Hiljainen viikko

 

Kuvia viikon varrelta, ei sanoja.

 

spice

leim5

leim6

 

 

 

 

 

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

th1 th2

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

th3 th4

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

leim1 leim3

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

leim2

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.

 

 

 

Viikko elämästäni

 

Ystävä lähetti minulle uskomattoman suuren paketin täynnä hänen itse kuivaamiaan suppilovahveroita ja lehtikaalia. Tällä viikolla olen syönyt suppis-pastaa ja suppis-piirakkaa ja joka suupalalla ajattelen tätä ystävää. Herkullista.

Juttelin ystävän kanssa, joka kysyi mitä minulle kuuluu, miten pärjään. Hän kuunteli. Tuntui mukavalta.

Ystävä tuli auttamaan painavien kamojen kantamisessa ulkovarastoon. Käytännön apu, jota saa, on enemmän kuin mahtavaa.

Tein mustikkapiirakan. Mustikat olen saanut ystävältä. Herkullista, ja häntäkin ajattelen syödessäni.

Sain lahjakortin hierontaan, ystävä yllätti minut täysin. Ele sai minut sanattomaksi.

Ystävällinen viikko.

 

 

 

En se ollut minä, vaan muut…

 

Onneksi ei tarvitse syyttää itseään, kun on Esther, jonka voi nimetä syntipukiksi. Esther toisti kommenteissaan kuvablogissani muutamaankin otteeseen viime vuoden lopulla, että tee näistä Helsinki-valokuvamanipulaatioista näyttely. Yritin estellä, sanoa, että älä hullua yllytä.

Yllytti se.

Olin viime viikolla yhteydessä paikkaan, jossa en ennen ole pitänyt näyttelyitä ja sain sieltä vastauksen, että syksymmällä olisi tilaa kalenterissa ja paikan seinillä. Ja sitten tuli tieto, että toukokuun näyttelijän pitäjä on joutunut perumaan tulonsa, kiinnostaisiko minua toukokuu?

Vastasin kyllä, sillä eihän viikko ole aika eikä mitään saada näyttelyä valmiiksi.
Eihän?

Hmm, jotenkin minusta tuntuu, että tulee työntäyteinen viikko. Onneksi ei ole omaa syytäni. Esther!!

Kirjainten välissä

j2

Oikeastaan piti jatkaa jii-kirjaimesta tuossa kirjaimet elämässäni-sarjassa, mutta takana on niin outo viikko, että ajatukset eivät oikein tahdo pysyä jiissä. Eivät ne ajatukset tahdo pysyä oikein missään, hölskyvät epämukavasti väsyneessä päässä.

Olen ollut tien päällä, olen ollut sosiaalinen. Kolmisen kuukautta olen pysynyt kotona, ladannut akkuja tai jotain muuta sellaista jaksaakseni paremmin. Jaksaakseni olla sosiaalinen. Näköjään olen onnistunut jotenkuten.

Tiistaina olin Johannan näyttelyn avajaisissa. Paikkana tuttu Mellari, jossa olen pitänyt omia näyttelyitä sekä pari näyttelyä Johannan kanssa. Jos liikut Helsingissä päin, suosittelen hakemaan väriterapiaa ja elämäniloa Mellunmäestä.

johannan näyttely

Junassa kohti Turkua nukun niin kuin aina. Kiskot tuudittavat uneen yhtä varmasti kuin VR kuljettaa perille. Myöhästymiset eivät haittaa minua, silloin saan nukkua pidempään.

Logomon katot ovat korkealla. Muistan ajan, jolloin tässä oli VR:n konevarikko, olen käynyt siellä monta kertaa vuosikymmeniä sitten, nyt tuntuu hämmentävältä, ikään kuin olisin astunut kulisseihin. FORK on yhtä hyvä kuin aina, antaudun musiikille ja tanssille, unohdan hämmennykseni.

Jossain vaiheessa matkaa huomaan Rantakasvin kirjoituksen kirjastani Pellen muotokuva. Tuntuu hyvältä. Noita omakustanteitani myydään harvakseltaan, ihmettelen ja olen kiitollinen jokaisesta myydystä kirjasta.

Tapaan ystävän ja menen hänen kanssaan kirjan julkistamistilaisuuteen, taidenäyttelyn avajaisiin. Huomaan, että keskittyminen alkaa olla tuskallista, alan väsyä. Uusi yöpaikka, lisää sosiaalisuutta. Kaipaan kotiin, hiljaisuuteen, mitään tekemättömyyteen.

Silti, rakastan matkalla olemista. Toivon vain, että jaksaisin enemmän. Matka jatkuu. Silti.

 

 

 

 

Huijaus

 

Korvia ei kannata puhdistaa pumpulipuikolla ennen aamukahvia. Ärsyttää suunnattomasti, kun joutuu kaivelemaan korvaa pinseteillä saadakseen otteen  puikon päästä kadonneesta pumpulituposta.
Kun on nauttinut kaksi mukillista kahvia, polttanut pari tupakkaa ja rauhoittunut jonkin verran, on paljon mukavampaa lähteä terveysasemalle.

Farkut alkavat kiristää, vaikka kahden viikon flunssan aikana ei olisikaan ollut ruokahalua. Ajatus perunoista ja kastikkeista on tehnyt entistä sairaammaksi.
Makoilu ja istuminen leventävät takapuolta. Kuume turvottaa pakaralihaksia. Reisissä on nestettä.
On viisasta päättää, että seuraavan taudin iskiessä ei mene halpaan siihen vanhaan hokemaan, että sairaana on hyvä syödä sitä mitä tekee mieli.

Korva ilman pumpulia keventää oloa kummasti. Terveyskeskuksen jälkeen on hyvä suunnata askeleensa kirpputorille, löytää sieltä 60-luvun suomalainen villakangastakki, sovittaa sitä ja ihastella, että se peittää takapuolen juuri sopivasti ja istuu muutenkin täydellisesti. Olo muuttuu entistä paremmaksi, kun tutkii takkia tarkemmin ja huomaa, että se on kokoa 38 C. Kilot ja vuodet valuvat kropasta kirpputorin lattialle, kun ymmärtää joutuneensa 2000-luvun suurimman huijauksen kohteeksi. Farkkujen kokonumero 46 on väärennystä, muutkin yllä olevat XXL-vaatteet ovat kavalaa petosta.

Kotia kohti kulkiessa lämmin tuuli sukeltaa korvaan, toisesta ulos, täysin esteettömästi, ilman pumpulihahtuvien jarrutusta. Ajatus siitä, että C-luokan kansalaisuus on mahtava asia, vahvistuu entisestään. On aika juoda lounaaksi pari mukillista kahvia ja syödä munkit niin kauan kun ne vielä ovat lämpimiä.

 

 

Kasvot

 

Aika menee maalatessa kasvoja. Menee aika muutenkin, jonnekin se katoaa. Aika häviää kokonaan, kun miettii, onko aikaa siivota.
Hukattua aikaa.

29faces-haasteessa on takana jo 20 päivää ja risat, tässä kasvot 7-20. Enemmän kuvista ja niiden tekemisestä voi lukea taideblogissani.

 

day7 OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

day10 day11 OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA day15

 

day16 day17 day18

 

day19

day20

 

 

 

 

Oi ihana toukokuu

 

hannu

 40 x 50 cm

 

Kevät on jo itsessään juhlaa, vaikka uusi jääkausi vyöryi ylle muutamaksi päiväksi. Ja kun keväällä on vielä ihan muitakin juhlia, niin hyvä juttu. Jäät sulavat.

Ystäväni Hannu täytti 70 vuotta  ja tätä kilometripaalua vietettiin toukokuun alussa. Maalasin Hannusta muotokuvan, se on tuossa ylhäällä. Ei näköispotretti todellakaan, sellaisia en osaa. Tyylilleni uskollisena en osannut päättää mitä materiaaleja käytän, joten kankaasta löytyy akryyleja, gessoa, guassia ja tussia. Ainakin.

Ystäväni Sirpan kirjan julkkareita vietettiin myös toukokuussa. Kirjasta laitan tänne myöhemmin esittelyn. Elämän makuisia ja koskettavia, mustan huumorin sävyttämiä runoja. Kirjaa kuvittaa Anne Jouhtisenupeat valokuvat.

On se tällaiselle erakolle hurjaa elämää, kun samaan kuukauteen mahtuu näin paljon juhlia, ihmisiä eli sosiaalisuutta, huh. Koko talvihan on mennyt yksin maalatessa, tehdessä käsitöitä ja kipuillessa oman pään kanssa. Onneksi ne kuukaudet ovat tällä erää ohi. Käsityöt ja korut ovat olleet kolmissa myyjäisissä ja jos jotakuta kiinnostaa minkälaisia tuottoja nämä käden työt antavat, niin kerrottakoon, että viimeisissä myyjäisissä viiden tunnin ansio pöytämaksun jälkeen oli 20 euroa. Kaksissa edellisissä tuli sentään 40 euroa per laaki. Ihmisillä ei ole rahaa, käden töitä ostetaan paljon vähemmän kuin kolme vuotta sitten. En yhtään ihmettele, ei minullakaan ole rahaa.

Pakko kuitenkin on tehdä jotain koko ajan, käsillä näprääminen pitää ajatukset kurissa. Nyt työn alla on isohko, ohuesta lilan värisestä puuvillalangasta virkattu pöytäliina, se ei valmistu liian nopeasti täyttämään kaappeja ja komeroita.

Viikon ajan olen siivonnut enemmän kuin kursorisesti. Yleensähän hoidan peruspintojen putsaamisen luistelemalla villasukilla lattioita pitkin ja huuhtelemalla kylppärin lavuaaria aina silloin, jos käyn pesulla. Hiuksetkin pitäisi pestä tänään. Viimeksi, kun avasin nutturani ja harjasin takut hiuksista, kylpyhuoneen lattia täyttyi koivun antimista: siemeniä ja urpuja, aivan uskomaton määrä! Hiusten keltaisuuskin putosi lattialle. Hmm, pitäisi varmaan avata nutturaa hieman useammin. Onneksi se ei kiristä, vaan löystyy aina päivä päivältä.

Että tällaista toukokuuta. Postilaatikko tiputtelee mukavaa postia, kiitos niitä lähettäneille.

Juhlat jatkukoon. Kesä tulossa.

Trendeissä mukana

 

liina

sisäinen mummouteni

Olen aina vihannut käsitöiden tekemistä. Olen myös inhonnut askartelua. Olin se iso, paksu tyttö luokan takapenkissä, jonka hikisissä käsissä pyöreäksi tarkoitettu, virkattu pannulappu suureni ja suureni valtavaksi palloksi. Istun siellä, virkkaan ja virkkaan ja pelkään, että opettaja huomaa ja suuttuu. Yritän kutistua ja sitä mukaa kun pienenen, nuhraantunut pannulappu paisuu.

Seison luokan edessä, jonne opettaja on minut kutsunut. Hän purkaa virkkuuni, kertoo samalla, miten käsitöitä ei tule tehdä. Kukaan ei naura, sillä siihen aikaan kansakoulussa ei naurettu. Luokissa tunnettiin vain pelkoa, häpeää ja syyllisyyttä.

Jätin käsityöt vuosikymmeniksi, tein vain pakolliset käsityötunnit oppikoulussa, mutta useimmiten minut heitettiin ulos luokasta, joten en joutunut paljon kärsimään. Vasta viiden vuoden ajan olen vapaaehtoisesti tarttunut taas käsitöihin ja koukuttunut. En osaa lukea neuleohjeita ja jos näyttää siltä, että menee pieleen, puran tekeleen ja aloitan uudestaan. Virkkasin keväänvihreän liinan, käsityölaji, jota en koskaan uskonut tekeväni. Valitettavasti pöytä on kaaoksen vallassa, ei sinne mahdu liinaa. Nyt se roikkuu sohvan selkämyksellä ja tunnen löytäneeni sisäisen mummouteni. En osaa vielä sanoa, pidänkö tästä tunteesta.

pöytä

tunge nyt tänne sitten vielä joku liina

Askartelu on aina ollut tuskaa. En vaan hallitse kolmiulotteista maailmaa, sormeni ja aivoni eivät tee yhteistyötä. Minulla on järkyttävä määrä ideoita, mutta ei taitoa toteuttaa niitä. Ehkä se on hyvä juttu. Aika ja voimat eivät riittäisi kaiken tekemiseen.

Haasta itsesi, poistu mukavuusalueeltasi, ole superihminen. Päivän trendejä, muotimantroja ja minähän toteutan niitä. Liimailin eilen erilaisia koruja ja onnistuin liimaamaan superliimaputkilon peukalooni kiinni. Juuri tämän takia en pidä askartelusta, minulle käy siinä aina jotenkin oudosti. Liuotin peukaloa kuuman veden alla, koetin irrotella putkiloa. Hah, eikun lisää kuumaa vettä, putkilon hivuttamista, sattui ihan kiitettävästi. Nyt putkilo on vapaana ja peukalon päässä palkeenkieli. Tuttua. Lopun iltaa, liimattuani kaikki kiinnitystä vaativat sormukset, rintakorut ja muut, rapsuttelin kuivunutta liimaa sormenpäistä, kyynäräpäistä(?), ranteista. Käytin erilaisia liuottimia, rasvasin kirvelevää nahkaa.

Joo, askartelu ei sovi minulle. Kuitenkin teen sitä, kuten myös käsitöitä. Tekeminen pitää ajatukset kurissa, häätää ahdistuksen muualle, pitää minut edes tämän verran järjissäni. Olen viime aikoina ollut enemmän pois tietokoneen ääreltä kuin aikaisemmin. Olen tekemässä jotain muuta. Se tuntuu hyvältä, vaikka välillä ihoon koskeekin.

liima

siis mitä minä teen näillä…

 

 

 

 

Kiiltokuvia

 

kauneus1

Olen kyllästynyt kauniisiin kuviin. Maalaan itsekin noita langanlaihoja, joutsenkaulaisia naisia ja mietin miksi. Ne hahmot puuduttavat minua. En halua kuitenkaan kuvata rumuutta, en ahdistusta. Sitäkin olen totta kai tehnyt, mutta ne kuvat ovat nykyään vain itseäni varten. Kavahdan ahdistavia teoksia. Käydessäni Kiasmassa katsomassa Ars Fennica-näyttelyä ohitin nopeasti ne työt, joita katsoessa pala nousi kurkkuun, jotka salpauttivat hengityksen. 

 

kauneus2

Ei kauneutta, ei ahdistusta. Mitä sitten? Kuvatako liikalihavuutta vastapainoksi ihannoidulle anorektiselle ihmiskuvalle? Ei, maailmassa alkaa nykyään olla enemmän ylipainoisia kuin aliravittuja ihmisiä. Televisio suoltaa kolmenlaista formaattia: ruoka- ja kokkauskilpailuja, painonpudotuskilpailuja, kilpailuja, joissa kuka tahansa voi tulla tähdeksi. Maailma on jotenkin pahasti vinksallaan. Ole superihminen, kokkaa tykimmin, mutta älä syö keitoksiasi, jotta et lihoa. 

 

kauneus3

Tavallinen ihminen. Jos maalaisin sellaisia? Minkälainen on tavallinen ihminen? Hän ei ole tavaton. Tavattoman vaikeaa. Tiedän ainoastaan, mitä en halua maalata. En jäykkinä seisovia mannekiinivartaloisia suurisilmäisiä naisia, en eteerisiä keijuhahmoja, en pitkäsäärisiä barbeja. Haluan lihaa luiden ympärille. Naivistisessa taiteessa löytyy lihaa, mutta liian söpössä muodossa, eivät lihavat ole aina leppoisia.

 

kauneus4

Niin ansiokas ja taidokas kuin Miina Savolaisen valokuvausprojekti ja kirja Maailman ihanin tyttö olikin, niin mietin, eikö noiden huostaanotettujen tyttöjen joukossa ollut enemmän pullukoita? Kauneusarvot ovat toisinaan niin pelottavia. On tietenkin voimauttavaa (järkyttävä sana, jota todella inhoan) nähdä itsensä kerrankin kauniina, kukapa sitä ei haluaisi. Kuitenkin. Enemmän pidin Riitta Ikosen valokuvasarjasta Eyes As Big As Plates, joka on nähtävissä Kiasmassa. Kuvien ihmiset näyttävät tavallisilta, sen paremmin en osaa selittää. Kuvien ihmiset koskettivat minua.

En todellakaan istu ja mieti näitä asioita. Kuurasin aamulla kylpyhuoneen, pesin pyykkiä ja tiskasin. Ajatukset poukkoilivat huomattavasti enemmän kuin tuossa ylhäällä olen kirjannut. Mietin, miten rumaksi katkeruus tekee ihmisen, miten energiaa kalvavaa on olla aina vihainen. Itkin ajatellessani ystävää, jonka elämä hajosi muutama päivä sitten. Suru on värittänyt tätä viikkoa. Olen tajunnut, miten hyvin minulla on asiat. Silloin kun ne eivät ole huonosti. Olen inhimillinen. Maailma pyörii napani ympärillä samalla tavalla kuin muillakin, niin hyvässä ja pahassa.

Ulkona on sohjoa nilkkaan asti, armollinen aurinko piileksii pilvien takana. Hyvä niin, sillä kirkas, matalalta paistava aurinko paljastaa piinallisesti likaiset kaapinovet, pölyiset lattiat. Lika on niin konkreettista, ajatukset ja tunteet häilyvät. Koska siivoaminen on kuitenkin kaikessa konkreettisuudessaan ikävää, maalaan ennemmin. Kirjoittaisin myös, mutta minussa ei ole sanallisia tarinoita. Se ei onneksi sureta minua niin kuin aikaisemmin. Sanat palaavat, kun palaavat. Jos palaavat. Ihan sama. Jatkan maalaamista, lopetan ajattelemasta mitä ja miksi.

 

joutsenlampi

Joutsenlampi, 42 x 30 cm, tussi, gesso, peite- ja vesiväri