Tepaa muistaen

Rakas tätini ja kummitätini Tepa on vihdoin päässyt haluamaansa rauhaan. Enää hänen ei tarvitse kysyä minulta, milloin tämä kaikki loppuu, miksei hän saa jo kuolla.

Tuntemani Tepa oli jo poissa viimeisen vuoden ajan. Kävin häntä kyllä katsomassa, mutta en ole lainkaan varma, tunnistiko hän minua maskin takaa. Ehkä hän tunsi ääneni, tunsi, miltä silitykseni iän kuihduttamalla iholla tuntui. Ehkä hän muisti jotain, kun lauloin hänelle, kun paijasin teräksenharmaita hiuksia.

Tepa oli se ihminen, joka opetti minua rakastamaan kirjoja. Sain häneltä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi Anna-kirjoja, Pieni runotyttö-sarjaa, Tiina-kirjoja, Anni Swanin koottuja kertomuksia Tottisalmen perillisineen ja Iris rukkineen, Nuorten toivekirjaston kirjoja ja niin edelleen.

Murrosiässä Tepa jaksoi ymmärtää minua silloin, kun omat vanhemmat olivat enemmän ja vähemmän hukassa kanssani. Tepan mielestä meikkini oli kaunis, vanhempieni mielestä ei niinkään. Tepa oli varma siitä, että minusta tulee ihan kunnon ihminen, eivätkä teini-iän älyttömyydet veisi minua pysyvästi lavealle tielle.

Ihailin ja rakastin Tepaa. Hän oli rohkea, suorasanainen, rehellinen, aikaansaava ja hänen huumorintajunsa oli yhtä outo kuin minullakin. Usein hihittelimme asioille, joille muiden mielestä ei sopinut nauraa tai joista ei ollut edes sopivaa laskea leikkiä.

Tepan elämä ei ollut aina helppoa, mutta elämäniloaan hän ei menettänyt ennen kuin viimeisinä vuosinaan, jolloin liikkuminen vaikeutui, eikä jaksaminen riittänyt enää lukemiseen.

Vuosien mittaan olen kirjoittanut ja piirtänyt Tepasta. Näissä Tepa tuumaa-jutuissa olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon hän on minulle merkinnyt ja merkitsee edelleen. Olen ylpeä, kiitollinen ja iloinen siitä, että juuri hän oli rakas kummitätini.

Joskus me nauroimme miettiessämme, että kun aika jättää Tepasta, minusta tulee pienen sukumme matriarkka. Nyt se aika on koettanut.

***

Otan varaslähdön ja soitan lauantaiklassikkona jo nyt Tepan lempikappaleen. Minun piti kasvaa todella aikuiseksi, että opin pitämään Kauko Käyhköstä ja tästä laulusta. Senkin asian Tepa opetti minulle loppujen lopuksi, kaikkien muiden asioiden lisäksi.

Talvipäiväkirja 220222

viralliset valvojat

Taannoisessa Ystävänpäiväarvonnassa on nyt arvonta suoritettu virallisten valvojien tarkkojen silmien alla käyttäen satunnaislukugeneraattoria.

Onnetar suosi tällä kertaa Riittaa, Lepistä, Birgittaa, Cranea ja Kirstiä. Onnittelut voittajille ja kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Voittajille on ilmoitettu asiasta henk.kohtaisesti, joten tsekkaa meilisi ja muut viestimet!

***

 

 

Johan on jaksanut tulla lunta. Ja vettä. Ja sohjoa. Kuulema Espoon Nuuksiossa on lähes yhtä paljon lunta kuin Kittilässä eli lähentelee metriä.
Kiva.

Viimeiset viisi viikkoa olen nököttänyt mökissä potien lonkan bursiittia. Ystävälliset ystävät ovat käyttäneet minua autolla kaupassa kerran viikossa ja pari kertaa olen rohkeasti lähtenyt tallustamaan jäästä muhkuraisia teitä lähikauppaan.
Virhe.

Onneksi oli olympialaiset ja muutakin katsottavaa kuin sarjamurhaajia Netflixistä.

Olen oppinut nukkumaan selälläni, sillä kyljellä ei ole voinut lonkkakipujen takia. Virhe sekin, sillä selkä protestoi sitä asentoa. No, tätähän ihmisen elämä on: virheitä.
Enkä aio oppia niistä sen kummempaa.

Nyt lonkka/kinttu/selkä ovat paremmat. Odottelen sohjosäitä ja lumen lopullista sulamista ennen kuin hypin tasajalkaa riemusta. Olen miettinyt, että kun kävely näillä talvikeleillä on jo nyt sitä mitä se on, niin miltä tulevaisuus näyttää? Ei ihme, ettei mummoja ja pappoja ole näkynyt aikoihin. Pitänee tulevaisuudessa säästää rahaa ja tulevina talvina hurauttaa taksilla ulkoilemaan johonkin ostosparatiisiin.
Ellei ole pandemioita.

Vaan, kevättä kohti silti. Jollain tavalla.

Talvipäiväkirja 291221

Koirien piinaviikko menossa. Ensimmäiset raketit räjähtivät taivaalle jo joulupäivänä. Onneksi Lainakoira reagoi sisällä suht maltillisesti raketteihin, ulkona on eri juttu. Hyppii kuin aropupu, kun pamahtaa.

Niin minäkin.

Pahemmaksihan tämä menee mitä lähemmäksi vuodenvaihdetta mennään.

Kauniitahan nuo ilotulitukset ovat, mutta eikö voisi kehittää äänettömiä tussahduksia taivaalle, sopisi minulle.

Joulu tuli ja meni. Monessa perheessä joulusuunnitelmat muuttuivat viime hetkellä. Paljon tartuntoja, paljon altistumisia. Saan kolmannen rokotuksen tammikuun puolessavälissä ja tuntuisi kyllä lottovoitolta säästyä tartunnalta ennen sitä. Kaupassa on sentään käytävä, vaikka muuten yrittäisi vetää matalaa linjaa.

Vuoden lähestyessä loppuaan monet summaavat mennyttä. Nyt ei huvita tehdä sitä, tulee vain mieleen korona, läheisten henkilökohtaiset menetykset, sairastumiset ja muut elämää haittaavat asiat. Sen sijaan kerron kuvin koiran vuodesta, se on paljon hauskempaa.

Kiitos tästä vuodesta kaikille blogini lukijoille ja kommentoijille.

Toivotan entistä parempaa uutta vuotta meille kaikille!

Talvipäiväkirja 151221

urheilukentän valot sumuisena iltapäivänä

Pakkanen lauhtui, tilalle tulivat jäätävät sateet ja taianomainen sumu. Maisema sulautui harmaaseen, terävät ääriviivat katosivat, oli kuin olisi kävellyt pumpulissa. Kosteus tiivistyi tuhansiksi pisaroiksi, melkein kuin seinäksi, jonka läpi Lainakoira ja minä liukastelimme. Niin kaunista.

Ystävä kävi lounaalla ja kahvilla. Koronan aikana tuttavuudet ovat jääneet, ystävät pysyneet. Huomaan, että minulla on enemmän ystäviä kuin tuttavia. Olen onnekas.

valaistunut koira pimeässä

Lainakoira pääsi vartioimaan mustasukkaisena lelujaan, kun toinen ystävä tuli kahville koiransa kanssa. Lainakoirahan ei muuten välitä juuri lainkaan noista muutamasta lelustaan, mutta kun reviirille tulee potentiaalinen varas, niin yhtäkkiä nuo lelut ovat kalleimpia aarteita. Lainakoira säilöi leluja mahansa alla, käpälien välissä ja suussaan. Vasta kun muistutin vieraanvaraisuudesta ja nappasin muutaman lelun vieraalle, Lainakoira antoi periksi. Loppuajan koirat leikkivät sulassa sovussa ja yltyivät jopa riehumaan toistensa kanssa. Vierailun jälkeen Lainakoira nukkui neljä tuntia.

Sosiaalisuus ja vahtiminen rasittavat.

Vuosi on pimeimmillään. Aamun sarastus ei todellakaan herätä, sillä valoa on turha odottaa. Tuntuu, että itsekin kulkee säästöliekillä näin päivinä. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja onneksi on niin paljon, mitä ei tarvitsekaan tehdä.

keskipäivällä

Talvipäiväkirja 081221

junassa

Lainakoira on ollut jälleen henkilökohtaisena ohjaajani jo parin viikon ajan. Hain hänet kotipaikkakunnaltaan junalla, kätevä tapa matkustaa koiran kanssa. Eläinvaunussa on yleensä hyvin tilaa ja jos käy tuuri, voi saada matkaseuraksi toisen eläimen. Lainakoira enimmäkseen torkkuu matkan ajan, minä katselen tabletilta murhasarjoja.

Operaattori lahjoi kanta-asiakkaansa parin kuukauden Viaplay-suoratoistolla. Ei siellä ensisilmäyksellä ollut mitään mielenkiintoista, mutta sitten löysin vanhat tutut komisariot eli Frostin ja Morsen. Olen nyt maratoonannut herroja, eikä noiden vanhojen brittidekkareiden lumo ole minnekään haalistunut vuosien varrella. On ollut hauskaa tavata uudestaan Frostin lisäksi Mullett, George Toolan ja Ernie Trigg. Sarjassa esiintyy myös nuoria brittinäyttelijöitä, jotka myöhemmin ovat tehneet kelpo uraa, esimerkiksi Damian Lewis ja Marc Warren.

David Jason, joka näyttelee Frostia, on sarjan ekalla kaudella 52-vuotias ja viimeisellä kaudella 70-vuotias. Sarjaa tehtiin vuosina 1992-2010.

kylmääääää

Viime päivinä on ollut pakkasta enemmän kuin laki sallii. Rikollisia tällaiset kelit. Pakkasen ehkä vielä kestäisi, mutta ei tuota viimaa. Onneksi hengityssuojain pitää kasvot sulina, ihan kätevä koronan mukanaan tuoma lisä vaatetukseen.

Korona on ja pysyy, kolmas rokotus tiedossa tammikuussa. Koronapassi on ladattu puhelimeen, mutta vielä en ole korkannut sitä. Vähäisiä ovat nämä menot, kun koira ja suoratoistot pitävät kiireisinä.

maastoutunut