Tyyne ja rakkauden polku

Vietyään koiran eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin, Tyyne jatkoi elämäänsä vanhaan malliin. Alepan kauppakassi toi ruuat kotiin, joten ulkoiluun ei ollut liiemmälti tarvetta. Lajitellut jätteet Tyyne tietenkin vei roskakatoksessa oleviin asianmukaisiin astioihin. Jätettä kertyi kiitettävän vähän, joten joka päivä ei todellakaan tarvinnut avata ulko-ovea.

Tyyne huomasi, ettei kaivannut koiraa ja hän oli varma siitä, että hyväkäytöksinen, siisti ja laiskanpuoleinen narttu löytäisi uuden kodin sellaisesta perheestä, jossa nautittiin hitaista kävelylenkeistä. Tyyne ei kaivannut noita kävelyitä, mutta viikkojen kuluessa hänen oli myönnettävä, että selkä oli eri mieltä. Sohvalta nousu alkoi tuntua entistä työläämmältä. Sukkia hän ei enää viitsinyt edes vetää jalkoihinsa ja roskia viedessään hän sujautti jalkansa linttaan astuttuihin Aino-tossuihin.
Selkä vaati liikuntaa. Tyyne ei. Hänen mieltään riivasivat edelleen televisiodekkarissa nähdyt, pusikoissa lymyilevät ruumiit, ja ulkona oli liian paljon pensaita.

Omalääkäri mulkoili Tyyneä entistä synkemmin, kun Tyyne vihdoin tuli vastaanotolle. Lääkäri moitti Tyynen olemattomia lihaksia, selän kumaruutta ja uudisti uhkauksensa, nappasi tuomiosta kymmenen vuotta pois sanoen, että Tyyne joutuisi pyörätuoliin alta nelikymppisenä. Musertuneena Tyyne lähti terveyskeskuksesta ilman toivoa särkylääkkeistä, ilman lihasrelaksanttireseptiä. Sähköinen lähete fysioterapiaan ja selkäryhmään eivät häntä kiinnostaneet.

Televisiosta tuli illan päätteeksi Pretty Woman. Tyyne osasi tämän elokuvan, niin kuin kaikkien romanttisten komedioiden, vuorosanat ulkoa. Hän asettautui sohvalle, asettautui Julia Robertsin rooliin, valmiina Richard Geren muokattavaksi. Elokuva lipui suloisia uomiaan kohti loppuaan, Richard kiipesi palotikkaita pitkin. Tyyneä itketti miehen rohkeus, korkeanpaikankammostaan huolimatta tämä oli valmis tekemään kaikkensa saadakseen rakkaimpansa. Kesken nousua Richard pysähtyi. Hän avasi suunsa ja hampaiden välissä oleva ruusu leijaili maahan. Richard katsoi suoraan kohti Tyyneä. Tyyne kohottautui istumaan sohvalla.

–    Koska rakastan sinua niin paljon, haluan, ettet tee pahaa itsellesi, Richard sanoi.
–    Sinä…? Rakastat minua? Mutta Julia…
– Tämä on vain elokuvaa. Sinä olet totta. Eikä minulla edes ole oikeasti korkeanpaikankammoa, se kuuluu vain juoneen. Sinua minä rakastan ja haluan sinun tietävän ja muistavan, että kuljen aina kanssasi. Suojelen sinua. Ulkona, pensaiden keskellä, ihmisten joukossa. Et ole koskaan yksin. Tiedä se. Muista se.

Elokuvan lopputekstit alkoivat pyöriä. Tyyne nousi ihmeen kevyesti sohvalta, otti keittiön alakaapista kompostiastian, roska-astian ja muoviastian. Hän keräsi jätepaperit, sulloi kartongit pieniksi, kokosi turhat lasipurkit ja loppuun palaneet patterit. Ilta oli tummunut, mutta tie roskakatokseen oli rakkaudella valaistu.

***

Sus’ kirjoitushaaste: Taitekohta, kulminaatiopiste.
Kirjoita tarina (fiktio/fakta) ihmisestä joka on elämänsä taitekohdassa, jossa jotain jää taakse ja uusi on edessä. Tarinassa täytyy olla jokin päätös, valinta joka ohjaa tulevaa.

 

 

 

 

 

Mainokset

Kala

Nuorena nainen oli harrastanut sukellusta ystävien kanssa ympäri maailmaa. Ystävät tiesivät, että nainen rakasti intohimoisesti kaloja, sukelsi juuri niiden vuoksi, nähdäkseen kaikki vedenalaiset värit ja muodot sellaisina kuin ne eivät voineet koskaan esiintyä kuivalla maalla.
Naisen toistuvat korvatulehdukset lopettivat sukeltamisen. Kaveriporukka jatkoi harrastustaan ja he ottivat tavakseen tuoda naiselle matkoiltaan kaloja esittäviä esineitä: koruja, tyynynpäällisiä, magneetteja, suihkuverhoja, kuppeja, teepaitoja, kaikkea mahdollista. Vuosien aikana naisen pieni yksiö täyttyi muiden kokemuksista. Jossain vaiheessa nainen kertoi harvenneelle ystäväpiirilleen, ettei hän tarvinnut enää mitään, ei edes ja etenkään kala-aiheisia tavaroita, mutta ystävien sukelluksesta kuuroutuneet korvat eivät kuulleet naisen pyyntöä, ja uuden vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen puolivälissä ystävät, hauskojen tuliaistensa lisäksi, alkoivat julkaista naisen Facebook-seinällä kuvia ja videoita vedenalaisista seikkailuistaan.

Toisinaan nainen ajatteli, että kalat olivat pienempi paha kuin esimerkiksi ihastuminen yksisarvisiin tai kissoihin tai mihin tahansa, mutta nämä ajatukset haihtuivat hyvin nopeasti. Täytettyään neljäkymmentä nainen alkoi siivota kotiaan. Hän keräsi kaikki vähänkin kalaa muistuttavat esineet, vaatteet, verhot, liinat ja lakanat muutamaan suureen IKEA-kassiin, pakkasi kantamukset autoonsa ja ajoi kierrätyskeskukseen. Hänestä tuntui ikävältä laittaa vahinko kiertämään, mutta oli tottunut elämään syyllisyyden kanssa, eikä se enää pahemmin häirinnyt häntä.
Palattuaan kotiin, hän huomasi unohtaneensa kylpyhuoneen lavuaarin reunalle muovisen saippuatelineen. Koskaan telineessä ei ollut ollut saippuaa, nainen käytti ainoastaan nestemäisiä pesuaineita. Sininen muovikala näytti haukkovan henkeään, se oli ollut liian kauan ilman luontaista elinympäristöään, kuiva maa näivetti sitä. Nainen tiesi, miltä kalasta tuntui. Hän nosti suihkun lattiakaivon ritilän pois, laittoi suihkun virtaamaan, päästi kalan uimaan viemäreitä pitkin vapauteen ja sukelsi itse perästä.

***

Sus’-kirjoitushaaste: Ota kuva esineestä, joka sinulla on kotona ja kirjoita siitä fiktiivinen teksti.

 

 

 

Pellen muotokuva

 

 

Vuorossa neljäs ilmaisluettavaissuujulkaisu eli lyhytproosakokoelma Pellen muotokuva, julkaistu alun perin 2012 (BoD).
Teosta voi kutsua myös novellikokoelmaksi. Jonkun mielestä se voi sisältää proosan lisäksi myös proosarunoja. Ovat mitä ovat, pääasia, että tavoittavat lukijan.

Riitan luotsaamaa #runosunnuntai-haastetta varten nostan tuosta kokoelmasta tekstin, jonka itse miellän runoksi.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, niin ei kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat, eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. 

Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. 

Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa, kulkiessaan kaupungilla rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

***

Sus’-kirjoitushaasteessa pitäisi kirjoittaa jostain koomisesta tapahtumasta, joka liittyy harrastukseen. Olin jo jättää väliin, koska olen aina harrastanut aika vähän, olen aina enempi ollut tosi tosissani kaiken tekemiseni suhteen, mutta sitten tajusin, että ensi viikon kirjoitushaaste jää pois sen takia, etten ole maisemissa. Ja eihän se nyt käy olla kaksi viikkoa putkeen vastaamatta haasteeseen. Lopettaa tuo Sus’ vielä koko haasteen.
Sen verran lintsaan, että julkaisen uudelleen vuonna 2009 kirjoittamani jutun eli nolo-olo, kun kirjoitin ekan runoni. On se vaan aina yhtä hauska juttu.

Ensimmäinen kirjoittamani runo oli plagiaatti. Olin 8-vuotias ja koulussa piti kirjoittaa runo. Olin tuskissani. Enhän minä osannut kirjoittaa runoa! Ystäväni, kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon taitavampi, tuli apuun. Hän toi kotoaan ikivanhan kirjan, jossa oli runo oravasta. Jäljensin runon kaunokirjoituksella vihkoon.
Runo näytti sievältä, eikä se ollut mielestäni ihan huonokaan.
Opettaja kysyi minulta, olenko todella kirjoittanut runon itse. Vastasin kyllä, sillä itsehän olin sen jäljentänyt vihkoon. Opettaja pudisti lempeästi päätään ja kertoi, että kyseisen runon on kyllä kirjoittanut Aleksis Kivi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Kivi oli.
Tämä on kyllä kaunis runo, opettaja totesi, makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.
Kertoessani nöyryytyksestä ystävälleni, hän ihmetteli suuresti, että opettaja tunsi sen runon, sillä se runokirja oli niin paljon vanhempi kuin opettaja.
Itse asiassa ihmettelimme sitä molemmat.
Siihen jäi väärentäjän urani. Päätin opetella itse kirjoittamaan runoja ja muuta.

 

*** 

Aikaisemmat ja tämä Issuu-julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.

 

 

 

 

 

 

Rusinat pullasta

 

post-it note to myself

aulis on nimensä veroinen
puhuu lakkaamatta saarnaa sängyssä
sartre ei vaikene koskaan
vapaan rakkauden vaihtaa uuteen

voithan sinäkin tehdä samoin

rauha kutsuu maailmantuskaansa empatiaksi ja myötätunnoksi
ahdistus lamaannuttaa liikkumattomaksi
ei pysty vaihtamaan vauvan vaippoja
korvissa vaikeroivat syyrian lapset

kun minulla on niin paha olla minulla

uljas vihaa vihaa auktoriteetteja instituutioiden kätyreitä
kyttääviä kameroita joka kadun kulmassa kujilla kauppakeskuksissa
jossa uljas käy parturissa trimmaamassa irokeesiaan
hakee pakettiautomaatista englannista tilatut räätälöidyt trashvaatteensa

itkee missä poliisi on kun tulee hakatuksi ikuisen vapun aukiolla

hanna häikäistyy omista ajatuksistaan
tietää ettei kukaan ei kukaan voi tuntea niin kuin hän
julkaisee esikoisteoksensa avaa facessa kirjailijasivun
so me
so me
so me
uusi selfie joka päivä paikalleen ei saa pysähtyä

poistaa kommentit joissa kiitetään vertaistuesta samaistumisesta hannan ajatuksiin kokemuksiin

kai ei suostu puhumaan menneestä ei tulevasta
levysoittimessa mingusmonkcoltrane
kuuntele ei muuta kuin tämä hetki kuuntele kuuntele

ikuinen blue note jää soimaan kun lähden ja suljen oven

urho antaa toisinaan haastatteluja iltapäivälehdille
esittelee brysselin kotinsa vaimonsa madeleinen
ranskaa saksaa suomea ruotsia englantia hollantia puhuvat lapsensa
kertoo että jokainen voi valita vapaasti
olla oman onnensa seppä
hankkia osakesalkun lapsilisillä
osta asunto älä asu vuokralla vastuu on sinun

muistaa kiittää vanhempiaan mukavasta pesämunasta elämän alkuun

happamia
muistiin itselleni
jotta en enää haksahtaisi pysyisin järjissäni tässä absurdissa maailmassani

 

 

***

#runosunnuntai
Sus’-kirjoitushaaste EKSISTENTIALISMI

 

 

 

Papukaija

 

jätkän kutistuessa äijäksi
hankkii kopperoonsa papukaijan
huudeilta missä appoavoimesta takapaksista
lyricat pamit codit päätyvät parempiin suihin

saatana viheltäisit edes
keltapäinen lintu mulkoilee
ei tahdo keksejä
äijää vituttaa lintu, vituttaa maailman meneminen
huonompaan suuntaan
hakee uutisista klikatuimmat
kiroaa nyrkin iskeytyessä pöytään
häkki heilahtaa lintu keinuu

ei saatana ei
ennen saatanan paljon paremmin
poliitikot on perseestä
kela on perseestä
telkkariohjelmat perseestä
naapurit tie mistä
rumatkaan akat eivät anna

nonnii pitihän se arvata klikklikklik
nyt on huonosti nyt
parempi oli olla jätkänä kuin äijänä
saatanan saatana
pitäisi olla paremmin paremmin
niin kuin ennen

heinäkuun viimat heittävät keittiön ikkunan auki
(ennen kesät olivat sentään kesiä)
tuuli tarttuu äijään
iskee kumoon
kolauttaa päänsä pöydän reunaan
kuolee ennen kuin linnun linna humahtaa matolle

amatsonin keltapää lentää häkistä
tuijottaa äijää
kielillä puhuu kuudellakuudellakuudella
että nonnii saatana
nyt on kaikki paremmin paremmin paremmin
ei enää niin kuin ennen
saatana

viheltää lähtiessään

 

 

***

#runosunnuntai 
Sus’ kirjoitushaaste Kyllä nykyään on paremmin

 

 

 

 

 

 

Tylsähkö yksinpuhelu

– Koska sä oot viimeksi kokenut tylsyyttä?
– Tylsyyttä? Miten niin? Onpa outo kysymys.

– No, kun tää Sus’ antoi lauantain haastesanaksi tylsyys, siitä pitäisi kirjoittaa jotain.
– Ja sä ajattelit, että sit puhuttais asiasta? Tylsyydestä?

– Niin.
– Eli synkkä yksinpuhelu Susun tapaan?

– Niin.
– Tai siis tylsä yksinpuhelu.

– No, sitähän ne tuppaa olemaan. Yksinpuhelut.
– I know. Mutta siis, tylsyys. En mä muista, koska oisin kokenut sellaista viimeksi. Oota, mä katon wikistä tylsyyden määritelmän.

– Sä oot tylsä!
– Juu, tiedetään. Siis tylsyys, synonyymejä pitkästyminen, hmmm. Varmaan joskus teininä. Jep. Teininä pitkästyminen oli sama kuin kuolema. Koko ajan odotti vaan, että tapahtuis jotain, mieluiten jotain ihanaa, mutta pääasia oli, ettei ollut tylsää. Ja jos ei tapahtunut mitään, pisti tapahtumaan.

– Niinku silloin, kun hankittiin pullo pimeetä kossua ja juotiin se kahteen pekkaan…? Silloin alkoi tapahtua.
– Just niin. Pääasia, että tapahtui.

– Entäs aikuisena?
– Jotenkin mulla on sellainen olo, etten mä oo ollut aikuisena kyllästynyt. Wiki kertoo, et kyllästyminen on myös synonyymi tylsyydelle.

– Mä oon toisinaan kyllästynyt, kun kuuntelen sua. Ja pitkästynyt.
– Tiedetään. Mitäs muuta täällä on? Apatia, välinpitämättömyys. Hmm, masentuneena on apaattinen, mutta mun mielestä se ei oo sama juttu kuin tylsyys, vaikka olenhan mä ollut aika tylsämielinen mustina kausina.

– Olet ollut. Kyllä.
– Mutta ei se oo sama juttu, kuten ei välinpitämättömyyskään. Sekin on tavallista masennuksessa, mutta se ei oo sama kuin tylsyys. Se on pahempaa. Tylsyyden voi selättää helpommin. Ei masennuksen välinpitämättömyyden.

– Niin kai, mutta väitäks sä siis, ettet sä koskaan nykyään siis koe tylsyyttä?
– En kai sitten. Mä jotenkin nautin tavallisesta, tapahtumaköyhästä arjesta, eikä se oo mun mielestäni tylsää. Joidenkin mielestä mä voin olla tylsä sillä tavoin.

– Niinpä…pienentyy sun ympär elon piiri…
– Ei se oo niin paha juttu. Mä oon aika väsynyt keikkumaan kauhun tasapainon narulla.

– Heh-heh, eli sä oot tylsistynyt sun päähän!
– Höh.

– Mä arvasin, et löytyis jotain, ku tarpeeks kauan puhutaan.
– Oota, mä katon, mikä ton tylsyyden vastakohta on. Suippokärkisyys, kärkevyys, purevuus, terävyys…onpa huono sivusto.

– Jepjep, laita nyt se helvetin kone pois! Mitä tehtäis? Mul ei oo mitään tekemistä!
– Mee sä vaikka tiskaamaan. Mä kirjoitan sil aikaa tän meidän keskustelun ja julkaisen sen blogissa.

– Tylsää! Mä haluun, et tapahtuu jotain hauskaa, mielenkiintoista. Mä haluun suuria tunteita, jännitystä, odotusta, kutkutusta, en mitään laimeaa tyytyväisyyttä, haaleaa elämää.
– No, iltapäivällä alkaa hiihdot Holmenkollenilla ja ampumahiihdot Kontiolahdella, katsotaan niitä. Sit tulee vielä mäkihyppyäkin.

– Tylsää! Sä oot niin tylsä!
– Niinhän ne sanoo, mut mä oon välinpitämätön sen suhteen, mitä muut ajattelee minusta.

 

 

*** 

Sus’ antaa blogissaan lauantaisin haastesanoja, tulkaa mukaan kirjoittamaan! Voi olla mitä tahansa, proosaa, runoa, pakinaa, laulun sanoja, päiväkirjaa yms.

 

 

 

 

 

Pidä ittes äijänä

 

pojaksi synnyin

huonolle ei parta kasva

en pojasta mieheksi

ei polvi parane
pahalle palkka

haudatkaa minut tässä mekossa

 

 

***

Sus’ haastoi kirjoittamaan jotain, jossa 1) aiheena on kuolema, 2) tarina sisältää yllättävän käänteen ja 3) päähenkilön sukupuoli on eri kuin kirjoittajan.