Sähkötupakan paikka

 

Minähän en ole sanan varsinaisessa merkityksessä mikään kerrostalokyttääjä niin kuin naapuritalon akka, joka sormet veressä nyppii kuihtuneita kanervia parvekkeellaan. Lähinnä kutsuisin itseäni ympäristön tarkkailijaksi, ilmiöiden erittelijäksi, vuodenaikojen vaihtumista seuraavaksi analyyttiseksi havainnoijaksi.

Nyt kun tuo ihmisen ulkoiluttaja on ilmestynyt huusholliini, olen observoinut erilaisia ulkoilutettavia ihmisiä ja päätynyt tässä näkö- ja hajuhavaintoihin perustuvassa tutkimuksessani siihen, että koirat ulkoiluttavat kahdenlaista ihmistyyppiä.

Pienet koirat, nämä Fifit, Lulut, Cocot ja Bellat, vetävät hihnan toisessa päässä ihmistä, joka pysähtyy kiltisti, kun koira kyykistyy tarpeilleen. Tämä ihminen kaivaa taskustaan Hauska-kakkapussin jo valmiiksi ennen kuin pikku-Pontus on pudottanut jäniksen papanan kokoiset ruskeat kuulansa jalkakäytävälle. Pallerot katoavat kakkapussiin, Pontus saa taputuksen ja kiitokseksi namun.

Sitten on tämä ihminen, jota kaapin kokoinen Rocky, Salama ja Kyllikki kiskoo perässään. Tämä ihminen kääntää selkänsä ulkoiluttajalleen, kun tämä losauttaa saavillisen paskaa kävelytielle. Ihminen varoo katsomasta taakseen, mennyt on mennyttä, mitä sitä turhaan kaapimaan vanhaa kuonaa. Katse eteenpäin.

Tällaisia juttuja minä noteeraan ketjutupakoidessani parvekkeella. Yritän olla köhimättä ja räkimättä limoja ulos, jotta tutkimusolosuhteet eivät häiriintyisi. Pitäisi varmaan hankkia sähkötupakkaa, jotta terveys ei kokonaan hupenisi tieteen vuoksi. Toisaalta, tutkimustulokseni piristävät päiviäni sen verran paljon, että en anna pienen tulehtumisen vaaran haitata.

Koiria on tuhansia erilaisia, ihmisiä siis ainoastaan kahdenlaisia. Eli se siitä special snowflake-syndroomasta meidän ihmisten kohdalla. Onneksi olemme sentään koirillemme ainutlaatuisia. Eiväthän he muuten jaksaisi ulkoiluttaa meitä.

Mainokset

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Parkua parvekkeilla

 

Jos minä jotain kavahdan niin
naapurin ämmää. Pihamme kyylä
nyppii katkeamattomasti parvekekukista nuppuja,
kuihtuneet terälehdet eivät riitä.
Eilen se istutti kanervia tuhat ja sata,
kyyristyin savupilveni taakse,
ettei se noita näkisi minua,
kailottaisi juorujaan ilkeällä,
kitisevällä äänellään.
Tulisi talvi ja umpeen jäätyneet ovet.

 

 

 

***

Runotorstai #419 äänihaaste löytyy tästä linkistä

 

 

 

Ennen kierrätin hyvää

 

Koti alkaa käydä ahtaaksi. Yhdistetty keittiö+olohuone (kiinteistövälityksen termein tupakeittiö) täyttyy lajittelu- ja kierrätysastioista. Olen vannoutunut kierrättäjä, kierrätin hyvää jo ennen vihreän puolueen perustamista ja Koijärveä, oi kultaista nuoruutta, mutta kohta hukun näihin eri lajitteluastioihin.

Uutuutena taloyhtiömme on mukana kokeilussa, jossa täytämme jälleen jonkun pönikän muovipakkauksilla. Ennenkin taloyhtiössä on kerätty energiajätettä eli muovit, joissa on kierrätysmerkki ja numero 1,2,4,5,6 tai 7 ja/tai kirjainyhdistelmä PET, PE-HD, PE-LD, PE, PP, PS, PA. Aikanaan piti hankkia suurennuslasi, kun metsästin näölläni noita hieroglyfejä purkkien kyljistä. Mätin nuo oikealla koodilla varustetut esineet kolme senttiä leveään roskisastiaan, joka löytyy tiskikaapin alta.

Muoviastiat, esimerkiksi mehukanisterit (huom! ei mukaan alumiinia) toivotaan sullottavaksi keräyslaatikkoon litistettyinä. Olenkin tässä alkanut haalia lisää elopainoa, jotta muutamalla hypyllä saan mehukatti-kanisterin litteäksi. Ei kuulkaa ole helppoa. Sen sijaan on hyvin helppoa liukastua kanisterin pinnalla ja syöksyä pää edellä roskakatoksen betonilattialle. Vielä en ole tuota kokeillut, mutta tiedän, että se tulee tapahtumaan ihan harjoittelemattakin.

Pikkuruisella tiskipöydällä on iso pussi kartongeille. Sekajätteelle on tietenkin oma roskis, biojätteelle samoin, ne tiskipöydän alla. Jätepaperit ovat olohuoneen pöydän alla. Palautuspullot heitän siivouskaappiin imurin päälle. Erilaiset lasipurkit somistavat nätisti työtasoja. Kohta niiden seuraksi tulevat huuhdellut ja lytistetyt jogurttipurkit, voirasiat sekä leikkele-, juusto- ja valmisruokapakkaukset, muovikassit, -pussit ja -kääreet, muovipullot, -kanisterit ja -purkit, korkit ja kannet erikseen, solumuovipakkaukset (styrox).

Tarkoitushan on poistaa näitä em. jätteitä sekajätteistä, ymmärrän, mutta tuntuu kyllä, että hatara pääni sekoaa entisestään. Onneksi HSY:n sivuilla on hauska jäteopas, jonne voi syöttää jätteen nimen ja opas kertoo, mihin laatikkoon kuonasi viet. Ihan mukavaa ajankulua tuo vimpain. Kyselin siltä, mihin se suosittelee susupetalin kierrättämistä ja koko ohjelma tilttasi, nikotteli ja latasi niin kauan, että ehdin käydä parvekkeella tupakalla (mihin natsat?). Vihdoin appsi tokeni ja kertoi, että susun voi työntää sinne, minne päivä ei paista.
Ei kierrätyskelpoista tavaraa siis enää. Sitä vähän arvelinkin.

 

 

Keittokatos

 

Pihan keskellä keittokatos, katoksen keskellä pöytä, pöydän ympärillä penkit
kuusi ja puoli istumapaikkaa, kahdeksan mahtuu, syliin vielä muutama,
minun sylissäni on avaruutta kahdelle.
Katoksen nurkkauksessa pallogrilli, siankylkeä, makkaraa,
muutama maissi väriä antamaan. Tuoksuu, tuoksuu, helkkari miten sianrasva tuoksuukin paremmalta kuin pihan syreenipensaiden kukinnot.

Kiiltävät suupielet nauravat, laulavat,
tänä iltana paluumuuttajien hapankaalia kertakäyttölautasilla.
Ja sitten taas lauletaan. Lapset keinuvat, pienimmät leipovat hyviä kakkuja, ne eivät kärvähdä uunissa.

Tupakoinnin keittokatoksessa kieltävä peltinen plakaatti isketään keittokatoksen nurkkapuuhun.
Keinut ovat liian lähellä, passiivinen tupakointi tappaa,
varjele lapsiamme.
Tupakkapaikka siirtyy kuusi metriä etelään, suotuisia tuulia perkele.

Uusi kevät, uusia naapureita. Kalan ystäviä, vihanneksia paljon, joka makuun,
miten ihmeessä paistuva kalan rasva voikaan tuoksua niin hyvälle.
Makeaa minttuteetä, makujen yhdistelmä saa kitalaen vaikeroimaan nautinnosta, pyytämään lisää, lisää.
Tänä iltana en kaipaa viinaa, ihme kyllä, todellinen ihme, hekumaa humaltumatta,
pystyn istumaan tässä, enkä tempaa tutun naapurin lonkerotölkkiä kitusiini.
Hengitän helposti.

Alkoholin nauttimisesta keittokatoksessa tulee tiedonanto joka postiluukkuun. Ehdottomasti kiellettyä keittokatoksessa,
ei myöskään sallittua tupakkapaikalla.
Varjele niitä naapureitasi, jotka sairauden, kateuden ja muun vitutuksen takia eivät pysty osallistumaan keittokatoksessa tapahtuviin juhliin.

Tämä kevät ja viimeisin ilmoitus taloyhtiöltä.
Grillaaminen keittokatoksessa on kielletty. Talotoimikunnan päällepäsmäri,
pihan pahin juoruämmä on kyllästynyt muiden ilonpitoon.
Tässä taloyhtiössä ei perkele naureta, ei lauleta,
ei mitään muuta kuin pidetään ikävää.

Naapurit lymyilevät verhojen takana, eivät uskalla raottaa sälekaihtimia, kulkevat hiljaa ovista.
Säpsähtävät, kun aivastavat liian lujaa.
Tämä koivujen siitepöly ja tuomien löyhkä pelottavat minuakin.

Varjele sentään.

 

 

 

 

Kevään merkki

 

Kevät ja kevään merkit. Täällä meillä päin ei niin nuuhkita noita koirien paskoja, joten eivät ärsytä. Parempi kulkea pää pystyssä kuin rypeä jätöksissä. Sen sijaan varma ja odotettu kevään merkki on naapuritalon ylimmän kerroksen parvekkeen oven avautuminen ja sen myötä esiin tuleva silmänilo.

Kun olen ansaitulla aamutupakalla (koko yö polttamatta!), kuikuilen toiverikkaana naapuritaloa. Ja kyllä vain! Ovi avautuu ja nuori mies tulee ripustamaan pyyhkeensä parvekkeelle kuivumaan. Todennäköisesti hän käy talvisinkin salilla tai tekee kotona wöökauttiaan, mutta pyyhe kuivuu kylppärissä.

Naapuritalo on pahasti hieman kuolleessa kulmassa, joten joudun roikkumaan ihan pikkiriikkisen kaiteen yli. Samalla teen kevätsiivousta, hinkkaan parvekkeen kaidetta ja minulla onkin meidän talomme kiiltävin kaide! Tosin vain yhdestä kohtaa, mutta kuitenkin.

Joskus miehen lapset pomppivat isänsä kanssa parvekkeella, ärsyttävää, sillä kersat peittävät juuri upean sikspäkin silmiltäni. En ymmärrä, miksi miehen vaimo ei voi viedä noita mukuloita tarhaan ja kouluun ja antaa miehensä olla rauhassa parvekkeella.

Miten minä rakastankaan kevättä!