Mahdollisuus

Äiti unelmoi laulajan urasta. Hän rakasti musiikkia, erityisesti swingiä, kevyttä jazzia. 12-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa mustakantisiin vihkoihin laulujen sanoja. Sanojen lomaan hän liimasi lehdistä löytämiään artistien kuvia.

Opin kaikki ikivihreät kappaleet jo pienenä kuunnellessani äidin laulua. Opin laulamaan mukana ja edelleenkin muistiin on tallentunut kymmenien laulujen sanat tuolta ajalta.

Äidille järjestyi koelaulu erään musiikkituottajan luokse. Äiti käveli sen kerrostalon luo, jossa tuottaja odotti. Käsi tarttui ovenripaan, jäi siihen.

Äiti oli hiljainen, ujo ja epävarma ihminen. Vaikka hänelle oli sanottu, että hänestä voisi tulla uusi Brita Koivunen, uusi Helena Siltala, uusi Laila Kinnunen, hän ei koskaan avannut sen kerrostalon ovea.

***

Viikon 16 krapusanat ovat tallentua, kerrostalo, laulu.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

anli itse

Kirsti

Sus’

Pasanen

Riitta

AilaKaarina

BLOGitse

Aimarii

Saturday Classics 020422

 

Dale Hawkins levytti kappaleensa Suzie Q vuonna 1957 (kuultavissa täällä). Tämän jälkeen biisiä on coveroitu lukuisasti, oman versionsa ovat tehneet mm. Rolling Stones, José Feliciano, Suzi Quatro ja lukuisat muut artistit.

Itselleni rakkain versio on Creedence Clearwater Revivalin, joka ilmestyi bändin ekalla albumilla vuonna 1968. Joskus 70-luvun alussa ostin kyseisen kasetin ja muistan, kun kuulin Suzie Q:n ensimmäistä kertaa. Ihokarvat nousivat pystyyn, sydän alkoi laukata täyttä sataa ja kroppa vääntelehtiä musiikin tahtiin. Kappaleesta tuli yksi tärkeimmistä elämässäni.

Muita elämää suurempia klassikoita täällä.

Tepaa muistaen

Rakas tätini ja kummitätini Tepa on vihdoin päässyt haluamaansa rauhaan. Enää hänen ei tarvitse kysyä minulta, milloin tämä kaikki loppuu, miksei hän saa jo kuolla.

Tuntemani Tepa oli jo poissa viimeisen vuoden ajan. Kävin häntä kyllä katsomassa, mutta en ole lainkaan varma, tunnistiko hän minua maskin takaa. Ehkä hän tunsi ääneni, tunsi, miltä silitykseni iän kuihduttamalla iholla tuntui. Ehkä hän muisti jotain, kun lauloin hänelle, kun paijasin teräksenharmaita hiuksia.

Tepa oli se ihminen, joka opetti minua rakastamaan kirjoja. Sain häneltä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi Anna-kirjoja, Pieni runotyttö-sarjaa, Tiina-kirjoja, Anni Swanin koottuja kertomuksia Tottisalmen perillisineen ja Iris rukkineen, Nuorten toivekirjaston kirjoja ja niin edelleen.

Murrosiässä Tepa jaksoi ymmärtää minua silloin, kun omat vanhemmat olivat enemmän ja vähemmän hukassa kanssani. Tepan mielestä meikkini oli kaunis, vanhempieni mielestä ei niinkään. Tepa oli varma siitä, että minusta tulee ihan kunnon ihminen, eivätkä teini-iän älyttömyydet veisi minua pysyvästi lavealle tielle.

Ihailin ja rakastin Tepaa. Hän oli rohkea, suorasanainen, rehellinen, aikaansaava ja hänen huumorintajunsa oli yhtä outo kuin minullakin. Usein hihittelimme asioille, joille muiden mielestä ei sopinut nauraa tai joista ei ollut edes sopivaa laskea leikkiä.

Tepan elämä ei ollut aina helppoa, mutta elämäniloaan hän ei menettänyt ennen kuin viimeisinä vuosinaan, jolloin liikkuminen vaikeutui, eikä jaksaminen riittänyt enää lukemiseen.

Vuosien mittaan olen kirjoittanut ja piirtänyt Tepasta. Näissä Tepa tuumaa-jutuissa olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon hän on minulle merkinnyt ja merkitsee edelleen. Olen ylpeä, kiitollinen ja iloinen siitä, että juuri hän oli rakas kummitätini.

Joskus me nauroimme miettiessämme, että kun aika jättää Tepasta, minusta tulee pienen sukumme matriarkka. Nyt se aika on koettanut.

***

Otan varaslähdön ja soitan lauantaiklassikkona jo nyt Tepan lempikappaleen. Minun piti kasvaa todella aikuiseksi, että opin pitämään Kauko Käyhköstä ja tästä laulusta. Senkin asian Tepa opetti minulle loppujen lopuksi, kaikkien muiden asioiden lisäksi.

Saturday Classics 110921

 

1970-luvun puolivälin paikkeilla. Tukholma. On pääsiäinen tai jokin muu juhlapyhä, opiskelija-asuntolassa ei ole muita kuin ystäväni, jota olen tullut tapaamaan. Muut opiskelijat ovat matkustaneet perheittensä luo.
Ystäväni on ostanut uuden levyn, Patti Smithin Horses. Hän vakuuttaa minulle, että tulen pitämään laulajasta, tulen repeämään innosta.
Totta.
Sen pääsiäisen aikana soitamme levyä taukoamatta, volyymit voi kääntää niin lujille kuin haluaa, kukaan ei häiriinny. Tanssimme ja hypimme pitkin asuntolan käytäviä. Juomme viiniä. Ja taas tanssimme.

Muutama vuosikymmen myöhemmin. Edelleen Tukholma. Ystäväni on ostanut meille liput Patti Smithin keikalle synttärini kunniaksi. Ennen konserttia istuudumme puun alle vihreälle nurmikolle, tasaamme pullon viiniä. Keikan alun lähestyessä nousemme ylös vaivalloisesti. Ei viinin vaan jäykkien nivelien takia. Alamme hihittää kompuroidessamme ylös.

Kaikki ei ole ihan niin kuin ennen.
Mutta tanssia aiomme tänäkin iltana.

***

Muita lauantaiklassikoita täällä.

 

Saturday Classics 280821

 

The Rolling Stonesin rumpali Charlie Watts kuoli muutama päivä sitten 80-vuoden iässä. Tämän takia lauantaiklassikoissa on teemana tänä lauantaina Rollareiden biisit.

Angie vuodelta 1973 tuo mieleeni teinivuodet ja erään tietyn Angien, rakkaan ystäväni, jonka kanssa kuuntelimme tätä kappaletta uudestaan ja uudestaan. Huone täyttyi savukkeiden sinisestä savusta, kynttilöiden liekit loivat seinille varjojen kudelmia.

Kepeät mullat, Charlie. Muita rollari-biisejä täällä.

 

Kesäpäiväkirja 210621

Parin viikon pituinen lainakoiraton jakso osuu hyvään saumaan. Lainakoira on omassa kodissaan helteitä paossa, eikä minun tarvitse miettiä, milloin mennään ulos, milloin on liian kuumaa (aina, ainakin asvaltilla), jokohan nyt olisi viileämpää (jee, enää vain 28 astetta).
Olen siis pysynyt visusti sisällä. Ikkunat ovat kiinni päivällä, tuuletin hurisee ja vasta yöksi avaan kaikki räppänät.

Nuorempana 30 asteen helteet eivät aiheuttaneet ongelmia. Päinvastoin, silloin lähdin joka päivä kesälomalla Uunisaareen, paahdoin itseäni siellä monta tuntia, välillä uimaan. 1980-luvulla melkein kaikki naiset ottivat aurinkoa yläosattomissa ja alaosatkin olivat stringejä, joten ei voi kuin huokaista, että takapakkia ollaan otettu noista ajoista, kun naiset eivät voi enää olla rannalla yläosattomissa.
Nyt terveellisin rusketus tulee purkista, luin jostain lehdestä eli ei todellakaan ole viisasta kärventää itseään tuntitolkulla. Ei edes niitä nännejä.

70-luvulla itseruskettavat tuotteet olivat vahvoja. Luokkakaverini, kutsukaamme häntä vaikka Erjaksi, tuli kouluun kasvot ja kämmenet oranssisena. Erja oli rikkaasta perheestä ja hänen ympärillään pyöri aina hännystelijöiden joukko, jotka vakuuttivat, että rusketus oli ihana ja niin hyvän näköinen ja vau!
Samainen Erja ei ollut ihan se penaalin terävin kynä. Eräänä päivänä hän tuli kouluun, purskahti itkuun ja kertoi, että hänen veljellään on kohdussa syöpä. Samat hännystelijät yhtyivät itkuun, voi miten kamalaa, ihan hirvittävää.

Hmm, se Erjasta.

Olen virkannut vauvalle peittoa. Naapuriin tulee uusi perheenjäsen näinä päivinä. Huh, en halua edes ajatella, miten kamalaa on olla viimeisillään raskaana näillä keleillä. Virkatessa olen katsonut jalkapallon EM-kisoja ja Areenassa näkyvää Harlots-sarjaa, joka oli hyvinkin viihdyttävä ja koukuttava kieroiluineen, petoksineen ja ihmissuhdekiemuroineen. Sarja perustuu löyhästi todellisuuteen. 1760-luvun Lontoossa viidennes naisista ansaitsi elantonsa prostituutiolla. Aikamoinen määrä.

Prostituutiota ja pallopelejä siis. Näillä kohti juhannusta.

 

Saturday Classics 020121

 

Nuorena en voinut kuunnella Abbaa, Abba oli liian poppia, katu-uskottavuus olisi mennyt. Epävarmalle nuorellehan tuollaiset asiat kuin katu-uskottavuus, ehdottomuus ja tinkimättömyys ovat se elinehto, joka erottaa nuoren kalkkeutuneista, kaavoihin kangistuneista, näköalattomista ja turvallisuushakuisista aikuisista.

Onneksi sitä kasvaa aikuiseksi, ainakin suurin osa meistä. Ikiteiniksi ei ole jäämistä. Sellainen ei ole katu-uskottavaa.

Sitä paitsi aikuisuudessa on paljon hyviä puolia: joustavuus, myötätunto, vastuullisuus, huumorintaju, kykeneväisyys mokaamiseen ja itselleen nauramiseen, asenteiden pehmeneminen ja periaatteittensa kriittinen tarkastelu. Matkaa noihin hyveisiin on vielä, mutta sinikkäästi kurotan korkeuksiin.

Siispä kolmikymppisenä, silloin aikoja sitten, ostin Abban Greatest Hits-kokoelman ja tajusin, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan.

Muita teinien ja aikuisten makuun osuvia kappaleita täällä.

 

Hiljaisuus

Päivien samankaltaisuudessa on jotain tyynnyttävää. Korona-aika on riisunut elämästä kaiken ylimääräisen. Tai ehkä niin tapahtui jo ennen näitä rajoituksia. Jo pitkään on tuntunut tältä.
Rauhalliselta.

Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Ei suuria valintoja, ei ongelmanratkaisuja. Kuljen eteenpäin suvannossa, ei ole edes pieniä kiviä potkittavaksi tieltäni.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, jolloin hullu luovuus täytti päiväni. Kirjoitin, julkaisin, maalasin, pidin näyttelyitä. Yksikään päivä ei ollut toisen kaltainen. Jokainen päivä oli riemua, oli tuskaa, oli pakkoa. Jos pysähdyin hetkeksikään, ahdistus iski kyntensä minuun, lamaannutti, näivetti pois. Oli oltava liikkeessä, oli tehtävä enemmän kuin jaksoi. Sanat pursuivat korvista, jokainen maalaus vei voimia kuin maratonjuoksu.
Vuorokauden tunnit eivät riittäneet siihen kaikkeen, mitä halusin, mitä oli pakko tehdä.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, mutta suurimman osan ajasta olen kiitollinen, ettei niitä kausia ole enää aikoihin ollut. Ylhäällä ei pysy kauan, sieltä putoaa alas ja vuosien varrella väsyin noihin putoamisiin. Joka kerta romahdin syvemmälle ja nousu oli viimekertaista vaikeampaa.

Nyt on tyyntä. Elinpiiri on kutistunut, kaikki turha on kuplani ulkopuolella. Kuljen hitaasti, mutta aina eteenpäin. Vältän kiipeämästä korkeimmalle huipulle, vältän laskeutumista mustaan luolaan.
Nyt on hyvä.

 

Isän ikävä

Seison ikkunan edessä, katson ulos sillalle. Kohta isä näkyy, en vilkuta, ettei yllätys mene pilalle. Isä kävelee nopeasti, ruskea työsalkku heiluu ees-taas, ees-taas askeleiden tahtiin.

Haen sohvalta tyynyn, rutistan sitä iloisena. Avaan ulko-oven, en sytytä valoja porraskäytävään. Asetan tyynyn ylimmälle rapulle, istahdan odottamaan. Kuulen alhaalla ulko-oven avautuvan, valot syttyvät rappukäytävään, isän askeleet, kun hän nousee ylöspäin.

Isä nauraa, kun hän näkee minut noustessaan viimeiset portaat. Vielä emme voi halata, isän kädet ovat mustat työn jälkeen. Isä riisuu kengät eteisessä, avaan hänelle kylpyhuoneen oven, laitan valot. Vihreä mönjä, jolla isä pesee kätensä, häviää hänen sormiensa väliin, huuhtelu, kuivaus.

Halaus.

***

Viikon 46 krapusanat ovat ylöspäin, heilua, mönjä.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Kirsti Kaija

BLOGitse

Aimarii

Aina

anli itse

riitta k

Maarit

Saturday Classics 071120

 

Musiikkineuvos Ossi Runne menehtyi kuluvalla viikolla 93-vuoden iässä. Runne oli trumpetisti, säveltäjä, sanoittaja, kapellimestari, orkesterinjohtaja ja levytuottaja.

Suomen kansalle Ossi Runne tuli tutuksi Euroviisujen kautta. Aikanaanhan Euroviisu-kappaleet esitettiin elävän orkesterin säestyksellä ja Runne toimi Suomen edustuskappaleiden kapellimestarina 22 kertaa vuosina 1966-1989.

Vuonna 1966 Ann-Christine esitti viisuissa Ossi Runnen säveltämän ja sanoittaman kappaleen Playboy. Kappale sijoittui kymmenenneksi, mukana oli 18 maata.

Muita tämän lauantain viisuja täällä.