Mai-mai-mailataan

Hei-hei-mailataan.
Maila messiin, bailataan.
Mai-mai-mailataan,
mailalla nyt koukitaan.

Missä on kiekko? Kiekko on missä?
Ollaan taas helvetin eksyksissä.
Kypärän alle korkeaa mailaa
verta kandee mailalla kaivaa.
Pitäis kai jostain kiekkoo ettii?
Sohitaan äijii mailal lettiin.
Maila poikki haarojen väliin.
Missä on kiekko? Mitä välii.

Hei-hei-mailataan.
Maila messiin, bailataan.
Mai-mai-mailataan,
mailalla taas koukitaan.

 

 

***

Pakinaperjantain #336 mailataan

 

 

 

Mainokset

Ravintola Heddan Hirnahdus

 

heddan hirnahdus

 

***

Pakinaperjantai #324 hirnahdus

 

 

 

 

Olisi sittenkin pitänyt…

 

 

 

Olisi sittenkin pitänyt opiskella savoa ranskan sijaan, niin ei olisi mennyt kymmeniätuhansia euroja rasvaimuun, silikoneihin ja botoxiin, kun kun se mies Kuopion torilla sanoi, että onpa haaskan näköinen nainen.

Olisi sitenkin pitänyt odottaa puudutuksen vaikutuksen päättymistä, eikä haastaa hammaslääkäriä oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä, kun se sanoi, että juuri hoitoa te tarvitsette.

Olisi sittenkin pitänyt käydä se siskon syntymäpäivälahjaksi antama nettikurssi Koskaan ei ole liian myöhäistä saada hyvä itsetunto, eikä mennä naimisiin Hemmon kanssa, kun se sanoi, että sun tarttis kyllä tehdä jotain sun elämäs eteen.

 

 

***

Pakinaperjantain 299. haaste Olisi sittenkin pitänyt

 

 

 

Juokse lapsi, juokse

 

 

 

Nautin suunnattomasti seuratessani liikkuvia ihmisiä. Yleensä he juoksevat. Harppovat metron liukuportaat alas, kipittävät bussiin, kiilaavat eteen kaupan kassajonossa.

Suomalaiset ovat kovia juoksemaan, johtunee kasvatuksestamme. Juuri eilen näin äidin, joka rääkyi leikki-ikäiselle lapselleen: Jos et tuu heti, äiti ei odota. Ala jo tulla tai äiti jättää.

Lapsi pudotti keräämänsä kivet, parahti itkuun ja lähti juoksuun.

Siitä se alkaa, juokseminen, jo pienestä.

Liikunnan iloa ei juoksevien ihmisten kasvoilla juurikaan näe, mutta minä tunnen iloa siitä, ettei ole kiire minnekään, eikä kukaan enää jätä minua.

 

 

***

Pakinaperjantain 297. haaste liikunnan iloja

 

 

En kerro vieläkään hauskaa tarinaa hammasharjasta

 

Jo parin viikon ajan mielessäni on ollut tarina hammasharjasta. Siitä on tulossa hauska juttu. En vain ole saanut kirjoitettua sitä. En ole hauskalla tuulella.

Kirjoittaminen koskee, sillä olo on ahdistunut, masennus valtaa minussa enemmän elintilaa. On helpompaa tehdä käsillä jotain muuta kuin iskeä näppäimistöä. Voi tuunata uuden tarjottimen. Ehkä se tulee valmiiksi kohta, en tiedä.

 

 

Kevät mielessä virkkaan laukun. Laukkuun on jo olemassa kahvat, mutta vielä en ole jaksanut kiinnittää niitä paikoilleen. No, kevääseen on aikaa.

 

 

Aikaa on myös kirjoittaa se hauska tarina hammasharjasta. Ontelokuteen jämistä teen purkkeja. Tuskin tulen laittamaan niihin rannekoruja ja kynsilakkoja. Korut ja lakat ovat vaan hyvän näköisiä kuvissa.

Ei se hauska tarina hammasharjasta mihinkään katoa, ellei muistini huonone entisestään. Ja jos tarina häviää mielestä, se ei ole hyvä tarina. Sen olen huomannut. Hyvät aiheet eivät katoa minnekään, ne odottavat kertomattomien tarinoiden aivolohkossa.

Annan sen osan aivoista nukkua nyt talviunta. 

 

 

***

Pakinaperjantain 269. haaste Kertomattomat tarinat

 

 

Foliopipo

Tiedättehän sen järkyttävän kookaupan mainoksen, jossa pahaa aavistamaton asiakas lymyilee hyllyjen välissä etsien jotain syötävää? On nälkä, ehkä janokin ja kuluttaja miettii, mitä einehtisi tänään. Sitten se maanisesti hymyilevä kauppias kiekaisee, että napsahtavat nakit ovat tarjouksessa!!

Asiakas pelästyy, mutta kauppias ei välitä siitä laisinkaan vaan huutaa, että pizzojakin saisi kaksi neljällä eurolla!! Ja hymy sen kun levenee.

Kammottavaa. Ajastusten lukijat ovat hirvittäviä. En todellakaan halua, että se kauppias karjuu minulle, että ne lonkerot ovat siellä takavasemmalla ja tupakat kassalla!!. Ikään kuin en tietäisi sitä itse! Ja sitä paitsi, joskus minä todellakin haluan ostaa jotain muutakin ja tehdä sen ihan rauhassa.

Askartelin sitten ihan kiusallani foliopipon ja menin kauppaan. Kauppiaan pasmat sekosivat niin, että tavarat, joita hän oli hyllyttämässä, putosivat lattialle. Napsahtivat ne nakit, ei se valehdellut. Koetapa nyt lukea ajatuksiani, hymyilin itsekseni. No, yritä edes! Hahhah. Ei onnistu!

Kauppias kierteli minua, yritti saada minut ulos kaupasta. Sanoi, että tilaa ambulanssin, ole ihan rauhallinen vaan. Ihan turhaan se sitä hoki, olin nimittäin todella rauhallinen ja tein ostokseni levollisena. Pistin ostoskoriin kaikkea sellaista, mitä se kauppias ei ikimaailmassa olisi osannut minulle ehdottaa.

Vaippoja, tuoremehua, deodoranttia, pattereita, hernemaissipaprikasekoitusta.

Tunsin voitonriemua, mutta myös haikeutta maksaessani ostokseni kassalla. Missä olivat lonkeroni? Tupakat? Kauppias hengitti niskaani, yrittäen vielä viime metreillä yllättää minut. Käännyin, otin pipon pois päästä ja hymyillen annoin ajatukseni velloa vapaasti kauppiasta kohti.

Jälleen yksi menee Alepaan, kuulin kauppiaan korisevan. Hakemaan sitä mitä haluaa….

 

 

 ***

Pakinaperjantain 266. haaste Tätä hain, mitä sain?

 

EDIT. 31.12.2011: Tässä yksi niistä mainoksista:

 

 

 

Huomenna

 

Huomenna, jos maassamme riehuva myrsky suo,

alkaa kaupan, pelastajamme ja yksinvaltiaamme, riemurikas alennusmyynti:

ja täten julistetaan yleinen ostoshysteria kehottamalla

kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla mielipuolisuudella viettämään

sekä muutenkin ahnaasti ja pikavippejä säästämättä käyttäytymään,

sillä se, joka tämän ostoshuuman riemun rikkoo ja megasuperalea jollain

pihiydellä, nuukuudella ja saituudella taikka kulutusta pilkkaavalla käytöksellä ivaa,

on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää

taantumaan ja lamaan sekä rangaistukseen,

joka tästä itsekkyydestä on säädetty. Lopuksi toivotetaan kaupungin

kaikille asukkaille riemullista ostosjuhlaa.

 

 

 

***

Pakinaperjantain 265. haaste on huomenna

 

 

Lailan mantra

 

 

 

Lailalla oli mantra, jota hän toisti aamuisin nautittuaan täysjyväsämpylän kahvin kanssa ja pestyään hampaansa. Hammastahnaa suupielissä hän tuijotti kylpyhuoneen peilistä kuvaansa ja hymyili.

Minä osaan kaiken kaikesta. Minä tiedän kaiken kaikesta. Olen hyvä kaikessa.

Paljoksunta oli keino, jonka Laila oli keksinyt terapiassa jouduttuaan käymään läpi lapsuudessaan kokemansa väheksynnän. Terapeutti oli kannustanut Lailaa kehumaan itseään, pitämään itseään arvokkaana ja tarpeellisena ihmisenä. Laila oli ihastunut uuteen minäänsä, eikä tuntenut haikeutta lopettaessaan terapian.

Hän pärjäisi yksin, sillä hän oli vahva. Tieto oli valtaa, ja Laila tiesi kaiken. Olihan hän hyvä kaikessa.

Lailaa ei surettanut se, ettei hänellä ollut ystäviä. Aluksi häntä oli hämmentänyt se, ettei kukaan enää vastannut hänen puhelinsoittoihinsa, eikä tekstareitakaan tullut. Laila ymmärsi, että ystävät – ne entiset – olivat kateellisia hänelle. Oli parempi olla yksin. Hän ei tarvinnut ketään. Hän riitti itselleen. Oikeastaan hänestä oli itselleen joskus vähän liikaakin. Toisinaan tuntui, että hän oli räjähtämäisillään kaikesta tiedosta, joka hänelle oli suotu. Silloin hän avasi tietokoneen, selasi nettiä, kirjoitti muutaman osuvan puheenvuoron keskustelupalstoille oikaistakseen muiden keskustelijoiden väärillä urille menneet ajatukset. Häntä huvitti muiden tietämättömyys asioista, joista he kirjoittivat. Huvitus muuttui kuitenkin nopeasti ärtymykseksi. Noilla ihmisillä ei ollut oikeutta kirjoittaa asioista, joiden suhteen olivat täysin väärässä.

Aikuisuutensa aikana Laila oli työskennellyt monissa työpaikoissa. Yrityksistään huolimatta hän ei ollut koskaan saanut vakituista työpaikkaa ja ennen paljoksuntaa seikka oli itkettänyt Lailaa. Hän oli tuntenut itsensä huonoksi. Paljoksunnan avulla hän oli tajunnut, miten onnekas hän olikaan saatuaan tutustua niin moneen alaan. Pätkätyöt erilaisissa ammateissa antoivat hänelle ammattilaisuuden monelta alalta. Kellä toisella oli täysi tieto kukkien sidonnasta nuorisotyöhön? Kuka tiesi paremmin leipäjonoissa seisovien ihmisten ajatusmaailmasta? Harva oli tehnyt töitä sekä laivasiivoojana että aadeena mainostoimistossa.

Laila oli tehnyt kaiken tuon ja paljon enemmän. Hänen oli helppo kertoa tietonsa tietämättömille.

Minä osaan kaiken kaikesta. Minä tiedän kaiken kaikesta. Olen hyvä kaikessa.

Ainoa asia, josta Laila ei kertonut kenellekään, oli paljoksunnan voima. Sen tiedon hän piti itsellään, sillä ajatus siitä, että muut muuttuisivat yhtä hyviksi kuin hän, oli sietämätön. Väheksyköön itseään edelleen. Se sopi Lailalle.

 

 

***

Pakinaperjantain 241. haaste on paljoksunta

 

 

Äiti, minä ja häntäni

 

 

 

Äitini rakasti eläimiä. Erityisen hulluna hän oli kissoihin, mutta pahan allergiansa vuoksi hän ei ollut koskaan voinut hankkia itselleen kotieläimiä.

Kissan sijaan hän hankki minut satunnaisen yövieraan avustamana. Raskautensa aikana äiti silitteli mahaansa ja toivoi. Kissamaista lasta.

Synnyin hännän kanssa. Lääkärit olisivat halunneet leikata karvaisen peräpääni, mutta äiti kieltäytyi ehdottomasti. Hän ei kuunnellut asiantuntijoita, jotka yrittivät kertoa hänelle, että lapsi – siis minä – tulisin kärsimään hännästäni vuosieni kertyessä. Häntä eikä häntää leikata, äiti sanoi, hän on ainutlaatuinen. Äiti pakkasi minut kantokoppaan ja lähti sairaalasta. Kotona hän täytti tuttipullon, syötti minut, peitteli nukkumaan laatikkoon jääkaapin viereen.

Kului kuukausia ja eräänä päivänä pääsin omin neuvoin pois laatikosta. Lähdin tutkimaan kotiani. Löysin lattialta vinkuvia leluja, lankakeriä ja paljon pölyä. Kun opin kapuamaan, äiti nikkaroi minulle kiipeämispuun. Lempipuuhiani oli kiivetä korkeimmalle puolalle ja hypätä sieltä äidin syliin. Äiti nauroi. Hän silitti häntääni, kehui vihreitä silmiäni ja tutki nenänpieliäni nähdäkseen orastavia viiksiä. Viiksiä minulla ei vielä ollut, niiden ilmestymiseen meni vielä monta vuotta.

Äiti hankki minulle valkoiset valjaat ja kävelytti ulkona. Olin villi, menoni sen mukaista, mutta aina kun tunsin nykäisyn, pysähdyin. Silloin äiti kiitti minua, otti purkista anjovista, joka oli herkkuani, ja syötti minulle palkintoni. Ihmiset pysähtyivät katsomaan minua, tietenkin. Joku kysyi, olenko menossa naamiaisiin tai kavereitten syntymäpäiville, kun minulla oli niin hauska kissapuku häntineen kaikkineen. Toinen taas halusi tietää, miten ihmeessä häntäni oli niin eläväisen näköinen. Äiti vain hymyili vastaukseksi ja kuljimme eteenpäin. Häntäni heilui riemusta aina kun äitini hymyili.

Hän hymyili kaiken aikaa, sillä hän oli ylpeä minusta.

 

 

***

Pakinaperjantain 240. haaste hännän tärinä

 

 

Kauhujen silta

***

eli Pakinaperjantain juttu poikkeuksellisesti täällä.

***