Häpeä ja hulluus

 

Eilen Pato-klubilla Kuusankoskella vietettiin Tabu-iltaa aiheena Hulluus ja häpeä. Illan aikana Heidi Koskinen-Järvisalo luki otteita kirjastani Sairaalapäiväkirja –merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta.

Itse en päässyt paikalle, mutta järjestäjiltä sain pari videota. Kiitos heille.

Kirjaa ei ole myynnissä, mutta kirjastoista sitä löytynee aika hyvin. Olen myös julkaissut kirjan ilmaisena Issuu-versiona.

Näkymätön

 

Lukitun ulko-oven takana ei ole vapaus. Siellä on maailma, johon en halua, jota pelkään, joka ahdistaa.

Kapaloin itseni peittoon. Olen mykkyrällä kuin kohdussa, äidin sylin piilossa, pehmeässä turvassa. Kukaan ei näe minua, olen lakannut olemasta, eikä minulta voi, eikä enää saa vaatia mitään. Liukenen uniini, jotka ovat menettäneet merkityksensä. On sama, näenkö painajaisia. Hereillä oleminen on samanlaista kauhua.

Hoitajat patistavat lounaalle. Olen kiltti ja helppo potilas, syön lautasen tyhjäksi ilman ruokahalua, palaan sänkyyn. Omahoitaja yrittää saada keskustelua aikaiseksi. Ihmettelen, eikö hän näe, etten ole olemassa. Katosin jo aikoja sitten, eikä minua ole vieläkään löydetty. Olen hyvä piiloutumaan, myös itseltäni.

 

***

Viikon 13 krapusanat ovat pehmeä, vapaus, syli.
Jätä oman krapusi url-osoite totuttuun tapaan joko Caran tai minun blogini kommentteihin.

Oman krapuni ajankohta löytyy muutaman vuoden takaa. Olin silloin Auroran sairaalan suljetulla osastolla muutaman viikon ajan. Nuo viikot siirtyivät kirjan kansien sisälle Sairaalapäiväkirjaan. Teosta ei ole enää myynnissä, joistain kirjastoista sen voi löytää. Viime vuonna siirsin kirjan digimuotoon, ilmaiseksi luettavaksi.

 

OSALLISTUJAT

Cara

Sus’

Suttastiina

SK

HPöllö

Risa

Esther Helmiä

anli itse

AilaKaarina

Der Seidenspinner

BLOGitse

Aimarii

Ilona Winebridge

 

 

 

Sairaalapäiväkirja

 

Viides ilmaiseksi luettava issuujulkaisu näistä manalle menneistä BoDin kirjoistani. Vuorossa on alunperin 2010 julkaistu Sairaalapäiväkirja, alaotsikoltaan merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta. Jos haluat lukea fyysistä kirjaa, Sairaalapäiväkirjaa löytyy joistain kirjastoista, ostaa sitä ei enää voi.

Aikaisemmat ja tämäkin julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kun kirjani lakkaavat olemasta

Tämä joulukuu on viimeinen kuukausi, jolloin vielä voi ostaa BoDilla julkaisemia kirjojani. Vuoden vaihteessa nämä kirjat lakkaavat olemasta.

Samoin lakkaa tämä ikuisuuden jatkunut omien kirjojen markkinointi ja tyrkyttäminen.

Voin kertoa, että itsensä myyminen ei ole herkkua, vaikka teenkin sitä hyvin, hyvin matalalla profiililla. En kierrä kirjastoissa kertomassa kirjoistani, en pidä kivijalkakirjakaupoissa lukuiltoja, en ole näkyvillä fyysisesti niin kuin kirjailijoiden nykyään oletetaan olevan. Yhä enemmän kirjojen markkinointi on siirtynyt kirjailijoiden harteille. Monet kustantamot ”haluatko kirjailijaksi”-sivuillaan kertovat odottavansa kirjailijoiltaan aktiivisuutta markkinoinnin suhteen, some-näkyvyyttä, ulospäin suuntautunutta olemusta ja näkyvyyttä. Omassa kammiossaan nyhertävä kirjoittaja on sou laast siison.

Tällaisena introverttina erakkona nuo em. ehdot tuntuvat kohtuuttomilta, kuristavilta ja ahdistavilta. Onneksi en omakustantajana kuulu noiden vaatimusten piiriin.

Eli myyn hyvin vähän 😀

Vaan nyt tähän vihoviimeiseen BoDin kirjojeni myyntikampanjaan. Jos sinulla ei vielä ole joitain kirjojani, nyt on viimeisin hetki ostaa niitä. Kirjastojen rahat ovat näin loppuvuodesta aika vähissä, mutta ehkä silti kannattaa tehdä omalle kirjastolleen hankintaehdotus sikäli mikäli sieltä ei löydy näitä kirjoja.

Ja kirjathan ovat:

Taikkarin mäellä-runokokoelma: Katujen metusalemin nuoruus Turussa, ei katurunoutta vaan katujen runoutta.
Toinen painos: Novellikokoelma rakkaudesta, rakkauden kaipuusta, rakkauden puutteesta tällä planeetalla ja muualla, ihmisistä ja muista.
Valkoiset talot: Yhden päivän romaani ihmisistä, jotka elävät arkeaan valkoisissa taloissa.
Keskiäkäisiä hajatelmia: Kokoelma sarjakuvaa, proosaa ja aforismeja naisesta keskiäkäisyyden kynnyksellä.
Sairaalapäiväkirja: Merkintöjä ja maalauksia suljetulta osastolta.
Goottiemon kauhujen lipas: Mustalla huumorilla kyllästetty itseironinen romaani pöytälaatikkokirjoittajasta, joka vihdoin saa kustannussopimuksen. Varo, mitä unelmoit.
Pellen muotokuva: Vinksahtanut tarinakokoelma elämän eriskummallisuuksista. Harvoin mikään on sitä, miltä näyttää ja usein mikään ei näytä miltään.

Kaikkia näitä kirjoja on saatavilla verkkokirjakaupoista. Kirjojen nimeä klikkaamalla löytyy lisätietoa.

 

 

 

 

Viimeinen

 

Kolmas ja viimeinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt.
Tämä viimeinen osa perustuu kirjaani Sairaalapäiväkirja (BoD, 2010).

Kiitos Viiville upeasta, monia tunteita herättävästä yhteistyöstä, tämä on ollut huikea matka.

…ja taas pari selostusta eli 10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Seitsemän vuotta sitten olin muutaman viikon Auroran sairaalan osasto seiskaykkösellä eli suljetulla. Muutaman osastopäivän jälkeen aloin kirjoittaa vihkoon, sain myös kotoa paperia ja värejä, joilla maalata.
Noista merkinnöistä ja kuvista koostin Sairaalapäiväkirjan, joka ilmestyi syyskuun lopulla 2010 BoDin kustantamana. Kirjassa ei ole kaikkea, mitä osastolla kirjoitin, olen jättänyt julkaisematta perhettä ja lähipiiriä koskevia merkintöjä.

Syy, miksi julkaisin kirjan ja kerroin olevani enemmän ja vähemmän hullu, oli poistaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja, vääriä oletuksia ja vertaistuen antaminen. Halusin myös valottaa masennusta sellaisille ihmisille, joiden läheinen ihminen on masentunut.

Ennen osastolle pääsemistäni, olin ollut jo muutaman jakson psykiatrisessa päiväsairaalassa ja huomannut, miten yhteneväisiä tunteita monilla masentuneilla on. Itseinho, itseviha, häpeä, syyllisyys, pelko hylätyksi tulemisesta, täydellinen toivottomuus, kyvyttömyys nähdä tulevaan, unelmien, toiveiden ja mielihyvän katoaminen jne. Pahimmillaan nämä tunteet johtavat siihen ajatukseen, että maailma on parempi paikka ilman minua.
Olin myös tympääntynyt masennus-sanan heppoiseen käyttöön, masentumattomat ihmiset puhuivat masennuksesta, kun aurinko ei paista, kun harmittaa. Alakulo, surumielisyys, haikeus ja mitä näitä nyt onkaan, eivät ole samaa kuin masennus.

Kirja otettiin vastaan hyvin. Sain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kiittivät kirjan valottaneen masennukseen liittyviä ajatusmalleja. Yleensä nämä ihmiset olivat juuri heitä, joiden lähipiirissä oli masentunut ihminen.

Vaan sain aikaan myös paskamyrskyä eli trollit kimppuuni. Omassa ja muidenkin blogeissa anonyymi(t) kommentoija(t) ilmestyivät paikalle, kun kirjasta oli puhetta. Syksy 2010 oli suoraan sanoen helvetillinen. Provosoiduin, totta kai, yritin selittää, vastasin kommentteihin, ynnä muuta turhaa. Opin silloin, että vaikeneminen ja huomiotta jättäminen ovat paras keino hiljentää vastustaja, jolla on menossa henkilökohtainen kostoretki. Blogitrollit antoivat jo tuolloin esimakua siitä, minkälaiseksi some oli muuttumassa.

***

Merkille pantavaa, että vuonna 2011 en julkaissut kirjaa 😀

Kelataas aikaa taaksepäin. 2006 julkaisin vanhassa Vuodatus-blogissa omaa aapistani, saatoin ajan tasalle kirjaimet ja ilmiöt niihin liittyen. Samaan syssyyn uudistin peruskoulun matematiikkaa, uskomusoppeja ja mitä näitä onkaan. Vuonna 2011 sain kuvittajan tälle peruskoulun uudelle opsilleni ja lähetin kässärin Arktiseen Banaaniin, josta otettiin yhteyttä ja sovittiin tapaamisesta. Kuvittajan kanssa lounastimme sitten kustantamon väen kanssa, mietimme kässärin viilausta sekä lisäyksiä ja seuraavana päivänä sähköpostiini tuli kustantamon graafikon ehdotus kansikuvaksi.

Blogissani alkoi uusi kategoria kässäristä kirjaksi, jossa minun oli tarkoitus kirjoittaa tulevan julkaisuni syntyvaiheista. Jokaisen blogiosan kuvittajaksi pyysin jotakuta bloggaajaa, lähetin heille seuraavan pätkän kertomusta ja sain paluupostissa kuvituksen. Autofiktiivistä tarinaa, jonka piti lopulta viimeisessä osassa huipentua siihen, että olisin esitellyt uusimman kirjani, Arktisen Banaanin julkaiseman Opintie-kirjan.

Juu, näin ei tapahtunut. Miksi, sitä en saanut koskaan tietää, kustantamosta ei vastattu enää yhteydenottoihini. Hmm. Mitään kirjallista sopimusta minulla ei kustantamon kanssa ollut, joten päätin unohtaa jutun (tämä onnistui noin kahdessa vuodessa).
Piti sitten taas ite-kustantaa, joten työstin blogissa ilmestyneestä jatkotarinastani kässärin, kässäristä kirjan Goottiemon kauhujen lipas. Kirjassa wannabe-kirjailija valmistelee kässäriä, jonka Trooppinen Hilla-kustantamo on julkaisemassa. Kirjassa on myös kuvitus, bloggaajien kuvia en laittanut kirjaan, ihan sanasto/teoste-syistä, alkuperäisen Aapis-kirjan kuvittaja teki kuvituksen.

Ja näin siis ilmestyi Goottiemon kauhujen lipas vuonna 2012. Tämän pienoisromaanin kuin myös Sairaalapäiväkirjan kirjailijasopimus BoDin kanssa raukeaa 31.12, jonka jälkeen kirjoja ei ole enää saatavissa kuin hyvin varustetuista kirjastoista.
(Tuo AB:n julkaisematta jäänyt kirja kummittelee muuten vieläkin joissakin verkkokaupoissa)

 

 

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Tyhjäpää

 

Toinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt.

 

 

 

Lopun alkua

 

Lähiviikkoina eli kun saan aikaiseksi, sanon irti kirjailijasopimukseni BoDin kanssa. Tämän jälkeen BoDilla julkaisemiani kirjoja ei enää voi hankkia. Nyt on siis viimeinen mahdollisuus kartuttaa kirjahyllyäsi teoksillani, mikäli sinulla ei vielä niitä ole. Ja jos sattuisit omistamaan kirjojani, miten on ystäviesi laita? Entä sukusi, tuttavasi? Olisivatko he uusien kirjojen arvoisia?
Tässä siis vielä muistutukset, minkälaisista kirjoista puhumme, kun puhumme kirjoista.

Taikkarin mäellä-runokirja: Katujen kasvatin proosarunoa ja tarinaa Turusta. Ajalta, jota ei enää ole. Ajalta, jolloin juomana oli Nutikka ja Colt vielä iski miehen katuun. Ajalta, jolloin musiikki oli Led Zeppeliniä, Sladea ja Hurriganesia. Ajalta, jolloin elämä oli Teräksen kulmassa, Salaman edessä ja Taikkarin mäellä.

Toinen painos-novellikokoelma: Novelleja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Tarinoita tältä planeetalta ja muualta. Kertomuksia ihmisistä ja muista.

Valkoiset talot-romaani: Yhden päivän tarina eräässä taloyhtiössä.

Keskiäkäisiä hajatelmia-sarjakuvia ja sattumia: Eräänä päivänä heräsin ja huomasin muuttuneeni muusasta mesenaatiksi. Tästä kirjasta löytyy vinkit, miten parisuhdetta ei kannata hoitaa, milloin kannattaa hakeutua terapiaan ja milloin on aika rakastaa itseään.

Sairaalapäiväkirja-merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta: kirja on kirjoitettu ja kuvat maalattu Auroran sairaalassa v. 2010.

Goottiemon kauhujen lipas-pienoisromaani: Kirjan henkilö on wannabe-kirjailija, joka työstää käsikirjoitusta Trooppinen hilla-kustantamolle. Kirja sisältää hyvin vähän verta, kidutusta ja kuolemaa.

Pellen muotokuva-novellikokoelma: Elämän erinomaisia eriskummallisuuksia. Tavanomaisessa tylsyydessä itää tarinan siemen ja kun arkea katsoo suurennuslasin läpi, elämä on kaikkea muuta kuin mielenkiinnotonta. Näissä tarinoissa ei mikään ole sitä, miltä näyttää tai juuri päinvastoin.

Kirjat löytyvät hyvin varustetuista verkkokirjakapoista, lisätietoja kotisivuiltani.