Kala

Nuorena nainen oli harrastanut sukellusta ystävien kanssa ympäri maailmaa. Ystävät tiesivät, että nainen rakasti intohimoisesti kaloja, sukelsi juuri niiden vuoksi, nähdäkseen kaikki vedenalaiset värit ja muodot sellaisina kuin ne eivät voineet koskaan esiintyä kuivalla maalla.
Naisen toistuvat korvatulehdukset lopettivat sukeltamisen. Kaveriporukka jatkoi harrastustaan ja he ottivat tavakseen tuoda naiselle matkoiltaan kaloja esittäviä esineitä: koruja, tyynynpäällisiä, magneetteja, suihkuverhoja, kuppeja, teepaitoja, kaikkea mahdollista. Vuosien aikana naisen pieni yksiö täyttyi muiden kokemuksista. Jossain vaiheessa nainen kertoi harvenneelle ystäväpiirilleen, ettei hän tarvinnut enää mitään, ei edes ja etenkään kala-aiheisia tavaroita, mutta ystävien sukelluksesta kuuroutuneet korvat eivät kuulleet naisen pyyntöä, ja uuden vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen puolivälissä ystävät, hauskojen tuliaistensa lisäksi, alkoivat julkaista naisen Facebook-seinällä kuvia ja videoita vedenalaisista seikkailuistaan.

Toisinaan nainen ajatteli, että kalat olivat pienempi paha kuin esimerkiksi ihastuminen yksisarvisiin tai kissoihin tai mihin tahansa, mutta nämä ajatukset haihtuivat hyvin nopeasti. Täytettyään neljäkymmentä nainen alkoi siivota kotiaan. Hän keräsi kaikki vähänkin kalaa muistuttavat esineet, vaatteet, verhot, liinat ja lakanat muutamaan suureen IKEA-kassiin, pakkasi kantamukset autoonsa ja ajoi kierrätyskeskukseen. Hänestä tuntui ikävältä laittaa vahinko kiertämään, mutta oli tottunut elämään syyllisyyden kanssa, eikä se enää pahemmin häirinnyt häntä.
Palattuaan kotiin, hän huomasi unohtaneensa kylpyhuoneen lavuaarin reunalle muovisen saippuatelineen. Koskaan telineessä ei ollut ollut saippuaa, nainen käytti ainoastaan nestemäisiä pesuaineita. Sininen muovikala näytti haukkovan henkeään, se oli ollut liian kauan ilman luontaista elinympäristöään, kuiva maa näivetti sitä. Nainen tiesi, miltä kalasta tuntui. Hän nosti suihkun lattiakaivon ritilän pois, laittoi suihkun virtaamaan, päästi kalan uimaan viemäreitä pitkin vapauteen ja sukelsi itse perästä.

***

Sus’-kirjoitushaaste: Ota kuva esineestä, joka sinulla on kotona ja kirjoita siitä fiktiivinen teksti.

 

 

 

Mainokset

Tarinoita

Aikanaan Hoitokoiran kävelyttäessä minua, huomasin, että koiran kanssa kulkeminen on sosiaalinen tapahtuma. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että vointini on paljon parempi kuin silloin. Jaksan puhua ihmisten kanssa paremmin, ei ole tarvetta sukeltaa metsän suojaan mahdollisen puhekumppanin tullessa vastaan. Elämäntarinoita olen näiden kuukausien aikana kuullut monta.

***

Useamman kerran viikossa Lainakoira ja minä tapaamme bussipysäkillä vanhan leidin. Hän kulkee rollaattorilla ja on kertonut ajavansa bussilla niin usein kuin mahdollista läheiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa, katsomaan maailmanmenoa, tapaamaan tuttuja, juttelemaan ihmisille. Hän lähentelee yhdeksääkymppiä, on pieni ja linnunluinen, hänen hymynsä on herkässä. Odotan koiran kanssa bussin tuloa nähdäkseni, pysähtyykö bussi riittävän lähelle jalkakäytävää. Silloin leidi haluaa nostaa rollaattorinsa itse bussiin. Mikäli bussi jää kauemmaksi, autan rollaattorin bussiin ja samalla yritän estää koiraa hyppäämästä kyytiin, sillä hän rakastaa julkisilla liikkumista.

***

Täällä on monta koulua ja usein heittäessäni keppejä koirapuistossa, koululaiset kulkevat aitauksen ohi. Tytöt haluavat silittää Lainakoiraa, varmaan pojatkin, mutta ehkä eivät kehtaa pyytää. Eräs tyttö kertoo, että hänen tädillään on koira ja he matkustavat kesäisin tädin luo ja silloin hän saa leikkiä koiran kanssa. Kotona tytöllä on pehmoleluna koira, ja hän kysyy, olenko huomenna puistossa, hän voisi tulla näyttämään leluaan meille.
Seuraavana päivänä näen tytön ja koiransa. Koira on saanut kaulaansa punaisen nauhan, tyttö vetää koiraa maata pitkin. Koira ei kuulema tottele aina, tyttö kertoo. Saan silittää pehmolelua.

***

Joni on kehitysvammainen. Hän ojentaa kättään varovasti Lainakoiraa kohti. Jonin äiti sanoo Jonin säteilevän positiivista energiaa, yleensä eläimet vaistoavat sen ja pitävät Jonista. Lainakoira nuuhkii Jonin lapasta. Äiti pyytää Jonia ottamaan vantun pois. Lainakoira nuolaisee Jonin kättä, harvinainen tapaus, sillä Lainakoira ei pahemmin suukottele ihmisiä.

***

Vanhojen ihmisten vapisevat kädet, kävelysauvat ja pyörätuolit tuntuvat olevan asioita, joita Lainakoira ei oikein tajua. Aluksi hän oli hieman epäluuloinen, tärisevät kädet pelottivat, mutta nykyään hän tuntuu tajuavan, että nuo kädet haluavat hyvää, haluavat silittää ja paijata. Koira rakastaa sellaista huomiota ja hän jää mielellään pidemmäksikin aikaa kyhjöttämään huomion antajan jalkoihin.

***

Poika kantaa suksia. Lainakoira pysähtyy ja katsoo poikaa. Poika arvelee, että koira ihmettelee, mitä sukset ovat. Myönnän, että niin saattaa olla ja kysyn, onko koulussa ollut hiihtoa. Poika huokaisee ja kertoo hiihtokilpailusta, jossa on tullut viimeiseksi. Minäkin huokaisen ja kerron hiihtokilpailusta, jossa minäkin olen aikanaan tullut viimeiseksi. Pojalla on hauska tapa puhua. Tunnetila: ärtynyt. Olo: väsynyt. Päätös: ei koskaan enää hiihtämistä. Toive: tulisi jo kevät ja lumi sulaisi.
Olen samaa mieltä hänen kanssaan.

***

Kevät saisi jo tulla ja lumet sulaa.

 

 

 

 

Viikko mielenkiintoisesta elämästäni

Olen jatkanut tämän koiramaisen elämäni ilmiöiden havainnoinnista, mutta jotenkin tutkimustuloksia tulee niin paljon, ettei ole oikein aikaa jäsentää niitä lukukelpoiseen muotoon. Mutta koirapuistoista sen verran, että mitä suurempi koira, sitä todennäköisempää on, että se tuodaan autolla ulkoilemaan koirapuistoon.

***

Vanha tuttu yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi on kännykkä, joka kertoo soittajan, joten ehdin miettiä muutaman pirauksen ajan, vastaanko vai en. Kuulen tästä ihmisestä aina, kun hänellä menee huonosti, kun hän tarvitsee kuuntelevaa korvaa, silmiä, joihin sylkeä sielunsa synkkyyden. Kun hänellä menee hyvin, hänestä ei kuulu mitään. Silloin hän on aina liian onnellinen, liian rakastunut, liian vaan vähän kaikkea, eikä mikään pitele häntä maan pinnalla. Huomasin sen, kun muutama vuosi sitten pyysin häneltä kauppa-apua, kun jokasyksyinen infektiokierre vaivasi, enkä pysynyt tolpillani.
Ei hän ehtinyt auttaa.
En vastaa puheluun ja häädän päättäväisesti sen orastavan syyllisyyden, joka naputtaa korvaani, että nonnii, nyt hän sitten tappaa itsensä ja se on minun syytäni, kun en vastannut.
En voi pelastaa kaikkia. Jotain olen näinä vuosina oppinut.

***

Pesukone hajoaa. Viimeisten kuukausien aikana se on toiminut epäluotettavasti, mutta maanittelujen avulla suostunut pyörittämään koneellisen aina silloin tällöin.
Ei enää.
Kone on aikoinaan hankittu Kierrätyskeskuksesta, joten sen ura on ollut pitkä ja pyyteetön.
Onneksi on talvi, eikä hikisiä vaatteita. IKEA-kassiin mahtuu vielä likapyykkiä.

***

Lainakoira on luonani enää alle kuukauden. Se on asia, jota en suostu ajattelemaan.

***

Mielessäni on monia aiheita, joista kirjoittaa, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ketä kiinnostaa lukea. Huomaan nimittäin, että itseänikään eivät omat jutut kiinnosta. Sen takia olen esimerkiksi pysytellyt pois Facebookista, en jaksa lukea muiden päivityksiä ja uskon, etten itsekään kirjoittaisi mitään sen kiinnostavampaa. Muutkin somealustat jakavat vain linkkejä, joita yleensä löydän itsekin jossain vaiheessa ja jos en löydä, niin ei haittaa.
Aamukävelyllä riimittelen somerunon, se ontuu, mutta niin tekee tämä minä-minä-maailmanikin.

Sometan
oletan
juttujeni
muistojeni
kuvieni
linkkieni
unieni ja niin edelleen
muita kiinnostavan.

Jaan elämäni ihanan.
Minulle.

***

Ystävä käy kahvilla. Sellainen, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. On mukavaa istua ja puhua, kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä. Kommunikointi on parasta silloin, kun siinä on tasapuolista vuorovaikutusta.

***

Tänään on pakko imuroida. Ilma on sakeanaan koiran karvaa, paljaat varpaat poimivat hiekoitushiekkaa lattialta. Vihaan imuroimista (en minä yleensäkään siivoamista rakasta, mutta imurointi on syvintä pahaa), sillä enimmäkseen joudun konttaamaan ja vetämään imuria perässäni, koska selkä ei vaan kestä seisomista ja ees-taas liikettä.
Pöly on turhan hyvin uusiutuvaa luonnonvaraa. Toisinaan kadehdin sen aktiivisuutta.
Tänään nujerran pölyn hetkeksi.

 

Tylsähkö yksinpuhelu

– Koska sä oot viimeksi kokenut tylsyyttä?
– Tylsyyttä? Miten niin? Onpa outo kysymys.

– No, kun tää Sus’ antoi lauantain haastesanaksi tylsyys, siitä pitäisi kirjoittaa jotain.
– Ja sä ajattelit, että sit puhuttais asiasta? Tylsyydestä?

– Niin.
– Eli synkkä yksinpuhelu Susun tapaan?

– Niin.
– Tai siis tylsä yksinpuhelu.

– No, sitähän ne tuppaa olemaan. Yksinpuhelut.
– I know. Mutta siis, tylsyys. En mä muista, koska oisin kokenut sellaista viimeksi. Oota, mä katon wikistä tylsyyden määritelmän.

– Sä oot tylsä!
– Juu, tiedetään. Siis tylsyys, synonyymejä pitkästyminen, hmmm. Varmaan joskus teininä. Jep. Teininä pitkästyminen oli sama kuin kuolema. Koko ajan odotti vaan, että tapahtuis jotain, mieluiten jotain ihanaa, mutta pääasia oli, ettei ollut tylsää. Ja jos ei tapahtunut mitään, pisti tapahtumaan.

– Niinku silloin, kun hankittiin pullo pimeetä kossua ja juotiin se kahteen pekkaan…? Silloin alkoi tapahtua.
– Just niin. Pääasia, että tapahtui.

– Entäs aikuisena?
– Jotenkin mulla on sellainen olo, etten mä oo ollut aikuisena kyllästynyt. Wiki kertoo, et kyllästyminen on myös synonyymi tylsyydelle.

– Mä oon toisinaan kyllästynyt, kun kuuntelen sua. Ja pitkästynyt.
– Tiedetään. Mitäs muuta täällä on? Apatia, välinpitämättömyys. Hmm, masentuneena on apaattinen, mutta mun mielestä se ei oo sama juttu kuin tylsyys, vaikka olenhan mä ollut aika tylsämielinen mustina kausina.

– Olet ollut. Kyllä.
– Mutta ei se oo sama juttu, kuten ei välinpitämättömyyskään. Sekin on tavallista masennuksessa, mutta se ei oo sama kuin tylsyys. Se on pahempaa. Tylsyyden voi selättää helpommin. Ei masennuksen välinpitämättömyyden.

– Niin kai, mutta väitäks sä siis, ettet sä koskaan nykyään siis koe tylsyyttä?
– En kai sitten. Mä jotenkin nautin tavallisesta, tapahtumaköyhästä arjesta, eikä se oo mun mielestäni tylsää. Joidenkin mielestä mä voin olla tylsä sillä tavoin.

– Niinpä…pienentyy sun ympär elon piiri…
– Ei se oo niin paha juttu. Mä oon aika väsynyt keikkumaan kauhun tasapainon narulla.

– Heh-heh, eli sä oot tylsistynyt sun päähän!
– Höh.

– Mä arvasin, et löytyis jotain, ku tarpeeks kauan puhutaan.
– Oota, mä katon, mikä ton tylsyyden vastakohta on. Suippokärkisyys, kärkevyys, purevuus, terävyys…onpa huono sivusto.

– Jepjep, laita nyt se helvetin kone pois! Mitä tehtäis? Mul ei oo mitään tekemistä!
– Mee sä vaikka tiskaamaan. Mä kirjoitan sil aikaa tän meidän keskustelun ja julkaisen sen blogissa.

– Tylsää! Mä haluun, et tapahtuu jotain hauskaa, mielenkiintoista. Mä haluun suuria tunteita, jännitystä, odotusta, kutkutusta, en mitään laimeaa tyytyväisyyttä, haaleaa elämää.
– No, iltapäivällä alkaa hiihdot Holmenkollenilla ja ampumahiihdot Kontiolahdella, katsotaan niitä. Sit tulee vielä mäkihyppyäkin.

– Tylsää! Sä oot niin tylsä!
– Niinhän ne sanoo, mut mä oon välinpitämätön sen suhteen, mitä muut ajattelee minusta.

 

 

*** 

Sus’ antaa blogissaan lauantaisin haastesanoja, tulkaa mukaan kirjoittamaan! Voi olla mitä tahansa, proosaa, runoa, pakinaa, laulun sanoja, päiväkirjaa yms.

 

 

 

 

 

Se tunne

 

Se tunne, kun heräät aamulla, lasket jalkasi lattialle ja kuulet olohuoneesta kiihkeää läpsytystä. Koira heiluttaa häntäänsä lattiaa vasten, on valmis uuteen päivään.

Se tunne, kun viet roskat ja palaat kotiin. Koira tervehtii sinua kuin kauan matkalla ollutta ystävää, pyörii riemusta ja kiipeää syliisi.

Se tunne, kun etsit pitkiä kalsareitasi (kieltäydyn kutsumasta niitä legginseiksi), käyt läpi jokaisen vaatepinon, nostat jokaisen tyynyn, pöyhit likapyykkikoria ja lopulta löydät kalsarit koiran alta. Puet lämmitetyt housut jalkaasi, eikä pakkanen tunnu enää niin purevalta.

Se tunne, kun koira kuuntelee sinua, ei keskeytä, antaa suunvuoron.

Se tunne, kun koira heittäytyy selälleen eteesi ja odottaa, että tartut harjaan ja silität takut turkista.

Se tunne, kun koira katsoo luottavin silmin.

Se tunne, kun olet ahdistunut ja koira tulee viereesi, painautuu lähelle ihan hiljaa, nuolee kättäsi ja tajuat, että sanoja ei tarvita, riittää, että on läsnä.

Kuulema koira on ihmisen paras ystävä. En laisinkaan ihmettele. Koira on todellinen egobuustaaja. Olen rakastettu, minua tarvitaan, minusta iloitaan, minua kuunnellaan. Minulla on jotain annettavaa.
Minulla ihmisenä on paljon opittavaa koiralta. Voisin olla parempi ystävä ihmiselle. Enemmän koiran kaltainen.

 

 

 

 

Kolme huonoa

Koska tämä viikko on tähän mennessä ollut suoraan sanoen paska fiiliksiltään ja tapahtumiltaan, niin Tuulitunnelissa-blogissa oleva kolme huonoa-haaste sopii tehtäväksi enemmän kuin parem…huonommin.
Itselläni, kuten varmaan monella muullakin, huonouden tunne syntyy pettymyksestä, joko itseään tai muita kohtaan. Ruoskaa!

1. Kolme huonoa asiaa päivässäni – pannaan se viimeksi kuluneeksi vuorokaudeksi:

 

– ahdistuskohtaukset
– niskajumi
– saamattomuus

2. Kolme huonoa asiaa minussa:

– vaadin muilta samaa kuin itseltäni
– luottaminen ihmisiin
– hiusten pesun vihaaminen

 

3. Kolme huonoa asiaa elämässäni:

 

– liika huolehtiminen muista
– ärsyyntyminen ihmisiin
– muistin huononeminen

 

4. Kolme huonoa asiaa viimeksi kuluneen vuoden aikana:

 

– auringon puute viime kesänä
– asosiaalisuuden lisääntyminen
– pettyminen ihmisiin

5. Kolme huonoa asiaa blogissani:

– bloggaamisen alkuaikojen luovuuden ja mielikuvituksen täyttämien hetkien katoaminen
– tarinoiden väheneminen blogissa, omaelämäjuttujen lisääntyminen
– liian vähän runoja



 

 

Kun jokin riittää

Kun koira ulkoiluttaa minua, mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Viime päivinä olen hihnan toisessa päässä miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Tänä aamuna sain vastauksen.

Onnellisuus on sitä, ettei ole paha olo.

Se kuulostaa simppeliltä, mutta ihminen, joka tietää masennuksen/ahdistuksen tuoman nurjan mustuuden, ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan. Onnea ei omalla kohdallani tuo ulkopuoliset seikat, kaikki mahdollisuus ja mahdottomuus ovat oman pääni sisällä. Totta kai tämä koira tekee minut onnelliseksi, mutta yhtä onnellinen olin esimerkiksi viime kesänä, kun jynssäsin kodin, avasin kuusi vuotta kiinni olleita ikkunoita ja pesin ne. Selkä, lonkka ja polvet itkivät, konttasin iltaisin piikkimatolla varmana siitä, että seuraavana aamuna en pysty kävelemään.
Mutta olin onnellinen, sillä minulla ei ollut paha olla. Särkyjä, kipuja kyllä, mutta pään sisällä rauha.
Samaa ei-pahaa-oloa tunnen, kun istun sohvalla, katson talviurheilua telkkarista ja virkkaan. On vain hyvä olo.

Muistan tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran neljän vuoden jälkeen huomasin, että minulla ei ole pahaa oloa. Kävelin ystävän kanssa hänen luokseen, näin, että omenapuut olivat kukassa. Takanani oli monta päiväsairaalajaksoa, terapia, osastohoito suljetulla. Aikoja, joiden silloin luulin jatkuvan ikuisuuteen, vaikka en edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaan tuntiin.

Tuon omenankukkakävelyn jälkeen on tullut putoamisia, niitä on mahtunut ihan riittävästi tähän viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta se päivä oli ensimmäinen toivon suhteen: on olemassa päiviä, jolloin ei ole paha olo.

Masennus ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua. Samoin on ahdistuksen laita. Nykyään olen vain kymmenen vuotta viisaampi itseni suhteen. Tiedän, mitä minun on tehtävä, kun ahdistus kiristää otettaan. Tiedän, miten pysyn kuopan reunalla, enkä päästä itseäni putoamaan. Mikään ulkopuolinen ei voi minua auttaa, tukea voin saada, mutta enemmän kuin muihin ihmisiin, uskon itseeni. Iloiset ja onnelliset elämäntapahtumat ovat mukavia, mutta kuitenkin ne ovat plaseboa. En anna ulkopuolisten, ihmisten ja tapahtumien, vaikuttaa omaan olooni, haluan olla sellaisesta riippumaton. Minun on tultava toimeen itseni kanssa, se on tärkeintä.

Mieletön havainto tajuta, että mitään muuta en tarvitse onnellisuuteen. Riittää, ettei ole paha olo.

Ainakin tänään se riittää.

 

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Punainen liina

Pienin joululiinoistani on tähden muotoinen. Äiti on kirjaillut punaisen kankaan valkoisella langalla, kynttilöitä ja kuusen oksia. Liina lähetettiin kotiin Suomeen joululahjaksi, äidinäidille.
Äiti oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, samassa perheessä molemmat kerrat. Liinan hän kirjaili toisen oleskelunsa aikana, silloinkin hän oli vielä alle kouluikäinen.

Äiti piti joulusta. Perinteet saivat hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Muistan hänen kätensä, jotka sytyttivät adventtikynttilät, sunnuntai toisensa perään. Sormet olivat hoikat ja kauniit, hyvin vakaat, miltei juhlalliset.

Äidin joulun odotus ja jännitys tarttuivat meihin lapsiin. Minuun liikaakin, joulua edeltävät päivät olivat täynnä vatsakipuja. Jouluaterian syöminen oksetti, kunnes Mummu, äidinäiti ehdotti, että lahjat jaettaisiin ennen ruokailua. Sitten ruokakin maistuisi paremmin.

Isän tiskattua astiat asetuimme piiriin olohuoneen lattialle, käsi kädessä. Oli piirileikkien aika. Räven raskar över isen, Hej tomtegubbar slå i glasen ja niin me pyörimme ympäri, ympäri, kunnes joku kompastui ja veti koko nauravan ja hengästyneen piirin lattialle.

Rakastan pientä, punaista liinaani. Sen reunat ovat hapsuntuneet, enkä uskalla enää pestä sitä. Ajattelen äitiä, joka kaikesta kokemastaan huolimatta, pystyi rakastamaan ja arvostamaan elämää. Ehkä minun pitäisi kantaa tuota liinaa aina mukanani. Se voisi muistuttaa minua mustina hetkinäni, että aina on olemassa toivoa, ei ehkä ihan nurkan takana, mutta jossain. Jossain.

 

***

Taikakuvat #74 JOULU

 

 

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.