Suru-uutinen

 

 

Ystäväni ja niin monen blogikaveri Sirokko menehtyi viime viikolla.

Tapasin Sirokon viimeksi viime syyskuussa, kun hän lomaili täällä Suomessa. Kävelimme ympäri Helsinkiä, poikkesimme museoihin ja päädyimme lopuksi Tornin ateljeebaariin, jossa kuvasimme allamme siintäviä kauniita Helsingin kattoja.

Sirokko oli ihana, luova ihminen, jonka huumorintaju ja maailmankatsomus vetosi minuun. Tulen kaipaamaan Sinua paljon.

Lämmin osanottoni Sirokon perheelle Algeriassa sekä hänen lapsilleen perheineen täällä Suomessa.

Mainokset

Anna meidän auttaa

 

 

Kai tiedät, että tarvitset muutosta elämääsi?

HUOMAA:

Olet kadottanut vyötärösi.
Sloggien saumat syöpyvät lihaa.
6-päk turposi tynnyriksi.
Kalju uhkaa.
Sepalus on tyhjentynyt.
Ihosi ei ole nuorekkaan kimmoisa.
Rinnoistasi saa solmun.
Tyylikkyys on kaukana poissa.

Oletko tajunnut olevasi jotain sellaista mitä ei kannata olla?

Hukkasitko tarpeet?

Anna meidän auttaa. Me muokkaamme sinusta mieleisemme,
kerromme sinulle mitä kannattaa kaivata, kerromme sinulle tarpeesi.

 

 

 

***

Runotorstain 295. haaste KAIPAUS

 

 

 

 

Blogi on tullut koulu-ikään!

 

Seitsemän vuotta sitten perustin ensimmäisen blogini Vuodatukseen, sieltä se siirtyi pari vuotta sitten tänne WordPressiin. Seitsemän vuotta!

On siis juhlan aika, käykää peremmälle, irrottakaa korkit juomista, käykää kiinni suklaaseen! Tarjoilu ei näihin pöytiin lopu.

Kiitos kaikille lukijoille. Ilman teitä ei olisi blogejakaan.

Aluksi kalju Barbie oli kiva juttu

Tähän juttuun olisi pitänyt laittaa Barbien kuva, mutta koska sellaista

ei löytynyt, saatte nauttia reippaiden roskaajien eli Naisten Kympin

viime sunnuntaisesta juoksujalanjäljestä. 

Elegia haastoi minut vastaamaan yhteentoista omavalintaiseen kysymykseen ryppäästä, jossa oli 22 erilaista utelua. En ole aikoihin vastaillut haasteisiin, en kuvallisiin enkä sanallisiin, joten mikä ettei.

 

1. Nautitko pienestä vai suuresta seurasta?

Olen aina ollut pienten kokoonpanojen ihminen. Pari kuukautta meni tuossa jälleen melkein vaan itseni kanssa, nyt olen laajentanut kestävyyttäni kahden-kolmen ihmisen samanaikaiseen kohtaamiseen.

 

2. Vaihdatko sisustusta vuodenaikojen mukaan?

Olen viettänyt juhannusta jouluverhot ikkunassa. En tarkoituksella ja harkitusti, huomasin vaan, että verhot olivat jääneet joulun jälkeen vaihtamatta.

Siis sekä että. Joskus kesä näkyy ikkunoissa, aina ei.

 

3. Lapsuutesi toiveammatti?

Kampaaja alle kouluikäisenä. Ehkä siksi, että Barbilta oli kiva leikata hiukset pois. Sitten ei ollutkaan niin kivaa, kun oli vain yksi Barbie, eikä peruukkeja ollut saatavilla.

Kansakoulun kahtena ensimmäisenä vuotena halusin opettajaksi, koska Pirkko-opettaja oli kiltti. Kolmannella luokalla opettaja vaihtui järkyttävän kamalaan Ailiin, ja päätin tulla kirjailijaksi, jotta minun ei tarvitsisi koskaan enää olla koulussa. Hah.

 

4. Minne matkustat/haluaisit matkustaa seuraavaksi?

Todennäköisesti matkustan Turkuun. Muuallekin haluaisin matkustaa, mutta tiedän, etteivät voima- eivätkä muutkaan varat kanna kotimaan ulkopuolelle.

Tässäkin on nyt ihan hyvä olla.

 

5. Oletko sinut itsesi kanssa?

Olen ja en ole. Toisinaan yllätyn siitä, mikä tai mitä olen. Edelleenkin. Se on kait ihan tervettäkin välillä.

Päivä päivältä viihdyn itsessäni paremmin. En aina pidä omissa nahoissani olemisesta. Tiedän, etten ole kaikkitietävä ja kaikkivoiva, eikä minun onneksi tarvitsekaan olla sellainen. Sellaisia on muutenkin liian paljon. Olen riittävän hyvä itselleni.

 

6. Kaunein piirre sinussa, toisten mielestä?

Ympärilläni vallitsee kuulema rauhallisuus, jotkut ovat sanoneet. Olen tyyni, turvallinen, annan tilaa. Ehkä niin. Vaikea sanoa itse, mutta eihän tässä kysyttykään minulta mitään.

 

7. Kuinka hemmottelet itseäsi?

Syömällä suklaata, juomalla viiniä ja nukkumalla. En välttämättä tuossa järjestyksessä tai samaan aikaan. Olen kyllä joskus unissani alkanut tyhjentää jääkaappia ja myöskin sammunut nautittuani viinilasillisen jos toisenkin.

 

8. Maltatko odottaa alennusmyyntiä? Oletko impulsiivinen?

Ostan suuren osan vaatteistani kirppareilta, joten niitä tulee hankittua silloin, jos sattuvat eteen. Kengät ostan aleista, jos jaksan ostaa. Minulla on tapa kuluttaa ihan loppuun yksi kenkäpari per vuodenaika ennen kuin hankin uudet. En suosittele. Talvikengän pohjan lopullinen pettäminen pakkasilla bussipysäkille kulkiessa ei ole kivaa. Parhaillaan jännitän sandaalieni kuntoa, niiden neljäs kesä on menossa ja pohjassa näkyy jälleen halkeamia.

 

9. Esikuvasi?

Kummitätini on aina ollut esikuvani. Lapsena matkin hänen käsialaansa ja isona halusin tulla yhtä ymmärtäväiseksi, hauskaksi ja roshkeaksi kuin hän. Hän on edelleen parhaimpia ystäviäni, iältään yli kahdeksankymmenen. En ehkä kasvanut hänen kaltaisekseen hyvässä, mutta pahankurisuudessa meillä on paljonkin yhteistä.

 

10. Onko sinulla suunnitelmia kesäksi?

Ei. Päivä kerrallaan.

 

*** 

Äh, en jaksanut vastata yhteentoista kysymykseen. En myöskään haasta ketään. Säännöt on tehty rikottaviksi silloin kun niitä ei noudata.

Aurinko

 

 

Tänä kesänä näin auringon. Tunsin sen paahtavan kuumuuden ihollani. Se sai minut hikoilemaan vuolaita, villejä puroja, haalensi hiusteni karkeat suortuvat.

Aurinko. Pysähdyin keskelle pihaa, annoin kuumien säteitten syleillä minua. Paista, paista enemmän, vielä vähän lisää, polta minut, älä lopeta koskaan. Olen niin onnellinen. Näen sinut, tunnen sinut itsessäni. Tunnen!

Kaksi aikaisempaa kesää meni mustan ja pimeän peitossa. Minä, auringosta elävä, en huomannut kesän saapumista, en saanut lohtua valosta, en tuntenut auringon helliä hyväilyjä suljettujen luomieni läpi. Oli kuin aurinkoa ei olisi ollutkaan, ikään kuin se olisi itkenyt pilven takana.

Minuakaan ei ollut. Elin kuplassa, joka eristi minut muista, suojasi minua muilta. Kupla oli pelastajani, vankilani. Masennuksen rakentama, tyhjiöksi imetty häkki.

Tänä kesänä aurinko puhkoi kuplaani pienen pieniä reikiä, sulatti säteillään reiät suuremmiksi, haihdutti repeytyneet riekaleet kadoksiin. Ja minä tunsin auringon. Auringon, jota ilman en voi elää. Auringon, joka talven tullen menettää voimansa, samoin kuin minä. Olemme samanlaiset.

Tänä kesänä olin olemassa. Aurinkokin oli olemassa.

 

 

***

Elegia antoi minulle viisi sanaa: ensimmäinen oli uni, toinen taide ja tämä kolmas aurinko.

 

 

Miehet, jotka itkevät asunnon arvon alenemista

*

*

Tässä on mies joka itkee asunnon arvon putoamista.

Asunto ei ole koti. Kodilla ei ole hintaa.

Mies itkee katsoessaan tuhatta ja sataa

leipäjonossa olevaa asunnon arvon alentajaa.

Tässä on mies joka ei enää itke.

Ei ole kotia. Ei asuntoakaan.

Mies ei itke, jono liikkuu

kohti ruokakassia.

*

***

Runon inspis tästä ja tästä uutisesta

***

Runotorstain 206. haaste on tässä

 *

Nainen sateessa

 

mm:n blogissa poimin Lastun ilmaan heittämän haasteen. Kymmenes kirjoitus blogissasi. Mielenkiintoista.

Selasin vanhaa blogiani, josta bloggaamiseni sai alkuunsa lokakuussa 2005. Blogini alkuaikoina tarinat ja runot olivat pääosassa. Kirjoittamistahti oli kova, niin kuin usein alkavalla bloggaajalla. Kommenttejakin olin saanut tähän alkuajan tarinaan.

Tarinani olivat tuohon aikaan ja siitä eteenpäin, (inho)realistisia arjen kuvauksia, asioiden valottamista toisesta näkökulmasta. Ankeita aiheita, ristiriitaisia tilanteita, surua ja ahdistusta. Tarinoita, joissa oli avoin loppu. Tarinoita, joissa tärkeää oli lukijan tulkinta.

Kieleni on muuttunut, huomaan lukiessani kymmenettä kirjoitusta. Sanat kuten ja, mutta ja sen kaltaiset sidossanat ovat kadonneet, niukkuuteni näkyy entistä enemmän. Virkkeet lyhenevät.

Vuosien mittaan blogini pehmentyi. Kirjoitin myös pakinoita, joskus jopa jotain hauskaa. Innostuin erilaisista gadgeteista, slide-show-mahdollisuuksista ja etenkin Runotorstain haasteisiin tykkäsin vastata jollakin itselleni uudella tavalla: piirtäen, tekemällä videon jne. Uusi blogini eli tämä, jota juuri luet, on muodostunut yleisblogiksi. Tarinoita on edelleen, samoin runoja. Olen käyttänyt blogiani kirjojeni mainostamiseen. Olen myös tuonut esille masennustani. Masennusblogia en kuitenkaan pidä. Se on vain ominaisuus minussa, joka kulkee rivien välissä.

Vanhaan blogiini ehti kertyä 1568 päivitystä neljän vuoden aikana ennen kuin siirryin tänne WordPressiin. Joo, aika hektistä. Hmm, tai maanista. Kymmenes kirjoitus on siis todella kirjoitettu monta, monta, monta tarinaa sitten. Kuvitus tähän tarinaan on tehty tänään, tein sen, niin kuin blogini alkuaikoina, Paintillä.

Tämän haasteen heitän pitkän linjan bloggaajille eli Pantterille, Alastalolle, Kirstille, Obeesialle, Celialle, Tuimalle ja Timolle. Mikä on blogisi kymmenes kirjoitus? Mitä ajatuksia se herättää sinussa/sinusta?

Sinä, joka luet tätä juuri nyt, olet myös haastettu!

Ja vihdoin, vihdoin itse tarinaan.

NAINEN SATEESSA (julkaistu 3.11.2005)

 

Nainen seisoi portaiden alapäässä.

– Sinulla on vauva.

Pysähdyin ja katsoin olkani yli, ei ketään. Nainen oli puhunut minulle. Katsoin häntä. Hänellä oli yllään tummanruskea jakkupuku, bleiserin alta näkyi kaistale vaaleankeltaista kangasta. Sukattomissa jaloissa naisella oli ruskeat avokkaat. Kädestä roikkui tumman ruskea salkku. Vaaleat hiukset oli koottu löyhälle nutturalle. Silmät olivat siniset, eikä nainen katsonut minua, vaan vaunuja. Sade yltyi.

– On se…vauva.
– Kuinka vanha? Tyttö? Poika? Onko hän terve? Ei kai hän kastu?

Lykkäsin vaunut uudestaan liikkeelle päättäen olla vastaamatta naiselle. Hän astui kuitenkin tielleni.

– Onko hän terve? Muista, että jos hän saa nuhaa, hänet pitää viedä lääkäriin. Älä koskaan jätä häntä yksin. Muista se.
– Muistan, mutta nyt…

– Saanko minä ulkoiluttaa häntä? Missä sinä asut?
– Ei, siis, minä itse…

Nainen tarttui vaunun aisaan. Katsoin ympärilleni, mutta kukaan ei liikkunut sateessa.

– Minä voin ulkoiluttaa häntä. Sinä olet väsynyt. Hän itkee joka yö, etkä sinä saa nukuttua. Hän ei ole koskaan hiljaa. Hän vain itkee ja huutaa.
– Ei hän itke….en minä ole väsynyt, kyllä minun nyt täytyy lähteä.

– Hän itkee! Huutaa koko ajan! Sinä olet väsynyt!
– Ihan miten vaan, mutta nyt minun on mentävä.

– Hän huutaa ja huutaa ja huutaa ja joskus sinusta tuntuu, että voisit tehdä mitä tahansa, jotta se huuto lakkaisi edes hetkeksi. Edes ihan pieneksi hetkeksi. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

Kiskaisin aisasta ja naisen ote heltisi. Aloin kävellä nopeasti, odottaen kuulevinani hänet vielä perässäni, mutta ainoa ääni oli yltyvän sateen humina.

 

 

Jaloa joutilaisuutta, pyhää huolettomuutta

 

(kuva julkaistu aikaisemmin täällä, nykyään Miiwin omistuksessa)

 

***

Jossain vaiheessa tulee liian pimeää virkata. Pitäisi sytyttää lamppu. En jaksa. Kiinteät silmukat eivät tarvitse silmiä.

Pyhää huolettomuutta? Jaloa joutilaisuutta?

Ne ovat hyveitä syntitestissä, jonka tein. Hyveistäni vähäisimmät testin mukaan.

 

Vai onko tämä laiskuutta, kun ei jaksa kurottaa puoli metriä, hapuilla lampun katkaisijaa?

 

On syntiä olla jouten. On väärin tehdä jotain sellaista, mistä tuntee mielihyvää. Niinkö minut on opetettu? Tee mitä teet, mutta pidä huoli siitä, että näytät toimeliaalta.

 

Pyhän huolettomuuden vastakohdaksi löydän syntilistaltani ensimmäisenä murehtimisen. Totta. Olen aina murehtinut. Mennyttä, nykyhetkeä, tulevaa. Varautunut pahimpaan, jotta en tulisi yllätetyksi, en tuntisi itseäni petetyksi. En hylätyksi.

Pyhä huolettomuus. Onko se mielessäni synonyymi piittaamattomuudelle, välinpitämättömyydelle? Pidänkö huolettomia ihmisiä ajattelemattomina, vastuuttomina?

Jos näin on, ei ihme, että olen väsynyt tähän vastuuseen, jota minun on kannettava kaikkien puolesta.

 

Viime vuonna päätin lakata murehtimasta asioita, joille en voi mitään. Itse asiassa se onnistui aika hyvin. En jaksanut välittää mistään. Olisin kävellyt auton alle, ellei minua olisi vedetty takaisin jalkakäytävälle.

 

Ehkä ensi vuonna löydän keskipisteen huolettomuuden ja murehtimisen pitkällä viivalla. Ellen jää sitä ennen auton alle.

No, sitä on turha murehtia nyt. Sen olen oppinut. Päivä kerrallaan. Huominen voi olla vielä pahempi päivä. Älä mieti sitä nyt.

 

Synnin palkka on kuolema. Niin on elämänkin palkka.

Synnin palkka voi olla myös pimeään jääminen, jalon joutilaisuuden muuttuessa luvalliseksi uneksi.

 

 

***

Syntitesti