Talvipäiväkirja 080123

Astetta alemmaksi. Näin kehotetaan kainosti vähentämään kotien lämmitystä. Onneksi en asu omakoti- tai rivitalossa niin kuin muutamat ystävät ja tutut. Noissa taloissa värjöttelevät 15-17 asteisessa kodin lämmössä. Minulla on sentään 17 astetta tuulisina päivinä, jopa 18, kun on tyyntä. Koronan takia siirtynyt ikkunaremontti pitäisi toteutua ensi kesänä sikäli mikäli Kiinasta lähtenyt uusi korona-aalto ei rantaudu Suomeen.
Luulenpa, että rantautuu.

Ilma on kyllä aina raikas tällaisessa huushollissa, jossa ikkunanpuitteet ovat kierot. Ei haise ummehtuneelta, ei. Verhot lepattavat omia aikojaan. Joskus täytyy laittaa telkkarin volyymi suuremmalle, kun tuuli vinkuu liian kuuluvasti. Kynttilät ovat onneksi niin kaukana ikkunoista, etteivät liekit sammu itsekseen.
Hyvä, etten ole koskaan tottunut olemaan kotona teepaidalla ja paljain jaloin. Kunnon villasukat ja villapusero ja tarpeen vaatiessa vielä peitto jaloilla, niin kyllä pärjää.

Sähkölaskujenkin kanssa vielä pärjää, se hyvä puoli on kerrostaloasumisessa. Prosenteissa viimeinen lasku oli 50 % korkeampi kuin edellinen eli muutama kymppi lisää. Tutuilla, niissä omakoti- ja rivitaloissa, kuukauden sähkölaskut ovat olleet 500 euron molemmin puolin. Se kirpaisee.

Vaan niinpä se kirpaisee kaikkia, jos tuo Kiinan korona-aalto iskee jälleen maisemiin. Neljäs koronavuosi on alkamassa ja tuskin (eihän???) tulee samanlaisia rajoituksia kuin ensimmäisenä vuonna, mutta silti. Hiukka riipii sielua. Jo nyt olen suosiolla vetänyt maskin naamalle, kun lähelle tunkee liian innokasta porukkaa. Kaupoissa yskitään ja aivastetaan vanhaan malliin ja klähmitään räkäisillä sormilla tuotteita. Niskaan hengitetään kassajonoissa. Ah, oikein kaipaan niitä turvavälejä, joita vielä jokin aika sitten harrastettiin. Sen verran suomalainen olen, että arvostan hajurakoja, oli tautia tai ei.

Vuosi on kyllä muuten alkanut mukavan taudittomana, ellei sitten äkillistä kirjoituskuumetta lasketa sairaudeksi. Hyvin pian sen jälkeen, kun olin saanut hehkutettua edellisessä talvipäiväkirjassa (010123), että pää on mukavasti rentoutunut, kun ei ole tarvinnut kirjoittaa kraputekstejä, niin enkös sitten kohta sen jälkeen kirjoittanut putkessa, en yhtä, en edes kahta, vaan monta kraputarinaa.
Joten voin luvata, että krapu palaa lomilta. Milloin? Sen saatte tietää, kun pysytte kanavalla.
Pysykää myös lämpiminä ja terveinä!

Talvipäiväkirja 010123

Raketit paukkuu,
koirat haukkuu.

Eli uudenvuodenaatto on lusittu. Heti Tapaninpäivän jälkeen alkoi rakettien paukuttelu, eilen puuolenyön aikaan taivas sitten lopullisesti räjähti, kotiin tunkeutui ruudin tuoksua. En viitsinyt nousta sohvalta katsomaan taivasta, äänet riittivät, joten jatkoin jääkiekon nuorten MM-kisojen ottelua Suomi-USA katsomista.
En ole koskaan innostunut vuodenvaihteen juhlinnasta. Joulu vielä menettelee, mutta uusivuosi ei. Raketteja, kuoharia, halaamista ja suukottelua. Ei minulle.

Vuodelle 2023 en ole luvannut mitään, en aio aloittaa mitään uutta. Noudatan hyviksi havaittuja sananlaskuja:

Uusi vuosi, vanhat kilot.
Uusi vuosi, vanhat kujeet.

Hmm, kujeilemaan alan ehkä olla liian vanha. Tuntuu, että ennemmin elämä kujeiluttaa minua.

Vuosi 2022, mitä siitä jäi käteen? Henk.kohtaisessa elämässä liian paljon sairastelua, ystävien ja rakkaitten kuolemia. Hikinen kesä. Maailmanmeno vielä huonompi, kiitos syiden, jotka kaikki tiedämme.

Joutikin mennä vanha vuosi.

On ollut ihanan rentouttavaa vain olla viimeiset viikot. Ei kirjoittamista krapuhaasteen ollessa tauolla. Aina silloin tällöin tuo haaste aiheuttaa lievää ahdistusta ja väristyksiä, kun tuntuu, ettei enää ole mitään kirjoitettavaa, ei mitään sanottavaa. Olen kirjoittanut ihan liikaa elinikäni aikaan, älytön määrä sanoja. Luulisi vähemmälläkin saavansa sanottua asiansa.

Joskus mietin ihmeissäni, minkälaisessa hapessa pääni oli aikanaan, kun kirjoitin ja julkaisin kirjoja, pidin näyttelyitä ja kiersin myyjäisissä kauppaamassa kädentöitäni. Kaikkea noita rinnakkain. No, ei tarvitse kuin lukea silloisia päiväkirjoja, niin huomaa, että pää koki aikamoista happivajausta.

Mutta päiväkirjastahan tuli mieleen, että aloitanhan minä sentään jotain uutta tänä vuonna. Uuden päiväkirjan, jonka sivuille toivon mukaan tulee ilon päiviä ja maailmanrauhaa.

 

 

Talvipäiväkirja 191222

 

Oli hanget, korkeat nietokset,
kadut nyt liukkaat, loskaiset.
Vaan joulu, joulu on meillä.

 

 

Puhtaan valkoinen postikorttimaisema on sulanut vesisateeseen. Lumi on värjääntynyt ruskeaksi. Kadut ja jalkakäytävät kiiltelevät liukkaina. On siis etelän talvi.

Viime viikolla oli toisin, kun kävimme tutustumassa joulukoristetehdas Weisteen joulupuotiin Helsingin Pukinmäessä. Voi, mikä paikka! Onneksi en harrasta joulua! Olisi tullut muuten kallis reissu.

Puoti on Weisteen perheen vanhassa kotitalossa. Hurmaava talo ja huoneet täynnä kimallusta, joulun värejä joka makuun. Silmiä ja mieltä hivelevän suloista.
Kannattaa lukea Weisteen kotisivuilta tehtaan ja perheen historiasta. Suomalainen menestystarina.

Kävely pikkupakkasessa, kun puut ja pensaat on kuorrutettu hohtavalla valkoisella, tekee hyvää pääkopalle ja muutenkin kropalle. Lumen ympäröimänä kuulee hiljaisuuden, jota ei muulloin ole. Ei turhia ärsykkeitä, ei turhia ajatuksia. Ei tarvitse miettiä, pitäisikö kuluttaa, jotta yhteiskunta pyörisi vai pitäisikö säästää, jotta luonnonvarat eivät ehtyisi ja maapallo pelastuisi.

Sähköä on kyllä tullut säästettyä.

Jouluperinteisiin kuuluu myös Tuomaan markkinoilla käynti. Oli vielä lumista ja pakkasta, joten puitteet olivat mainiot. Niin monta kertaa noilla markkinoilla on tullut käytyä vesisateessa. Tämä vuosi oli mukava poikkeus.
Tapojemme mukaan emme ostaneet markkinoilta mitään. Mitään ei tarvitse ja ihan vaan kannatuksen vuoksi ei raski ostaa kalliita tuotteita.
Riittää, kun saa kävellä, katsoa ja ihmetellä, halpaa hupia.

Tällä viikolla paketoin lahjat. Rakastan lahjojen antamista, joten en voisi kuvitellakaan aineetonta joulua. Tosin lahjon ihmisiä muutenkin ympäri vuoden, joulu ei ole poikkeus.
Joulukortteja lähetän myös, ehkä myös muutaman tekstiviestin ja meilin, mutta niitä vähemmän. Kortteja on mukava lähettää ja niitä on enemmän kuin mukavaa saada.

Hiljaa hissukseen joulu tulee. En paista laatikoita, en kypsennä kinkkua. En siivoa, en tee oikeastaan mitään. En sure, vaikka joulu ei olisikaan valkoinen. Nautin mitään tekemättömyydestä niin kuin aina, niin jouluna kuin arkenakin. Tapaan läheisiä, olen yksin. Juuri sellainen joulu kuin haluan.

Sitä samaa, oman näköistä joulua toivotan kaikille lukijoille!

Talvipäiväkirja 121222

Helsingissä on täysi talvi. Lunta on tuprutellut enemmän kuin tarpeeksi ja maisema on ollut perinteistä postikorttityyliä.

Nyt näkymät ovat muuttumassa. Rapsakka tuuli repii puista lumet ja oksat, talojen katoille kertyneet lumimassat lentävät niskaan. Pakkasta on kymmenen astetta, Forecan mukaan tuntuu kuin -20.

Uskon.

Lainakoira kävi luonani pikavisiitillä kolmen yön ajan. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolista, edellisestä vierailusta ehti kulua yli kaksi kuukautta. Kuusikymmentä päivää ilma vieressä kuorsaavaa karvakerää on liian pitkä aika.

Ehdimme nauttia talvisista kävelyistä. Minä tähyilin taivaille, Lainakoira nuuski lumikasoja. Perusteellista ympäristön seurantaa.

Koronan ja kurkkupaiseen jälkeen en ole tuntenut oloani puolikuntoiseksi. Tämä olo on korkeintaan neljänneskuntoista. Ylämäet saavat hapen loppumaan, sydämen rummuttamaan ja minut uuvuksiin. Ärsyttävää. Niinpä suosimme lenkeillä tasaisia maastoja.

Harmi, että koti on mäen päällä.

Tänään Lainakoira lähti omaan kotiinsa. Olen ihan tyytyväinen, ettei tarvitse enää ulkoilla tänään. Huomenna ehkä.

Kuulema joulukin on tulossa. Oli ihan unohtua, mutta eiköhän se tule, vaikka ei niin sitä muistaisikaan.

Tepaa muistaen

Rakas tätini ja kummitätini Tepa on vihdoin päässyt haluamaansa rauhaan. Enää hänen ei tarvitse kysyä minulta, milloin tämä kaikki loppuu, miksei hän saa jo kuolla.

Tuntemani Tepa oli jo poissa viimeisen vuoden ajan. Kävin häntä kyllä katsomassa, mutta en ole lainkaan varma, tunnistiko hän minua maskin takaa. Ehkä hän tunsi ääneni, tunsi, miltä silitykseni iän kuihduttamalla iholla tuntui. Ehkä hän muisti jotain, kun lauloin hänelle, kun paijasin teräksenharmaita hiuksia.

Tepa oli se ihminen, joka opetti minua rakastamaan kirjoja. Sain häneltä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi Anna-kirjoja, Pieni runotyttö-sarjaa, Tiina-kirjoja, Anni Swanin koottuja kertomuksia Tottisalmen perillisineen ja Iris rukkineen, Nuorten toivekirjaston kirjoja ja niin edelleen.

Murrosiässä Tepa jaksoi ymmärtää minua silloin, kun omat vanhemmat olivat enemmän ja vähemmän hukassa kanssani. Tepan mielestä meikkini oli kaunis, vanhempieni mielestä ei niinkään. Tepa oli varma siitä, että minusta tulee ihan kunnon ihminen, eivätkä teini-iän älyttömyydet veisi minua pysyvästi lavealle tielle.

Ihailin ja rakastin Tepaa. Hän oli rohkea, suorasanainen, rehellinen, aikaansaava ja hänen huumorintajunsa oli yhtä outo kuin minullakin. Usein hihittelimme asioille, joille muiden mielestä ei sopinut nauraa tai joista ei ollut edes sopivaa laskea leikkiä.

Tepan elämä ei ollut aina helppoa, mutta elämäniloaan hän ei menettänyt ennen kuin viimeisinä vuosinaan, jolloin liikkuminen vaikeutui, eikä jaksaminen riittänyt enää lukemiseen.

Vuosien mittaan olen kirjoittanut ja piirtänyt Tepasta. Näissä Tepa tuumaa-jutuissa olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon hän on minulle merkinnyt ja merkitsee edelleen. Olen ylpeä, kiitollinen ja iloinen siitä, että juuri hän oli rakas kummitätini.

Joskus me nauroimme miettiessämme, että kun aika jättää Tepasta, minusta tulee pienen sukumme matriarkka. Nyt se aika on koettanut.

***

Otan varaslähdön ja soitan lauantaiklassikkona jo nyt Tepan lempikappaleen. Minun piti kasvaa todella aikuiseksi, että opin pitämään Kauko Käyhköstä ja tästä laulusta. Senkin asian Tepa opetti minulle loppujen lopuksi, kaikkien muiden asioiden lisäksi.

Talvipäiväkirja 220222

viralliset valvojat

Taannoisessa Ystävänpäiväarvonnassa on nyt arvonta suoritettu virallisten valvojien tarkkojen silmien alla käyttäen satunnaislukugeneraattoria.

Onnetar suosi tällä kertaa Riittaa, Lepistä, Birgittaa, Cranea ja Kirstiä. Onnittelut voittajille ja kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Voittajille on ilmoitettu asiasta henk.kohtaisesti, joten tsekkaa meilisi ja muut viestimet!

***

 

 

Johan on jaksanut tulla lunta. Ja vettä. Ja sohjoa. Kuulema Espoon Nuuksiossa on lähes yhtä paljon lunta kuin Kittilässä eli lähentelee metriä.
Kiva.

Viimeiset viisi viikkoa olen nököttänyt mökissä potien lonkan bursiittia. Ystävälliset ystävät ovat käyttäneet minua autolla kaupassa kerran viikossa ja pari kertaa olen rohkeasti lähtenyt tallustamaan jäästä muhkuraisia teitä lähikauppaan.
Virhe.

Onneksi oli olympialaiset ja muutakin katsottavaa kuin sarjamurhaajia Netflixistä.

Olen oppinut nukkumaan selälläni, sillä kyljellä ei ole voinut lonkkakipujen takia. Virhe sekin, sillä selkä protestoi sitä asentoa. No, tätähän ihmisen elämä on: virheitä.
Enkä aio oppia niistä sen kummempaa.

Nyt lonkka/kinttu/selkä ovat paremmat. Odottelen sohjosäitä ja lumen lopullista sulamista ennen kuin hypin tasajalkaa riemusta. Olen miettinyt, että kun kävely näillä talvikeleillä on jo nyt sitä mitä se on, niin miltä tulevaisuus näyttää? Ei ihme, ettei mummoja ja pappoja ole näkynyt aikoihin. Pitänee tulevaisuudessa säästää rahaa ja tulevina talvina hurauttaa taksilla ulkoilemaan johonkin ostosparatiisiin.
Ellei ole pandemioita.

Vaan, kevättä kohti silti. Jollain tavalla.

Talvipäiväkirja 291221

Koirien piinaviikko menossa. Ensimmäiset raketit räjähtivät taivaalle jo joulupäivänä. Onneksi Lainakoira reagoi sisällä suht maltillisesti raketteihin, ulkona on eri juttu. Hyppii kuin aropupu, kun pamahtaa.

Niin minäkin.

Pahemmaksihan tämä menee mitä lähemmäksi vuodenvaihdetta mennään.

Kauniitahan nuo ilotulitukset ovat, mutta eikö voisi kehittää äänettömiä tussahduksia taivaalle, sopisi minulle.

Joulu tuli ja meni. Monessa perheessä joulusuunnitelmat muuttuivat viime hetkellä. Paljon tartuntoja, paljon altistumisia. Saan kolmannen rokotuksen tammikuun puolessavälissä ja tuntuisi kyllä lottovoitolta säästyä tartunnalta ennen sitä. Kaupassa on sentään käytävä, vaikka muuten yrittäisi vetää matalaa linjaa.

Vuoden lähestyessä loppuaan monet summaavat mennyttä. Nyt ei huvita tehdä sitä, tulee vain mieleen korona, läheisten henkilökohtaiset menetykset, sairastumiset ja muut elämää haittaavat asiat. Sen sijaan kerron kuvin koiran vuodesta, se on paljon hauskempaa.

Kiitos tästä vuodesta kaikille blogini lukijoille ja kommentoijille.

Toivotan entistä parempaa uutta vuotta meille kaikille!

Talvipäiväkirja 151221

urheilukentän valot sumuisena iltapäivänä

Pakkanen lauhtui, tilalle tulivat jäätävät sateet ja taianomainen sumu. Maisema sulautui harmaaseen, terävät ääriviivat katosivat, oli kuin olisi kävellyt pumpulissa. Kosteus tiivistyi tuhansiksi pisaroiksi, melkein kuin seinäksi, jonka läpi Lainakoira ja minä liukastelimme. Niin kaunista.

Ystävä kävi lounaalla ja kahvilla. Koronan aikana tuttavuudet ovat jääneet, ystävät pysyneet. Huomaan, että minulla on enemmän ystäviä kuin tuttavia. Olen onnekas.

valaistunut koira pimeässä

Lainakoira pääsi vartioimaan mustasukkaisena lelujaan, kun toinen ystävä tuli kahville koiransa kanssa. Lainakoirahan ei muuten välitä juuri lainkaan noista muutamasta lelustaan, mutta kun reviirille tulee potentiaalinen varas, niin yhtäkkiä nuo lelut ovat kalleimpia aarteita. Lainakoira säilöi leluja mahansa alla, käpälien välissä ja suussaan. Vasta kun muistutin vieraanvaraisuudesta ja nappasin muutaman lelun vieraalle, Lainakoira antoi periksi. Loppuajan koirat leikkivät sulassa sovussa ja yltyivät jopa riehumaan toistensa kanssa. Vierailun jälkeen Lainakoira nukkui neljä tuntia.

Sosiaalisuus ja vahtiminen rasittavat.

Vuosi on pimeimmillään. Aamun sarastus ei todellakaan herätä, sillä valoa on turha odottaa. Tuntuu, että itsekin kulkee säästöliekillä näin päivinä. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja onneksi on niin paljon, mitä ei tarvitsekaan tehdä.

keskipäivällä

Talvipäiväkirja 081221

junassa

Lainakoira on ollut jälleen henkilökohtaisena ohjaajani jo parin viikon ajan. Hain hänet kotipaikkakunnaltaan junalla, kätevä tapa matkustaa koiran kanssa. Eläinvaunussa on yleensä hyvin tilaa ja jos käy tuuri, voi saada matkaseuraksi toisen eläimen. Lainakoira enimmäkseen torkkuu matkan ajan, minä katselen tabletilta murhasarjoja.

Operaattori lahjoi kanta-asiakkaansa parin kuukauden Viaplay-suoratoistolla. Ei siellä ensisilmäyksellä ollut mitään mielenkiintoista, mutta sitten löysin vanhat tutut komisariot eli Frostin ja Morsen. Olen nyt maratoonannut herroja, eikä noiden vanhojen brittidekkareiden lumo ole minnekään haalistunut vuosien varrella. On ollut hauskaa tavata uudestaan Frostin lisäksi Mullett, George Toolan ja Ernie Trigg. Sarjassa esiintyy myös nuoria brittinäyttelijöitä, jotka myöhemmin ovat tehneet kelpo uraa, esimerkiksi Damian Lewis ja Marc Warren.

David Jason, joka näyttelee Frostia, on sarjan ekalla kaudella 52-vuotias ja viimeisellä kaudella 70-vuotias. Sarjaa tehtiin vuosina 1992-2010.

kylmääääää

Viime päivinä on ollut pakkasta enemmän kuin laki sallii. Rikollisia tällaiset kelit. Pakkasen ehkä vielä kestäisi, mutta ei tuota viimaa. Onneksi hengityssuojain pitää kasvot sulina, ihan kätevä koronan mukanaan tuoma lisä vaatetukseen.

Korona on ja pysyy, kolmas rokotus tiedossa tammikuussa. Koronapassi on ladattu puhelimeen, mutta vielä en ole korkannut sitä. Vähäisiä ovat nämä menot, kun koira ja suoratoistot pitävät kiireisinä.

maastoutunut