Ensimmäiset vuodet

 

Tietenkin putoan kalliolta, koska minua on kielletty kiipeämästä sinne. Yllyttäjät juoksevat kertomaan vanhemmilleni, että olen kuollut. Isä kantaa minut kotiin, äiti laastaroi polvet ja kyynärpäät. Isä lukee minulle Aku Ankkaa, eikä minua itketä enää niin paljon.

Makuuhuoneen ikkunasta näkee, koska isä on tulossa kotiin. Kun isä kääntyy naapuritalon nurkalta, juoksen hakemaan tyynyn ja menen porraskäytävään, ylimmälle portaalle. Istun tyynyllä ja odotan. Isä on joka kerta yllättynyt nähdessään minut.

Teini-ikäisenä tulen ystävän kanssa meille. Isä istuu pemppatyynyllä portailla, minua hävettää, ystävä nauraa, hänen mielestään minulla on hauska ja ihana isä.


Sama ystävä kertoo vuosikymmenien jälkeen muistavansa, että aina, kun tulimme koulun jälkeen kotiini, isäni oli paistanut lettuja tai ostanut meille piispanmunkit.

 

Töiden jälkeen isä pesee kätensä Swarfegalla. Mönjä on myrkynvihreää, tuoksuu hyvälle, tuoksuu isälle. Purkin kansi on liasta musta, siihen ei kannata koskea.

Olen tavannut saksalaisen pojan leirintäalueella, hän lähtee huomenaamulla pois Suomesta. Haluan nähdä hänet vielä viimeisen kerran, karkaan kotoa ja matkalla soitan puhelinkioskista kotiin. Itken, että minun on pakko tavata se poika. Isä on eri mieltä. Tulet kotiin, hän sanoo, olet vasta kaksitoista. Jos et tule heti, minä haen sinut.

Vasta pari vuotta myöhemmin tajuan, että ei isä olisi löytänyt minua leirintäalueelta.

Isä auttaa minua matematiikassa, historiassa, äidinkielessä. Äiti kuulustelee englannin ja ranskan sanoja. Isä opettaa saksaa. Suomen kielioppi saa isän innostumaan, itse en tunne samaa mielenkiintoa lauserakenteita ja sijamuotoja kohtaan. Historiasta pidämme molemmat, myös politiikasta, josta puhumme paljon. Isä ei hyväksy sortoa, ei syrjintää missään muodossa, ei ketään kohtaan ja pienenä luulen, että muu maailma ajattelee samalla tavalla kuin hän.

Kun muutan pois kotoa, isä antaa minulle kirjekuoressa avaimen ja mukana on kirje, jota olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet. Isä kirjoittaa avaimen olevan lapsuudenkotiini ja hänen sydämeensä.

 

 

 

Mainokset

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Kirjaimet elämässäni: E

 

Espanja, erakko, Englanti, Edvard Hooper, Elimäki, eläminen, ennen, elokuvat, Stina Ekblad

 

Miten tuskaisaa oli, kun vanhat ihmiset alkoivat puhua siitä, minkälaista oli ennen. Pitkästyttävää, tylsää, mielenkiinnotonta. Nuorena ei halua olla kuin tässä ja nyt, katsoa vain eteenpäin, jos sinnekään.

Kun halu katsoa taaksepäin syntyy vuosikymmeniä myöhemmin, huomaa, ettei ole enää ketään, jota kuunnella, keltä kysyä. Kaikki ne vanhat ihmiset ovat kuolleet, on itse muuttunut siksi vanhaksi, joka kertoo samat ennen-jutut, ihmetellen, että olenko todellakin kertonut tästä jo ennen.

Olet.  Monta kertaa.

Tänään on Kansainvälinen naistenpäivä. Aikanaan isä lähetti vuosittain kortin tämän päivän kunniaksi. Hannulta tuli aina meili, jossa hän toivotti hyvää akkainpäivää. Se oli ennen.

Joko olen kertonut tämän?

Olet kertonut, mutta ei se mitään. Hyvää naistenpäivää sinullekin.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: C

 

c-kasetti, Coca Cola-kamera, Creedence Clearwater Revival, Casablanca, Centrumin tavaratalo

 

Emme koskaan saaneet Coca Cola-kameraa. Kameraa varten piti kerätä 20 kpl pullon korkissa olevia tarroja, lähettää tarrat ja maksaa postiennakkomaksuna 16 mk. Meillä ei juotu limuja, ne olivat liian kalliita. En muista, mitä me joimme, Rymd-mehujuomajauhe tuli kauppoihin vasta 1970-luvulla.

Veikkaan mustaviinimarjamehua. Muistan vielä sen maun ja tunnen itseni heti sairaaksi.

Ihan kaikissa muissa perheissä oli Coca Cola-kamera. Meidän piireissämme se oli statuksen merkki. Kamera kertoi, että perheessä juotiin poreilevia limuja, ei kotona keitettyjä mehuja.

Yhtään ei lohduttanut, että perheellämme oli jonkinlainen kamera, jolla otettiin valokuvia kesäisin.

Se ei ollut Cokis-kamera.

Coca Cola-kameraa hankittiin vuonna 1966 Suomessa 123 000 kappaletta. Kului vuosia ja neljätoistavuotiaana ostin kesätyötienesteillä itselleni kameran ja mustavalkofilmiä.

En vieläkään juo Coca Colaa. En mustaviinimarjamehuakaan.

Kaiku

 

Heti herättyäni tiesin, että on Kaiku-päivän aika. Päivän vietto vaatii tiettyä mielentilaa ja sopivaa mielenlaatua. Olin juuri oikeassa vireessä ajaessani metrolla Itäkeskukseen. Periaatteessa mikä tahansa paikka sopii Kaiku-päivän viettämiseen, mutta ostoskeskuksissa on se hyvä puoli, että pääsee liukkaasti siirtymään kaupasta toiseen, jos tulee kiire.

Join aamukahvit kahvilan peränurkassa, nauratti. Päivästä tulisi hyvä, kuulin sen jo näin aamuvarhain. Kulautin loput kahvista ja siirryin pyöreän pöydän viereen. Sen ääressä istui äiti, jonka MacBook Pro oli pöydällä, tarpeeksi kaukana syöttötuolissa istuvasta yksivuotiaasta.

– ISTU!

Karjaisuni sai äidin hätkähtämään.

– SINÄ OLET IHAN MAHDOTON! ÄLÄ HÄIRITSE MINUA, ISTU ALAS!
– Mitä vittua?

Äiti oli hämmentyneen näköinen, mutta hän alkoi näyttää myös vihaiselta kysyessään kysymyksensä.

– No sitä vittua, että toimin vain kaikunasi. Hyvää päivänjatkoa.

Hooätämmässä oli ahdasta. Pujottelin kuitenkin sujuvasti, kuuntelin kaiun aiheita ympärilläni. Niitä oli monia, mutta mikään ei oikein innostanut minua, kunnes kaupasta pois lähtiessäni inspis iski.  Perhe seisoi kuin tarjottimella, joten en voinut vastustaa kiusausta.

– Idiootti, tervehdin perheen isää. – Lopeta nyt se huutaminen tai minä lähden.

Käännyin äitiä kohti, hymyilin.

– Mä en kestä sua, miks sun täytyy aina olla tollanen? Sä oot tuhma, eikä me syödä hampurilaisia. Sä pilaat aina kaiken.

Itkevä lapsi oli vaiennut. En odottanut vanhempien kiittävän minua, eivät ne koskaan tee niin. Ihmeen oudon näköisiksi vaan menevät, kun niille puhuu kuin lapsille.

Puolenpäivän aikaan Kaikuna oleminen riitti minulle. Olin lopen uupunut karjuttuani ja kirottuani parin tunnin ajan. Käsivarret olivat hellänä, joissakin vanhemmissa on niin paljon massaa, että on rankkaa ravistella heitä.

Kotiin, kurkun kurlausta puuduttavalla suuvedellä ja suihkuun, pitkään, puhdistavaan suihkuun.

Purkit

 

purkit

 

Koulun jälkeen joimme kotiin kerätyistä sinappilaseista kaakaota. Yleensä Viri-maitokaakaota tai Makaota, harvemmin O’boyta. Serkkujen luona Ruotsissa oli mansikanmakuista ja vaniljanmakuista O’boyta, Ruotsi oli paratiisi, siellä oli Marabou ja GB-jäätelöt, Pressbyrån, josta sai kaikkea.

Äiti rakasti raitoja, selkeitä kuvioita. Aarikan riemuraitatölkkejä hankittiin eri värisinä, eri korkuisina. Pienessä ruskeassa oli sokeria, isossa vihreässä jauhot, korppujauhot punaisessa.
Nyt purkit ovat minulla, sisältö on pysynyt samana. Uskon, että jos dementia joskus iskee, tulen silti muistamaan, että pienestä ruskeasta löydän sokerin.

Mummilla oli kukkia peltipurkkien koristeena, kukkia oli myös tuoleissa ja verhoissa. Ruusupurkissa oli kahvi, pienissä ruskeissa peltipurkeissa kokonaisia mauste- ja valkopippureita. Minulta ei löydy maustepippuria, en ole koskaan pitänyt sen mausta. Postimerkit ja priority-merkit mahtuvat hyvin pippurien tilalle.

Yhdellä hyllyllä on kymmeniä vuosia, monen sukupolven elämää. Se on kaunista, se on turvallista. Pysyvyys tuntuu sitä levollisemmalta mitä vanhemmaksi itse tulee. Tutut esineet, muistot, suodatinkahvin tuoksu mummun ruskeassa kahvipurkissa. Olla osa tätä kaikkea, myös tulevassa.

 

 

 

Turisti

 

Kotikaupunki ilman lapsuudenkotia tekee minusta turistin. Huomaan, että minulla on enemmän aikaa kuin vuosiin kävellä näillä kaduilla. Ostoslistaa ei ole, ei painavia kauppakasseja, ei jonottamista apteekissa.
Isää ei ole.

Saan yöpyä ystävän tyhjänä olevassa asunnossa, siitä muodostuu tukikohtani, matkaajan lepopaikka, johon vetäytyä olemaan yksin. Tarpeeton allakkani täyttyy kellonajoista ja nimistä. Tapaan ystäviä ruokailun merkeissä, ainoa keino, että muistan syödä. Viihdyn, mutta ensimmäisen kerran tunnen olevani ulkopuolinen tässä kaupungissa. Olen todellakin vain käymässä täällä, ilman sen kummempia velvoitteita, ilman huolta ja huolenpitoa.

Olen turisti, istahdan sateen hellittäessä terassille, unohdan vilun ja katson ihmisiä, jotka tietävät minne mennä, mitä tehdä, mitä olla. Voisin tehdä kaikkea, käydä museoissa, näyttelyissä, joihin en ole vuosiin ehtinyt mennä, kulkea pitkin jokirantaa ja viipyä matkalla, hidastaa askeleitani, jopa pysähtyäkin.

Ehkä seuraavalla kerralla. On ensin totuttava tähän uuteen rooliin, oltava ei-kenenkään-tytär, oltava vain oma itsensä, matkalla jossain päin Suomea.

Kaipaus

 

Suru asuu pienissä asioissa. Veli soittaa laivalta, ensimmäinen risteily, ettei osta isälle tupakkaa. Minäkin jätin Tarjoustalon rekkiin alennuksessa olevat vihreät college-housut, olisivat olleet juuri isän väriä.

Isänpäivä

 

Ei minua ennen mitkään päivät herkistäneet, ei joulu, ei ystävänpäivä, ei itsenäisyys. Äitienpäivänä tunsin lähinnä vain vihaa, äiti kuoli liian nuorena. En osannut itkeä, en kaivata, tuntui vain niin turhalta.
Turhia päiviä, kollektiivista ajattelun manipulointia, nyt kaikki yhdessä tuntemaan.

Tämän päivän itku tuli yllätyksenä. Järkyttävän suuri kaipaus, ääretön tyhjyys, isän ikävä. En voi enää soittaa isälle. Tänään kaikki itkemättömät itkut, suremattomat surut iskevät. Kehoni on uupunut, kouristuksena tulevat kyyneleet, ahdistus ja paniikki ravisuttavat minua, joka olen aina luullut kulkevani omaa tietäni, olevani kaiken sellaisen yläpuolella, jota olen luullut sentimentaalisuudeksi, melodraamaksi.

En sytytä kynttilää isän haudalle, hautakivi ei ole vielä paikallaan, uurna on laskematta.

Isän reipas tyttö ei jaksa tänään olla reipas.