Taskut

 

Mies kaivaa minigrip-pussista kolikkoja,
maksaa bussilipun. Kätevää oikeastaan,
läpinäkyvästä pussista näkee heti, missä viisisenttiset ovat,
löytyykö kahden euron kolikkoa.

Vanha myyjäiskassani on punaisessa marmeladilaatikossa.
Viisisenttisiä enemmän kuin viisikymmentä, kymmensenttisiä vähemmän.
Otan kourallisen kolikoita taskuuni, päätän antaa rahat sellaiselle katusoittajalle
joka ei soita metsäkukkia, ei äänisen aaltoja.
Lantit laulavat viikkojen ajan, en pääse hiluista eroon.
Pitäisi joskus mennä kaupungin keskustaan, kuulla muuta
kuin tätä melankoliaa joka askeleella.

Kerään jonoa taakseni, maksan taskuani tyhjäksi kauppojen kassalla.
Minua vihataan ja syystä, olen se, jolla ei ole koskaan kiire.
Ei edes bussiin, ei kuuntelemaan hanurin itkua ostarin kulmalla.

 

 

 

 

Mainokset

Vapaa

 

Luulen pysyväni tällä nuoralla, köyden toinen pää pingotettuna menneeseen,
toinen kurottaa tulevassa, seison keskellä, tämä on nyt.
Kauhun tasapainoa, tuttua tanssia,
tanssin, tanssin nuoralla. Illuusio turvasta.
Tässä sirkuksessa emme huijaa teitä hyvät katsojat.

Posttraumaattinen stressihäiriön oireita ovat

fyysiset tuntemukset kuten hikoilu, vapina, nopea syke ja univaikeudet. Myös ruokahaluttomuutta voi esiintyä. Psyykkisiä oireita ovat yhtäältä väkisin mieleen tulevat voimakkaat tunteet ja muistikuvat ja toisaalta tapahtuman kieltäminen, ns. henkinen puutuminen. Tyypillistä on myös keskittymisenvaikeus, väsymys, epätodellisuuden tunne sekä syyllisyys tai syyttely.
wikiwikipedia, vapaa tietosanakirja

Keikuttaa, heiluttaa, huojuttaa, horjuttaa, vapaa pudotus.

 

 

 

 

Mustaa kahvia

 

Haluan juoda kahvini mustana,
ei, älä jauha sitä nyhtöpavuista
älä lorauta joukkoon kauramaitoa
vie pois ruskea sokeri, soija soikoon!
Tulin vain juomaan kupin kahvia,
henkeni kaupalla kaupungin keskustaan,
täällä ihmiset vyöryävät fillareidensa kanssa jalkakäytävillä,
rastat liehuvat hatun alla, sadan euron liukuvärjätyt haaremihousut lepattavat,
tai ehkä ne maksavat enemmän, luomupuuvillaa kuitenkin,
ei tuollaisia koskaan löydä kirpparilta,
en minä ainakaan.
Keltaisen Jopon perävaunu jyrää varomattomat jalankulkijat.

Ei näihin kivijalkakahviloihin pääse rollaattorilla,
ei pyörätuolilla. Oviaukot liian kapeat, kaksi porrasta alaspäin.
Esteettömyyttä ja vapautta on vain houreisissa mielissä,
valinnanvapautta on muutakin kuin kahvin valinta,
vaihtoehdot eivät ole kaikille kaupan.

Mutta siis kahvia, minä tarjoan.
Seuraavalla kerralla tulet lähiööni,
mennään Teboilille.

 

 

 

 

 

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Hei-hei heinäkuu

Tänä aamuna sytytin kynttilän, turha tapella pimeyttä vastaan. Elokuun pehmeät, samettisen mustat illat alkavat jo aamusta.

Kodin tyhjentäminen turhista tavaroista on vienyt huomioni niin, etten muista nähneeni omenapuiden kukkivan. Syreenipensaat ovat onneksi ikkunan alla, niiden tuoksun olen tuntenut. Omenapuun kukat palasivat aikanaan takaisin viisi vuotta sitten, ennen sitä oli monta vuotta, jolloin näin vain sisälleni ja koska siellä ei ollut mitään hyvää löydettävissä, lopetin katselemisen. Unianikaan en nähnyt. 

Nyt tiedän omenapuiden kukkineen. Tiedän kesän edenneen, elokuun ottavan ensi askeleitaan. Mainokset kertovat koulujen kohta alkavan. Mikä onni, ettei minkäänlainen koulutie enää kutsu. Koulu ja opiskeleminen olivat välttämätön pakko aikanaan, olen aina ollut laiska opettelemaan sellaisia uusia asioita, jotka eivät todellakaan kiinnosta. Olen huomannut vanhetessani ja viisastuessani, että ylipäänsä kiinnostavien asioiden määrä vähenee vuosi vuodelta.

Heinäkuussa oli kuitenkin jonkin uuden aika. Osallistuin kirjabloggaajien Runokävelyyn Runon ja suven päivänä, Eino Leinon päivänä. Sadehatun noston arvoinen asia, vielä muutama vuosi sitten en olisi pystynyt olemaan ventovieraiden ihmisten seurassa kaupungin keskustassa. Kävelyn ideana oli kiertää runoilijoiden patsailla, lukea kyseisen runoilijan ja muita valitsemiaan runoja. Minä en tietenkään lukenut mitään, niin terveeksi en tule koskaan tuntemaan itseäni. Siirtymisten aikana puhuimme runoista ja etenkin säästä, tämän kesän kaikkia yhdistävästä puheenaiheesta.
Muutkin    ovat    kirjoittaneet    kävelystä. 

Runoteema jatkuu elokuussa, elokuu on Runokuu. Paljon ohjelmaa, johon en aio osallistua, mutta osallistukaa te, jotka ette ahdistu väentungoksessa. Poesia järjestää pop up-kirjakaupan tapahtuman aikana Kansallisteatterin Lavaklubilla. Myynnissä on myös Käsitteen julkaisemat kirjat eli Sami Liuhdon Heroiini ja omani, Vanhat poikaystävät. Takkutukka kirjoitti juuri tänä aamuna blogissaan tuosta kokoelmastani.

Elokuu ja sataa. Mikä ihana syy olla menemättä ulos. Tiedän näkemättäkin, että pietaryrtit ovat vallanneet maiseman.
Kaunista.

 

Hellittämätön

 

silmät näkevät liikaa
luomienkin takana silmittömän äänekästä
väsymisen huomaa
ihon alle työntyvistä ärsykkeistä
alku paniikille
kasvualusta ahdistukselle
kadehdin korvakuulokkeissa kulkevia
omassa musiikissaan eteneviä
rytmissä tahdissa turvassa

en koskaan voisi peittää korviani
murehdin liikaa pelkään samoin
en kuulisi varoituksia en avunhuutoja
oltava valmis tarkkaavainen reaktiokyky huipussa
mitä tahansa voi tapahtua
kirvesmurhaaja selän takana
harkitsematon askel autotielle
luotan muiden varoituksiin
aina valppaana
mummon murtuvan lonkan rusahdus
on kuultava

säpsähdykset tulevat uniin
enkä enää muista mikä on todellista

 

 

 

Tänään en saa myöhästyä

 

 

junalaiturilla aamu
näin aikaista
en ole pitkään aikaan kokenut
nukkunut vain
heräämisen aika tulee myöhemmin
jos on tullakseen
aina se ei ole tarpeen

mutta nyt
nyt on aikataulu
hetken kiinni järjestäytyneessä yhteiskunnassa
laivalla tallinnaan muiden tavoin
olen yhtä

mies kävelee laiturin reunalla
katsoo kiskoja pysähtyy jatkaa matkaa
älä hyppää älä
ei tänä päivänä kun minulla on kellonaika
ei vielä kiire mutta kohta
älä hyppää
tänä aamuna juna ei saa myöhästyä
elä vielä hetki toinenkin mieti

satamassa tuntia liian aikaisin
tunnen itseni normaaliksi olen ajoissa varautunut kaikkeen
enimmäkseen pahimpaan

 

 

 

 

Vastamainontaa

 

varustaudun tulevan kesän helteisiin
tutkin karttaa
etsin keitaat

Oulunkylässä olutravintola Jano
heikko ratkaisu
ei täytä vilvoittavaa vaatimusta

pakko päästä janosta
kuivuminen kiristää luomia
näen näkyjä ilman unia

Janoinen lohi Töölössä ei vakuuta

pakko päästä janosta
kuumuus on jo lähellä

 

 

Dementian maantiede

Ullanlinnan silmälääkäri Keskuskadulla.

Viime viikolla en muistanut
bonuskortin pin-koodia
kokeilin kolme kertaa
jono takanani kasvaa yhtä suureksi kuin paniikkini.
Uusi yritys uudella kortilla
autiot ajatukset
pankkikortin pin pimennossa.
Kahdenkympin setelillä maksoin ostokset.

Numerot pyörivät päässä kotiin kävellessäni.
Kymmeniä vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tunnu oikealta.
Mikään ei tunnu todelta.

Pudotan hammastikut kylpyhuoneen lattialle.
Enemmän kuin sata tikkua ristissä.
Keittiön tiskipöytä peittyy sokeriin
kulho pysyy ehjänä.

Haagan autokoulu Töölössä.

Dementian maantiede ei auta minua.


 

 

Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!