Kun jokin riittää

Kun koira ulkoiluttaa minua, mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Viime päivinä olen hihnan toisessa päässä miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Tänä aamuna sain vastauksen.

Onnellisuus on sitä, ettei ole paha olo.

Se kuulostaa simppeliltä, mutta ihminen, joka tietää masennuksen/ahdistuksen tuoman nurjan mustuuden, ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan. Onnea ei omalla kohdallani tuo ulkopuoliset seikat, kaikki mahdollisuus ja mahdottomuus ovat oman pääni sisällä. Totta kai tämä koira tekee minut onnelliseksi, mutta yhtä onnellinen olin esimerkiksi viime kesänä, kun jynssäsin kodin, avasin kuusi vuotta kiinni olleita ikkunoita ja pesin ne. Selkä, lonkka ja polvet itkivät, konttasin iltaisin piikkimatolla varmana siitä, että seuraavana aamuna en pysty kävelemään.
Mutta olin onnellinen, sillä minulla ei ollut paha olla. Särkyjä, kipuja kyllä, mutta pään sisällä rauha.
Samaa ei-pahaa-oloa tunnen, kun istun sohvalla, katson talviurheilua telkkarista ja virkkaan. On vain hyvä olo.

Muistan tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran neljän vuoden jälkeen huomasin, että minulla ei ole pahaa oloa. Kävelin ystävän kanssa hänen luokseen, näin, että omenapuut olivat kukassa. Takanani oli monta päiväsairaalajaksoa, terapia, osastohoito suljetulla. Aikoja, joiden silloin luulin jatkuvan ikuisuuteen, vaikka en edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaan tuntiin.

Tuon omenankukkakävelyn jälkeen on tullut putoamisia, niitä on mahtunut ihan riittävästi tähän viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta se päivä oli ensimmäinen toivon suhteen: on olemassa päiviä, jolloin ei ole paha olo.

Masennus ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua. Samoin on ahdistuksen laita. Nykyään olen vain kymmenen vuotta viisaampi itseni suhteen. Tiedän, mitä minun on tehtävä, kun ahdistus kiristää otettaan. Tiedän, miten pysyn kuopan reunalla, enkä päästä itseäni putoamaan. Mikään ulkopuolinen ei voi minua auttaa, tukea voin saada, mutta enemmän kuin muihin ihmisiin, uskon itseeni. Iloiset ja onnelliset elämäntapahtumat ovat mukavia, mutta kuitenkin ne ovat plaseboa. En anna ulkopuolisten, ihmisten ja tapahtumien, vaikuttaa omaan olooni, haluan olla sellaisesta riippumaton. Minun on tultava toimeen itseni kanssa, se on tärkeintä.

Mieletön havainto tajuta, että mitään muuta en tarvitse onnellisuuteen. Riittää, ettei ole paha olo.

Ainakin tänään se riittää.

 

Mainokset

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Punainen liina

Pienin joululiinoistani on tähden muotoinen. Äiti on kirjaillut punaisen kankaan valkoisella langalla, kynttilöitä ja kuusen oksia. Liina lähetettiin kotiin Suomeen joululahjaksi, äidinäidille.
Äiti oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, samassa perheessä molemmat kerrat. Liinan hän kirjaili toisen oleskelunsa aikana, silloinkin hän oli vielä alle kouluikäinen.

Äiti piti joulusta. Perinteet saivat hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Muistan hänen kätensä, jotka sytyttivät adventtikynttilät, sunnuntai toisensa perään. Sormet olivat hoikat ja kauniit, hyvin vakaat, miltei juhlalliset.

Äidin joulun odotus ja jännitys tarttuivat meihin lapsiin. Minuun liikaakin, joulua edeltävät päivät olivat täynnä vatsakipuja. Jouluaterian syöminen oksetti, kunnes Mummu, äidinäiti ehdotti, että lahjat jaettaisiin ennen ruokailua. Sitten ruokakin maistuisi paremmin.

Isän tiskattua astiat asetuimme piiriin olohuoneen lattialle, käsi kädessä. Oli piirileikkien aika. Räven raskar över isen, Hej tomtegubbar slå i glasen ja niin me pyörimme ympäri, ympäri, kunnes joku kompastui ja veti koko nauravan ja hengästyneen piirin lattialle.

Rakastan pientä, punaista liinaani. Sen reunat ovat hapsuntuneet, enkä uskalla enää pestä sitä. Ajattelen äitiä, joka kaikesta kokemastaan huolimatta, pystyi rakastamaan ja arvostamaan elämää. Ehkä minun pitäisi kantaa tuota liinaa aina mukanani. Se voisi muistuttaa minua mustina hetkinäni, että aina on olemassa toivoa, ei ehkä ihan nurkan takana, mutta jossain. Jossain.

 

***

Taikakuvat #74 JOULU

 

 

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.

 

 

 

 

Ensimmäiset vuodet

 

Tietenkin putoan kalliolta, koska minua on kielletty kiipeämästä sinne. Yllyttäjät juoksevat kertomaan vanhemmilleni, että olen kuollut. Isä kantaa minut kotiin, äiti laastaroi polvet ja kyynärpäät. Isä lukee minulle Aku Ankkaa, eikä minua itketä enää niin paljon.

Makuuhuoneen ikkunasta näkee, koska isä on tulossa kotiin. Kun isä kääntyy naapuritalon nurkalta, juoksen hakemaan tyynyn ja menen porraskäytävään, ylimmälle portaalle. Istun tyynyllä ja odotan. Isä on joka kerta yllättynyt nähdessään minut.

Teini-ikäisenä tulen ystävän kanssa meille. Isä istuu pemppatyynyllä portailla, minua hävettää, ystävä nauraa, hänen mielestään minulla on hauska ja ihana isä.


Sama ystävä kertoo vuosikymmenien jälkeen muistavansa, että aina, kun tulimme koulun jälkeen kotiini, isäni oli paistanut lettuja tai ostanut meille piispanmunkit.

 

Töiden jälkeen isä pesee kätensä Swarfegalla. Mönjä on myrkynvihreää, tuoksuu hyvälle, tuoksuu isälle. Purkin kansi on liasta musta, siihen ei kannata koskea.

Olen tavannut saksalaisen pojan leirintäalueella, hän lähtee huomenaamulla pois Suomesta. Haluan nähdä hänet vielä viimeisen kerran, karkaan kotoa ja matkalla soitan puhelinkioskista kotiin. Itken, että minun on pakko tavata se poika. Isä on eri mieltä. Tulet kotiin, hän sanoo, olet vasta kaksitoista. Jos et tule heti, minä haen sinut.

Vasta pari vuotta myöhemmin tajuan, että ei isä olisi löytänyt minua leirintäalueelta.

Isä auttaa minua matematiikassa, historiassa, äidinkielessä. Äiti kuulustelee englannin ja ranskan sanoja. Isä opettaa saksaa. Suomen kielioppi saa isän innostumaan, itse en tunne samaa mielenkiintoa lauserakenteita ja sijamuotoja kohtaan. Historiasta pidämme molemmat, myös politiikasta, josta puhumme paljon. Isä ei hyväksy sortoa, ei syrjintää missään muodossa, ei ketään kohtaan ja pienenä luulen, että muu maailma ajattelee samalla tavalla kuin hän.

Kun muutan pois kotoa, isä antaa minulle kirjekuoressa avaimen ja mukana on kirje, jota olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet. Isä kirjoittaa avaimen olevan lapsuudenkotiini ja hänen sydämeensä.

 

 

 

Vapaa

 

Luulen pysyväni tällä nuoralla, köyden toinen pää pingotettuna menneeseen,
toinen kurottaa tulevassa, seison keskellä, tämä on nyt.
Kauhun tasapainoa, tuttua tanssia,
tanssin, tanssin nuoralla. Illuusio turvasta.
Tässä sirkuksessa emme huijaa teitä hyvät katsojat.

Posttraumaattinen stressihäiriön oireita ovat

fyysiset tuntemukset kuten hikoilu, vapina, nopea syke ja univaikeudet. Myös ruokahaluttomuutta voi esiintyä. Psyykkisiä oireita ovat yhtäältä väkisin mieleen tulevat voimakkaat tunteet ja muistikuvat ja toisaalta tapahtuman kieltäminen, ns. henkinen puutuminen. Tyypillistä on myös keskittymisenvaikeus, väsymys, epätodellisuuden tunne sekä syyllisyys tai syyttely.
wikiwikipedia, vapaa tietosanakirja

Keikuttaa, heiluttaa, huojuttaa, horjuttaa, vapaa pudotus.

 

 

 

 

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Jossain aurinko laskee

 

En ole vuosiin pysynyt näin paikallani. On kesä, ei kesämatkoja. Mökkirannat ovat näkemättä, rantavedet kahlaamatta, aurinko laskee vastapäisen talon taakse. Kesäkaupungin tapahtumat ovat jääneet kokematta.

Olen väsynyt. Haluan vain olla sohvalla, nyhertää ikuisia käsitöitäni, mennä nukkumaan ajoissa, herätä omassa sängyssäni. Mieliala on hyvä, tämä ei ole masennusta, ei mitään sellaista. Tunnen itseni vaan ikäisekseni. Uusi kokemus minulle ja ehkä siksi olen pysynyt paikoillani, kuulostellut tätä outoa olotilaa, huomioinut kropan joka ikisen muutoksen, säryn ja kivun. Ymmärtänyt, että en vaan jaksa enää samalla tavalla kuin ennen.

Harmittaa. Kyllä. Kaipaan kävelemistä, tuota ainoaa liikunnan muotoa, johon olen pystynyt. Olen jättänyt jäähyväiset niin monelle tavalle liikkua vuosien aikana, pitänyt kynsin ja hampain kiinni kävelystä. En halua menettää sitä. En halua tulla riippuvaiseksi muista ihmisistä, kukapa haluaisi. Aikanaan terapiassa jouduin opettelemaan avun pyytämistä, ihan järkyttävän vaikea tehtävä. Tappelin tätä älytöntä kotitehtävää vastaan viikkoja, kunnes alkoi nolottaa. Tuskin kehtasin enää mennä terapeutin luo. Tekemättömät läksyt hävettivät, olenhan aina ollut enemmän kuin suorittaja.

Annoin periksi, pyysin palvelusta (voileivän tekeminen…!), eikä tullut maailmanloppua. Tuli voileipä.

Viime kuukausien aikana olen miettinyt, mitä hyötyä siitä oli, että opin pyytämään apua. Ei mitään. Voileivän sain silloin vuosia sitten, mutta en muuta. Huomaan uskovani edelleen ihmisiin, mikään muu ei voi selittää tätä pettymyksen tunnetta.

Tänään lähden kävelemään. Kaipaan liikuntaa. Kaipaan myös matkalle, vaikka sohvakin kutsuu. Ehkä ensi viikolla nousen bussiin tai junaan, näen jossain auringonlaskun veden yllä.

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.