Kerttu Lehto: Wikken kulmalla ja muita runoja

 

(Wikken kulma on Turun kauppatorin laidalla sijaitsevan Wiklund-tavaratalon pääsisäänkäynti, treffipaikka turkulaiseen tapaan, vrt. Stockan kellon alla Helsingissä.)

Sain Kokkosen Arilta vinkin tästä runokirjasta. Ari arveli, että minua saattaisi kiinnostaa Turkuun sijoittuvat runot, koska ensimmäisessä runokirjassani Taikkarin mäellä liikutaan Turun kaduilla ja Aurajoen rannoilla. Helmetistä ei kirjaa löytynyt, joten tuli kaukolainattua Kerttu Lehdon Wikken kulmalla ja muita runoja Turun kirjastosta.

Wikken kulmalla on Kerttu Lehdon (s. 1990) esikoisrunokirja. Kokoelma on ilmestynyt Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa-kirjasarjassa vuonna 2017. Odotin kirjan nimen perusteella sisällöstä paljon paikallisväriä, oma moka, joten ensimmäisen lukukerran jälkeen olin lievästi pettynyt. Tuttuja paikkoja oli muutama, mutta enimmäkseen runot liikkuivat kirjoittajan sisäisessä maailmassa, mikä ei tietenkään ole poikkeuksellista runoudessa.
Jätin kirjan rauhaan pariksi viikoksi ja tartuin siihen sitten uudestaan ilman ennakko-odotuksia. Kannatti.

Tunge nyt jo saatana
positiivisuus ja optimismi
helvetin parane pian kortit
perseeseesi!

Minulla on oikeus olla surullinen
ahdistunut ja peloissani.
Enkä vittu tarvitse mitään palopuheita
ilosta, kukista ja laulusta!
Enkä perkele aio ainakaan
parantua IKINÄ!

Ole nyt jo saatana hiljaa
ja anna minun unohtaa!
Etkä vittu vajoa itsesääliin
se on minun etuoikeuteni!

Turkulainen-lehden haastattelussa Lehto kertoo runojensa syntyvaiheista, kuntoutumisesta sairastettuaan psyykkisesti, onnellisuuden opettelusta. Nämä runot ovat tunnemaailmaltaan tuttuja, samaistuttavia ja ehkä ne siksi puhuttelivat minua eniten. Onneksi itse en aikanaan saanut osakseni toivotuksia positiivisuuden ja optimismin kaiken voittavasta tehosta. Liikuntaa tosin suositeltiin lääkäreiden toimesta.

Ei varmasti ole ollut helppoa sinullakaan/kun tytär on hullu/(HULLU!)/etkä keksi mitä teit väärin/vaikkei se ollutkaan sinun vikasi.

Väkeviä sanoja, omat tunteet vuosikymmenien takaa nousivat pintaan. Ja muutama vuosikymmen myöhemmin: korvaan sanan tytär sanalla äiti. Syyllisyyden jatkumo.

Lehdon runoissa on myös huumoria, mustaa sellaista, niin kuin usein meillä, jotka yritämme selvitä elämästä hengissä edes iltaan asti. Kokoelmassa on myös runoja rakkaudesta, yksinäisyydestä, onnen hetkistä. Lehto kirjoittaa konstailematta, suoraan. Löysin kokoelmasta kolme osiota, en tiedä, onko Lehto kootessaan ajatellut jaottelun sillä tavalla. Ensimmäisen osan runot ovat havainnointia yhteiskunnasta, ilmiöistä, ihmisistä yleisemmällä tasolla. Toisessa osassa hulluus ja siihen liittyvät tunteet ovat keskiössä ja kolmannen osan runoissa Lehto kuvaa sydämen tunteita, yksinäisyydestä ihmisten yhteyteen.

Suositeltava runokokoelma. Toivottavasti kuulen Kerttu Lehdosta vielä.

Kerttu Lehto
Wikken kulmalla ja muita runoja
Mediapinta 2017
66 sivua, pehmeäkantinen
ISBN 9789522368294

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

Mainokset

Ohutta ihoa

 

ihon unirypyt silenevät hitaasti
vielä puoliltapäivin vinot viivat poskilla
poimujen koloissa aamurasvat valkaisevat ihon

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

Kaupunkilainen kiroaa kohtaloaan

 

aja aja aja aja autolla

autolla töihin
autolla kotiin

autolla kauppaan
autolla kotiin

autolla kirjastoon
autolla kotiin

autolla tarhaan
autolla kotiin

autolla salille
autolla kotiin

autolla koirapuistoon
autolla kotiin

autolla meren rantaan
autolla kotiin

autolla naapuriin
autolla kotiin

autolla juhliin
taksilla kotiin

autolla teatteriin
autolla kotiin

autolla lenkille
autolla kotiin

autolla korttelin ympäri korttelin ympäri korttelin ympäri korttelin ympäri

autolla parkkiruutuun
kävellen kotiin

perkeleen hissi on jälleen rikki
saatanan saatana tätä elämää

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

 

Avoin valehdeltu elämä

hän kirjoittaa illalla unensa valmiiksi
hiestynyt lakana käärmeenä jalkojen välissä
tabletti kourassa julkaisee öisen näyn
aamulla kello viisi
kahdeksaan mennessä tykkää tykkää ihastu vau tykkää

aamuselfie hästäg piknikille
keltainen aurinkohattu mustat garbo-aurinkolasit
eikun meno-x-i ihanaa aurinko paistaa 😀 

riisuu lasit hatun siivoaa
siistiä kaksiotaan ei edes pölyjä siirreltäväksi mattojen alle

lounaaksi perunapataa hillittömät hiilihydraatit puolikas grillimakkara
keittiön pöydän ääressä kirjoittaa kiitokset piknikistä ystävät ❤

lähikaupan ulkopuolella marjamyyntiä
litra herneitä neljä euroa iltapalaksi jos ei muuta tule eteen
jos joku lähtisi jonnekin missä on muitakin ei enää näitä omia seiniä

terassille, anyone? vauvauvau
ei muita vastauksia onneksi on yyveet niitä ei näe muut
niissä voidaan sopia olemattomia asioita
bile-selfie yläviistosta huulet hymyssä totiset silmät

herneissä jauhoinen maku
digiboksin tallennustila loppumassa

hän kirjoittaa illalla unensa valmiiksi
laittaa puhtaat lakanat sänkyyn
viimeinen päivitys
turvallisesti kotona kiitos ihanasta illasta tiedät kyllä kuka
hyvää yötä

 

***

#runosunnuntai

***

kiitos Samille, jolta lainasin runon nimen

 

 

 

 

 

Maija Haavisto: Raskas vesi

 

Runokirjat kulkevat kevyesti olkalaukussani. Junissa ja busseissa on turha lukea romaaneja, nukahdan helposti, unohdan juonen, kirjat ovat liian painavia. Runoon on helppo palata, selata sivuja, lukea uudestaan, sulkea kannet.

aamun valossa toivon, että osani
olisi kevyempi:
herätä hyiseen hämärään
nuokkua ruuhkabussin humuun

Viimeiset pari kuukautta laukussani on ollut Maija Haaviston esikoisrunoteos Raskas vesi (Aviador, 2018). Kirjoittajana Maija ei kuitenkaan ole uransa alussa. Häneltä on ilmestynyt seitsemän romaania, lastenkirja ja hän on kirjoittanut lukuisan joukon lääketieteellisiä julkaisuja. Maija on asunut Amsterdamissa jo vuosia.

kun muut juoksevat tukka hulmuten
minä makaan sängyssä ja huudan
”on kiire!”

Kokoelman nimi vei välittömästi ajatukseni norjalaiseen tv-sarjaan Taistelu kuoleman vedestä, joka nähtiin televisiossa vajaa kolme vuotta sitten. Raskaan veden tuotannolla oli suuri merkitys saksalaisten ydintutkimukselle toisen maailmansodan aikana.
Raskas vesi toimii tietenkin myös kielikuvana veden ollessa monimuotoinen elementti: voit kellua veden syleilyssä, olla painoton ja vapaa, mutta voit myös hukkua, vajota pohjaan asti veden voimasta.
Jo ennen runokokoelman avaamista kirjan mielenkiintoinen nimi herätti siis minussa monia ajatuksia. Tämä on aika harvinaista, yleensä mielenkiinto syntyy vasta sivuja kääntäessä.

jos aamulla unohtaisi herätä
ehkä nukkuisi niin kauan
että ei ehtisi olla

Osa kokoelman runoista on nimetty, osa ei. Sanat ja säkeet kulkevat kevyesti ja tiivistetysti. Runot ovat lyhyitä, mutta eivät välttämättä helppolukuisia. Sanoissa on painoa, raskautta, näennäisestä vaivattomuuden tunteesta huolimatta. Runojen maailma liikkuu yksilöstä yhteiskuntaan, minuudesta maailmaan, hurmiosta tuskaan.

42

kaikkien kuumeiden takana
suuri polttouuni nielee
ihmisiä ja interleukiineja
puhaltaa niistä lieskoja ja
peittoa hylkivää kipristävää ihoa
pikimustalle karrelle palanutta
tangossa kieppuvaa tehobroileria

42 celsiusasteen lämpötila
koaguloi proteiinit ja tekee
aivoista pannacottaa
mutta me emme yllä
niin pitkälle, vain
klimppiseen kiisseliin

En ole runojen analysoija, olen runon lukija, runon kokija. Nämä Maijan runot pitävät otteessaan, löydän niistä jokaisella lukukerralla uusia ulottuvuuksia. Ei ihme, että kokoelma on viihtynyt laukussani näinkin kauan.

***

Maija Haavisto
Raskas vesi
Aviador 2018, kovakantinen, 68 sivua
ISBN 978-952-7063-38-5

***

#runosunnuntai

 

 

 

Anna mun itseeni rakastaa

 

Mee pois, mee pois, mee pois. Anna mun itseeni taas rakastaa.

Älä soita mun ovikelloa,
mä en tuu sulle avaamaan.
Älä huuda mulle ikkunasta,
mee muualle manaamaan.

Sillä mä en asu enää täällä,
en koskaan asunutkaan.
Sun kanssas mua ei ollut,
mua ei koskaan ollutkaan.

Jätä mut rauhaan,
mä kokoon itseni uudestaan.
Anna mä kerään nää palaset,
mä haluun itseeni taas rakastaa.

Mee pois, mee pois, mee pois. Anna mun itseeni taas rakastaa.

Mä en ennen asunut täällä
mua ei ollut silloin laisinkaan.
Sun kanssas lakkasin hengittämästä,
kunnes mua ei enää ollutkaan.

Jätä mut rauhaan,
mä kokoon itseni uudestaan.
Anna mä kerään nää sirpaleet,
mä haluun itseeni taas rakastaa.

Mee pois, mee pois, mee pois. Anna mun itseeni taas rakastaa.

 

 

***

Sus’-kirjoitushaaste RAKKAUSRUNO

***

Riitan #runosunnuntai

 

 

 

Jano

 

Nämä helteet tekevät hulluksi.
Nämä helteet tekevät janoiseksi.
Aamuyhdeksältä terassien ruskea kansa
tekee minut kateelliseksi.

Istuisin nurkkapöytään
puhuisin menneestä lätkästä tulevasta futiksesta
joisin joisin joisin
vielä yksi kaksi kolmaskin.

Tämä aurinko saa ihon kukkimaan.
Tämä ihottuma saa minut hulluksi.
Jano.
Haluan juoda joka terassilla
kulmissa kaduilla pihoilla.

Istuisin nurkkapöytään
siellä on varjo. Suojakerroin viisikymmentä.
En pala vaikka minulla on tämä ainainen jano.
Pitkät hihat suojaavat käsivarret
pääni paljas kaikelle
mikä ei ole mahdollista.

Joisin joisin joisin
yhden kahden kolmannen
mutta en voi, en ykköstä, kakkosta, kolmosta, nelosta.
Kaikki tai ei mitään.
Ei mitään tähän nurkkapöytään.
Täällä ei istu ketään.
Jano katoaa parempiin suihin
sellaisiin jotka pystyvät kestävät eivät retkahda
ja jos retkahtavat eivät välitä eivät piittaa.

Minun on pakko.
Minun on jano.

 

***

Sus’-kirjoitushaaste KASVU, MUUTOS, JATKUVUUS

***

Riitan #runosunnuntai

 

 

 

 

 

Kaksi runoa, kun yksi ei riitä

 

 

MYRSKY

Somemyrsky on kestänyt jo viikkojen ajan.
Taukoamattomat tulvavaroitusilmoitukset.
Eilen paska ulottui polviin,
tänään lietteen pinta kohoaa edelleen.
Aika suojata näppäimistö.
Itsemurhien tehneet ruumiit
lynkkauksissa silvotut ruhot
huuhtoutuvat nopeasti näkymättömiin.
Enää ihminen ei tarvitse sotia itsensä tuhoamiseen.

Luonto muistaa ajan
jolloin vielä oli värejä.

 

***

Sus’-kirjoitushaaste: kirjoita kuvasta


 

 

TAIKAUSKO

Älä poimi minulle tuomesta valkeutta
niiden lemu saa minut aivastamaan.
Jätä omenapuu rauhaan
ei minulla ole oksille maljakoita.

Löydä minulle syreenistä kukka viidellä terälehdellä
syön sen
saan toivoa sen mitä en koskaan sano ääneen.

 

***

#runosunnuntai ja syreenien aikaan

 

 

 

 

Taudinkuva

 

Sami Liuhto                                                                          Joonas Almila

Pari vuotta on pitänyt odottaa Taudinkuvan uutta albumia. Edellinen levy Havaintoasema Tornio Liakka ilmestyi 2016, debyyttialbumi Päivät rakasti elämää vuonna 2015.

Taudinkuvan kolmas ja uusin levy Taudinkuva III on juuri ilmestynyt. Mikael Öhman on säveltänyt kappaleet, tekstit runoilijoilta: Sami Liuhto, Aura Nurmi, Mika Kivelä, Henriikka Tavi, Juha Rautio (feat. Kasper Salonen), Tapani Kinnunen ja Eeva-Maria Grekula.

 

Mikael Öhman ja Samuel Alho                                   Tuomas Himanen

Taudinkuva yhdistää runoa ja musiikkia, ja se toimii! Vahva suositus! Uutta albumia (kuin myös kahta edellistä) voi kuunnella online (klik tänne), sen voi ladata maksusta, mutta valitettavasti ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa fyysistä levyä, mikä näin keräilijän kannalta on syvältä.

Olen muutaman kerran nähnyt bändin livenä, mutta edellisestä kerrasta on jo liian pitkä aika. Ihan liian kauan sitten eli yhtye keikkailee turhan harvoin ja silloinkin jossain skutsissa, jonne ei ole mahdollisuutta matkustaa. Muistaakseni (ja tähän ei kannata luottaa eli muistiini) viimeisin näkemäni keikka oli vuosi sitten ravintola Dubrovnikissa, jossa vietettiin äskettäin äkillisesti menehtyneen Otso Kantokorven vaalibileitä. Se oli lämminhenkinen ja hauska ilta.
Otsoa jää kaipaamaan suuri, suuri joukko ihmisiä.

Taudinkuvan musiikkia löytyy Spotifysta ja Youtubesta myöskin, samoin keikkataltioineja. Kotisivut ovat Facebookissa.

Valokuvat ovat parin vuoden takaiselta keikalta teatteri Kalliossa. Kuvat suurenevat klikkaamalla.

***

Runosunnuntai tänään perjantaina, sillä olen lähdössä pois langoilta joksikin aikaa.

 

Pellen muotokuva

 

 

Vuorossa neljäs ilmaisluettavaissuujulkaisu eli lyhytproosakokoelma Pellen muotokuva, julkaistu alun perin 2012 (BoD).
Teosta voi kutsua myös novellikokoelmaksi. Jonkun mielestä se voi sisältää proosan lisäksi myös proosarunoja. Ovat mitä ovat, pääasia, että tavoittavat lukijan.

Riitan luotsaamaa #runosunnuntai-haastetta varten nostan tuosta kokoelmasta tekstin, jonka itse miellän runoksi.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, niin ei kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat, eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. 

Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. 

Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa, kulkiessaan kaupungilla rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

***

Sus’-kirjoitushaasteessa pitäisi kirjoittaa jostain koomisesta tapahtumasta, joka liittyy harrastukseen. Olin jo jättää väliin, koska olen aina harrastanut aika vähän, olen aina enempi ollut tosi tosissani kaiken tekemiseni suhteen, mutta sitten tajusin, että ensi viikon kirjoitushaaste jää pois sen takia, etten ole maisemissa. Ja eihän se nyt käy olla kaksi viikkoa putkeen vastaamatta haasteeseen. Lopettaa tuo Sus’ vielä koko haasteen.
Sen verran lintsaan, että julkaisen uudelleen vuonna 2009 kirjoittamani jutun eli nolo-olo, kun kirjoitin ekan runoni. On se vaan aina yhtä hauska juttu.

Ensimmäinen kirjoittamani runo oli plagiaatti. Olin 8-vuotias ja koulussa piti kirjoittaa runo. Olin tuskissani. Enhän minä osannut kirjoittaa runoa! Ystäväni, kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon taitavampi, tuli apuun. Hän toi kotoaan ikivanhan kirjan, jossa oli runo oravasta. Jäljensin runon kaunokirjoituksella vihkoon.
Runo näytti sievältä, eikä se ollut mielestäni ihan huonokaan.
Opettaja kysyi minulta, olenko todella kirjoittanut runon itse. Vastasin kyllä, sillä itsehän olin sen jäljentänyt vihkoon. Opettaja pudisti lempeästi päätään ja kertoi, että kyseisen runon on kyllä kirjoittanut Aleksis Kivi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Kivi oli.
Tämä on kyllä kaunis runo, opettaja totesi, makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.
Kertoessani nöyryytyksestä ystävälleni, hän ihmetteli suuresti, että opettaja tunsi sen runon, sillä se runokirja oli niin paljon vanhempi kuin opettaja.
Itse asiassa ihmettelimme sitä molemmat.
Siihen jäi väärentäjän urani. Päätin opetella itse kirjoittamaan runoja ja muuta.

 

*** 

Aikaisemmat ja tämä Issuu-julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.