Viikko elämästäni

Viikon kehto: Peltoaukeilla Aapeli-myrsky tekee kaikkensa, jotta juna ei pääsisi eteenpäin. Istun vaunun toisessa kerroksessa, maisema ikkunan takana on maidonvalkoinen. Juna heijaa, keinuu ja selviytyy metsän suojaan. Pari kanssamatkustajaa lähtee pahoinvoinnin takia alakertaan etsimään vapaita istumapaikkoja.

Viikon siivous: Siirrän joulun kaappiin odottamaan seuraavaa, tulevaa. Tiina Tonttutyttö laskeutuu lampusta, jossa hän on keinunut jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan joka joulu. Lapsuudenkodista tuodut Aarikan tonttutyttö ja -poika ovat vielä vanhempia. Joulukortit jätän paikoilleen kaapin oveen muutamaksi päiväksi. Niitä on mukava katsoa, ajatella ihmisiä, jotka ovat ne lähettäneet. Positiivinen muistaminen on asia, josta pidän. Ja nämä kortit ovat huomionosoituksia ihmisiltä, joiden kanssa tulee muutenkin pidettyä yhteyttä, ei vain jouluna.
Kissa ei muka kiitoksilla elä, olen eri mieltä. Minusta on mukavaa muistaa ihmisiä. Kuljen kirpputoreilla, kaupoissa ja näen tavaran, josta tiedän, että joku voisi ilahtua saadessaan sen. Lähetän syntymäpäiväkortteja.
Yritän muistaa, etten voi pitää ketään itsestäänselvyytenä.
Olen myös ikionnellinen, jos minua muistetaan. Enpä taida siis olla kissa.

Viikon avuttomuus: Toisinaan kaipaan kipeästi niitä aikoja, jolloin puhallukseni poisti pipin. Enää minulla ei ole sellaisia taikavoimia.

Viikon päätös: Yritän välttää mahdollisimman tehokkaasti ihmisiä, jotka silmissäni ovat ylimielisiä. Onneksi heitä ei ole monta, mutta silti heidän energiaa imevä vaikutuksensa on liian paljon minulle. Pääni tasapaino järkkyy hyvin helposti.

Viikon telepatia: Seison tänä aamuna bussipysäkillä. Illan ja yön aikana on satanut parikymmentä senttiä lunta. Pakkasta hiukan, tyyntä. Maiseman kauneus on mykistävää. Viereeni tulee bussia odottamaan ikäiseni nainen. Niin kaunista, niin kaunista, hän sanoo minulle.

 

Mainokset

Viikko mielenkiintoisesta elämästäni

Olen jatkanut tämän koiramaisen elämäni ilmiöiden havainnoinnista, mutta jotenkin tutkimustuloksia tulee niin paljon, ettei ole oikein aikaa jäsentää niitä lukukelpoiseen muotoon. Mutta koirapuistoista sen verran, että mitä suurempi koira, sitä todennäköisempää on, että se tuodaan autolla ulkoilemaan koirapuistoon.

***

Vanha tuttu yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi on kännykkä, joka kertoo soittajan, joten ehdin miettiä muutaman pirauksen ajan, vastaanko vai en. Kuulen tästä ihmisestä aina, kun hänellä menee huonosti, kun hän tarvitsee kuuntelevaa korvaa, silmiä, joihin sylkeä sielunsa synkkyyden. Kun hänellä menee hyvin, hänestä ei kuulu mitään. Silloin hän on aina liian onnellinen, liian rakastunut, liian vaan vähän kaikkea, eikä mikään pitele häntä maan pinnalla. Huomasin sen, kun muutama vuosi sitten pyysin häneltä kauppa-apua, kun jokasyksyinen infektiokierre vaivasi, enkä pysynyt tolpillani.
Ei hän ehtinyt auttaa.
En vastaa puheluun ja häädän päättäväisesti sen orastavan syyllisyyden, joka naputtaa korvaani, että nonnii, nyt hän sitten tappaa itsensä ja se on minun syytäni, kun en vastannut.
En voi pelastaa kaikkia. Jotain olen näinä vuosina oppinut.

***

Pesukone hajoaa. Viimeisten kuukausien aikana se on toiminut epäluotettavasti, mutta maanittelujen avulla suostunut pyörittämään koneellisen aina silloin tällöin.
Ei enää.
Kone on aikoinaan hankittu Kierrätyskeskuksesta, joten sen ura on ollut pitkä ja pyyteetön.
Onneksi on talvi, eikä hikisiä vaatteita. IKEA-kassiin mahtuu vielä likapyykkiä.

***

Lainakoira on luonani enää alle kuukauden. Se on asia, jota en suostu ajattelemaan.

***

Mielessäni on monia aiheita, joista kirjoittaa, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ketä kiinnostaa lukea. Huomaan nimittäin, että itseänikään eivät omat jutut kiinnosta. Sen takia olen esimerkiksi pysytellyt pois Facebookista, en jaksa lukea muiden päivityksiä ja uskon, etten itsekään kirjoittaisi mitään sen kiinnostavampaa. Muutkin somealustat jakavat vain linkkejä, joita yleensä löydän itsekin jossain vaiheessa ja jos en löydä, niin ei haittaa.
Aamukävelyllä riimittelen somerunon, se ontuu, mutta niin tekee tämä minä-minä-maailmanikin.

Sometan
oletan
juttujeni
muistojeni
kuvieni
linkkieni
unieni ja niin edelleen
muita kiinnostavan.

Jaan elämäni ihanan.
Minulle.

***

Ystävä käy kahvilla. Sellainen, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. On mukavaa istua ja puhua, kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä. Kommunikointi on parasta silloin, kun siinä on tasapuolista vuorovaikutusta.

***

Tänään on pakko imuroida. Ilma on sakeanaan koiran karvaa, paljaat varpaat poimivat hiekoitushiekkaa lattialta. Vihaan imuroimista (en minä yleensäkään siivoamista rakasta, mutta imurointi on syvintä pahaa), sillä enimmäkseen joudun konttaamaan ja vetämään imuria perässäni, koska selkä ei vaan kestä seisomista ja ees-taas liikettä.
Pöly on turhan hyvin uusiutuvaa luonnonvaraa. Toisinaan kadehdin sen aktiivisuutta.
Tänään nujerran pölyn hetkeksi.

 

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.

Päivien erilaisuus

 

Viikoissa on niin erilaisia päiviä. Yllättäviäkin. Tänään pitäisi olla viikon lämpimin päivä, yli +10 astetta. Helsingissä +2, tuntuu kuin -2 Foreca kertoo. Voihan tämä ollakin viikon kuuminta aikaa, kuka tietää loppuviikon säästä vielä mitään.

Positiivisestikin voi yllättyä. Olin bussilla matkalla Itäkeskukseen. Pysäkillä kuski sammutti auton, takaa alkoi heti kuulua levotonta liikehdintää, hätäisimmät ehtivät soittaa jonnekin ja kertoa tulevansa myöhässä. Kului puoli minuuttia, kuski nousi kopistaan ja toivotti matkustajille mukavaa matkantekoa uuden kuljettajan kyydissä. Uusi kuski tuli autoon, tervehti meitä matkustajia ja sanoi, että lähdetään ihan heti.
Takaa kuului iloisia vastatervehdyksiä.
Kumpikaan kuljettajista ei ollut kantasuomalainen.

Tervehtiminen. Huomaaminen. Ei siihen paljon tarvita, että tuntee itsensä näkyväksi.

Kirpputorin vaaterekin ääressä minulle sanottiin, että minulla on kauniit hiukset. Kehuja oli ikäiseni mies, hän hymyili, jatkoi matkaansa syvemmälle myymälään. Ei iskuyritystä, vain toteamus. Huomaamista.

Tänään on sellainen päivä, että tulevan kirjani taitto ja kansikuva alkavat olla lähes valmiit. Vielä menee muutama tovi ennen kuin alan massiivisen mainoskampanjan. Kirjasta tule printtikirja, vaikka tiedän hyvin, ettei se tulee olemaan myyntimenestys. Tällä hetkellä minua viehättää ajatus e-kirjoista, ei niiden lukeminen vaan tekeminen. Maailma hukkuu kirjoihin, kahden kuukauden takaiset uutuudet päätyvät alelaareihin, kirjakaupat eivät ota myyntihyllyihinsä kuin takuuvarmoja hittejä sikäli mikäli kirjakauppoja enää edes on. Antikvariaatit sanovat ei kiitos, kun niille tarjoaa hyllyistään kirjoja.

Viime viikolla vietin työläitä päiviä koostamalla issuussa e-kirjan, joka sisältää kaikki näyttelyissäni olleet maalaukset ja valokuvat. No, nyt se on tehty ja olisihan ne hetket voinut viettää turhemminkin. Ai, miten? Esimerkiksi lukemalla jatkuvalla syötöllä uutisotsikoita tästä ajastamme. Alan olla siinä iässä, että mantran toistaminen ”ennen kaikki oli paremmin” lähestyy kaiken aikaa.
Kirjatkin olivat parempia ennen.

 

Hiljainen viikko

 

Kuvia viikon varrelta, ei sanoja.

 

 

 

 

 

 

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

 

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

 

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

 

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.

 

 

 

Viikko elämästäni

 

Ystävä lähetti minulle uskomattoman suuren paketin täynnä hänen itse kuivaamiaan suppilovahveroita ja lehtikaalia. Tällä viikolla olen syönyt suppis-pastaa ja suppis-piirakkaa ja joka suupalalla ajattelen tätä ystävää. Herkullista.

Juttelin ystävän kanssa, joka kysyi mitä minulle kuuluu, miten pärjään. Hän kuunteli. Tuntui mukavalta.

Ystävä tuli auttamaan painavien kamojen kantamisessa ulkovarastoon. Käytännön apu, jota saa, on enemmän kuin mahtavaa.

Tein mustikkapiirakan. Mustikat olen saanut ystävältä. Herkullista, ja häntäkin ajattelen syödessäni.

Sain lahjakortin hierontaan, ystävä yllätti minut täysin. Ele sai minut sanattomaksi.

Ystävällinen viikko.

 

 

 

En se ollut minä, vaan muut…

 

Onneksi ei tarvitse syyttää itseään, kun on Esther, jonka voi nimetä syntipukiksi. Esther toisti kommenteissaan kuvablogissani muutamaankin otteeseen viime vuoden lopulla, että tee näistä Helsinki-valokuvamanipulaatioista näyttely. Yritin estellä, sanoa, että älä hullua yllytä.

Yllytti se.

Olin viime viikolla yhteydessä paikkaan, jossa en ennen ole pitänyt näyttelyitä ja sain sieltä vastauksen, että syksymmällä olisi tilaa kalenterissa ja paikan seinillä. Ja sitten tuli tieto, että toukokuun näyttelijän pitäjä on joutunut perumaan tulonsa, kiinnostaisiko minua toukokuu?

Vastasin kyllä, sillä eihän viikko ole aika eikä mitään saada näyttelyä valmiiksi.
Eihän?

Hmm, jotenkin minusta tuntuu, että tulee työntäyteinen viikko. Onneksi ei ole omaa syytäni. Esther!!