Se vappu

 

 

Porukkaa alkoi kerääntyä Taikkarin mäelle puolenpäivän jälkeen
paitsi ne, jotka oli nukkuneet puistossa koko yön.
Dokut nousi puskista, hipit laskeutui katoilta, kaikki omissa jengeissään,
me leikkipaikan kallioilla. Pullot kiersi, sätkiä kierrettiin,
Lellu alkoi hihittää, vieri alas kalliolta, lähti keinumaan.
Kalja kusetti, onneksi Taikkarilla on pensaita, joita kastella.
Loput kaljat muovipussiin, mentiin museon eteen,
nähtiin, miten mäki täyttyi paremmista ihmisistä,
kaikilla valkoiset ylioppilaslakit käsissä, kamerat rinnuksilla.
Meillä ei ollut lakkeja, oltiin liian nuoria.
Jätkät päätti lähteä kartsalle, torilla olisi tappelu.
Ape sanoi mulle, ettei kannattanut tulla torille, mee kotiin.
Mä lähdin itkien.
Miksi se rakasti enemmän tappeluita kuin mua?

 

 

***

Viikon 18 krapusanat ovat puisto, jengi, kamera.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

 

🎈 🎈 🎈 HILPEÄÄ VAPPUA KAIKILLE 🎈 🎈 🎈

OSALLISTUJAT

Cara

Maarit

BLOGitse

Aimarii

Pasanen

AilaKaarina

Matilda Varjo

 

 

 

Olen kartalla ja minua on luettu

Marjatta on lukenut novellikokoelmani Kolmas painos ja kirjoittaa lukemastaan blogissaan eli sinne klik-klik. Kirjoitus on pitkä, perusteellinen ja piristävää luettavaa näiden helteiden keskellä, kiitos!

Vihdoinkin olen kartalla eli Turun Runokartalla! Varsinais-Suomen Runoviikko on julkaissut runokartan, josta todetaan seuraavaa:

Runoviikon ylläpitämä runokartta.fi -sivusto on avattu! Toistaiseksi runokartta on nimenomaan Turun runokartta, Turkuun ja sen lähistölle sijoittuvien runojen ja alueen runoilijoiden kokoelma. Laajennamme runojen aluetta vähitellen ympäröivään maakuntaan. Mikään ei estä runokartan levittäytymistä jatkossa muuallekin Suomeen ja ympäri maailmaa, mutta Turusta on hyvä lähteä liikkeelle.

Mukana kartalla on runojani Taikkarin mäellä-runokokoelmastani. Muita runoilijoita ovat mm. Mika Kivelä, Jarkko Laine, Harri Hertell, Tapani Kinnunen, Markku Into, Juha Kulmala ynnä muita, ynnä muita. Eikun siirtykää kartalle ja tutustukaa Turkuun hieman eri tavalla!

 

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Tähän päädyin

 

Kymmenen vuoden ajan lukijat ovat ostaneet kirjojani, lainanneet niitä kirjastoista. Nyt, kun BoDilla julkaisemiani kirjoja ei enää ole ostettavissa, haluan kiittää uskollisia ystäviä ja lukijoita julkaisemalla kirjani Issuussa.
Ensimmäinen kirja ensimmäisenä eli Taikkarin mäellä.
Käytössäni on vain läppäri, joten olisi mukava kuulla tablettien ja älykkäiden puhelimien omistajilta lukunäkyvyydestä, toimiiko? Oikeasta alakulmasta klikkaamalla, pääset koko näytön tilaan.
Kiitos teille kaikille.

 

 

 

 

 

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kun kirjani lakkaavat olemasta

Tämä joulukuu on viimeinen kuukausi, jolloin vielä voi ostaa BoDilla julkaisemia kirjojani. Vuoden vaihteessa nämä kirjat lakkaavat olemasta.

Samoin lakkaa tämä ikuisuuden jatkunut omien kirjojen markkinointi ja tyrkyttäminen.

Voin kertoa, että itsensä myyminen ei ole herkkua, vaikka teenkin sitä hyvin, hyvin matalalla profiililla. En kierrä kirjastoissa kertomassa kirjoistani, en pidä kivijalkakirjakaupoissa lukuiltoja, en ole näkyvillä fyysisesti niin kuin kirjailijoiden nykyään oletetaan olevan. Yhä enemmän kirjojen markkinointi on siirtynyt kirjailijoiden harteille. Monet kustantamot ”haluatko kirjailijaksi”-sivuillaan kertovat odottavansa kirjailijoiltaan aktiivisuutta markkinoinnin suhteen, some-näkyvyyttä, ulospäin suuntautunutta olemusta ja näkyvyyttä. Omassa kammiossaan nyhertävä kirjoittaja on sou laast siison.

Tällaisena introverttina erakkona nuo em. ehdot tuntuvat kohtuuttomilta, kuristavilta ja ahdistavilta. Onneksi en omakustantajana kuulu noiden vaatimusten piiriin.

Eli myyn hyvin vähän 😀

Vaan nyt tähän vihoviimeiseen BoDin kirjojeni myyntikampanjaan. Jos sinulla ei vielä ole joitain kirjojani, nyt on viimeisin hetki ostaa niitä. Kirjastojen rahat ovat näin loppuvuodesta aika vähissä, mutta ehkä silti kannattaa tehdä omalle kirjastolleen hankintaehdotus sikäli mikäli sieltä ei löydy näitä kirjoja.

Ja kirjathan ovat:

Taikkarin mäellä-runokokoelma: Katujen metusalemin nuoruus Turussa, ei katurunoutta vaan katujen runoutta.
Toinen painos: Novellikokoelma rakkaudesta, rakkauden kaipuusta, rakkauden puutteesta tällä planeetalla ja muualla, ihmisistä ja muista.
Valkoiset talot: Yhden päivän romaani ihmisistä, jotka elävät arkeaan valkoisissa taloissa.
Keskiäkäisiä hajatelmia: Kokoelma sarjakuvaa, proosaa ja aforismeja naisesta keskiäkäisyyden kynnyksellä.
Sairaalapäiväkirja: Merkintöjä ja maalauksia suljetulta osastolta.
Goottiemon kauhujen lipas: Mustalla huumorilla kyllästetty itseironinen romaani pöytälaatikkokirjoittajasta, joka vihdoin saa kustannussopimuksen. Varo, mitä unelmoit.
Pellen muotokuva: Vinksahtanut tarinakokoelma elämän eriskummallisuuksista. Harvoin mikään on sitä, miltä näyttää ja usein mikään ei näytä miltään.

Kaikkia näitä kirjoja on saatavilla verkkokirjakaupoista. Kirjojen nimeä klikkaamalla löytyy lisätietoa.

 

 

 

 

10 vuotta 10 kirjaa

 

 

Huhti-lokakuussa 2006 kirjoitin blogia, jonka nimi oli Taikkarin mäellä. Blogissa oli proosarunoja, jotka sijoittuivat 1970-luvun Turkuun. Alun perin kirjoitin runot suloisella Turun murteella ja tarjosin käsikirjoitusta Savukeitaalle ja Sammakolle. Murrerunot koettiin hankaliksi ja koska Heli Laaksonen jo kirjoitti niitä, niin arveltiin, että se riittää tälle maallemme.
Päätin kääntää runot suomeksi ja sellaisina ne päätyivät nettiin. 2007 päädyin julkaisemaan runokokoelman Taikkarin mäellä juuri Suomeen rantautuneen BoDin avulla.
Runokokoelman henkilöt ovat teini-ikäisiä, tapahtumapaikka on Turku, mutta hyvin pian sain lukijapalautetta, että ympäristöllä ja henkilöiden iällä ei ollut merkitystä. Runot koskettivat.

****

Keväällä 2008 tein heppoisen mainosvideon Kirsti Ellilän novellikokoelmalle Outoa rakkautta. Kirstin novelleja lukiessani tuli mieleen koostaa omista Kolmiokirjalle kirjoittamistani novelleista kokoelma. Vanhassa blogissani hain lukijoilta nimeä kirjalle, samoin kansikuvasta järjestin äänestyksen. Näin syntyi Toinen painos omakustanteena BoDille.
Oikeastaan näin helposti kirja ei syntynyt, oli tuskaa käydä läpi noin sataa novellia. Punaisena lankana, jos sitä oli, oli löytää outoja, erikoisia, hämmentäviä ja koukuttavia tarinoita. Löytyihän niitä. Kirjan takakansitekstikin sen kertoi…

Novelleja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta.
Tarinoita tältä planeetalta ja muualta.
Kertomuksia ihmisistä ja muista.

Niin kuin muutkin BoDilla julkaisemani kirjat, Taikkarin mäellä ja Toinen painos elävät viimeistä vuottaan, sillä olen sanomassa irti tekstien ylläpitosopimukseni BoDin kanssa. Viimeisiä hetkiä hankkia kirjat, jos sinulla ei sitä jo ole.

jatkuu…

Lopun alkua

 

Lähiviikkoina eli kun saan aikaiseksi, sanon irti kirjailijasopimukseni BoDin kanssa. Tämän jälkeen BoDilla julkaisemiani kirjoja ei enää voi hankkia. Nyt on siis viimeinen mahdollisuus kartuttaa kirjahyllyäsi teoksillani, mikäli sinulla ei vielä niitä ole. Ja jos sattuisit omistamaan kirjojani, miten on ystäviesi laita? Entä sukusi, tuttavasi? Olisivatko he uusien kirjojen arvoisia?
Tässä siis vielä muistutukset, minkälaisista kirjoista puhumme, kun puhumme kirjoista.

Taikkarin mäellä-runokirja: Katujen kasvatin proosarunoa ja tarinaa Turusta. Ajalta, jota ei enää ole. Ajalta, jolloin juomana oli Nutikka ja Colt vielä iski miehen katuun. Ajalta, jolloin musiikki oli Led Zeppeliniä, Sladea ja Hurriganesia. Ajalta, jolloin elämä oli Teräksen kulmassa, Salaman edessä ja Taikkarin mäellä.

Toinen painos-novellikokoelma: Novelleja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Tarinoita tältä planeetalta ja muualta. Kertomuksia ihmisistä ja muista.

Valkoiset talot-romaani: Yhden päivän tarina eräässä taloyhtiössä.

Keskiäkäisiä hajatelmia-sarjakuvia ja sattumia: Eräänä päivänä heräsin ja huomasin muuttuneeni muusasta mesenaatiksi. Tästä kirjasta löytyy vinkit, miten parisuhdetta ei kannata hoitaa, milloin kannattaa hakeutua terapiaan ja milloin on aika rakastaa itseään.

Sairaalapäiväkirja-merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta: kirja on kirjoitettu ja kuvat maalattu Auroran sairaalassa v. 2010.

Goottiemon kauhujen lipas-pienoisromaani: Kirjan henkilö on wannabe-kirjailija, joka työstää käsikirjoitusta Trooppinen hilla-kustantamolle. Kirja sisältää hyvin vähän verta, kidutusta ja kuolemaa.

Pellen muotokuva-novellikokoelma: Elämän erinomaisia eriskummallisuuksia. Tavanomaisessa tylsyydessä itää tarinan siemen ja kun arkea katsoo suurennuslasin läpi, elämä on kaikkea muuta kuin mielenkiinnotonta. Näissä tarinoissa ei mikään ole sitä, miltä näyttää tai juuri päinvastoin.

Kirjat löytyvät hyvin varustetuista verkkokirjakapoista, lisätietoja kotisivuiltani.

 

 

 

Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!

Haja-ajattelua

Ei värien valitseminen ole vaikeaa. Vähän kaikkea, mutta tällä kertaa ei sinistä, ei ruskeaa, ei turkoosia, ei valkoista, ei keltaista. Kaikkia muita sitten.
Peitto on valmis, jämälankoja, joitain uusia keriä, puuvillaa. Monta peittoa olen virkannut, nyt tein ekan ihan vaan itselleni, muut ovat menneet lahjoiksi.
Oikeaa kättä särkee, sormien suoristaminen tekee kipeää. Muistan mummin kädet, käppyrässä kaikkien kalastajalangasta virkattujen päiväpeittojen jälkeen.

Tekisi mieli maalata. En vaan tiedä, minne enää lykkään taulut. Niitä on joka paikassa. Sängyn ja sohvan alla, ulkovarastossa, kaapeissa. Seinillä. Tukehdun tähän tavarapaljouteen, siksi digitöiden tekeminen tuntuu niin paljon järkevämmältä. Kone säilöö ja paljon.

Ystävälle maalasin taulun. Hänen toivomuksestaan. Olemme kuvassa teinejä, pahimmassa murrosiässä. Lintsaamme koulusta, istumme jokirannassa juomassa olutta. Taikkarin mäellä kertoo tuosta ajasta.
Nostalgista, mutta en todellakaan kaipaa teininä oloa. Epävarmuutta, tunteiden vuoristorataa, ihastumisia, pettymyksiä. Humpsahtaminen aikuisuuteen, no ainakin tunnetasaantuminen kohdallani, noiden kipeiden vuosien jälkeen, oli pelastus.

Taikkarin mäestä tuli mieleen, että todennäköisesti sanon tämän vuoden aikana irti omakustanteideni ylläpitosopimuksen BoDilla. Taikkari ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Kirjoja menee niin harvakseltaan kaupaksi, että turha maksaa turhasta. Ainoastaan Sairaalapäiväkirja myy tasaisesti.
Kannattaa siis viimeistään nyt tilata, jos haluaa jonkun kirjani. Itsekin pitäisi ostaa ne, eivät löydy hyllystäni, olen lahjoittanut kaikki omat kappaleeni.
Juri Nummelin kirjoitti Taikkarista ja Toisesta painoksesta Turun Sanomissa ja Kirjavinkeistä löytyy muiden kirjojen arvostelut. Kotisivulta ostopaikat.

Kirjoista edelleen, Mediapinta-palvelukustantamo osallistuu itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaan tarjoamalla kirjoittajille mahdollisuuden julkaista oman kirjan ilmaiseksi. Blogituttuni Arin, joka nykyään julkaisee enimmäkseen Facbookissa, runokirja ilmestyy tässä sarjassa, onnittelut.

Minulla on luvun alla Sami Liuhdon blogikirja vuodelta 2012. Kirjassa on monta sataa sivua ja se sisältää blogikirjoitusten lisäksi linkit ja kommentit. Mielenkiintoista luettavaa, mutta fonttikoko 9 alkaa olla näille silmille turhan pientä. Päivänvalokirja.
Esimerkiksi BlogBookerissa voi painattaa oman bloginsa ennen kuin se katoaa bittiavaruuteen.

Taivas on valkoinen, ilma täynnä räntää. Ulkoilun aika. Jalassa icebugit, jotka ovat pitäneet minut toistaiseksi pystyssä iljanteisilla kaduilla. Kotona sen sijaan pyörähdin ympäri, villasukat ja laminaattilattia, liukasta. Löysät nivelsiteet itkivät, nilkkatuki auttaa. Pienin askelin kevättä kohti.