Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Kirjaimet elämässäni: E

 

Espanja, erakko, Englanti, Edvard Hooper, Elimäki, eläminen, ennen, elokuvat, Stina Ekblad

 

Miten tuskaisaa oli, kun vanhat ihmiset alkoivat puhua siitä, minkälaista oli ennen. Pitkästyttävää, tylsää, mielenkiinnotonta. Nuorena ei halua olla kuin tässä ja nyt, katsoa vain eteenpäin, jos sinnekään.

Kun halu katsoa taaksepäin syntyy vuosikymmeniä myöhemmin, huomaa, ettei ole enää ketään, jota kuunnella, keltä kysyä. Kaikki ne vanhat ihmiset ovat kuolleet, on itse muuttunut siksi vanhaksi, joka kertoo samat ennen-jutut, ihmetellen, että olenko todellakin kertonut tästä jo ennen.

Olet.  Monta kertaa.

Tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Aikanaan isä lähetti vuosittain kortin tämän päivän kunniaksi. Hannulta tuli aina meili, jossa hän toivotti hyvää akkainpäivää. Se oli ennen.

Joko olen kertonut tämän?

Olet kertonut, mutta ei se mitään. Hyvää naistenpäivää sinullekin.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: C

 

c-kasetti, Coca Cola-kamera, Creedence Clearwater Revival, Casablanca, Centrumin tavaratalo

 

Emme koskaan saaneet Coca Cola-kameraa. Kameraa varten piti kerätä 20 kpl pullon korkissa olevia tarroja, lähettää tarrat ja maksaa postiennakkomaksuna 16 mk. Meillä ei juotu limuja, ne olivat liian kalliita. En muista, mitä me joimme, Rymd-mehujuomajauhe tuli kauppoihin vasta 1970-luvulla.

Veikkaan mustaviinimarjamehua. Muistan vielä sen maun ja tunnen itseni heti sairaaksi.

Ihan kaikissa muissa perheissä oli Coca Cola-kamera. Meidän piireissämme se oli statuksen merkki. Kamera kertoi, että perheessä juotiin poreilevia limuja, ei kotona keitettyjä mehuja.

Yhtään ei lohduttanut, että perheellämme oli jonkinlainen kamera, jolla otettiin valokuvia kesäisin.

Se ei ollut Cokis-kamera.

Coca Cola-kameraa hankittiin vuonna 1966 Suomessa 123 000 kappaletta. Kului vuosia ja neljätoistavuotiaana ostin kesätyötienesteillä itselleni kameran ja mustavalkofilmiä.

En vieläkään juo Coca Colaa. En mustaviinimarjamehuakaan.

Kaiku

 

Heti herättyäni tiesin, että on Kaiku-päivän aika. Päivän vietto vaatii tiettyä mielentilaa ja sopivaa mielenlaatua. Olin juuri oikeassa vireessä ajaessani metrolla Itäkeskukseen. Periaatteessa mikä tahansa paikka sopii Kaiku-päivän viettämiseen, mutta ostoskeskuksissa on se hyvä puoli, että pääsee liukkaasti siirtymään kaupasta toiseen, jos tulee kiire.

Join aamukahvit kahvilan peränurkassa, nauratti. Päivästä tulisi hyvä, kuulin sen jo näin aamuvarhain. Kulautin loput kahvista ja siirryin pyöreän pöydän viereen. Sen ääressä istui äiti, jonka MacBook Pro oli pöydällä, tarpeeksi kaukana syöttötuolissa istuvasta yksivuotiaasta.

– ISTU!

Karjaisuni sai äidin hätkähtämään.

– SINÄ OLET IHAN MAHDOTON! ÄLÄ HÄIRITSE MINUA, ISTU ALAS!
– Mitä vittua?

Äiti oli hämmentyneen näköinen, mutta hän alkoi näyttää myös vihaiselta kysyessään kysymyksensä.

– No sitä vittua, että toimin vain kaikunasi. Hyvää päivänjatkoa.

Hooätämmässä oli ahdasta. Pujottelin kuitenkin sujuvasti, kuuntelin kaiun aiheita ympärilläni. Niitä oli monia, mutta mikään ei oikein innostanut minua, kunnes kaupasta pois lähtiessäni inspis iski.  Perhe seisoi kuin tarjottimella, joten en voinut vastustaa kiusausta.

– Idiootti, tervehdin perheen isää. – Lopeta nyt se huutaminen tai minä lähden.

Käännyin äitiä kohti, hymyilin.

– Mä en kestä sua, miks sun täytyy aina olla tollanen? Sä oot tuhma, eikä me syödä hampurilaisia. Sä pilaat aina kaiken.

Itkevä lapsi oli vaiennut. En odottanut vanhempien kiittävän minua, eivät ne koskaan tee niin. Ihmeen oudon näköisiksi vaan menevät, kun niille puhuu kuin lapsille.

Puolenpäivän aikaan Kaikuna oleminen riitti minulle. Olin lopen uupunut karjuttuani ja kirottuani parin tunnin ajan. Käsivarret olivat hellänä, joissakin vanhemmissa on niin paljon massaa, että on rankkaa ravistella heitä.

Kotiin, kurkun kurlausta puuduttavalla suuvedellä ja suihkuun, pitkään, puhdistavaan suihkuun.

Purkit

 

purkit

 

Koulun jälkeen joimme kotiin kerätyistä sinappilaseista kaakaota. Yleensä Viri-maitokaakaota tai Makaota, harvemmin O’boyta. Serkkujen luona Ruotsissa oli mansikanmakuista ja vaniljanmakuista O’boyta, Ruotsi oli paratiisi, siellä oli Marabou ja GB-jäätelöt, Pressbyrån, josta sai kaikkea.

Äiti rakasti raitoja, selkeitä kuvioita. Aarikan riemuraitatölkkejä hankittiin eri värisinä, eri korkuisina. Pienessä ruskeassa oli sokeria, isossa vihreässä jauhot, korppujauhot punaisessa.
Nyt purkit ovat minulla, sisältö on pysynyt samana. Uskon, että jos dementia joskus iskee, tulen silti muistamaan, että pienestä ruskeasta löydän sokerin.

Mummilla oli kukkia peltipurkkien koristeena, kukkia oli myös tuoleissa ja verhoissa. Ruusupurkissa oli kahvi, pienissä ruskeissa peltipurkeissa kokonaisia mauste- ja valkopippureita. Minulta ei löydy maustepippuria, en ole koskaan pitänyt sen mausta. Postimerkit ja priority-merkit mahtuvat hyvin pippurien tilalle.

Yhdellä hyllyllä on kymmeniä vuosia, monen sukupolven elämää. Se on kaunista, se on turvallista. Pysyvyys tuntuu sitä levollisemmalta mitä vanhemmaksi itse tulee. Tutut esineet, muistot, suodatinkahvin tuoksu mummun ruskeassa kahvipurkissa. Olla osa tätä kaikkea, myös tulevassa.

 

 

 

Turisti

 

Kotikaupunki ilman lapsuudenkotia tekee minusta turistin. Huomaan, että minulla on enemmän aikaa kuin vuosiin kävellä näillä kaduilla. Ostoslistaa ei ole, ei painavia kauppakasseja, ei jonottamista apteekissa.
Isää ei ole.

Saan yöpyä ystävän tyhjänä olevassa asunnossa, siitä muodostuu tukikohtani, matkaajan lepopaikka, johon vetäytyä olemaan yksin. Tarpeeton allakkani täyttyy kellonajoista ja nimistä. Tapaan ystäviä ruokailun merkeissä, ainoa keino, että muistan syödä. Viihdyn, mutta ensimmäisen kerran tunnen olevani ulkopuolinen tässä kaupungissa. Olen todellakin vain käymässä täällä, ilman sen kummempia velvoitteita, ilman huolta ja huolenpitoa.

Olen turisti, istahdan sateen hellittäessä terassille, unohdan vilun ja katson ihmisiä, jotka tietävät minne mennä, mitä tehdä, mitä olla. Voisin tehdä kaikkea, käydä museoissa, näyttelyissä, joihin en ole vuosiin ehtinyt mennä, kulkea pitkin jokirantaa ja viipyä matkalla, hidastaa askeleitani, jopa pysähtyäkin.

Ehkä seuraavalla kerralla. On ensin totuttava tähän uuteen rooliin, oltava ei-kenenkään-tytär, oltava vain oma itsensä, matkalla jossain päin Suomea.

Kaipaus

 

Suru asuu pienissä asioissa. Veli soittaa laivalta, ensimmäinen risteily, ettei osta isälle tupakkaa. Minäkin jätin Tarjoustalon rekkiin alennuksessa olevat vihreät college-housut, olisivat olleet juuri isän väriä.

Isänpäivä

 

Ei minua ennen mitkään päivät herkistäneet, ei joulu, ei ystävänpäivä, ei itsenäisyys. Äitienpäivänä tunsin lähinnä vain vihaa, äiti kuoli liian nuorena. En osannut itkeä, en kaivata, tuntui vain niin turhalta.
Turhia päiviä, kollektiivista ajattelun manipulointia, nyt kaikki yhdessä tuntemaan.

Tämän päivän itku tuli yllätyksenä. Järkyttävän suuri kaipaus, ääretön tyhjyys, isän ikävä. En voi enää soittaa isälle. Tänään kaikki itkemättömät itkut, suremattomat surut iskevät. Kehoni on uupunut, kouristuksena tulevat kyyneleet, ahdistus ja paniikki ravisuttavat minua, joka olen aina luullut kulkevani omaa tietäni, olevani kaiken sellaisen yläpuolella, jota olen luullut sentimentaalisuudeksi, melodraamaksi.

En sytytä kynttilää isän haudalle, hautakivi ei ole vielä paikallaan, uurna on laskematta.

Isän reipas tyttö ei jaksa tänään olla reipas.

 

Tyhjät kiskot

 

 

Tiesin, että jossain vaiheessa nämä kiskot vähenevät, sitten loppuvat kokonaan. Odotinkin sitä, halusin matkojen päättymistä silloin kun väsyin, kun minulla ei ollut sitä voimaa, joka olisi pitänyt olla, jonka kuitenkin pusersin esiin ostaakseni matkalipun automaatista, noustakseni vaunuun, jälleen kerran.
Odotus ja nyt tyhjyys.

Tuhansia kilometrejä näiden vuosien aikana. Matkakumppanina viininpunainen kassi ja harmaa huoli.

Nyt on vain tyhjyys. Kiskot ovat jääneet, lapsuuteni juna saapunut pääteasemalle. Karjaan ja Salon välisen rataosuuden tunnelit eivät enää halkaise korviani, enää en nuku Espoon ja Kirkkonummen ohi. Olen menettänyt kykyni vaipua horrokseen penkin sylissä. Aistini ovat liian herkillä, rekisteröin jokaisen äänen, jokaisen ylimääräisen, epärytmikkään lisälyönnin sydämessäni, näen sateen runtelevan junavaunun ikkunaa.

Olin uupunut näihin kiskoihin. Nyt tyhjyys ja kaipaus. Haluaisin tehdä vielä yhden matkan, vain ihan pikaisen, vielä kerran, ei vähempää, ehkä enemmän. Kulkea kerran vielä lapsuudenkotiin. Avaisin tutun oven omalla avaimellani, huutaisin tervehdyksen, halaisin, voi miten halaisin.
Olisin vielä lapsi, edes hetken ajan.

Kultalautanen

 

hernekeitto

 

Lapsuusmuistoja ovat kivut ja kuhmut, korkeat kalliot ja putoamiset, liukastuminen raitiovaunun alle, pitkä hetki täynnä äänetöntä huutoa. Pelastus. Muistot ovat pelkotiloja, edelleenkin, kouriintuntuvaa kauhua kaikesta mitä voi tapahtua, kaikesta siitä mitä tapahtui.

Yritän muistaa hyviä hetkiä, todella yritän. Vanhempien lohdutukset, halaukset, ne muistan. Pihan lapset haluavat minun hyppäävän jokeen, tottelen heitä tietenkin, heitä on liian monta ja he ovat niin vahvoja ja pelottavia. Vesi kutsuu, eikä minulla ole voimia vastustaa ketään. Äiti saa minut kiinni, hän on tulossa töistä, kävelee pitkin jokirantaa. Syli. Sen muistan. Sylissä turva hetken aikaa.

Saan nukkua äidin vieressä, kun isä on yövuorossa. Äiti kertoo minulle satua kultatukkaisesta prinsessasta, joka asuu kultaisessa linnassa, kultaisella kukkulalla. Prinsessa syö kultaisilta lautasilta, kultaisella lusikalla, kultakruunu päässään.

– Vad ska hon äta, vad vill hon ha, den lilla prinsessan? Vad tror du, lilla gumman?

Tiedän vastauksen äidin kysymykseen. Tiedän, mitä prinsessa haluaa syödä, sillä se on parasta ruokaa maailmassa. Kultatukkaisen prinsessan lautasella on hernekeittoa, lempiruokaani.

-Jag gissade det, äiti sanoo.

Ei äiti arvaa, hän tietää. Nukahdan ja hetken ajan unissani ei ole mörköjä.

 

 

 

***

Luovan lauantain 155. haaste lapsuusmuisto