat.
Muutuin pahanhajuiseksi teiniksi. Oma nenäni haistoi oman hien, muiden kukkaistuoksun.

Filmstar-kakkumaskara oli laiha lohtu. Syljin ripsiharjaan entistä enemmän kyyneleitä, hieroin sysimustaa väriä harjaan, peitin ripset synkkyydellä, huuliin Jane Hellenin tummaa luumua. Yritin piilottaa itseni.
Mutta haisin.

Vähemmästäkin sitä masentuu murrosikäinen.

Kirjaimet elämässäni: E

 

Espanja, erakko, Englanti, Edvard Hooper, Elimäki, eläminen, ennen, elokuvat, Stina Ekblad

 

Miten tuskaisaa oli, kun vanhat ihmiset alkoivat puhua siitä, minkälaista oli ennen. Pitkästyttävää, tylsää, mielenkiinnotonta. Nuorena ei halua olla kuin tässä ja nyt, katsoa vain eteenpäin, jos sinnekään.

Kun halu katsoa taaksepäin syntyy vuosikymmeniä myöhemmin, huomaa, ettei ole enää ketään, jota kuunnella, keltä kysyä. Kaikki ne vanhat ihmiset ovat kuolleet, on itse muuttunut siksi vanhaksi, joka kertoo samat ennen-jutut, ihmetellen, että olenko todellakin kertonut tästä jo ennen.

Olet.  Monta kertaa.

Tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Aikanaan isä lähetti vuosittain kortin tämän päivän kunniaksi. Hannulta tuli aina meili, jossa hän toivotti hyvää akkainpäivää. Se oli ennen.

Joko olen kertonut tämän?

Olet kertonut, mutta ei se mitään. Hyvää naistenpäivää sinullekin.

 

 

 

 

Purkit

 

 

Koulun jälkeen joimme kotiin kerätyistä sinappilaseista kaakaota. Yleensä Viri-maitokaakaota tai Makaota, harvemmin O’boyta. Serkkujen luona Ruotsissa oli mansikanmakuista ja vaniljanmakuista O’boyta, Ruotsi oli paratiisi, siellä oli Marabou ja GB-jäätelöt, Pressbyrån, josta sai kaikkea.

Äiti rakasti raitoja, selkeitä kuvioita. Aarikan riemuraitatölkkejä hankittiin eri värisinä, eri korkuisina. Pienessä ruskeassa oli sokeria, isossa vihreässä jauhot, korppujauhot punaisessa.
Nyt purkit ovat minulla, sisältö on pysynyt samana. Uskon, että jos dementia joskus iskee, tulen silti muistamaan, että pienestä ruskeasta löydän sokerin.

Mummilla oli kukkia peltipurkkien koristeena, kukkia oli myös tuoleissa ja verhoissa. Ruusupurkissa oli kahvi, pienissä ruskeissa peltipurkeissa kokonaisia mauste- ja valkopippureita. Minulta ei löydy maustepippuria, en ole koskaan pitänyt sen mausta. Postimerkit ja priority-merkit mahtuvat hyvin pippurien tilalle.

Yhdellä hyllyllä on kymmeniä vuosia, monen sukupolven elämää. Se on kaunista, se on turvallista. Pysyvyys tuntuu sitä levollisemmalta mitä vanhemmaksi itse tulee. Tutut esineet, muistot, suodatinkahvin tuoksu mummun ruskeassa kahvipurkissa. Olla osa tätä kaikkea, myös tulevassa.

 

 

 

Minusta maanantaina

 

Kaari on lennellyt ympäri Blogistaniaa ja haastanut bloggaajia seuraavaan haasteeseen. Tavoistani poiketen vastaan mielelläni, mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa uusi viikko puhumalla vain itsestään. Olen sitä paitsi aika nuutunut saatuani tuolla taideblogini puolella helmikuun 29faces-haasteen suoritettua, 29 kasvoa tuli tehtyä kuukaudessa, pakko pitää breikkiä maalaamisesta ja vähän irrotella pään ruuveja kirjoittamalla. Kuvitan tämän haasteen noilla kasvoilla, kuvituksella ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa.
Tai sitten on.

Kaarin saatesanat haasteeseen: Keräsin kymmenen pientä kysymystä hieman muunneltuina sveitsiläisestä aikakauslehdestä. Kuinka vastaisit joko sanoin ja/tai kuvin?

1. Mistä löydät parhaimmat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?

En tiedä noista parhaimmista aiheista, mutta näen tarinoita ihmisissä. Minulla on jatkuvasti tuntosarvet ojossa, poimin ilmeitä, sanoja, vuorovaikutuksia ympäriltäni. Kun olen kunnossa, se on inspiroivaa, mutta kääntöpuolena on se, että huomioiden tekeminen väsyttää ja silloin on pakko erakoitua, suojella itseään, etteivät tarinat mene liian paljon ihon alle.

 

2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?

Mahdotonta sanoa, mikä on muisto, mikä on jokin lapsuuden valokuva, josta on kerrottu jotain. Toistuvat unetkin voivat muuttua muistoksi. Lapsuuteni on aika hämärän peitossa.

 

3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?

Sain joskus kymmenvuotiaana kummitädiltäni Pariisin tuliaisena metallisen rannekorun, jossa oli muutama Pariisin nähtävyys, Eiffel-torni, Notre Dame jne. Luulen, että se on vanhin säilynyt esine, jota olen kuljettanut mukanani muutosta toiseen.

 

4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?

Äiti luki Barnens bästa– kirjoja, niissä oli loruja, satuja, faktaa eläimistä ja luonnosta yms. Isä luki minulle Aku Ankkaa.

 

5. Oletko kirjojen lukija?

Olin kirjojen lukija vuosikymmenien ajan, viikossa meni 4-6 kirjaa. Masennuksen takia kadotin kykyni lukea kirjoja, en pystynyt keskittymään, en muistamaan lukemaani. Monta vuotta meni lukematta, samoin katsomatta elokuvia, niidenkin seuraaminen oli liian vaikeaa. Nykyään pystyn lukemaan ollessani matkalla jonnekin junassa, linja-autossa. Kotisohvalla lukeminen ei onnistu vieläkään. Kaipaan lukemista.

 

6. Mistä nykyaika kärsii?

Jessus mikä kysymys! No, vastataan, kun kerran tähän haasteeseen ryhdyin. Yhteisöllisyyden puutteesta kärsitään. Some antaa illuusion yhteisöllisyydestä, on niin helppoa mennä mukaan online, elävässä elämässä teot jäävät puuttumaan, kukaan ei ehdi mitään, koska pitää huolehtia omasta statuksestaan ja olostaan.
Ja juu, syyllistyn tuohon itsekin.

 

7. Mitä arvostat tänä päivänä?

Rakastan arkea, tasaisia, mitään tapahtumattomia päiviä, tasaista elämää.

 

8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?

No, tietysti Kaarin kanssa ja Kaarin luona! Olisi hyvä syy matkusta Amerikkaan, jossa en ole koskaan käynyt.

 

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?

Hoitokoirani on ehdottomasti paras sleeping buddy!

 

10. Tänään sinua kohtaa onni! Mitä pukisit päällesi?

Jess, vihdoin jotain päälle pantavaa! Olen viettänyt melkein viikon lökähousuissa ja virttyneessä maalauspaidassani, parannellut tautia, mutta nyt, kun sain luvan, vedän ylleni mustan minihameen, mustavalkoisen topin, mustan maksivillatakin ja mustat korkeavartiset saappaat, mustat sukkahousut, kirkkaan oranssin huivi kaulaan. Ja jep, alusvaatteet myös. Vähäks olen särmän näköinen, pitäisi melkein lähteä liikenteeseen.
Enpä jaksa.

 

 

 

 

 

Velvollisuus

Koska olin syntynyt vanhimmaksi lapsenlapseksi, asemani ei koskaan muuttunut. Nuorin lapsenlapsi oli hetken ajan nuorin, sitten hän luovutti paikkansa uudelle tulokkaalle.

Vanhimman velvollisuuteen kuului lukea jouluevankeliumi ennen joulupäivällistä.

Serkku oli kaksi kuukautta minua nuorempi, mutta hän sai istua rauhassa. Hän oli poika, se myös vankisti hänen turvaansa. Poikien ei tarvinnut tehdä tiettyjä asioita, tytöt oli luotu sellaiseen. 

Vihasin ääneen lukemista, vihasin esiintymistä, mutta eniten vihasin lipeäkalaa, joka oli asetettu pöydälle juuri kohdalleni. Mummi rakasti lipeäkalaa, eikä hän koskaan kysynyt, pitikö kukaan muu siitä. Lipeäkalaa oli oltava ja paljon. Voin vannoa, että kalaa oli enemmän kuin kaikkia muita jouluruokia yhteensä. En muista väärin.

Evankeliumin jälkeen kaikki lauloivat yhdessä Enkeli taivaan, nuorimmat tätieni sylissä, pulleina ja unessa. Kalan pinta muuttui kelmeämmäksi, säkeistöjä oli laulussa paljon. Ukin ruokarukouksen aikana näin äidin puristavan isän kättä, istuin heidän vieressään..

Lipeäkala lähti kiertämään, katsoin sen etenemistä pöydän ympäri. Tiesin, että oli turha toivoa lautasen tyhjenevän kokonaan ennen kuin se palaisi jälleen kohdalleni. Tänä jouluna yrittäisin ottaa vain pienen palan, minun oli oltava nopea ennen kuin mummi ehtisi laittaa kalaa lautaselleni.

Tarjoilulautasen palatessa luokseni lähes koskemattomana äiti vilkaisi minua, otti sormistani kiinni, silitteli. Kuulin hänen hyräilevän, aivan hiljaa, vain minun korvilleni, vakuuttaen, että kohta lähtisimme kotiin, tanssisimme kuusen ympärillä.

Hej, tomtegubbar, slå i glasen och låt oss lustiga vara! En liten tid vi leva här, med mycket möda och stort besvär. Hej tomtegubbar…