Tunteet

 

❤ Päivän tekstikiintiö tuli täyteen ja valui hieman ylikin tuolla taideblogin puolella. Teemataiteessa maaliskuun teemana on visio, aiheena tunteet. Eli hopi-hopi sinne tunteilemaan ❤

Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!

Hiljainen viikko

 

Kuvia viikon varrelta, ei sanoja.

 

spice

leim5

leim6

 

 

 

 

 

Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha

 

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

th1 th2

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

th3 th4

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

leim1 leim3

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

leim2

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.

 

 

 

Viikko elämästäni

 

Ystävä lähetti minulle uskomattoman suuren paketin täynnä hänen itse kuivaamiaan suppilovahveroita ja lehtikaalia. Tällä viikolla olen syönyt suppis-pastaa ja suppis-piirakkaa ja joka suupalalla ajattelen tätä ystävää. Herkullista.

Juttelin ystävän kanssa, joka kysyi mitä minulle kuuluu, miten pärjään. Hän kuunteli. Tuntui mukavalta.

Ystävä tuli auttamaan painavien kamojen kantamisessa ulkovarastoon. Käytännön apu, jota saa, on enemmän kuin mahtavaa.

Tein mustikkapiirakan. Mustikat olen saanut ystävältä. Herkullista, ja häntäkin ajattelen syödessäni.

Sain lahjakortin hierontaan, ystävä yllätti minut täysin. Ele sai minut sanattomaksi.

Ystävällinen viikko.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: R

 

Ronda, Rosencrantz and Guildenstern Are Dead, Ruotsi, Rabat, rutiinit, rakkaus

 

Tapasin B:n muutama viikko sitten. Hän oli käymässä Helsingissä ja Suomessa ensimmäistä kertaa, ensimmäinen oli myös kohtaamisemme. Olemme lähetelleet joulukortteja vuosien ajan, meilailleet satunnaisesti, olleet enemmän kuin vieraita toisillemme.

Yhteinen historia saattoi meidät aikanaan yhteen. Äitini oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, perheessä, jonka pojasta tuli myöhemmin B:n isä. Hiuksen ohut yhteys, silti niin vahva. B tuntui kuin siskolta.

Kävelimme pitkin Helsingin rantoja, puhumista oli paljon, emmekä ehtineet päästä tarpeeksi syvälle tarinoihin, joita äitini kertoi, joita B:n isä oli kertonut. Äiti on ollut kuolleena jo kohta kolmekymmentä vuotta, B:n isä vähemmän, ja hetken ajaksi he syntyivät uudelleen. B muisti joitain vastauksia kysymyksiini, joita en koskaan ehtinyt äidiltä kysyä, mutta edelleen janoan tietää enemmän.

B:n halaus oli lämmin, vahva, yhtä haluton päästämään irti kuin omani.

 

 

Kirjaimet elämässäni: O

 

olohuone, onni, oranssi, outous, omenalimonadi, olotila, ohrapuuro, olemattomuus, osmankäämi, omatunto

 

Lyhyen paikallisjunamatkan aikana olotila heittää surusta vahingoniloon. Katson ulos junan ikkunasta ja kuuntelen samalla käytävän toisella puolella käytävää keskustelua. Nuoret pojat vertaavat kokemuksiaan Linnanmäestä, Jukuparkista, Särkänniemestä. Nuoruuden into kutittaa korviani mukavasti. Käännyn katsomaan puhujia, he ovat kaikki varusmiehiä.
Alkaa itkettää. Juuri tuollaisia lähetettiin rintamalle, pieniä poikia, elämää täynnä.

Pyyhin silmät. Ärsyttää tuleva, uuden Tuntemattoman sotilaan filmatisointi. Leffa täynnä keski-ikäisiä äijiä.

Yritän hillitä ärtymystä. Usein se tunne alkaa saman tien ahdistaa, ahdistus muuttuu peloksi ja saa kropan ja mielen katoamaan vähitellen näkyvistä. Olen monta kertaa Pasilan kohdalla lakannut olemasta, astunut ulos junasta, palannut saman tien kotiin turvaan ennen täydellistä katoamista.

Saan epämiellyttävän tunteen katoamaan nipistämällä itseäni. Sattuu, olen siis olemassa.

Vieressäni istuva nainen selaa kännykällään iltapäivälehden sivuja, hyppää sitten katsomaan facebookia. Ees taas. En näe, lataako hän linkkejä seinälleen facebookissa, tekisi mieli kurottaa ja katsoa tarkemmin. Yksi sekunti ja linkki leviää kuin tauti. Kaikilla julkaisualustoilla. Kukaan ei nykyään enää välitä siitä, onko uutinen tosi. Mielipidekin riittää uutiseksi. Omatunto on kadonnut. Kukaan ei julkaise oikaisuja. Ihmiset eivät välitä enää.

Kaisaniemen kohdalla juna pysähtyy, tätä tapahtuu nykyään useammin kuin ennen. Junia liikkuu enemmän, raiteita on liian vähän, on odotettava vapautuvaa laituritilaa. Kännykkäkuplassaan vellovat ihmiset säntäävät pystyyn, ryntäävät ovelle, katsovat närkästyneinä ympärilleen, kun ulos ei pääsekään.
Juna nytkähtää liikkeelle ja katras horjahtaa, melkein kaatuu, kolhii itseään lastenvaunuihin ja polkupyöriin, mutta kukaan ei pudota kännykkäänsä.

Naurattaa ja huomaan olevani vahvasti olemassa, aika onnellinenkin.

Kirjaimet elämässäni: M

 

maalaaminen, matkustaminen, masennus, mökit, meri, musiikki, mustaherukka, mania, musikaalit, mannapuuro, mitättömyys

 

 
M-kirjaimessa tuntuu kiteytyvän minuuteni, mutta en minä kirjoita nyt masennuksesta. En kirjoita maniasta, jonka jaksot tuntuvat voimistuvan vuosi vuodelta.
En kuvaile olotilaani, kun pää on räjähtämäisillään toinen toistaan loistavimmista ideoista,
niin että ei malta nukkua, ei syödä, ei pysyä paikoillaan.
En paljasta kuvitelmiani, joissa omaan ylimaalliset kyvyt toteuttaa mitä vaan.
Piilotan riveiltä ärtymyksen, joka iskee pintaan,
kun minua häiritään,
huomiotani halutaan johonkin mikä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Maniassa minussa ei ole runoilijan vikaa. Olen liian täydellinen.
Sen voin kertoa, miten kaiken tämän mahtavuuteni alla majailee mitättömyys, joka ei ole kuviteltu tunne vaan oikea olo.


(olen varmaan maailman ainoa ihminen, nyyh, jota ei ole kutsuttu oman kirjan julkkareihin, kutsu lähti kyllä muille antologiaan kirjoittaneille, aika masentavaa)


Mitättömyyden tunne, joka yrittää pommittaa manian pirstaleiksi, saada minut muistamaan, mikä olen.


(en mitään, tarpeellinen ja siedetty vain silloin, kun minulta halutaan apua, kun minusta on jotain hyötyä)


Lennä, uneksi. Ja taas mätkähdä maahan, maan alle.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: L

 

loppu, lapset, LP, loma, laulaminen, luottamus, löhöäminen, Astrid Lindgren, lupiinit, lusmuilu, luopuminen, lahoava latva, lauseet, lepo

 

sami

Sami Liuhto

Eilen loppu oli uusi alku. Riisuin Antikvariaatti Sofian seinät tauluistani ja samaan aikaan Sami Liuhto pystytti omaa näyttelyään Liber Quadratorum. Samin työt ovat nähtävissä 30.6. asti Sofiassa (Vuorikatu 5, Helsinki).

Tämän yhteistapahtuman nimi oli siis Loppu on uusi alku, (vähä positiivista siis!) Tosin eräs fb-tuttu oli sitä mieltä, että “Alku on uusi loppu, siitä on selkeimmät todisteet.”

Loput ovat luopumista. Tuntuu tyhjältä, mutta hyvällä tavalla. Loma on alkamassa, jopa minulle, joka en ole työelämässä. Lepoa, levollisuutta. Lupiinit ovat kukkeimmillaan, mutta annan niiden kasvaa rauhassa. Ei ole tarvetta maalata, ei luoda. Olen vaan.

Siinäkin on minulle usein ihan riittävästi haastetta.

Maistelen lauseita, sanat sulavat suuhun, aika valuu lävitseni.

 

…huomenna on huomenna tänään…
…eilen on huomenna toissapäivänä…
…tänään on huomenna eilen…

(Hannu Helin, Tänään on huomenna eilen, Weilin+Göös, 1981)