Kolmekymmentä vuotta sitten

 

En minä osaa kirjoittaa vertauksin, en kasvata kielen kukkasia,
en piilota kuvaa sanojen taakse.
Kirjoitan niin kuin se on ollut, on nyt, tulee olemaan,
pysyn järjissäni vielä vähän aikaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten.
Äiti kuolee. Isä jää yksin.
Asun toisella paikkakunnalla,
kuukausista tulee pitkiä,
matkustan isän luokse työviikon päätteeksi.

Isä, isä on sulkeutunut omaan maailmaansa, hän on robotti,
vuotaa verta vatsaonteloon, heikkenee, lopettaa toimimasta.
Teen samoin,
pidän äidin kuoleman itseni ulkopuolella,
työnnän kuoleman kauemmaksi, surun vielä pidemmälle,
tarkastelen kaikkea ja omaa käyttäytymistäni järjen avulla.
Etäännytän kaiken,
vihalle raivaan suuren tilan.

Äidin kuolema on virhe, vääryys, jonkun syytä.
En pysty rankaisemaan sairaalabakteeria,
vihaan lääkäreitä, pappia, byrokratiaa.

Hankin tietoa, se on tapani käsitellä tuskaa. En itke.
En suostu ottamaan äitiä uniini, en elämääni, en ajatuksiini.

Varma aavistus siitä, etten tule elämään sen vanhemmaksi kuin äiti.
Aikani käy vähiin, en sitäkään itke. Jaksan, jaksan.

Kunnes en enää.

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

Mainokset

Koiranunta

 

 

koira näkee untaan
minä koiran jalkopäässä

luen runoja
muiden houreista

 

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

Musta kuu

 

en minä täysikuuta pelkää
ei se pidä valveilla, en ahdistusta ulvo

nukun turvallisessa valossa unia näkemättä

mustan kuun pimeä kadottaa minut
ääriviivani sulautuvat varjottomaan huoneeseen
minua ei enää ole

on vain nämä ajatukset
eivät anna rauhaa eivät unta

kuudes tupakka parvekkeella
aamuun on vielä aikaa

ehkä jo viikonloppuna naapurit virittävät jouluvalot 

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

Kolmen vanha

 

En muista äidin olleen raskaana. En tietenkään.
Olen kolmevuotias,
aikuisten maailma ei ole minulle.
Leikin, uhmaan, nauran, kiukuttelen,
en minä sitäkään muista, muistan minulle kerrotun.

Jonnekin minut lähetetään,
ehkä mummun luokse,
ehkä muualle.
Minulle luvataan
kun tulen takaisin kotiin, siellä odottaa yllätys.
Sellaisen muistaa.

Kotona on nukketalo. Kaksi kerrosta. Pienessä laatikossa pieniä huonekaluja.

Vasta myöhemmin,
monta, monta vuotta myöhemmin
tiedän
nukkekoti on hankittu minulle,
etten olisi mustasukkainen uudelle vauvalle.

Uutta vauvaa ei vain ollut
äiti palasi yksin kotiin
isä kantoi yksin arkkua.

Nukkekodilla piti leikkiä hiljaa.

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

Kun kaikki on jo kirjoitettu

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

Nämä pöydät

 

näihin pöytiin eivät
keskikaupungin kahviloissa istuvat eksy

näissä pöydissä ei kysytä

kenet tunnen
kuka olen
mitä teen seuraavaksi

pohdimme illan pitkävetokohteita
kahden euron panoksella

näiden pöytien alle koirat nukahtavat saatuaan pöytien omistajalta nakin

näillä pöydillä luetaan aamulla ilmestyviä iltapäivälehtiä
katsotaan telkkariohjelmat iltaa varten
sohvaperunoiden uusi kausi alkaa kohta
paras tositeevee ikinä

näiden pöytien ihmiset eivät pyydä kaveriksi facebookissa
eivät verkostoidu näkyäkseen itse
eivät pudottele muita nimiä kuin illalla pelaavien futareiden joita
kukaan ei väitäkään tuntevansa

kalja maksaa kolme euroa kun on happy hour
kuuden jälkeen hinta nousee neljään
silloin nämä pöydät ovat jo tyhjät
lukuun ottamatta muutamaa kahvikuppia ja varpusia
jotka etsivät lautasilta päivän pullan murusia

puoli kymmeneltä illalla nämä pöydät täyttyvät jälleen
mestareiden liigan ottelut siirtyneet yleltä maksukanavalle
onneksi on nämä pöydät ja pöydän yllä cmore

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

Erehtymätön

 

silloin luulin
minussa kaikki vika
sinä et koskaan pyytänyt anteeksi
et ollut väärässä et milloinkaan
et erehtynyt teit kaiken oikein
minussa vika
hankala luonne vaikea ihminen hullu akka

itkien pyydän anteeksi
kerta toisensa jälkeen
minussa kaikki vika
sille mikä menee pieleen kaikki 

silloin luulin
erehdyin silloinkin 

(sinäkin erehdyit tyytyessäsi minuun)

 

 

 

***

#runosunnuntai

***

Kirja vieköön-blogin Riitta on kirjoittanut Taikkarin mäestä Issuu-julkaisun lukemisen perusteella, juttua myös pien- ja omakustantamisesta.

 

 

 

 

 

Kerttu Lehto: Wikken kulmalla ja muita runoja

 

(Wikken kulma on Turun kauppatorin laidalla sijaitsevan Wiklund-tavaratalon pääsisäänkäynti, treffipaikka turkulaiseen tapaan, vrt. Stockan kellon alla Helsingissä.)

Sain Kokkosen Arilta vinkin tästä runokirjasta. Ari arveli, että minua saattaisi kiinnostaa Turkuun sijoittuvat runot, koska ensimmäisessä runokirjassani Taikkarin mäellä liikutaan Turun kaduilla ja Aurajoen rannoilla. Helmetistä ei kirjaa löytynyt, joten tuli kaukolainattua Kerttu Lehdon Wikken kulmalla ja muita runoja Turun kirjastosta.

Wikken kulmalla on Kerttu Lehdon (s. 1990) esikoisrunokirja. Kokoelma on ilmestynyt Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa-kirjasarjassa vuonna 2017. Odotin kirjan nimen perusteella sisällöstä paljon paikallisväriä, oma moka, joten ensimmäisen lukukerran jälkeen olin lievästi pettynyt. Tuttuja paikkoja oli muutama, mutta enimmäkseen runot liikkuivat kirjoittajan sisäisessä maailmassa, mikä ei tietenkään ole poikkeuksellista runoudessa.
Jätin kirjan rauhaan pariksi viikoksi ja tartuin siihen sitten uudestaan ilman ennakko-odotuksia. Kannatti.

Tunge nyt jo saatana
positiivisuus ja optimismi
helvetin parane pian kortit
perseeseesi!

Minulla on oikeus olla surullinen
ahdistunut ja peloissani.
Enkä vittu tarvitse mitään palopuheita
ilosta, kukista ja laulusta!
Enkä perkele aio ainakaan
parantua IKINÄ!

Ole nyt jo saatana hiljaa
ja anna minun unohtaa!
Etkä vittu vajoa itsesääliin
se on minun etuoikeuteni!

Turkulainen-lehden haastattelussa Lehto kertoo runojensa syntyvaiheista, kuntoutumisesta sairastettuaan psyykkisesti, onnellisuuden opettelusta. Nämä runot ovat tunnemaailmaltaan tuttuja, samaistuttavia ja ehkä ne siksi puhuttelivat minua eniten. Onneksi itse en aikanaan saanut osakseni toivotuksia positiivisuuden ja optimismin kaiken voittavasta tehosta. Liikuntaa tosin suositeltiin lääkäreiden toimesta.

Ei varmasti ole ollut helppoa sinullakaan/kun tytär on hullu/(HULLU!)/etkä keksi mitä teit väärin/vaikkei se ollutkaan sinun vikasi.

Väkeviä sanoja, omat tunteet vuosikymmenien takaa nousivat pintaan. Ja muutama vuosikymmen myöhemmin: korvaan sanan tytär sanalla äiti. Syyllisyyden jatkumo.

Lehdon runoissa on myös huumoria, mustaa sellaista, niin kuin usein meillä, jotka yritämme selvitä elämästä hengissä edes iltaan asti. Kokoelmassa on myös runoja rakkaudesta, yksinäisyydestä, onnen hetkistä. Lehto kirjoittaa konstailematta, suoraan. Löysin kokoelmasta kolme osiota, en tiedä, onko Lehto kootessaan ajatellut jaottelun sillä tavalla. Ensimmäisen osan runot ovat havainnointia yhteiskunnasta, ilmiöistä, ihmisistä yleisemmällä tasolla. Toisessa osassa hulluus ja siihen liittyvät tunteet ovat keskiössä ja kolmannen osan runoissa Lehto kuvaa sydämen tunteita, yksinäisyydestä ihmisten yhteyteen.

Suositeltava runokokoelma. Toivottavasti kuulen Kerttu Lehdosta vielä.

Kerttu Lehto
Wikken kulmalla ja muita runoja
Mediapinta 2017
66 sivua, pehmeäkantinen
ISBN 9789522368294

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

Ohutta ihoa

 

ihon unirypyt silenevät hitaasti
vielä puoliltapäivin vinot viivat poskilla
poimujen koloissa aamurasvat valkaisevat ihon

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

Kaupunkilainen kiroaa kohtaloaan

 

aja aja aja aja autolla

autolla töihin
autolla kotiin

autolla kauppaan
autolla kotiin

autolla kirjastoon
autolla kotiin

autolla tarhaan
autolla kotiin

autolla salille
autolla kotiin

autolla koirapuistoon
autolla kotiin

autolla meren rantaan
autolla kotiin

autolla naapuriin
autolla kotiin

autolla juhliin
taksilla kotiin

autolla teatteriin
autolla kotiin

autolla lenkille
autolla kotiin

autolla korttelin ympäri korttelin ympäri korttelin ympäri korttelin ympäri

autolla parkkiruutuun
kävellen kotiin

perkeleen hissi on jälleen rikki
saatanan saatana tätä elämää

 

***

#runosunnuntai