Kesäpäiväkirja 020621

Lainakoira tuli vapun jälkeen jälleen terapoimaan minua. Loistava ajoitus, kevät oli juuri puhkeamassa luontoon. Pitkillä kävelyillä löysimme valkovuokot, muutaman sinivuokonkin. Metsässä sammal loisti vihreänä kannoissa ja kallion kielekkeillä.

Vuokkojen jälkeen voikukat valtasivat kulkuväylät. Tuntuu, että tänä vuonna voikukkia on ollut enemmän kuin koskaan ennen. Pientareita ei ajella ruohonleikkurilla kaiken aikaa, pörriäisten annetaan lennellä keltaisessa puutarhassa.

Päivät ovat lämmenneet, joten Lainakoira pääsi kampaajalle. Yleensä olen itse trimmannut tuon karvakasan, mutta päätin tällä kertaa säästää selkääni ja antaa homman ammattilaiselle. Puolitoista tuntia pestävänä, kuivattavana ja trimmatessa, saa siinä koiralla olla kärsivällisyyttä. Onneksi Lainakoira on lauhkea kuin lammas, kärsivällinen ja kiltti.
Muistuttaa siis minua…

Sairaalan metsä on täynnä kieloja. Tuoksu on huumaava. Tuomi on onneksi jo kukkinut, sen tuoksu saa päätä särkemään. Pihlajat yritän kiertää kaukaa, niiden tuoksu tuntuu nenässäni tympeältä.

Kieloihin sekoittuu syreenipensaiden tuoksu. Omenapuut alkavat myös olla kukassa.

Tämä alkukesä on parasta. Ehdottomasti.

Tänään

Teemakuu on haasteblogi, jossa kuukausittain haastetaan tekemään taidetta annetun teeman mukaan. Huhtikuun aiheena on TÄNÄÄN ja aloitin eilen tuolla taideblogini puolella pitämään kuvapäiväkirjaa.

Joka päivä tuskin tulee kuvaa tehtyä, mutta ainakin usein, näin olen luvannut itselleni.

Joten klik – – – > TÄNNE katsomaan/lukemaan huhtikuisista päivistä.

 

Nostalgiamatkoja

Esiteininä luin ahmien F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulle sijoittuvan klassikon Kultahattu. Unohdin hetkeksi rasvoittuvat hiukset, finniset kasvot ja huonon itsetunnon. Itkin kohtaloani: miksi en ollut elänyt tuota jazzin, kaupungistumisen, intohimon ja vapauden aika! Myöhemmin sain havaita, että moni muu ajatteli samoin. 1920-luvussa oli jotain taianomaista.
Hakasalmen huvilassa on menossa näyttely Suruton kaupunki, jossa 1920-luvun sosiaalinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen murros valtaa Helsingin. Vietin ystävän kanssa näyttelyssä monta tuntia. Mennyt aika sai meidän muistelemaan omaa mennyttä aikaamme. Ja sitä mennyttä aikaa alkaa olla jo aika paljon takanapäin.
(mikäli haluat tutustua näyttelyantiin laajemmin, klikkaa Riitan blogiin. Hän on myös käynyt näyttelyssä ja blogissaan on kattava katsaus näyttelyyn ja ajankuvaan)

1970-luvun tunnettuja turkulaisia olivat muun muassa okkultisti ja uusnatsi Pekka Siitoin ja ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen. Saarista en muista koskaan nähneeni, mutta Siitoin oli tuttu näky Turun kaduilla, ylittämässä Auran siltaa koppalakissaan, menossa valokuvausliikkeeseensä. Siitoin on tuskin saanut patsasta minnekään, Saarisen patsas paljastettiin vuonna 2017 Barkerinpuistossa.

Halpakirjakaupasta tarttui mukaan Marja-Leena Salon kirja Kahleissa Koijärvellä (Edita, 2009). Koijärvi-liike oli aikansa legenda, tapahtuma, jota seurattiin laajasti mediassa.
Kirjaa en ole vielä lukenut (on liian paljon muuta tekemistä), mutta kuvia olen katsonut löytääkseni tuttuja kasvoja. Olin lähdössä Koijärvelle kahleisiin, sillä paikalle oli menossa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin.
Lähinnä miehiä siis.
Angiina ja sen nostattama 39 asteen kuume esti minua nousemasta bussiin. Sen sijaan jäin sänkyyn kahlituksi.

Turun ruotsalainen tyttökoulu sijaitsi aikanaan nykyisen Panimoravintola Koulun rakennuksessa. Äitini kulki koulun ovesta sisään usean vuoden ajan, kauan, kauan sitten ja omat askeleeni vievät usein kesäisin Koulun sisäpihan terassille. Tuntuu kuin jonkinlainen ympyrä sulkeutuisi aina, kun istun Koulussa. Paikka tuntuu jostain syystä tutulta ja turvalliselta.

Lapsuudessa Aura-joelta lähti päivittäin lukuisia vesibusseja eri saarille. Kyseessä ei ollut sight seeing-risteilyt, vaan vesibusseilla ajettiin omille ja tuttujen mökeille Vepsään, Nauvoon, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin jne.
Ja niin kuin raitiovaunut, vesibussit poistettiin liikenteestä tehokkaampien ja tuottavampien kulkuyhteyksien tieltä.
Nyt, parin vuoden ajan jokea on seilannut kaksi vesibussia, jotka ajavat väliä Turku-Ruissalon kansanpuisto. Lipun hinta on sama kuin kaupungin busseissa. Nousimme laivaan toivoen saavamme tuulenvirettä kasvoillemme. Kuivalla maalla oli kuuma. Helle laantui hieman sen 45 minuutin ajan, jonka vesibussi puksutti Ruissaloon.

Vuonna 1970 oli ensimmäinen Ruisrock. Paikkana oli Ruissalon Saaronniemen leirintäalue. Pari ensimmäistä vuottaan festivaali oli tuolla Ruissalon kärjessä, siirtyen sitten pysyvästi Ruissalon kansanpuistoon.
Ensimmäiseen ja toiseen Ruisrockiin en saanut vanhemmilta lupaa mennä, mutta kolmanteen jo pääsin. Muutamat rokit tuli nähtyä 70- ja vielä 80-luvullakin ja nyt voi odottaa ken haluaa ikääntymistä: yli 70-vuotiaat ovat päässeet ilmaiseksi Ruisrockiin jo muutaman vuoden ajan.
Rockiahan tuolla Ruissalossa kuulee vähemmän nykyään, joten musiikin puolesta mietin vielä osallistumistani Ruisrockiin sitten joskus muutaman vuoden päästä.

Ruissalosta löytyi muutakin vanhaa kuin muinaisia rokkareita. Pikku-Pukin rantapromenadi tarjoaa huikean kattauksen upeita huviloita. Näemme itsemme taloja ympäröivissä puutarhoissa. Olemme pukeutuneet valkoisiin pitkiin leninkeihin, suojaamme ihoamme käyttämällä päivänvarjoja ja nauhoin koristeltuja hellehattuja. Nautimme vielä hetken 1800-luvun hiljaisuudesta, kunnes suuntaamme katseen kohti uutta vuosisataa, jolloin tyttärien helmat lyhenevät, heidän hiuksensa shinglataan ja musiikki tulee suuren meren takaa gramofoneihin.

Tyttärien tyttäret hylkäävät charlestonin ja hameet, pukeutuvat kapealahkeisiin housuihin ja tiukkoihin jumppereihin. Levylautasella soi Bill Haley, Turun Pyrkivällä soi rokki vuonna 1956 ja elokuvan Älä käännä heille selkääsi aiheuttaa nujakointia katsojien ja poliisien välillä myös Turun ensi-illassa.

Tyttärien tyttärien tyttäreiden lahkeet levenevät, isoäidin joululahjaksi antamat laamapaidat otetaan vihdoin käyttöön. Ne solmuvärjätään, puetaan ylle, annetaan hiusten kasvaa, rakastetaan paljaita varpaita varvastossuissa, istutaan kansanpuiston hiekalla ja annetaan rokin soida.
Muistetaan juuri tämä hetki.

 

Heinäkuun päiviä

 

Muualle suuntautuvien matkojen välissä ehdin käydä katsomassa Helsingin Taidehallissa Susanne Gottbergin näyttelyä. Etenkin Gottbergin yhdessä Markus Kåhren kanssa tekemät suuret maalaukset salpaavat hengen väreillään, koollaan, taidollaan. Kuljemme installaation seassa mykistyneinä. Imen värejä sisääni ja hetken ajan tunnen laimeaa kaipuuta maalaamiseen.

 

Onneksi uusi reissu on alkamassa. Ei tarvitse jäädä miettimään olematonta inspiraatiota, kadonnutta luomisen halua. Taivas on kesää, järvi ja laituri tuttuja vieraassakin paikassa.

 

Verlassa emme ole aikaisemmin käyneet. Itse asiassa meidän ei ole edes tarkoitus ajaa sinne vaan ihan muualle, mutta tapojemme mukaan tiellemme tulee oikopolkuja, jotka eivät vie paikkaan, jonne luulemme suuntaavamme.
Niinpä päädymme Verlaan. Kun unohtaa kartat, tienviitat ja gps:n, löytää takuuvarmasti uusia paikkoja.

 

Palikoiden ja kuutioiden muodot viehättävät. Legomaailmassa kasvaneena, perusmuodot tuovat turvallisuutta. Taideruukin betoni tuntuu lämpimältä käsissä.

 

Pieni on kaunista ja hermoja raastavaa, jos itse yrittää samaa. Onneksi muut osaavat, me vain katsomme ja ihailemme Kouvolan nukkekotiharrastajien pienoisasuntomessuja.

 

Vuosikymmenien takaisesta Kodin keittokirjasta löytyy trendikäs keitto-ohje. Keitto oli lihaton pula-ajan takia, toisin kuin nykyään. Elintarviketeollisuus kehittelee lihankaltaisia ja -näköisiä ruokia pavuista, soijasta, tofusta jne. Lihaton nakki, nyhtökauraiset jauhelihapihvit, härkiskäristys, linssibolognese. Lihan kaipuu kuulostaa suurelta, jos satut olemaan vegaani.

 

Elimäen tarkoitus voisi olla vanha Puukoulu, joka nykyään toimii museona, kahvilana ja puotina. Koulu oli ensimmäinen tyttöjä ja poikia varten perustettu (v. 1864) kansakoulu Suomessa. Koulussa toimi myös Suomen ensimmäinen naisopettaja Fanny Gestrin.

 

Lapinjärven keskustasta löytyy kapeita teitä, punamultaisia taloja, entisiä maattomien mökkejä. Pihoilla tuoksuu jasmiini, niittykukat ovat myös löytäneet täältä kodin.

 

Liljendalin kivisilta on vuodelta 2010. Uusi silta tehtiin vanhan satavuotiaan sillan näköiseksi. Silmää miellyttävä ratkaisu.

 

Malmgårdin kartanon portinvartijan tupa on tyhjillään, mutta kartanoa ympäröivän aidan vieressä lukee private, joten kunnioitamme kehotusta. Katsomme bussista laskeutuvaa eläkeläisporukkaa, joka lienee kiertomatkalla tutustumassa alueen kartanoihin. Hetken ajan mietimme soluttautumista joukkoon, sillä ikämme puolesta emme paljastuisi ulkopuolisiksi.
Mutta vain hetken ajan, emme ole suurien väkijoukkojen ystäviä. Kartanolla on oma panimonsa ja pubinsa, ehdimme juoda yhdet ilman kiirettä, kartanolta on tänne mutka ja toinenkin.

Kotona tyhjennän kassin, täytän pesukoneen, lojun sohvalla. Mietin näkemääni, kokemaani, on hyvä olo. Huomaan pihlajanmarjojen punertavan. Se näky ei hivele silmiä. Haluan pitää kiinni tästä keskikesästä vielä tämän hetken, huomisen, ensi viikon ajan.
Niin pidänkin. Kesä jatkuu, uusi reissu edessä muutaman päivän kuluttua.

 

 

 

Päiviä, matkoja

Jälleen aika pakata matkakassi. Luotan säätiedotukseen, vain kesävaatteita, en varaudu sateisiin. Kassi on kevyt olalla.
Junassa seuraan, miten vetolaukkuja yritetään mahduttaa liian matalille hyllyille, vaunujen eteiseen, jalkojen viereen.
Suhtaudun epäluuloisesti vetolaukkuihin. Vuosia sitten kompastuin Tunisiassa jonkun turistin vetolaukun pyörään, kaaduin kivilattialle ja löin kyynärpääni. Kotimaassa lääkäri diagnosoi tenniskyynärpään, puudutti käden kuudeksi viikoksi, ei töihin.

Naisella on liian pienet sandaalit. Ukko- ja akkavarpaan päät leijuvat tyhjän päällä, kantapää tekee samoin. Jokakesäinen näky. Ehkä hän häpeää isoja jalkojaan, tuntee itsensä sirommaksi kaksi numeroa pienemmissä jalkineissa.
Minun on nostettava katseeni, vastaantulevat jalat häiritsevät liikaa.

Olen ajatellut, että mitä huonompi itsetunto ihmisellä on, sitä enemmän hän puhuu itsestään. Hän ei kuuntele muita, ei kysy mitään, on valmis katkaisemaan toisen puheen kertoakseen omista, vastaavista kokemuksistaan. Hänen kanssaan ei synny keskustelua.
Kun ihmisellä on hyvä itsetunto, hän malttaa pysähtyä kuuntelemaan, olemaan kiinnostunut toisesta. Hänellä ei ole tarvetta tuoda itseään esiin kaiken aikaa, vakuuttaa, että hän on yhtä hyvä, yhtä kelvollinen, yhtä tärkeä kuin muutkin ihmiset.
Näiden ystävien luona viihdyn. Puhumme, olemme hiljaa, seuraamme juhannusyön valkenemista pihan puiden alla.

Uusi kyläpaikka, tämäkin tuttu ja turvallinen. Täällä naapuri tulee lainaamaan vessapaperia. Rahapäivä on vasta parin päivän kuluttua.
Tällä seudulla rahat ovat usein loppu, sillä rahaa ei ole. Tällä seudulla autetaan tuttuja, joskus tuntemattomiakin. Viihdyn täällä. Ei turhia pohdiskeluja ylimaallisista asioista, ei itkua sen suhteen, että oma nerous jää huomaamatta.
Täällä itketään muita asioita. Sellaisia, joista niin moni ei tiedä mitään, ei haluakaan tietää. On helpompi ummistaa silmänsä, keskittyä omaan oloonsa.

Ei kannata sanoa Ole kuin kotonasi, jos ei kestä sitä, että yövieraiden patjat täyttävät olohuoneen, kaljatölkit täyttävät tiskipöydän, vaatteet täyttävät tuolit ja sohvan. Vieraat valvovat yökolmeen, nukkuvat aamuyhteentoista, ovat kuin kotonaan. Lasket vessanrenkaan alas, huuhtelet lavuaarin roiskeet.
Viihdyt, mutta kaipaat yksinoloa. Edes hetken ajan.

Yhtäkkiä on hiljaista. Matkakassi on kaapissa, pyykit pesty, koko kaksio imuroitu. On hengähtämisen aika ennen seuraavaa matkaa.

 

Viikko elämästäni

Viikon kehto: Peltoaukeilla Aapeli-myrsky tekee kaikkensa, jotta juna ei pääsisi eteenpäin. Istun vaunun toisessa kerroksessa, maisema ikkunan takana on maidonvalkoinen. Juna heijaa, keinuu ja selviytyy metsän suojaan. Pari kanssamatkustajaa lähtee pahoinvoinnin takia alakertaan etsimään vapaita istumapaikkoja.

Viikon siivous: Siirrän joulun kaappiin odottamaan seuraavaa, tulevaa. Tiina Tonttutyttö laskeutuu lampusta, jossa hän on keinunut jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan joka joulu. Lapsuudenkodista tuodut Aarikan tonttutyttö ja -poika ovat vielä vanhempia. Joulukortit jätän paikoilleen kaapin oveen muutamaksi päiväksi. Niitä on mukava katsoa, ajatella ihmisiä, jotka ovat ne lähettäneet. Positiivinen muistaminen on asia, josta pidän. Ja nämä kortit ovat huomionosoituksia ihmisiltä, joiden kanssa tulee muutenkin pidettyä yhteyttä, ei vain jouluna.
Kissa ei muka kiitoksilla elä, olen eri mieltä. Minusta on mukavaa muistaa ihmisiä. Kuljen kirpputoreilla, kaupoissa ja näen tavaran, josta tiedän, että joku voisi ilahtua saadessaan sen. Lähetän syntymäpäiväkortteja.
Yritän muistaa, etten voi pitää ketään itsestäänselvyytenä.
Olen myös ikionnellinen, jos minua muistetaan. Enpä taida siis olla kissa.

Viikon avuttomuus: Toisinaan kaipaan kipeästi niitä aikoja, jolloin puhallukseni poisti pipin. Enää minulla ei ole sellaisia taikavoimia.

Viikon päätös: Yritän välttää mahdollisimman tehokkaasti ihmisiä, jotka silmissäni ovat ylimielisiä. Onneksi heitä ei ole monta, mutta silti heidän energiaa imevä vaikutuksensa on liian paljon minulle. Pääni tasapaino järkkyy hyvin helposti.

Viikon telepatia: Seison tänä aamuna bussipysäkillä. Illan ja yön aikana on satanut parikymmentä senttiä lunta. Pakkasta hiukan, tyyntä. Maiseman kauneus on mykistävää. Viereeni tulee bussia odottamaan ikäiseni nainen. Niin kaunista, niin kaunista, hän sanoo minulle.

 

Viikko mielenkiintoisesta elämästäni

Olen jatkanut tämän koiramaisen elämäni ilmiöiden havainnoinnista, mutta jotenkin tutkimustuloksia tulee niin paljon, ettei ole oikein aikaa jäsentää niitä lukukelpoiseen muotoon. Mutta koirapuistoista sen verran, että mitä suurempi koira, sitä todennäköisempää on, että se tuodaan autolla ulkoilemaan koirapuistoon.

***

Vanha tuttu yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi on kännykkä, joka kertoo soittajan, joten ehdin miettiä muutaman pirauksen ajan, vastaanko vai en. Kuulen tästä ihmisestä aina, kun hänellä menee huonosti, kun hän tarvitsee kuuntelevaa korvaa, silmiä, joihin sylkeä sielunsa synkkyyden. Kun hänellä menee hyvin, hänestä ei kuulu mitään. Silloin hän on aina liian onnellinen, liian rakastunut, liian vaan vähän kaikkea, eikä mikään pitele häntä maan pinnalla. Huomasin sen, kun muutama vuosi sitten pyysin häneltä kauppa-apua, kun jokasyksyinen infektiokierre vaivasi, enkä pysynyt tolpillani.
Ei hän ehtinyt auttaa.
En vastaa puheluun ja häädän päättäväisesti sen orastavan syyllisyyden, joka naputtaa korvaani, että nonnii, nyt hän sitten tappaa itsensä ja se on minun syytäni, kun en vastannut.
En voi pelastaa kaikkia. Jotain olen näinä vuosina oppinut.

***

Pesukone hajoaa. Viimeisten kuukausien aikana se on toiminut epäluotettavasti, mutta maanittelujen avulla suostunut pyörittämään koneellisen aina silloin tällöin.
Ei enää.
Kone on aikoinaan hankittu Kierrätyskeskuksesta, joten sen ura on ollut pitkä ja pyyteetön.
Onneksi on talvi, eikä hikisiä vaatteita. IKEA-kassiin mahtuu vielä likapyykkiä.

***

Lainakoira on luonani enää alle kuukauden. Se on asia, jota en suostu ajattelemaan.

***

Mielessäni on monia aiheita, joista kirjoittaa, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ketä kiinnostaa lukea. Huomaan nimittäin, että itseänikään eivät omat jutut kiinnosta. Sen takia olen esimerkiksi pysytellyt pois Facebookista, en jaksa lukea muiden päivityksiä ja uskon, etten itsekään kirjoittaisi mitään sen kiinnostavampaa. Muutkin somealustat jakavat vain linkkejä, joita yleensä löydän itsekin jossain vaiheessa ja jos en löydä, niin ei haittaa.
Aamukävelyllä riimittelen somerunon, se ontuu, mutta niin tekee tämä minä-minä-maailmanikin.

Sometan
oletan
juttujeni
muistojeni
kuvieni
linkkieni
unieni ja niin edelleen
muita kiinnostavan.

Jaan elämäni ihanan.
Minulle.

***

Ystävä käy kahvilla. Sellainen, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. On mukavaa istua ja puhua, kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä. Kommunikointi on parasta silloin, kun siinä on tasapuolista vuorovaikutusta.

***

Tänään on pakko imuroida. Ilma on sakeanaan koiran karvaa, paljaat varpaat poimivat hiekoitushiekkaa lattialta. Vihaan imuroimista (en minä yleensäkään siivoamista rakasta, mutta imurointi on syvintä pahaa), sillä enimmäkseen joudun konttaamaan ja vetämään imuria perässäni, koska selkä ei vaan kestä seisomista ja ees-taas liikettä.
Pöly on turhan hyvin uusiutuvaa luonnonvaraa. Toisinaan kadehdin sen aktiivisuutta.
Tänään nujerran pölyn hetkeksi.

 

Tämä viikko

Nukun yhteentoista asti. Tätä ei ole tapahtunut viikkoihin, kuukausiin. Melkein kaksitoista tuntia unta heräämättä välillä.
Peiton ulkopuolella on kylmää, yhtä viluinen olin eilen illalla maatessani piikkimatolla, oli pakko pukea enemmän vaatetta ylle, lisäksi peitto.

Kroppa pyytää minua hidastamaan. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas, pitkiä, sosiaalisia tunteja joka päivä. Erakkouteen ja mökkeilyyn tottunut kehoni on shokissa, nostattaa kuumeen.
Ehkä väritkin nostattavat ruumin lämpötilaa. Ystävän kanssa huumaannumme Helsingin Taidemuseossa Tyko Sallisen ja Cris af Enehielmin väripinnoista. Tutkimme siveltimen ja palettiveitsen synnyttämiä pintoja, vaikuttavaa. Huomaamme rakastavamme värejä, merkki meille, että hyviäkin päiviä on, ei pelkkää mustaa.

Maanantaina alkoi Runoviikko. Ohjelmia en ole katsonut, ei minusta ole istumaan väentungoksissa, ei kuuntelemaan sanoja. Luen niitä omassa rauhassani. Tapaan Kinnusen Tapanin, joka on tulossa keikalle Suomi on runo-Runomaratonille. Vaihdamme köyhien kirjoittajien tapaan kirjojamme, saan Tapanin ensimmäisen runokokoelman Nauru pimeästä huoneesta (1994, Pahan kukka). Ensimmäiseen kirjaan kirjoittaja lataa kaikkensa, eniten ehkä itseään ja uskon sen luettuani Tapanin runot. Pidän niistä, ne ovat suoria, rehellisiä, karuja ja toden tuntuisia. Tapanin myöhemmissä kirjoissa ja runoissa esiintyvää name droppailua ei tässä ensimmäisessä kokoelmassa vielä ole, ehkä siksi runot vetoavat minuun, tuntuu, että ne on kirjoitettu minulle, ei niille muille, joita en tunne.

Runoviikon aiheena on tänä vuonna rakkaus. Kirja vieköön-blogin Riitta pyysi minulta rakkausrunoja käyttöönsä. Runoja on helppo käydä läpi, ne ovat kaikki eri blogeissani, en ole pöytälaatikkoon kirjoittaja. Selaan blogeja ja huomaan, että en ole enää vuosiin kirjoittanut runoja, joita voisi luonnehtia rakkausrunoiksi. Kaikki löytämäni runot on kirjoitettu jo kauan sitten. Ehkä nyt elän sitä tasaista, onnellista ja mukavan harmaata arkea, jota olen kaivannut. Ei jalat alta vievää huimausta, ei päreiksi polttavaa rakkautta, ei itkuun sulavaa sydänsurua.
Ehkä olen vihdoin oppinut rakastamaan myös itseäni.

Ainakin kuuntelen itseäni enemmän, etenkin tänään. Huilaan, en tee mitään, olen peiton alla, nukun näkemättä unia.

 

 

 

Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.