Onnellinen

 

Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.

Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.

Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.

Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.

En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.

Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?

Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.

Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.

Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.

Olla onnellinen.

 

 

 

Mainokset

Viikko elämästäni

Viikon kehto: Peltoaukeilla Aapeli-myrsky tekee kaikkensa, jotta juna ei pääsisi eteenpäin. Istun vaunun toisessa kerroksessa, maisema ikkunan takana on maidonvalkoinen. Juna heijaa, keinuu ja selviytyy metsän suojaan. Pari kanssamatkustajaa lähtee pahoinvoinnin takia alakertaan etsimään vapaita istumapaikkoja.

Viikon siivous: Siirrän joulun kaappiin odottamaan seuraavaa, tulevaa. Tiina Tonttutyttö laskeutuu lampusta, jossa hän on keinunut jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan joka joulu. Lapsuudenkodista tuodut Aarikan tonttutyttö ja -poika ovat vielä vanhempia. Joulukortit jätän paikoilleen kaapin oveen muutamaksi päiväksi. Niitä on mukava katsoa, ajatella ihmisiä, jotka ovat ne lähettäneet. Positiivinen muistaminen on asia, josta pidän. Ja nämä kortit ovat huomionosoituksia ihmisiltä, joiden kanssa tulee muutenkin pidettyä yhteyttä, ei vain jouluna.
Kissa ei muka kiitoksilla elä, olen eri mieltä. Minusta on mukavaa muistaa ihmisiä. Kuljen kirpputoreilla, kaupoissa ja näen tavaran, josta tiedän, että joku voisi ilahtua saadessaan sen. Lähetän syntymäpäiväkortteja.
Yritän muistaa, etten voi pitää ketään itsestäänselvyytenä.
Olen myös ikionnellinen, jos minua muistetaan. Enpä taida siis olla kissa.

Viikon avuttomuus: Toisinaan kaipaan kipeästi niitä aikoja, jolloin puhallukseni poisti pipin. Enää minulla ei ole sellaisia taikavoimia.

Viikon päätös: Yritän välttää mahdollisimman tehokkaasti ihmisiä, jotka silmissäni ovat ylimielisiä. Onneksi heitä ei ole monta, mutta silti heidän energiaa imevä vaikutuksensa on liian paljon minulle. Pääni tasapaino järkkyy hyvin helposti.

Viikon telepatia: Seison tänä aamuna bussipysäkillä. Illan ja yön aikana on satanut parikymmentä senttiä lunta. Pakkasta hiukan, tyyntä. Maiseman kauneus on mykistävää. Viereeni tulee bussia odottamaan ikäiseni nainen. Niin kaunista, niin kaunista, hän sanoo minulle.

 

Marraskuun selätys 26-30

#26
Edellisiltana alkanut kurkkukipu on poissa, kun herään. Tilalle on tullut vuotava nokka. Ei ihme, että tällaista olotilaa kutsutaan räkätaudiksi.
Pyydän Läheistä käymään kaupassa puolestani. Pitäisi laittaa rastia seinään, sillä avun pyytäminen on aina ollut minulle vaikeaa. Täytyyhän sitä nyt itse pärjätä, eikä muita saa vaivata, elleivät he sitten oma-aloitteisesti tarjoa apuaan.
Silloinkin kannattaa (pitää) kieltäytyä.
Terapiassa aikanaan tuli tietenkin myös pohdittua tätä vaatimusta itseään kohtaan. Olen kyllä pehmentynyt vuosien aikana, jopa siis pyydän apua, mutta olen myös saanut kokea sen, että apua kyllä luvataan, sitten joskus, eikä sitä joskus-päivää koskaan tule.
Kun ei odota, ei pety. Siinähän se.

#27
Kahvi ei maistu, mutta se on lämmintä ja kuuluu aamurutiineihin. Kuin myös vessassa käynti. Koska asun yksin, en koskaan sulje vessan ovea, se saa olla niin avoinna kuin se haluaa. Istun pytyllä ja ovikello soi. Vessa on vastapäätä ulko-ovea. Muistan, että tänään on tulossa asunnon rakenteiden tarkastaja, sillä viereisellä tontilla aletaan kohta räjäytellä tilaa uusille asuintaloille.
Tarkastajillahan on aina huoltomiehet mukana ja huoltomiehillä yleisavaimet ja huoltomiehet käyttävät avaimiaan suunnilleen samaan aikaan, kun soittavat ovikelloa. Riivin nopeasti housut puolitankoon ja syöksyn avaamaan oven. Haarat eivät todellakaan kiristä. Tarkastaja, joka on noin 13-vuotiaan näköinen, tutkii rakenteet ja suuntaa tietenkin myös vessaan.
Juu, en ehtinyt vetää pyttyä.
Onneksi ei tämän ikäisenä enää jaksa kamalasti nolostua mistään.
Loppupäivä kuluu vaaka-asennossa aivastaen kymmenen kertaa minuutissa, nenäliinoja kuluu. Räkätauti voi hyvin.

#28
Aivastaminen jatkuu. Nenäliinojen välillä saan vihdoin ommeltua tyynyliinan saumat ja napit paikoilleen. Tyynyliina on ollut jo kauan valmis, kuin myös toinen samanlainen, mutta koska inhoan saumojen ja nappien ompelua ja ompelemista ylipäänsä, tällaisten töiden viimeistely jää ja jää ja jää.
Saan motivoitua itseni hiustenpesuun, ylipäänsä suihkuun. Peseytyminen ottaa niin voimille, että nukun kahden tunnin päiväunet. Herään yskään, räkätauti on putoamassa alemmas kropassa, keuhkoputket vinkuvat.

#29
Nuha on poissa, tilalla päänsärky, kun herään. Poski- ja otsaontelotulehdukset ovat melkein jokasyksyisiä riesoja, olen tänä vuonna selvinnyt ilman niitä. Mikäli päänsärky ei helpota viikonlopun yli mentäessä, menen lääkärille. Lupaan sen itselleni.
Nenäkannu on käytössä ympäri vuoden, mutta liian ahtaita röörejä vastaan on vaikea taistella.
Alan virkata joululahjaa, tarvitsen väriterapiaa.

 

#30
Marraskuu on selätetty, arkea dokumentoitu ja kuvattu. Aika työläs projekti, mutta en voi kieltää, etteikö kuukausi olisi mennyt nopeasti. Kovin mielenkiintoista elämäni ei ole, mutta onneksi pidän tavallisesta arjesta. Sellaisista päivistä, jolloin ei tapahdu juuri mitään.
Jännitys, seikkailu ja romantiikka eivät ole minun juttuni. Tylsyydessä on turvani ja tasapainoni.

 

Marraskuun selätys 12-15

#12
Levollinen päivä. Teemataiteessa on marraskuun aiheena maa ja/tai metalli. Nautin kiireettömyydestä tehdessäni haastevastausta. Kun uppoutuu kuvien tekemiseen, käsitöihin, ulkoiluun, tv-sarjoihin, on helppo unohtaa oma pää. Niin kuin ennenkin, mieliala on sahannut ylös-alas pakollisen pysähtymisen jälkeen.

#13
Vaaleanpunaiset kirjaimet erottuvat hyvin harmaassa maisemassa. One love – yksi rakkaus. En voi olla miettimättä, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Yksi rakkaus yhtä kohdetta kohtaan? Yksi rakkaus, josta jakaa monelle? Mahdollisuutta rakastua vain kerran? Yleismaailmallinen rakkaus?
Onneksi Lainakoira kiskoo minua eteenpäin, saan muuta ajateltavaa.

#14
Sauvakävelijöitä on paljon. Aamulenkillä sauvojen kanssa liikkeellä on enimmäkseen seniorikansalaisia. Päivälenkillä vastaan tulee kypsemmässä keski-iässä olevia kävelijöitä. Iltalenkillä meidät ohittavat työstä palanneet sauvojat.
Tuntuu, että niin kuin koiria ulkoiluttaville niin myös sauvojille kelit eivät paljon sanele liikkumista. Sää on pukeutumiskysymys.

#15
Tänään näkyi hetken aikaa valoa.

 

Marraskuun selätys 7-11

#7

Tiistaikahvilla Lainakoiran, ystävän ja hänen koiransa kanssa Tuomarinkylässä Ravintola Annan kartanossa. Paikka toivottaa myös koirat tervetulleeksi, mikä on mukavaa ainakin koirien omistajien kannalta. Tiedä sitten mitä koirattomat asiakkaat ajattelevat. Joka paikkaan ei koiria tarvitse päästää, olen sitä mieltä.
Tänne siis pääsimme.

#8

Sumu on ollut sakeaa, ei tuulta. Kaunista. Pellot ovat täynnä ihania tuoksuja Lainakoiran mielestä. Kura, muta ja kuolleet lehdet.

#9

Ystävän kanssa tutustumassa Kalasataman uuteen kauppakeskukseen Rediin eli hyvä syy tavata kahvilla (ilman koiraa). Kahvin lisäksi löysimme hävikkiruokakaupan, mielenkiintoinen tuttavuus.

#10

Sain eräältä ystävältä synttärilahjaksi Ticketmasterin lahjakortin, jolle löysin käyttöä, kun menin samaisen ystävän kanssa katsomaan ja kuuntelemaan a cappella-yhtye FORKin joulukeikkaa. FORKmaiseen tapaan kyseessä ei ollut mikään ihan perinteinen joulukonsertti. Huikea esitys jälleen kerran yhtyeeltä.

#11

Viikko pulkassa ja olen väsynyt. En tajunnut olevani väsynyt ennen kuin läheinen huomautti asiasta minulle. Olen viime päivinä tullut ja mennyt, ollut sosiaalinen ja taas mennyt. Kävellyt koiran kanssa reilun viikon aikana melkein sata kilometriä. Läheinen oli huolissaan siitä, että minulla alkaa mennä liian lujaa, etten muista pysähtyä ja vaan olla.
Totta. Nyt on jarruttamisen aika. On maltettava kuunnella omaa päätään. Ehdittävä nukkua päiväunia.
Ja ulkoilutettava koiraa ilman maratonimeininkiä.

 

 

 

Kun naama on kuin petolinnun perse ja ottaa selfien, niin eikö kyseessä ole sittenkin belfie?

Otsikon mukainen ajatus iski tänä aamuna. Poninhäntä siirtynyt otsalle, yksisarvisen taikaa. Tyynyliinan painamat rypyt siksakkia poskilla. Jos nyt ottaisin selfien, se olisi belfie, mutta koska en milloinkaan ota selfieitä, ei pelkoa.
Jos nappaa kuvan tissivaosta tai sikspäkeistään, kyseessä on boobfie. Tosin niin tukevia push-upeja ei ole vielä tullut eteen, että saisin itselleni tissivaon. Ei pelkoa.

En minä näkisi näitä aamuja, ellei Lainakoira veisi minua lenkille. Nukkuisin pitkään ja vaikka heräisin aikaisin, en todellakaan lähtisi ulos. Lainakoiran kanssa on toisin ja havaitsen aamu-usvat.
Viime talvena huomasin, että ihminen ei kuole, vaikka hän liikkuisi ulkona enemmänkin kuin pakolliset kauppareissut. Lainakoira oli luonani kolme kuukautta ja kännykän matkamittari näytti meidän kävelleen tuona aikana 900 kilometriä. Kuulostaa hurjalta määrältä, mutta kun joka päivä käy vapaaehtoisesti ulkona neljä kertaa, niin kilometrejä kertyy (melkein) itsestään.

Toisinaan aamulenkillä tulee ajatelleeksi kaikenlaista joutavaa. Toisinaan myös oivaltaa jotain. Joskus kevään korvalla tajusin vihdoin mitä tarkoittaa pyyteetön auttaminen. Se on sitä, että ei odota itseään autettavan millään tavoin, ei mitään vastavuoroisuutta tai anna-hyvän-kiertää-systeemiä. Mikäli tuota ei tajua, on tuomittu elämään katkerana ja pettyneenä hamaan loppuun asti. Kukapa sellaista loppua elämälleen toivoo?
Helpotti tuo oivallus.

Lainakoiralla ei ole pahemmin riistaviettiä. Oravia ja jäniksiä se luimuilee, samoin kissoja, mutta ei puhettakaan, että lähtisi niiden perään. Vahtivietti on myös aika olematon. Tulen kaupasta, riisun takin eteisessä, kannan kassit keittiöön. Vasta kun avaan jääkaapin oven tyhjentääkseni kassien sisällön hyllyille, koira havahtuu sohvalla. Vanhuus tai huonokuuloisuus ei koiraa paina, hän on vain aika hillitty luonteeltaan. Murtovarkaan paras kaveri. Kaikkien hyvä ystävä.

Olen vuosien aikana kuvannut ruskaa, talventörröttäjiä, kuurankukkia ja kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kyllästymiseen asti. Ne ovat joka vuosi samanlaiset, ne on kaikki nähty, mutta silti tämä luonnon väripaletti näinä aamuina jaksaa edelleen sykähdyttää, kunhan unohdan kaikki nämä turhanaikaiset ajatukset, jotka toisinaan täyttävät korvieni välin. Huokaan Lainakoiralle, näetkö, niin ihanaa punaista, katso nyt, mutta koiraa kiinnostaa tietenkin enemmän mutaisesta maasta nousevat tuoksut, joita oma nenäni ei haista. Koetan vielä houkutella koiraa katsomaan veteen, näkyykö jo taimenien nousua. Koira vilkaisee kerran, tehdäkseen minulle mieliksi, vaikka innostukseni ei pahemmin häntää heilauta. Rapsutan kiitokseksi.

Lainakoira hoitaa mielenterveyttäni. Tuntuu, että se kupla, jossa olen vuosien ajan ollut toisinaan vangittuna, toisinaan vapaaehtoisesti, alkaa laajentua. Toivon, että muutkin saisivat kokea vastaavaa avartumista. En jaksa kuplia ympärilläni, jokainen omassa poterossaan, omaansa fanaattisesti puolustaen, toisia yhtä fundamentalistisesti halveksien. Mikäli et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Mietin, miksi on luvallista ivata, lynkata ja riepotella vastapuolta, eikä huomaa sen olevan vihapuhetta. Mikäli vastapuoli tekee samoin, se on vihapuhetta. Nämä kuplat hämmentävät minua, samoin häkellyttää ihan tolkunkin ihmisten sokeus omalle toiminnalleen. Haluan pysytellä kaukana näistä kuplista.

Liikumme yleensä siihen aikaan aamusta, että hätäisimmät pyöräilijät ovat jo ehtineet työpaikoilleen. Nuo virtaviivaisissa kypärissään suihkivat, joille jokainen polkaisu on suoritus tulla nopeammaksi, vahvemmaksi, voittajaksi. Suurin osa koirien ulkoiluttajista on myös ehtinyt tehdä lenkkinsä Ei tarvitse väistää näitä kännykkäänsä katsovia, mitään muuta näkemättömiä ihmisiä, joiden toisessa kädessä flexin kauaskantoisessa päässä pomppii nelikymmenkiloinen aamuhaukkuja.
Meillä on oma rauha, aurinko yrittää kavuta korkeammalle, mutta sitä vaivaa sama laiskuus kuin minuakin. Kun vaan vähemmällä pääsee, niin hyvä juttu. Lainakoira alkaa olla sama mieltä, vilkaisee taakseen vähän väliä kysyen, eikö jo aamulenkki riittäisi, ollaan kävelty jo aika kauan, on nälkä.
Totta.

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Juttutuokio

 

Viereisestä pöydästä tarjotaan iltapäivälehteä luettavaksi. Kiitän ei,
kaivan possun rapean korvan koiralle syötäväksi, juon kolmen euron
happy hour-oluttani. Tunnin kuluttua hinta nousee neljään euroon,
silloin olen kotona. ”Taitaa olla jo vanha koira”, mies sanoo, sulkee lehden,
tyhjentää tuoppinsa. ”Se on vain harmaa, neljävuotias”. Mies ihmettelee
koiran rauhallisuutta, johtunee possun korvasta. Kohautan olkapäitäni, ehkä,
kohautan toistamiseen, kun mies miettii, hakisiko vielä yhden halvan kaljan.
Päätösten tekeminen muiden puolesta ei ole minun juttuni. ”Otatko sinä?”
Pudistan päätäni, oma päätös on helppo.
”Mistä se muuten johtuu, että naiset, joilla on koira, ovat paljon sopuisampia
kuin kissanaiset?” Vastaan, etten tiedä miksi, en edes tiedä, pitääkö
se paikkansa, en juurikaan mieti sellaisia asioita,
harvoin mietin mitään. ”Eka vaimo otti koiran, kun erottiin,
olisi pitänyt sittenkin jäädä, mutta kun se kissanainen tuli. Se
kissa oli sekopäinen,
mutta lievä tapaus siihen naiseen verrattuna.”
Kuuntelen, siinä olen enemmän kuin hyvä. Koira on rouskuttanut possunsa,
nuolee terassin puulattialta teräviä muruja,
kaadan vettä pullosta juomakuppiin. Korvat janottavat, kuumottavat.
Kohta lähdemme, tarina ei ole vielä ohi, eivät ne koskaan lopu,
kuten eivät nämä kävelytkään lupiinien keskellä.
”Kiukkuinen, kateellinen ja katkera.” Hätkähdän, muistan miehen puhuvan
kissanaisestaan. Rapsutan koiraa, se nousee, venyttelee, katsoo kysyvästi,
mennään, kyllä. ”Hullu se oli ja helvetin mustasukkainen.”
Hyvästelen miehen, hän kiittää juttutuokiosta, mukavasta seurasta,
silittää koiraa. Kotimatkalla näemme oravan ja mustarastaita,
koira ei ole kiinnostunut.
Naapurin kissa istuu ikkunassaan, niin ylös ei koira näe. 

 

 

 

 

 

Kala

Nuorena nainen oli harrastanut sukellusta ystävien kanssa ympäri maailmaa. Ystävät tiesivät, että nainen rakasti intohimoisesti kaloja, sukelsi juuri niiden vuoksi, nähdäkseen kaikki vedenalaiset värit ja muodot sellaisina kuin ne eivät voineet koskaan esiintyä kuivalla maalla.
Naisen toistuvat korvatulehdukset lopettivat sukeltamisen. Kaveriporukka jatkoi harrastustaan ja he ottivat tavakseen tuoda naiselle matkoiltaan kaloja esittäviä esineitä: koruja, tyynynpäällisiä, magneetteja, suihkuverhoja, kuppeja, teepaitoja, kaikkea mahdollista. Vuosien aikana naisen pieni yksiö täyttyi muiden kokemuksista. Jossain vaiheessa nainen kertoi harvenneelle ystäväpiirilleen, ettei hän tarvinnut enää mitään, ei edes ja etenkään kala-aiheisia tavaroita, mutta ystävien sukelluksesta kuuroutuneet korvat eivät kuulleet naisen pyyntöä, ja uuden vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen puolivälissä ystävät, hauskojen tuliaistensa lisäksi, alkoivat julkaista naisen Facebook-seinällä kuvia ja videoita vedenalaisista seikkailuistaan.

Toisinaan nainen ajatteli, että kalat olivat pienempi paha kuin esimerkiksi ihastuminen yksisarvisiin tai kissoihin tai mihin tahansa, mutta nämä ajatukset haihtuivat hyvin nopeasti. Täytettyään neljäkymmentä nainen alkoi siivota kotiaan. Hän keräsi kaikki vähänkin kalaa muistuttavat esineet, vaatteet, verhot, liinat ja lakanat muutamaan suureen IKEA-kassiin, pakkasi kantamukset autoonsa ja ajoi kierrätyskeskukseen. Hänestä tuntui ikävältä laittaa vahinko kiertämään, mutta oli tottunut elämään syyllisyyden kanssa, eikä se enää pahemmin häirinnyt häntä.
Palattuaan kotiin, hän huomasi unohtaneensa kylpyhuoneen lavuaarin reunalle muovisen saippuatelineen. Koskaan telineessä ei ollut ollut saippuaa, nainen käytti ainoastaan nestemäisiä pesuaineita. Sininen muovikala näytti haukkovan henkeään, se oli ollut liian kauan ilman luontaista elinympäristöään, kuiva maa näivetti sitä. Nainen tiesi, miltä kalasta tuntui. Hän nosti suihkun lattiakaivon ritilän pois, laittoi suihkun virtaamaan, päästi kalan uimaan viemäreitä pitkin vapauteen ja sukelsi itse perästä.

***

Sus’-kirjoitushaaste: Ota kuva esineestä, joka sinulla on kotona ja kirjoita siitä fiktiivinen teksti.

 

 

 

Tarinoita

Aikanaan Hoitokoiran kävelyttäessä minua, huomasin, että koiran kanssa kulkeminen on sosiaalinen tapahtuma. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että vointini on paljon parempi kuin silloin. Jaksan puhua ihmisten kanssa paremmin, ei ole tarvetta sukeltaa metsän suojaan mahdollisen puhekumppanin tullessa vastaan. Elämäntarinoita olen näiden kuukausien aikana kuullut monta.

***

Useamman kerran viikossa Lainakoira ja minä tapaamme bussipysäkillä vanhan leidin. Hän kulkee rollaattorilla ja on kertonut ajavansa bussilla niin usein kuin mahdollista läheiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa, katsomaan maailmanmenoa, tapaamaan tuttuja, juttelemaan ihmisille. Hän lähentelee yhdeksääkymppiä, on pieni ja linnunluinen, hänen hymynsä on herkässä. Odotan koiran kanssa bussin tuloa nähdäkseni, pysähtyykö bussi riittävän lähelle jalkakäytävää. Silloin leidi haluaa nostaa rollaattorinsa itse bussiin. Mikäli bussi jää kauemmaksi, autan rollaattorin bussiin ja samalla yritän estää koiraa hyppäämästä kyytiin, sillä hän rakastaa julkisilla liikkumista.

***

Täällä on monta koulua ja usein heittäessäni keppejä koirapuistossa, koululaiset kulkevat aitauksen ohi. Tytöt haluavat silittää Lainakoiraa, varmaan pojatkin, mutta ehkä eivät kehtaa pyytää. Eräs tyttö kertoo, että hänen tädillään on koira ja he matkustavat kesäisin tädin luo ja silloin hän saa leikkiä koiran kanssa. Kotona tytöllä on pehmoleluna koira, ja hän kysyy, olenko huomenna puistossa, hän voisi tulla näyttämään leluaan meille.
Seuraavana päivänä näen tytön ja koiransa. Koira on saanut kaulaansa punaisen nauhan, tyttö vetää koiraa maata pitkin. Koira ei kuulema tottele aina, tyttö kertoo. Saan silittää pehmolelua.

***

Joni on kehitysvammainen. Hän ojentaa kättään varovasti Lainakoiraa kohti. Jonin äiti sanoo Jonin säteilevän positiivista energiaa, yleensä eläimet vaistoavat sen ja pitävät Jonista. Lainakoira nuuhkii Jonin lapasta. Äiti pyytää Jonia ottamaan vantun pois. Lainakoira nuolaisee Jonin kättä, harvinainen tapaus, sillä Lainakoira ei pahemmin suukottele ihmisiä.

***

Vanhojen ihmisten vapisevat kädet, kävelysauvat ja pyörätuolit tuntuvat olevan asioita, joita Lainakoira ei oikein tajua. Aluksi hän oli hieman epäluuloinen, tärisevät kädet pelottivat, mutta nykyään hän tuntuu tajuavan, että nuo kädet haluavat hyvää, haluavat silittää ja paijata. Koira rakastaa sellaista huomiota ja hän jää mielellään pidemmäksikin aikaa kyhjöttämään huomion antajan jalkoihin.

***

Poika kantaa suksia. Lainakoira pysähtyy ja katsoo poikaa. Poika arvelee, että koira ihmettelee, mitä sukset ovat. Myönnän, että niin saattaa olla ja kysyn, onko koulussa ollut hiihtoa. Poika huokaisee ja kertoo hiihtokilpailusta, jossa on tullut viimeiseksi. Minäkin huokaisen ja kerron hiihtokilpailusta, jossa minäkin olen aikanaan tullut viimeiseksi. Pojalla on hauska tapa puhua. Tunnetila: ärtynyt. Olo: väsynyt. Päätös: ei koskaan enää hiihtämistä. Toive: tulisi jo kevät ja lumi sulaisi.
Olen samaa mieltä hänen kanssaan.

***

Kevät saisi jo tulla ja lumet sulaa.