Marraskuun selätys 21-25

#21
Lainakoiran aika mennä kotiinsa. Olemme molemmat rutinoituneita junalla matkustajia. Rautatieläisinä lapsuudenkodin perheelläni oli ilmaiset junamatkat. Meillä ei ollut autoa, joten harvat lomareissut tehtiin junalla. Samalla kulkuneuvolla olen jatkanut aikuisikäni. Työmatkat lähijunilla, junalla kaupunkiin ja toiseen, junalla vuosien ajan hoitamaan isää. Koetin joskus laskea, kuinka paljon kilometrejä on mennyt kiskoilla. Päädyin yli sataantuhanteen kilometriin.
Rautatieläisen tyttärenä matkojani suojelee kiskojen pyhimys. Pahimmillaan juna on ollut myöhässä kymmenen minuuttia.

#22
Asuin lapsuuden ja nuoruuteni ratapihan vieressä. Kuului tapaan loikkia kiskojen yli, kun piti oikaista matkaa. Mikäli tavaravaunuja oli kiskoilla, kömmittiin vaunujen alta. Liikkuvien junien vieressä odotettiin kiskojen vapautumista.
Silti tasoristeykset kammottavat minua. Lainakoiran kodin lähellä on valvottu tasoristeys, joka on surullisen kuuluisa itsemurhapaikkana. Tasoristeyksessä on puomit ja hälytysvalot ja varoitusääni ja tiedän, mihin aikaan junat ohittavat paikan, mutta silti meni vuosi ennen kuin uskalsin ylittää kiskot.
Fobioissa ei ole mitään kovinkaan järjellistä.
Tänä aamuna askelsin jo reippaasti Lainakoiran kanssa kiskoja kohti. Yöpakkanen yllätti ja putosin suoraan polvilleni jalan livettyä altani. Pahin painajainen. Keskellä risteystä, junia voi tulla molemmista suunnista ja minä kontillani.
Auto pysähtyi kohdallani ja kuski huikkasi avoimesta ikkunasta tarvitsenko apua. Ei edes nolottanut perinteiseen tapaan, kun mätkähtää maahan. Olin liian kauhuissani.
Pääsin ylös ilman apua, Lainakoiran hihna edelleen tiukasti kädessäni.
Viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen juna. Siitä viisi minuuttia ja toinen. Seisoimme tasoristeyksen vieressä, sillä olin päättänyt ottaa kuvan paikasta, johon lankesin.
Pelosta huolimatta.

#23
Kahdella Fölin bussilla katsomaan Tepaa vanhainkotiin. Hän purskahtaa ilosta itkuun nähdessään minut. Halaamme, silitän poskea, lämmitän viileitä käsiä.
Ennen junan lähtemistä takaisin kotiin, kuvaan kaupungin runnotun torin. Keskustassa on hiljaista. Paikallisbussien kauppatorin pysäkit on siirretty sivukaduille. Ihmisillä ei ole asiaa keskustaan, sillä toria ei enää ole. On vain epämääräisiä kulkureittejä huputettujen talojen välissä, liian ahtaita väyliä kulkea rollaattoreiden, pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa.
Muuttuva kaupunki. Se ei tunnu tällä hetkellä omalta lapsuudenkaupungilta.

#24
Ilman Lainakoiraa ei ole syytä mennä ulos. Teen koneella Teemataiteen marraskuun haastevastauksia, televisio näyttää Rukan kisoja. Jossain vaiheessa muistan, että ihmisen on syötävä jaksaakseen.
Väsyttää.

#25
Televisio auki koko päivän, Rukalla hiihdetään, hypätään mäkeä, kannustetaan kilpailijoita.
Selaan koneelta tiedostoja löytääkseni Riitan luotsaamaan runosunnuntaihin päivääni sopivia rivejä.

 

Mainokset

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Punainen liina

Pienin joululiinoistani on tähden muotoinen. Äiti on kirjaillut punaisen kankaan valkoisella langalla, kynttilöitä ja kuusen oksia. Liina lähetettiin kotiin Suomeen joululahjaksi, äidinäidille.
Äiti oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, samassa perheessä molemmat kerrat. Liinan hän kirjaili toisen oleskelunsa aikana, silloinkin hän oli vielä alle kouluikäinen.

Äiti piti joulusta. Perinteet saivat hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Muistan hänen kätensä, jotka sytyttivät adventtikynttilät, sunnuntai toisensa perään. Sormet olivat hoikat ja kauniit, hyvin vakaat, miltei juhlalliset.

Äidin joulun odotus ja jännitys tarttuivat meihin lapsiin. Minuun liikaakin, joulua edeltävät päivät olivat täynnä vatsakipuja. Jouluaterian syöminen oksetti, kunnes Mummu, äidinäiti ehdotti, että lahjat jaettaisiin ennen ruokailua. Sitten ruokakin maistuisi paremmin.

Isän tiskattua astiat asetuimme piiriin olohuoneen lattialle, käsi kädessä. Oli piirileikkien aika. Räven raskar över isen, Hej tomtegubbar slå i glasen ja niin me pyörimme ympäri, ympäri, kunnes joku kompastui ja veti koko nauravan ja hengästyneen piirin lattialle.

Rakastan pientä, punaista liinaani. Sen reunat ovat hapsuntuneet, enkä uskalla enää pestä sitä. Ajattelen äitiä, joka kaikesta kokemastaan huolimatta, pystyi rakastamaan ja arvostamaan elämää. Ehkä minun pitäisi kantaa tuota liinaa aina mukanani. Se voisi muistuttaa minua mustina hetkinäni, että aina on olemassa toivoa, ei ehkä ihan nurkan takana, mutta jossain. Jossain.

 

***

Taikakuvat #74 JOULU

 

 

 

Mennyt aika palaa

 

Viime viikot olen elänyt vahvasti menneessä. Operaattorini halusi palkita uskollisen kanta-asiakkuuteni, valitsin kolmen kuukauden ilmaisen HBO Nordicin katseltavaksi. Olen maratoonannut vanhoja sarjoja, viimeksi sain katsottua Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Sarjan jaksot tuovat mieleen muistokatkelmia lapsuudesta: käsi kädessä isän kanssa kävelyllä kaupungilla. Vastaan tulee tuttuja, isä nostaa hattuaan, tervehtii. Äidillä on hihaton neule, saman värinen villatakki heitetty olkapäille, yhdellä napilla kiinni, helmet kaulalla. Vierailemme enon luona, enon vaimo laittaa tuhkakupin pöytään, sillä vanhempani tupakoivat, eno vaimoineen ei. Veljen yksivuotispäivänä televisio on auki, Kennedy on juuri ammuttu Dallasissa. En ymmärrä asiasta mitään, olen liian pieni, aikuiset itkevät, vaikka pöydässä on kakkua. Armstrong laskeutuu portaita pitkin kuun pinnalle. Äidillä ja minulla on samanlaiset minihameet, punaisia kukkia mustalla pohjalla.

Jaksojen välissä luen Reijo Valtan toimittamaa kirjaa Kultakauden taiteilija (Kustantamo Helmivyö, 2017). Kokoelmassa on novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taitelijoista 1900-luvun taitteesta. Nautin lukemastani, erityisesti pidän Eino Leinon ja Juhani Ahon teksteistä. Vanhahtava kieli on herkullista, suussa sulavaa, oivaltavaa. Reijo Valta kiteyttää taidekentän entisen ja nykyisen, ikuisen tilan saatesanoissaan: ”…resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Näinhän elettiin ja toimittiin Suomen taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.”
Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Muistot muuttuvat, olen huomannut. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ikävät muistot liukenevat näkymättömiin hyvien muistojen vahvistuessa. Se on oikeastaan aika armollista, luonteen särmät pehmenevät samaan aikaan, olotilasta tulee lempeämpi, kärsivällisempikin ehkä.

Katson sarjoja, virkkaan uutta päiväpeitettä. Hetkien ajan mennyt on voimakkaasti läsnä, minulla on kaikki se aika, kaikki nämä muistot. Silti, kaipuu saada uusia muistoja kasvaa minussa. Olen pysynyt liian kauan paikallani, perunut matkoja, jäänyt tähän. Olen kyllästynyt kehooni, jolla ei ole vastustuskykyä, joka nappaa ilmasta kaikki virukset, kun jätän tämän pysähtyneen tilani ja menen ulos. Palaan siis television äärelle, yritän muistaa olla kärsivällinen, hion edelleen sileämmäksi tätä luonnettani.
Olen kohta silkkiäkin siloisempi.

 

Ensimmäiset vuodet

 

Tietenkin putoan kalliolta, koska minua on kielletty kiipeämästä sinne. Yllyttäjät juoksevat kertomaan vanhemmilleni, että olen kuollut. Isä kantaa minut kotiin, äiti laastaroi polvet ja kyynärpäät. Isä lukee minulle Aku Ankkaa, eikä minua itketä enää niin paljon.

Makuuhuoneen ikkunasta näkee, koska isä on tulossa kotiin. Kun isä kääntyy naapuritalon nurkalta, juoksen hakemaan tyynyn ja menen porraskäytävään, ylimmälle portaalle. Istun tyynyllä ja odotan. Isä on joka kerta yllättynyt nähdessään minut.

Teini-ikäisenä tulen ystävän kanssa meille. Isä istuu pemppatyynyllä portailla, minua hävettää, ystävä nauraa, hänen mielestään minulla on hauska ja ihana isä.

Sama ystävä kertoo vuosikymmenien jälkeen muistavansa, että aina, kun tulimme koulun jälkeen kotiini, isäni oli paistanut lettuja tai ostanut meille piispanmunkit.

 

Töiden jälkeen isä pesee kätensä Swarfegalla. Mönjä on myrkynvihreää, tuoksuu hyvälle, tuoksuu isälle. Purkin kansi on liasta musta, siihen ei kannata koskea.

Olen tavannut saksalaisen pojan leirintäalueella, hän lähtee huomenaamulla pois Suomesta. Haluan nähdä hänet vielä viimeisen kerran, karkaan kotoa ja matkalla soitan puhelinkioskista kotiin. Itken, että minun on pakko tavata se poika. Isä on eri mieltä. Tulet kotiin, hän sanoo, olet vasta kaksitoista. Jos et tule heti, minä haen sinut.

Vasta pari vuotta myöhemmin tajuan, että ei isä olisi löytänyt minua leirintäalueelta.

Isä auttaa minua matematiikassa, historiassa, äidinkielessä. Äiti kuulustelee englannin ja ranskan sanoja. Isä opettaa saksaa. Suomen kielioppi saa isän innostumaan, itse en tunne samaa mielenkiintoa lauserakenteita ja sijamuotoja kohtaan. Historiasta pidämme molemmat, myös politiikasta, josta puhumme paljon. Isä ei hyväksy sortoa, ei syrjintää missään muodossa, ei ketään kohtaan ja pienenä luulen, että muu maailma ajattelee samalla tavalla kuin hän.

Kun muutan pois kotoa, isä antaa minulle kirjekuoressa avaimen ja mukana on kirje, jota olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet. Isä kirjoittaa avaimen olevan lapsuudenkotiini ja hänen sydämeensä.

 

 

 

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!

Kiitos Mellari

 

Mellunmäen vanhalla ostarilla sijaitseva Kulttuuritila Mellari lopettaa toimintansa tammikuun lopussa. Helsingin tilakeskus on sanonut Mellarin vuokrasopimuksen irti, ostari tullaan purkamaan, tilalle rakennetaan asuintaloja.

Itselleni Mellari oli tärkeä paikka. Aikanaan palasin takaisin ihmisten ilmoille lukuisissa myyjäisissä, joissa minulla oli myyntipöytä. Oli korkea kynnys ylittää oma ahdistus ja paniikki, asettautua myyntipöydän taakse, olla häpeämättä omia kädentöitään.
Mellarissa se onnistui.

Mellarissa olen pitänyt myös ensimmäisen näyttelyni, lokakuussa 2012. Sekin oli uroteko, uskallusta vaientaa häpeää, ujoutta, huonoa itsetuntoa.

 

Tuon ensimmäisen näyttelyn jälkeen pidin Johannan kanssa kaksi yhteisnäyttelyä Mellarissa. Niiden tiimoilta jouduin puhumaan silloiselle urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle. Selvisin hengissä.

Viimeisen näyttelyni Mellarissa pidin 2015.

Mellari on tarjonnut ilmaisen näyttelytilan lisäksi puitteet eri yhdistyksille toimia. Partiolaisia, työväenopistoa, sosiaaliviraston toimintaa mielenterveyskuntoutujille, suomen kielen ryhmiä maahanmuuttajille, erilaisia kokouksia, neulekerhoja, atk-opetusta ja laitteet, lehtisalin uutiset yms. Näyttelyiden aikana olen tavannut ihan tolkuttoman määrän ihmisiä, istunut heidän kanssaan Mellarin kahvilassa.

Kiitos, Mellari, jään kaipaamaan sinua.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: K

kevät, kesä, kirjoittaminen, käveleminen, käsityöt, kamera, kerrostalot, kotitalous, Kekkonen, kansakoulu, keskikoulu, kaupunki, kirpputorit

Keskikoulun viidennen luokan luokkakuva on karua katsottavaa. Kaikilla kädet puuskassa, tylyt kivikasvot, neljäkymmentäkolme oppilasta iältään 15-18 vuotta. Osa oppilaista on käynyt kansakoulua viisi-kuusi vuotta, pyrkineet ja päässeet oppikouluun vuotta-kahta vanhempina.

Uskonnon opettaja lähtee itkien luokasta väisteltyään ensin jonkin aikaa appelsiinien kuoria, joita luokka kollektiivisesti heittää liitutaulua kohti. Biologian opettaja ei suostu teitittelemään Hannua tämän täytettyä 18 vuotta. Pienikokoisimpana poikana Juha pakotetaan liitutaulun vieressä olevaan kaappiin, hyökkää sieltä biologian tunnin aikana. Opettajan jalat menevät alta, rehtori tulee jälleen luokkaan. Ruokatauon jälkeen äidinkielen opettajan hiuksiin putoilee Jarin kattoon räkäisemiä ruuantähteitä. Kotitalouden opettaja heittää minut ulos keittiöstä yleensä jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. En halua käsitellä häntä samalla tavalla kuin muut tytöt, en kysyä, että missä voisi olla vika, kun äidin leipoma kakku ei nouse. Luokanvalvoja neuvottelee minulle kotitaloudesta vitosen kevättodistukseen, ehkä hän todella uskoo, että kotitalouden ehtojen suorittaminen olisi mahdoton tehtävä.

Pulpetteja riittää jokaiselle, mutta suurin osa meistä istuu lattialla, takaseinään nojaten. Pitää meikata välitunnille, ripsien taivuttajat kiertävät tyttöjen keskuudessa. Satu suorittaa keskikoulun suurentavan peilin avulla, finnit purskahtelevat sormien lomitse. Minä kirjoitan kaiken aikaa, siitä mitä näen, mitä kuulen. Kirjoitan aineisiin vitutsaatanatperkeleet, ryyppäämiset, tupakat ja pillerit, Kirsin fritsut, tyttöjen abortit, oman ahdistukseni. Äidinkielen opettaja pyyhkii hiuksistaan ruuan jätteet, laittaa Timon lukemaan ääneen aineeni, kertomuksiani meistä.  Tajuan tarinoiden vaikutuksen. Ne hiljentävät kuulijansa.

 

(tarinan henkilöiden nimet on muutettu)